Archive for elokuuta 2013

Kirja-arvio: Max Barry - Lexicon

Podcast-maniassani olen jonkin aikaa kuunnellut myös yhtä kirja-podcastia. Sen nimi on Bookrageous, ja siinä yksi kirjakauppias, yksi toimittaja ja yksi kirjailija-toimittaja keskustelevat kirjoista. Kaksi kolmesta panelistista on naisia, ja heillä molemmilla on jumalattoman ärsyttävä teennäinen nauru. Molemmat ovat selvästi sivistyneitä ihmisiä, mutta voi jessus että välillä ärsyttää se teeskentely.

JOKA TAPAUKSESSA kirjoista kuulee keskusteltavan liian harvoin, ja Bookrageousin keskustelut ovat teennäisestä naurusta ja äänenpainoista huolimatta hyviä. Sieltä bongasin myös tämän nyt käsiteltävän kirjan.

Max Barry oli minulle aiemmin tuttu Jennifer Government -kirjasta, jonka luin joskus ikiaikoja sitten. Se on (muistaakseni) kömpelöhkö mutta osin oivaltava yhteiskuntakritiikki, jossa ihmiset ottavat firmojen nimiä sukunimikseen tjsp. Verrattuna vaikka mestarilliseen Infinite Jestiin ja sen sponsoroituihin vuosien nimiin Jennifer Government oli aika lussua tavaraa.

Muuuuuutta tänä vuonna - kaiketi keväällä - hän julkaisi viidennen romaaninsa Lexicon, jota tässä käsittelen.

Minusta tuntuu, että tämä on sellainen kirja jota suosittelen ihmisille vielä pitkään. En halua suositella ihmisille vaikeinta tai älyllisintä lukemaani kirjaa, vaan yleensä sellaista, josta on helppo innostua, ja josta kaikki pitävät. Lexicon täyttää nämä vaatimukset. Parasta kirjassa on, että se kertoo SANOISTA.

Juoni-setup ilman spoilereita: Maailmassa on joukko "runoilijoita", joilla on hallussaan sanojen käytön taito. Mitä sanat ovat? Kemiallisia reaktioita aivoissamme. Näin ollen oikeat sanat -> oikeat kemialliset reaktiot saavat ihmisen tottelemaan sanojaa.

Runoilijoilla on hiukan X-Menin mutanttikoulua muistuttava opinahjo, jonne he keräävät suostuttelutaitoisia ihmisiä, ja opettavat näille sitten ihmisen 250 erilaista persoonallisuustyyppiä, ja näiden persoonallisuustyyppien tahdon laukaisevat neljä sanaa.



Kouluun tulee myös Emily Ruff, joka ei kuitenkaan ole riittävän kurinalainen pysyäkseen kivikasvona. Jotta runoilijoita itseään ei voisi hypnotisoida sanoilla, on heidän pidättäydyttävä tunteista. Ja rakkaushan on aika vahva tunne, eikö niin?

Tarinan toisessa haarassa australialaisessa pikkukaupungissa kaikki asukkaat kuolivat, kun niin sanottu bareword pääsi kaupungissa vapaaksi. Historiassa barewordit ovat aina aiheuttaneet sivilisaatioiden tuhon, muun muassa Babelissa.

En voi sietää cliffhangereihin perustuvia kirjoja, joista ei saa mitään muuta irti kuin loppuratkaisun. Lexicon meinaa paikoin lipsahtaa moiseksi, mutta siinä on kuitenkin riittävästi subtekstiä maailmastamme, rakkaudesta, sanoista ja vapaasta tahdosta, ettei sitä voi lokeroida pelkäksi jännittävän lopun metsästykseksi.

Runoilijat ottavat koulusta valmistuttuaan jonkun kuolleen runoilijan nimen. Runoilijoiden järjestön johtaja on nimeltään Yeats, tietysti. Ei mikään kiltti mies.

Suosittelen erittäin lämpimästi tätä. En ole varma miten Barryn kirjoja on suomennettu, mutta tässä voisi olla suomentamisen paikka.

Posted in , , , | 5 Comments

Levyarvostelu: Ghost - Infestissumam

ÖÖÖÖ olinko vähän tyhmä kun huhtikuussa Nivalan hehkuttaessa tätä levyä Mäntysaari ja Nivala -podcastissa en tarttunut syöttiin, vaan päinvastoin tuhahtelin ennakkoluuloisena etten tajua tätä musaa.

Onneksi - kuten ennenkin on todettu - MYÖHÄÄN ON PAREMPI KUIN EI MILLOINKAAN. Niinpä eilen valkoisen Infestissumam-vinyylin pöhähtäessä soittimeen koin valaistumisen. Tai ehkä olisi oikeampi puhua pimentymisestä, koska Ghost pelehtii hyvin vahvasti itsensä saatanan kanssa.

Ateistina saatana on minulle lähinnä toimivaa pop-kuvastoa ja -sanastoa, mutta Infestissumamia kuunnellessa Alakerran Herra, BEELZEBUB, Sathanas, mikä lie, tuntuu tulevan jotenkin oudon lähelle. Ghost ei todellakaan soita mitään ankaraa metallia, kyse ei ole siitä. Musiikillisesti liikutaan jossain Mercyful Faten tai King Diamondin lähimaastossa, tosin ruotsalaisten touhuissa on jotain aidosti ainutlaatuista.



Soundi ja soitto on pehmeää, melodiat hienovaraisia mutta tarttuvia. Parasta tässä levyssä on kuitenkin tuo selittämätön tunnelma, ja yhtä vahva konseptin hallinta kuin vaikka Kraftwerkilla. Papa Emeritus II on maskeerattu johtaja, muut jäsenet ovat kasvottomia. Levy alkaa siitä mihin Opus Eponymous jäi, eli Antikristuksen syntymästä.

Naiseni sanoi minulle tänään, että jos vielä kerran laulan levyn aloittavaa nimibiisiä (joka muuten tarkoittaa vihamielistä tai jotain sinne päin), hän heittää minut ulos! RAJUA!

Kaksi päivää olen nyt kuunnellut tätä levyä kotona ollessani melkeinpä tauotta. Jo nyt voin sanoa, että tämä on yksi 2013 parhaista levyistä. Täydellisen tasapainoinen, hullun hienoja biisejä sisältävä, mieltä kiihottava ja uhkarohkea. Ruotsalaiset osaavat myös metallin. Jotta mikään osa-alue ei olisi epäonnistunut, myös kansitaide on aivan järkyttävän hienoa.

Levy on äänitetty Nashvillessä - muuten.  Nick Rasckaululunizein toimesta. Palvon.

Posted in , , , | 4 Comments

Tekstiä kuvissa






Kaikki kuvat on otettu ihan itse. J. M. G. Le Clezion kirjassa The Giants puhutaan käsitteestä "pictures of names". Tässä on kyse vähän samasta hommasta.

Posted in , | Leave a comment

Lady Gaga vs. Katy Perry

Annoin pölyn hiukan laskeutua näiden kahden jättimäisen popparin uusien singlejulkaisujen päälle ennen kuin tartuin aiheeseen. Siinähän kävi siis niin, että viime viikolla Lady Gaga vuosi Applause-biisinsä nettiin ilmeisesti itse niin, että se ilmestyi samaan aikaan kuin Katy Perryn Roar.

Lady Gaga ja Katy Perry operoivat samalla kentällä, ja jonkun musasnobin mielestä edustavat varmasti samaa musiikkiteollisuuden pahuutta. Todellisuudessa näin ei tietenkään ole, vaan Katy ja Lady ovat melkeinpä päinvastaisia hahmoja. Siitäkin syystä vastakkainasettelunsa on herkullinen.

Lady Gaga on kaikkien hyljeksittyjen misfitsien ja outcastien sankari - tai sellaiseksi hän on ainakin itsensä brändännyt. "Onko sillä kikkeli? Miten se on niin erikoisen näköinen? MONSTER! Mutta kyllähän minuakin kiusattiin. Ja tuossa tuo erikoisen näköinen hyypiö menestyy! Ehkä minäkin voin menestyä?" Ja tästä ikuisesta tarinasta Gaga ammentaa voimansa ja biisinsä.

Applause jatkaa samaa tuttua kaavaa. Mielestäni Gaga on kirjoittanut jo liian monta biisiä itsestään parrasvaloissa. Kuulemma Applausen kansikuvan suttuinen maski kertoo Gagan surusta, kun hän ei lonkkaleikkauksesta johtuen päässyt pitkään aikaan paistattelemaan rakkaiden monstereidensa aplodimyrskyssä.



Minä haastattelin Gagaa hänen ensimmäisen Suomen-keikkansa aikoihin. Siis ennen sitä legendaarista Kulttuuritalon vetoa, jota Pasi Kostiainen tai joku toinen taisi verrata Jimi Hendrixin "vetoon" samassa paikassa. Silloin Gagan tarina ja preesens tuntui freeshiltä, mutta Applausen myötä minua pelottaa, että hänen narratiivinsa on kulahtanut.

Ihan hyvä pop-biisihän se on, ja YouTubessa sitä on ehditty katsoa 32 miljoonaa kertaa, joten kansa tykkää. Mutta jotenkin kylmäksi se jättää. Tulevan levyn nimi on ARTPOP.

Katy Perry taas on vähemmän älyllinen artisti. En väitä että hän ihmisenä olisi tyhmempi tai vähemmän intellektuelli kuin Lady Gaga, mutta hänen uransa ei ammenna elämän nurjien puolien hellimisestä, vaan pikkutuhmasta hyväntuulisuudesta. Hän on kuin se lukion kaunein tyttö, joka onnistuu olemaan niin saatanan hyvä kaikessa, mutta on silti niin hauska ettei häntä voi vihata. Minun lukiossani ei tainnut olla sellaista tyttöä, mutta Perryn lukiossa oli Perry.



Katyn ensinäyte tulevalta Prism-albumilta on nimeltään Roar. Se ei käsittele Katyn suhdetta julkisuuteen, faneihin tai muutenkaan piehtaroi itsetunnon tai -tunnottomuuden liejussa. Se on aito VOIMAANTUMISLAULU. Helvetti sentään, en varmasti koskaan osaa käyttää "voimaantumis"-sanaa muussa kuin sarkastisessa mielessä, mutta tämä on juuri sitä. Katy Perryn biisi Rocky-elokuvan treenimontaasiin.

Biisiä ovat olleet kirjoittamassa Perryn lisäksi muun muassa Max Martin ja Dr. Luke, joten ei yllätyksiä written by -rivillä. Gagalla on myös viisimiehinen kirjoittajatiimi, eli ei hänkään enää mikään auteur ole. YouTube-katseluja Roarin virallisella lyric videolla on 23 miljoonaa, virallista videota en löytänyt. Gaga on siis johdossa, vaikka hänen musiikkivideonsa ovat vähintään yhtä tärkeitä kuin itse biisit.

Minä pidän Katy Perryn biisistä enemmän, ja hänen imagostaan muutenkin. Pidän hänen vilpittömästä innostuneisuudestaan, ja jenkkityylisestä överiksivedetystä positiivisuudestaan. Hänellä on taiteilijahahmonsa, mutta se ei ole niin traaginen kuin Lady Gagan. Onkohan Katy Perry jotenkin miehille turvallisempi tykättävä? Ainakin hän on kauniimpi. Mutta mielestäni Katy Perryssä on nukkemaisuudestaan huolimatta jotain mahtavan röyhkeätä. Hän ei kerjää tulla rakastetuksi niin kuin Gaga tai Britney ennen sekoamistaan.

Syvällinen analyysi. Mutta kerro nyt kummasta tykkäät.




Posted in , , | 6 Comments

Vuoden tärkein singlejulkaisu

Vähän (tai no, "vähän", tai no, mitä toi ees tarkoittaa, ehkä kursivoituna sitten: vähän) poleeminen otsikko, mutta lukekaas pidemmälle ennen kuin etenette takaisin Facebookiin.

Räppäri, räp-artisti Musta Barbaari julkaisi kuluvalla viikolla ensimmäisen isomman profiilin singlensä Salil eka salil vika.

Se on paitsi aivan tajuttoman hieno biisi, myös tärkeä ulostulo maamme mustalta vähemmistöltä. Mustan Barbaarin nimestä ja esityskielestä selviää, että hän on suomalainen. Mutta hän on musta suomalainen, joten kaikkea pelkäävä kansamme on varmasti antanut Barbaarin kuulla kunniansa läpi miehen elämän.

Nyt hän tulee julkisuuteen, eikä minään leppoisana hassuna mustana miehenä, vuoden sopeutettuna pakolaisena, vaan suomalaisena räppärinä, jolla on bodattu kroppa. Miehenä, jolla on oikeus näyttää pelottavalta, eikä yksinomaan leppoisalta.



Kokonaisteoksessa tärkeänä lisänä toimii musiikkivideo, jolla Musta Barbaari ja hänen ystävänsä pumppaavat kuntosalilla rautaa. Barbaarin ystävätkään eivät ole mitään Spike Leen Bamboozled-elokuvasta ja 1930-luvun Amerikasta tuttuja leppoisan hymyilevä "viihdyttäjäneekereitä", vaan bodattuja miehiä, jotka tekevät muutakin kuin hymyilevät.

Vaikka suomalaiset mustat miehet ovat räpänneet ennenkin, käyttää Musta Barbaari suurimmalla painoarvolla sanoja "nigga" ja "neekeri". Hänellä on myös räppäreille harvinaista itseironian tajua, mikä tekee paketista täydellisen. Toivottavasti Homma-foorumilla kuunnellaan, kun MB räppää käyvänsä sossussa, koska hänellä on jo vaikein duuni: Olla musta mies Suomessa.

Ja tässä en väitä, että sossussa ravaaminen olisi jotenkin tavoiteltavaa, mutta LÄPPÄNÄ tuo on mitä parhain. Siis että hän sanoo sen. Emmekä me edes tiedä, onko asia oikeasti näin, koska Musta Barbaari selvästi liioittelee, kuten räpissä yleensäkin. Sitäpaitsi suomalaisessa pilvenpolttoräpissä sossu/työkkäri/Kela-mantra on miltei pakollinen.

En tiedä kuka biisin on tuottanut, mutta tausta on THC-tahmeaa länsirannikon ulinaa - sitä aidointa. Kertsin laulaa Kemmurun Miska eli Aksim, joten ehkä hän vastaa myös tuotannosta. Musta Barbaarihan on tuttu myös Karri Koiran hype manina, joten joku K-Koiran väestäkin saattaa olla tämän takana. Tosin Aksim lienee tehnyt biisejä myös Koiralle.

ENIVEI. Ulostulona, biisinä, poliittisena eleenä, mc-taidonnäytteenä, yleistaideteoksena voidaan todeta, että kaikki ansiot huomioon ottaen ja yhteen laskien Musta Barbaarin Salil eka salil vika on vuoden tärkein singlejulkaisu.

Kokonaiset albumit ovat usein räppäreiden kompastuskivi, mutta toivottavasti MB hoitaa senkin homman kotiin.

PS. Videota on näköjään kommentoinut myös Poliisilaitoksen kaikkien aikojen paras pr-kampanja, eli nettipoliisi Marko "Fobba" Forss.

Posted in , , , | 1 Comment

Levyhyllyn aarteita #5: Talking Heads - Remain In Light

En halua, että tästä kirjoituksesta saa LIIAN vinyylisnobistisen kuvan, mutta jostain syystä vasta vinyylikiekolta kuunneltuna tajusin tämän levyn. Jopa rakastuin siihen, rajusti. Se "teki järkeä". Viisivuotias tytärpuoleni ihastui levyyn myös, ja tykkää tanssia villisti sen tahdissa, joten tässä on jotain paljon muutakin kuin "älyllinen" ulottuvuus, koska lapset eivät kuuntele musiikkia älyllisestä kulmasta.

Aiemmin olen kuunnellut levyä satunnaisesti, ja Once In a Lifetime on tietysti kuulunut lempibiiseihini ihan teinistä asti, mutta omistukseeni koko levyn hankin vasta vajaa kuukausi sitten, kun siirryin vinyyliaikaan.

Lievää innoitusta levyn pohjaksi hankin aina niin tärkeästä Marc Maronin WTF-podcastista, jossa herra Maron haastatteli taannoin John Calea. He pohtivat yhdessä Brian Enon asemaa tuottajana. Brian Eno tuotti Talking Headsille kolme albumia, joista tämä Remain In Light on viimeinen.

Ilmeisesti Talking Headsin pääjehu David Byrne oli melko tavalla innostunut Fela Kutin afrobeat-meiningeistä ennen tämän levyn tekoa. Jo tätä edeltäneellä Fear of Musicilla (sekin vinyyli on pakkohankinta...) Talking Headsin rytmiikka oli napakkaa, mutta varsinkin Remain In Lightin TÄYDELLINEN a-puoli Born Under Punches - Crosseyed and Painless - The Great Curve on sekä rytmiikaltaan että tuotannoltaan EDELLEEN niin brutaalisti aikaansa edellä että heikkoa tekee.




Biiseistä kuulee, että monet post-mitäliebändit ovat vielä 2000-luvullakin tavoitelleet tätä soundia, mutta vähän kuin Gang of Fourinkin tapauksessa, lähestymiset ovat jääneet yrityksiksi. Esimerkiksi The Great Curven tunnistamattomana alkava kitarasoolo on jotain niin upeaa, että vaikka en normaalisti innostu soundeista, en sitä kuunnellessa VOI kuin pätkähtää olohuoneen villakangasmatolle ja hymyillä.

Myös Byrnen sanoitukset ovat todella hienoja. Once In a Lifetimen yhteiskuntakriittinen "moment of clarity" on tietysti klassikko, mutta tuon mainitsemani a-puolen täydellisyys heijastuu myös sanoituksiin. Minulle tulee mieleen Don DeLillo runomuodossa, tai J.M.G. Le Clezion The Giants (tähän kirjaan kannattaa muuten tutustua, voisinkin kirjoittaa siitä joskus). Tajunnanvirtaa, jossa on järkeä - kai. Tai ainakin musiikin kanssa yhdessä niissä on järkeä. Seen And Not Seen -biisissä mainitaan muuten "beady eye". Ehkä Liam otti nimen bändilleen tuosta biisistä?

She is only party human being
Divine, to define, she is moving to define, so say so, so say so
She defines the possibilities
Divine, to define, she is moving to define, so say so, so say so
Holding on for an eternity
Divine, to define, she is moving to define, so say so, so say so
Gone...ending without finishing
Divine, to define, she is moving to define, so say so, so say so

Tämä levy löytyy esimerkiksi Spotifystä. Mutta noh, vinyylinä se on paras. Jos kuuntelet Spotikasta, muista keskittyä siihen.

Loppuun vielä Once In a Lifetimen legendaarisehko video.



Posted in , , , | 3 Comments

Kirja-arvio: George R. R. Martin - A Dance with the Dragons

Game of Thrones -sarjan viidennestä kirjasta on tässä siis kysymys. Tai oikeastaan sen sarjan nimi on A Song of Ice and Fire, ja sarjan ensimmäisen kirjan nimi taas Game of Thrones MUTTA koska varmaankin huomattavasti useampi on katsonut sitä tv-sarjaa kuin lukenut näitä kirjoja, haluan nyt tällaisen selvennyksen tähän alkuun laittaa.

Selvennetty on. Selvennyksen vuoksi.

PAKOLLINEN snobbailu: En ole katsonut tv-sarjaa, mutta Twitteristä ymmärsin tuossa keväällä, että se on kolmannen kirjan (eli tuotantokauden) lopussa tällä hetkellä. Twitterissä reagoitiin vahvasti ns. "red weddingiin", josta en spoilausvaaran takia tässä kirjoita enempää. Sen silti sanon, että on mahtavaa miten Martin uskaltaa pistää paskaksi lukijalle (ja varmaankin myös itselleen) rakkaita hahmoja ja juonirakennelmia. Yllättävät käänteet eivät nimittäin lopu kolmanteen kirjaan.

Säästelin tätä viidettä kirjaa vajaan vuoden, koska kuudes ja seitsemäs osa eivät ole vielä ilmestyneet. Kesälomalla tuo oli kuitenkin pakko aloittaa, Kyproksen-lomalla hotellin parvekkeella öisin paikallista olutta särpiessä ja heinäsirkkoja kuunnellessa tällainen megalomaaninen fantasiaherkku on parasta mahdollista seuraa.

Tässä vaiheessa saagaa ei enää oikeastaan ole kyse siitä, onko Song of Ice and Fire hyvä kirjasarja. Täällä ja täällä olen arvostellut aiempia osia, ja todennut, että YLEENSÄ fantasiakirjallisuus on kliseistä ja tylsää paskaa (pardon my turunmurre), mutta Lord of the Ringsin perään voi oikeastaan mainita vain nämä kirjat.



Martin vanhenee - itse asiassa yhtä nopeasti kuin sinä ja minäkin - mikä on istuttanut pelon fanien perslihaksiin. Mitä jos ukko ei saa sarjaa valmiiksi? Olisi kieltämättä suuri pettymys jättää näin VALTAVA juonihimmeli ilmaan roikkumaan, ilman ilmeisen katarttista loppua (himmeli-analogiassa se loppu olisi kai sitten tuleen syttyminen).

En halua sen kummemmin eritellä juonta, koska se pilaa jännityksen. Martin puksuttaa sarjaa eteenpäin vankalla rutiinilla. Väittäisin, että tämän viidennen osan vähän yli 1000 sivua olivat aivan yhtä hyvin kirjoitetut kuin ensimmäisenkin osan, vaikka se ilmestyi joskus 90-luvun puolivälissä.

Suosittelen tätä pituudestaan huolimatta aivan kaikille. Varsinkin jos rakastat paksuja kirjoja. Tämä ei ole mikään lapsellinen seikkailu VAIKKA tässä on prinsessoja, lohikäärmeitä (kolme), miekkailua, salaliittoja ja urheita miehiä ja kauniita naisia. MUTTA kun tässä on myös politiikkaa, moraalia, uskontoa, uskomattoman aidon ja monimuotoisen tuntuiseksi kehitetty mielikuvitusmaailma, upea juoni ja mitä vielä.

Aloita nyt, saat ensi kesäksi kaikki viisi kirjaa luettua, sitten ilmestyykin kuudes osa. Kai? Ehkä se tulee jo aiemmin.

Seuraavaksi lukuun tulee JOKO Max Barryn Lexicon, jota hehkutettiin houkuttelevasti eräässä kirjapodcastissa (Bookrageous) TAI sitten Ralph Ellisonin Invisible Man TAI sitten Orson Scott Cardin Ender's Game.

Seuraavaksi luettavan kirjan pohtiminen on melkeinpä parhaita tunteita mitä tiedän.

Mitä te luette tällä hetkellä, arvoisat alsosprachjussi.blogspot.fi:hin tarkoituksella tai vahingossa eksyneet?


LISÄYS-EDIT:

Pakko mainita, että näissä kirjoissa Kindlen X-Ray toiminto on ELINTÄRKEÄ. Song of Ice and Firessä on satoja hahmoja, ja heidän nimensä menevät välillä sekaisin. X-Ray:llä saa jokaisen sivulla esiintyvän hahmon kuvauksen pähkinänkuoressa. Tuli käytettyä usein. En oikein tiedä miten käyttökelpoinen heppoisemmissa kirjoissa. Iijoki-sarjassa oli Kalle Päätalo, tukkijätkiä, isä ja äiti, ei siihen selvennystä tarvita.

Posted in , , , , | Leave a comment

Maratonhaaste - osa 2

Ensinnäkin hoo-ray, tuolla oikealla puolella olevan "He tajuavat mistä on kyse" -laatikon mukaan tällä blogilla on nyt tasan sata "jäsentä". Hienoa! Lukijoita on onneksi "vähän" enemmänkin, tuhatmäärin jopa!

Viime tammikuussa kirjoitin tällaisen tekstin maratonhaasteesta. Silloin siis päätin, että kesäkuussa juoksen ensimmäisen maratonini (outo sana noin taivutettuna, #muuten). No, siinä kävi nyt sitten niin, että en juossut kesäkuussa ensimmäistä maratoniani. Minun piti niellä ylpeyteni, ja jättää Forssan Suvi-ilta väliin, sillä koko talven ja kevään huolellisen valmistelun jälkeen homma kaatui penikkatautiin.

Kärsin keväällä 2012 niin ikään penikkataudista, mikä johti lopulta siihen, että Helsinki City Run 2012:n maaliin nilkutettuani kärsin 3 kuukautta sääriluun rasitusmurtumasta. Oli siis selvää, että tänä vuonna penikkatauti pitäisi välttää, ja olla riskeeraamatta mitään täyspitkällä maratonilla.

Osallistuin tänäkin vuonna HCR:lle, koska se on niin mukava tapahtuma, ja koska ajattelin että se olisi sopiva etappi maratonharjoittelussa. Jälkeenpäin ajateltuna tämä oli virhe. Se oli kuitenkin kisa, ja latasin siihen paljon paukkuja. Neljä päivää tapahtuman jälkeen lähden jo seuraavalle puolimaratonin mittaiselle lenkille tuleva maraton silmissä kiiluen. Ja siitä se penikkakipu sitten tuli. En ollut levännyt tarpeeksi.

Toki touko-kesäkuun vaihteeseen tuli vielä muutto uuteen kämppään, jota en olisi mitenkään pystynyt tammikuussa ennakoimaan. Mutta joka tapauksessa, kesäkuun maraton jäi väliin.

Penikkatauti parani täysin kun lepäsin pari viikkoa. Sitten ryhdyin taas harjoittelemaan niin paljon kuin maltoin ja ehdin.

Pari viikkoa sitten päätin, että kyllä minä hemmetti sentään juoksen sen ekan maratonini tänä vuonna. Ja sopiva tapahtumakin löytyi. Oikeastaan on vain ja ainoastaan sopivaa, että juoksen ensimmäisen maratonini vanhassa kotikaupungissani HUITTISISSA, johon minulla on niin vahva viha-rakkaussuhde. Huittisissa järjestetään Maisematiemaraton-niminen tapahtuma, joka on minulle siitäkin oiva paikka juosta, että reitti on yhdensuuntainen, Urjalasta Huittisiin. Ei siis kolme kierrosta jonkun pururadan ympäri, vaan REITTI, ihan niin kuin se alkuperäinenkin maraton Maratonista Ateenaan. Se on minun psyykelleni paljon mukavampaa kuin saman radan kiertäminen useasti.

Valmistautumiseni on itseohjautuvaa. Käyn pitkillä, lyhyillä ja nopeilla lenkeillä. Pyöräilen töihin aina kun voin. Lepään. En ole ottanut minkään valmentajan ohjelmaa ristikseni, vaan yritän selviytyä omin neuvoin - lähinnä siksi, että kiireinen elämäntyylini ei anna mahdollisuutta sitoutua mihinkään ohjelmiin, joista tulisi sitten vain stressiä.

Juoksun aikana tapahtuva tankkaus on vielä vähän kysymysmerkki. Olen harjoitellut urheilujuoman juomista lenkin aikana, ja sen maha kestää oikein hyvin. En ole kertaakaan elämäni aikana syönyt kokonaista banaania, joten se on poissuljettua myös maratonin aikana. Suolakurkkua ja energiageeliä se siis tullee varmaankin olemaan. NIin paljon mahdollisuuksia ja kysymyksiä! Ensi sunnuntaina on vuorossa harjoittelukauden pisin lenkki, noin 30 kilometriä. Odotan jo innolla.

Näillä kengillä lähden maratonille


Niin sanottu BOTTOM LINE minulle on kuitenkin se, että EN STRESSAA. Aion nauttia, sukeltaa syvälle mieleeni ja kokeilla miltä se tuntuu kun on helvetin väsynyt. Oikeasti odotan sitä jo. Mieli tekee exit planeja, yrittää löytää syitä keskeyttämiseen, mutta minä jatkan, koska olen mieleni yläpuolella! Katson pimeyden sydämeen ja jatkan eteenpäin!

Varusteista sen verran, että nykyään juoksen joka toisen lenkkini Niken Free Run 5.0:lla, ja joka toisen Niken Pegasus 28:lla. Tämä siksi, että edelleenkin McDougallin Born To Run -kirjan innoittamana uskon, että jalan luonnollisen joustomekanismin harjoittaminen Free Run -juoksujen muodossa tekee hyvää ja auttaa välttämään vammoja.

Täyspitkälle matkalle lähden kuitenkin maltillisesti tuetuilla Pegasuksilla, jotka ovat ihan peruslenkkarit - eivät mitkään överikalliit megagelspectaclesetit. Kaikki liian joustaviksi rakennetut megalenkkarit ovat minulta pannassa. Syitä jo aluksi linkkaamassani kirjoituksessa.

Sellainen kysymys olisi, että osaako joku suositella muilta merkeiltä vastaavia kenkiä kuin nuo Free Runit? Niissä on se ongelma, että keräävät paljon kiviä pohjarakenteisiinsa, ja viime talven loskakeleillä itse asiassa toinen kenkä vähän hajosi, kun lumi pakkautui niin kovaksi sinne rakenteiden väliin ja repäisi pohjaa hieman.

Olin duunin virkistyspäivässä työkaverini Heli "Ingeborg" Lahdenrannan kanssa lenkillä, ja hän suositteli Adidas-Heimolaisena niitä Boosteja. Luulen kuitenkin, että niissä on liikaa pehmustetta, ja tähän asti olen vannonut Nikejen nimiin. Suositelkaa siis.

Maisematiemaraton on syyskuun 14. päivä. Palaan siis asiaan viimeistään sen jälkeen.



Posted in , , | 2 Comments

Jenni Vartiainen - Junat ja naiset (eli "järjettömiin odotuksiin vastaaminen")

Jenni Vartiainen sanoi minulle joskus, että twiittaan liikaa. Tämä ihan näin sivuasiana. 

Eilen ilmestyi virallisesti Jenni Vartiaisen tulevan Terra-albumin ensimmäinen sinkku Junat ja naiset. Seili-levyä on kaupattu rapiat 160 000 kappaletta, joten odotukset uutuutta kohtaan ovat ehtineet nousta melkoisiksi.

Jenni Vartiainen onnistuu vastaamaan odotuksiin. Junat ja naiset on uhmakas ja tyylikäs biisi, jonka koukku on hienosti ujutettu rytmitykseen.



Eilen ajauduin kollegoiden kanssa sanasotaan Loreen-vaikutteista. Minusta Junat ja naiset ei biisinä kuulosta Loreenilta, mutta video ja promokuva ovat hyvin samantyylisiä kuin "Lorpalla". Oikeastaan video ei minusta onnistu edustamaan kappaleen parhautta. Loreen meets Madonnan Frozen. Onhan Yenza tietysti edustava, ei sillä.

Minusta Jenni Vartiainen ei ole vielä tehnyt täysosuma-albumia. Jos Terralla onnistutaan pitämään kiinni tässä esitellystä asenteesta ja tyylistä, voidaan ainakin toistaiseksi odotuksia nostaa edelleen ylöspäin.

Loistavan biisin erottaa hyvästä c-osa. Junat ja naiset -biisin c-osa on helvetin hieno. Kylmät väreet pärähti heti ensimmäisellä kerralla. Tosin on sanottava, että minusta Mariska on edelleen melko yliarvostettu sanoittajana. Jenni sen sijaan laulaa biisin upeasti, ja Immos-Jukan tuotantoa voi verrata kenen tahansa ulkomaanelävän toimiin.

Onnea Jenni ja Jukka, olette onnistuneet! Olet Jenni sitä paitsi koiraihminen! Tämäkään ei nyt liity asiaan! Sanoituspuolella ei pidä sortua yliyrittämiseen, sellaisen ujon neuvon haluaisin Terran loppubiiseille antaa.



Posted in | 3 Comments

Kirja-arvio: Haruki Murakami - What Do I Talk About When I Talk About Running

Voi jösses, huomasin etten ollut tätä helmeä muistanut vielä arvioida! Ehkä vajaa kuukausi sitten lukaisin tämän. Monet tätä olivat ehtineet hehkuttaa, ja sekä Murakamin että juoksukirjojen ystävänä oli selvää, että jonain päivänä tähän olisi tartuttava.

Lopullinen niitti oli, kun törmäsin yllättäen kesäisen sunnuntaisella 20km-lenkillä vanhaan ystävääni Villeen, joka muistutti minua tästä kirjasta. Tai lähinnä kyseli joko olen ehtinyt lukea. En enää voinut viivytellä.

Kuten kirjoitin, kesäinen maratonhaasteeni meni ns. vituiksi, koska penikkatauti yllätti liian kovaa treenatun toukokuun puolivälissä. Mutta olkaa huoleti, nyt olen päättänyt juosta ensimaratonini synnyinkaupungissani Huittisissa syyskuun puolivälissä! Kirjoitan tästä aiheesta myöhemmin esituntemuksiani ja valmistautumistunnelmia.





Haruki Murakami on japanilainen kirjailija, jolla on hyvin omintakeinen tyyli tehdä romaaneja. Tai sitten kyse on kulttuurieroista ja käännöksestä. Olen lukenut häneltä ainoastaan yhden kirjan - Suuri Lammasseikkailu - josta kyllä pidin todella paljon, mutta en ole siitä huolimatta ehtinyt muihin Murakameihin ennen tätä tarttua. Tämä saattaa johtua siitä, että vierastan käännöksiä. Olen antanut itselleni kertoa, että japanista mihin tahansa muuhun kieleen käännettäessä tekstiä pitää muuttaa melko paljon, koska japanin kielessä asioita toistetaan paljon. En tiedä onko tämä ihan puutaheinää, mutta näin olen kuullut. Siksi tuntuu oudolta lukea hänen kirjojaan suomeksi tai englanniksi (Suuri Lammasseikkailu siis suomeksi ja tämä juoksukirja englanniksi). En lopultakaan pysty kuvittelemaan, mitä itse Murakami on halunnut sanoa!

What Do I Talk About When I Talk About Running on otsikollaan hyvin selittävä. Murakami on juossut yli 20 vuotta. Hän ei juokse näyttääkseen hyvältä tai laihtuakseen, vaan hän tarvitsee juoksemista. Viimeisen kahden ja puolen vuoden aikana minulla on ollut täsmälleen samanlainen olo, ja siksi WDITAWITAR tuntui niin mahtavalta heti alusta lähtien (en todellakaan aio kirjoittaa kirjan koko nimeä kolmatta kertaa).

Juoksukirjat voi jakaa raa'asti kahteen kastiin. On teknisiä kirjoja, jotka kertovat miten pitää juosta, mitä pukea jalkaan, mitä syödä ennen ja jälkeen harjoituksen ja niin edelleen. Sitten on FIILISKIRJOJA, joihin minun suosikkijuoksukirjani kuuluvat. Kuten Born To Run tai Ultramarathon Man, myös WDITAWITAR yrittää selventää lukijalle, mitä kirjoittaja tuntee ja ajattelee juostessaan.

Ja se on kaikista mielenkiintoisinta. Jos haluatte saada lisää fiilistä juoksemiseenne, suosittelen todella lämpimästi tätä kirjaa.

Koska olen lainausten eli siteerausten suuri ystävä, jaan teille Kindleen tallentamani lempilainaukset kirjasta:

Emotional hurt is the price a person has to pay in order to be independent.

At any rate, that’s how I started running. Thirty-three—that’s how old I was then. Still young enough, though no longer a young man. The age that Jesus Christ died. The age that Scott Fitzgerald started to go downhill. That age may be a kind of crossroads in life. That was the age when I began my life as a runner, and it was my belated, but real, starting point as a novelist.

People sometimes sneer at those who run every day, claiming they’ll go to any length to live longer. But I don’t think that’s the reason most people run. Most runners run not because they want to live longer, but because they want to live life to the fullest. If you’re going to while away the years, it’s far better to live them with clear goals and fully alive than in a fog, and I believe running helps you do that. Exerting yourself to the fullest within your individual limits: that’s the essence of running, and a metaphor for life—and for me, for writing as well. I believe many runners would agree.

Nothing in the real world is as beautiful as the illusions of a person about to lose  consciousness.

Posted in , , , | Leave a comment

Ennakkokuunteluarvio: Pariisin Kevät - Jossain on tie ulos

Hei vaan hei. Tavoittelin otsikossa sanahirviöyttä, koska minun ei oikeastaan olisi järkeä julkaista tätä arviota vielä. Eikä tämä varsinaisesti ole vettä tai muita nesteitä pitävä mielipide muutenkaan, sillä olen kuullut Jossain on tie ulos -albumin vain kerran. Tämä tapahtui eilen Finnvoxin studio F:ssä, joka on Pariisin Kevään master mindin Arto Tuunelan "kotistudio". Levy ilmestyy virallisesti 13. syyskuuta, joten levykauppoihin ja Spotikkaan tätä joutuu odottelemaan vielä tovin. (Ilmestyisipä tämä muuten vinyylinä... toivon tietenkin vastaheränneenä vinyylisnobina, että KAIKKI julkaistaisiin vain vinyylinä. Ja mielummin värivinyylinä.)

En kuitenkaan MALTA olla kirjoittamatta jotain, sen verran paljon ajatuksia levy herätti. Ehkä muistutan lukijoita tästä ennakkoarviosta vielä sitten kun levy virallisesti ilmestyy, ja ehkä lisäkuuntelut muuttavat mielipiteitäni. Tätä me emme voi vielä tietää.

Eikö ole hienosti rakennettu suspenssi? Sitten huomasin, että F-studion seinällä olevassa "Viimeinen ehtoollinen" -maalauksessa on yksi käsi liikaa. Eikun se olikin toinen tarina.

Levy-yhtiön edustaja oli ystävällismielisesti tarjonnut ennakkokuuntelijoille paperilappusen, josta löytyi jokaisen biisin kohdalta tilaa muistiinpanoille (kts. kuva). En nyt toisinna näitä muistiinpanoja sanasta sanaan, vaan tyydyn yleiskuvaan.

Okei, mikä HEMMETIN pohjustus tämä nyt on?, kysyy hän itseltään. Ehkä tuli nyt selväksi, että kuulin levyn vain kerran, mielipiteet voivat muuttua ja niin edelleen.

Jossain on tie ulos on Pariisin Kevään neljäs levy. Minun mielestäni kahdella ensimmäisellä Pariisin Kevään levyllä oli hyviä sinkkubiisejä, mutta kokonaisiksi levyistä niistä ei aivan ollut. Sitten Tuunela laajensi PK:n bändiksi joka keikkailee, ja mukaan astuivat Major Labelin (kaverein kesken Marjo Label) "Illu" Kivelä ja hyvä valikoima Rubikin miehistöä. Tjaa, olisko siinä jotain muitakin NMC-tyyppejä.

Joka tapauksessa kolmas levy Kaikki on satua ei ollut enää mikään pastellinvärinen hassuttelu. Se oli askel vakavampaan suunsaan, ja sisälsi bändin tähänastisen uran suurimman hitin Kesäyö. Tiedättehän: Ja ulkona, kesäyö, satoi kasvoille kyyneleitä. Se oli muutenkin bändin siihenastisen uran ehdottomasti paras albumi. Täällä siitä kirjoittamani arvio.

En ole vielä varma, onko Jossain on tie ulos parempi kuin Kaikki on satua. Siihen kysymykseen ette siis saa vastausta. Mutta VIELÄ enemmän kuin edeltäjänsä, se on kokonainen levy. Bändin levy. Se on myös vieläkin vakavampi. Enää ei "valita jonoa kauneimman kassaneidin perusteella" tai "rokata sun tanssilattiaa". Nyt mennään etsimään jotain tuntematonta. Kirjoitin Oveton ovi -biisin kohdalla muistiinpanoihin, että "aina mennään kohti tuntematonta, aikeita, futuuria", myöhemmin saman biisin kohdalla kirjoitin "valokuvaa elämää sanoituksissa, hampaat välähtää aidanraossa".



Koko levy oikeastaan pyörittelee tuota olemista. Jopa olemassaoloa. Ja olomuotoa. Mielenkiintoinen paralleeli George R. R. Martinin Song of Ice and Fire -sarjaan (Game of Thrones, juntit), jossa on "skinchangereita", jotka pystyvät vaihtamaan tajuntansa eläimen nahkoihin. Ihan kuin Artokin haluaisi sitä, tai yrittäisi sitä.

Levyn parhaassa kappaleessa Varjot ja ihmiset muututaan olemattomaksi, tai halutaan muuttua, ei edes eläimeksi. Varjot ja ihmiset, eka sinkku Odotus ja levyn avaava Viimeinen päivä ovat hyviä esimerkkejä siitä, että bändin tapa tehdä melodioita on vahvistunut. Nämä ovat jollain tavalla ikuisia melodioita. Hyvin slaavilaisia, mutta eivät kuitenkaan mitään Kotiteollisuutta.

Suurimman osan läpikuuntelusta olin paikalla musadiggarina. Välillä olin kuitenkin skinchanger ja vaihdoin roolia hittiradiokanavan musiikkipäälliköksi. Kesäyötä vastaavaa HELPPOA biisiä ei tältä levyltä löydy. Tai melodioiden puolesta löytyy, mutta tuotanto- ja sovitustyyli (vastaava tuottaja on #muuten CMX:n Janne "Hall & Oates" Halmkrona, keksin lempinimen ihan itse, ei mitään todellisuuspohjaa) on hyvin anti-minimalistinen. Äänet ovat koko ajan liikkeessä, laulu on usein efektoitua ja esimerkiksi Lähde-biisistä tuli mieleeni Antti Lähde TV on the Radio (Ei ehkä tekijöillä itsellään ollut tämä mielessä, mutta jostain tällainen tuli. Ehkä jotain Mansuniakin jotenkin). Ei siis niin helppo pala meille radioihmisille ja sille mystiselle "suurelle yleisölle" jonka maun kuvittelemme tuntevamme. Mutta pitää katsoa, helkkarin hienoja biisejä siellä on.

Viime levyllä en tykännyt biiseistä, joissa käytettiin lähinnä koneita. Nytkin ne tuntuvat aavistuksen kikkailulta. Ainut heikko biisi on mielestäni levyn nopeatempoisin rock-biisi Jalokiviä, joka on ikään kuin pastissi menneistä PK-biiseistä.

On mainittava myös se, että Arto laulaa matalammalta kuin aiemmin. Ei siis koko aikaa, mutta paikoin. Kuulostaa hienolta. Kun eka biisi Viimeinen päivä alkoi, kirjoitin heti muistiinpanoihini "Kuka laulaa?", mutta "Toonzie" Tuunelahan se oli.

Entinen hesarilainen Reetta Räty toivoi Twitterissä, että tämä levy kantaisi hänet syksyn yli. Kehotin Reettaa olemaan huoletta. Kyllä se kantaa. Nyt kun olen kertaillut muistiinpanojani, en malta odottaa että pääsen kuulemaan tämän uudestaan. Ja uudestaan.

Parhaat biisit: Viimeinen päivä, Odotus, Oveton ovi ja Varjot ja ihmiset.
Heikommat biisit: Jalokiviä, Peittävää kohinaa (ehkä jotenkin "pakollinen" lopetus. voi olla että kasvaa vielä).

Posted in , , | 4 Comments

Keikka-arvio: Flow 2013

Vuoden tauon jälkeen tein paluun Suvilahteen. Return To Innocence, kuten Enigma asian ilmaisi joskus kun Golden Capin Perry oli kaikkien suosikkijuoma.

Viime vuonna lanseerattu isompi alue oli entisestään kasvanut. Festivaaleilla oli myös enemmän väkeä kuin koskaan ennen, mikä on hienoa. Vaikka alkuvuosien elitisti-imagosta ollaan päästy kauas, ohjelmisto on KUITENKIN paljon kunnianhimoisempi kuin millään muulla festivaalilla. Jos Flow on onnistunut lanseeraamaan kokeilunhalun festarikävijöille, nostan hattua. Epäilen nimittäin, ettei kaikesta valveutuneisuudesta huolimatta Suvilahteen lähdetä katsomaan vain niitä tuttuja nimiä.

Järjestäjätaholla kiitokset siitäkin, että kaikki toimi moitteettomasti, minkä lisäksi alue oli oikeasti miellyttävä oleilutarkoituksiin. Siellä viihtyi. Se ei ollut vain kaljakarsinoiden ja lavarakenteiden reunustama kenttä, vaan mietitty kokonaisuus. Safkaakin oli entistä laajemmalla kirjolla, vaikka totta puhuen minulle festariruokailu on aina ja edelleen prosessi, joka suoritetaan nopeasti ja helposti nautittavassa muodossa. Onneksi on muunkinlaisia ulkoruokailijoita.

En edes lähde niin sanottuun "hipsteri"-keskusteluun. En vaan jaksa. En.

Perjantain musiikillinen huippukohta oli toisaalta itsestäänselvästi, mutta toisaalta yllättäen itse Alicia Keys. Sanottakoon, että keikan alkuosan lojuin erään ystävän työhuoneella skumppaa imien. Työhuone oli siellä Flow-alueen sisällä. Täydellinen levähdystauko. Mutta Alicia. On niin hienoa kuulla välillä LAULAJAA. Ei vain ihmistä, joka laulaa nuotit suurin piirtein oikein, vaan ihmisen, joka on laulaja ihan sydämestä asti. Laulaja, jonka ääni soi, ja joka antaa tunteen kuulua.

Facebookiin kirjoitin, että pienen kyyneleenkin tirautin siellä keikalle. No, itse asiassa muutaman. Tähän kiinnitettiin liikaa huomiota, mutta kyyneleitä edesauttoivat lähellä oleva naiseni, No One -biisi sekä jo edellä mainitut skumpat. Joka tapauksessa: Jos keikka saa minut itkemään, se on hyvä. Loistava.

Alicia vaikutti myös jopa yllättävän välittömältä ja lämpimältä. Ihmiseltä joka rakastaa sitä mitä tekee. Soul-nainen. Ihq. Pusuja Alicia. IHIHIHIHIH.

Noniin.

Perjantain toinen huippuhetki oli EHDOTTOMASTI Moderat, jonka haluaisin nähdä uudestaankin. Keysin jälkeen olin jotenkin höttöisessä olotilassa, ja saksalainen pop-tekno vaatisi jämäkämmän olotilan ja kenties muutaman vodkashotin. Vähäisten Äänten comeback-keikka toimi myös loistavasti. Ai niin, ja Iisan Perjantai-video!

Lauantaina tuli nähtyä jälleen paljon räppiä. LOSTARIT (Loost Koos) ja Lieminen soittivat samaan aikaan. Loost Koosin keikan katsoin melkein kokonaan, ja se oli taatun hyvä. Sitten Lieminen. Vaikka Edu ja Davo häärivätkin Liemisen liepeillä, oli se jotenkin myötähävettävän  huonoa kamaa. Onneksi DJPP All Stars pelasti kaiken. Stigin ja Edun Kullii versiona, jossa Jonna laulaa alkuperäistä Liiku-kertsiä oli jopa historiallinen hetki, kun taas Uusi Fantasia on aina ja iankaikkisesti ilo korville. Hyvä PeppuPano.

Nick Cavea en ymmärrä tämän festarin jälkeenkään. Köönkään Känkään. Taivutusmuotoja. Tai: Ymmärrän, että sellainen alkukantainen energia on joidenkin mielestä vastustamatonta, ja Nick kieltämättä ulostaa tämän energian hyvin, mutta musiikkina ja kokemuksena se ei tehnyt minulle mitään. Kauhuelokuvan pahisjoukolta näyttävä bändi on vaikuttava, mutta se romuluinen tyyli soittaa ei cutcuta ollenkaan.

Lauantaina näin montaa muutakin keikkaa - vähän, mutta hei: Festivaalilla pitää jättää tilaa myös hauskanpidolle.

Sunnuntai oli MÖHISTEN, eli meidän musiikkiautistien. MEidän ihan omaa aikaa. Nimittäin Public Enemy ja Kraftwerk olivat sunnuntain vastine lauantain My Bloody Valentinelle ja Nick Cavelle. Kaikki nämä ovat menettäneet asteen relevanttiuttaan, mutta omien suosikkieni, eli Public Enemyn ja Kraftwerkin kohdalla se ei haittaa pätkääkään.

Chuck D oli yhä vakuuttavampi kuin kukaan koskaan. Maailman auktoriteetti. Flavor Flav tuli alun perinkin mukaan koska se oli Chuckin ehto. Koominen sidekick.  Näitä rooleja ukot noudattivat, ja pistivät armeijoineen soittaen sellaisen hittikimaran, että festivaalin hyvin järkätyssä Lasten Sunnuntaissa mukana ollut 5v-tytärpuoleni innostui hänkin joraamaan hyvinkin vahvasti. Mahtava keikka. Tuli hyvä mieli.

Sitten valittavina olivat Haim ja Godspeed You! Black Emperor. Valitsin jälkimmäisen, vaikka se Public Enemyn jälkeen olikin aika jähmeää junttaa. Aika laimea keikka oikeastaan, tai ehkä enemmänkin väärään aikaan. Haimia kuulin vain teltan ulkopuolelta.

ONNEKSI ystäväni - sanotaan häntä tässä vaikka Birreksi - ajoi porukan katsomaan Bat for Lashesia. Natasha Khanin kaksi ekaa levyä ovat jollain tasolla tuttuja, mutta minulla oli niistä jotenkin kädenlämpöinen kuva. Kädenlämpöisyys oli kuitenkin Flow'n keikasta kaukana. Heti alusta saakka Bat for Lashes KAAPPASI yleisön itselleen. Kaunis, hyvin esiintyvä nainen, mutta jessus miten hienosti hän lauloi! Kolmas Bat for Lashes -levy on itseltäni mennyt täysin ohi, mutta nyt meni todellakin tsekkaukseen. Hieno hetki tuo. Loistava keikka, eniten Natasha Khanin ansiosta. Oikeastaan se Daniel-"hitti" ei kuulostanut ollenkaan edes keikan parhaalta biisiltä.

Kraftwerk. Mitä siitä voi sanoa. 3D-efektit oikeasti toimivat ja näyttivät upeilta. Musiikki on - no, te tiedätte millaista Kraftwerkin musiikki on. Setti koostui klassikoista. Upeasti hallittu kokonaistaideteos. Huomasin myös miettiväni, että täydellinen imagonhallinta on vienyt bändin pitkälle. Mitä he sitäpaitsi tekevät lavalla? Soittavatko, vai painavatko Sonyn Vaio-läppäristä playta? Laulavatko itse? Model-biisissä olin näkevinäni että reunimmainen ukko (se alkuperäisjäsen, mikä lie nimeltään, en nyt muista) lauloi, mutta mene ja tiedä.

Siinä tärkeimmät. Kiitos Flow. TATTIS. En nähnyt liian monta bändiä, mutta niin se on aina minun ja festareiden kanssa, en jaksa ressata.


Posted in , , , , , , , | Leave a comment

Levyarvostelu: John Grant - Pale Green Ghosts

Kun Facebook- ja Twitter-kavereihin ja -"kavereihin" kuuluu paljon musiikin kanssa liikaakin pelehtiviä ihmisiä, monia hypetettyi plattoi pyörii päivitysfiideissä päivittäin. Jotkut nimet toistuvat useammin, ja ne jäävät vaivaamaan jotain hermoa, joka värähtää silloin kun on aikaa kuunnella jotain, jonka muut ovat ehtineet todeta hyväksi, mutta johon ei itse jostain syystä ole ehtinyt tutustua.

John Grantin levy Pale Green Ghosts on yksi tällainen levy. Jostain syystä ryhdyin kuuntelemaan tätä levyä vasta viime viikolla, vaikka ainakin kaikki NRGM-affiliaatit ja varmasti monet muutkin ovat kyseistä levyä hehkuttaneet jo loppukeväästä kun se ilmestyi.

Ehkä grantittomuuteni johtui siitä, etten oikein pitänyt hänen debyyttisoolostaan Queen of Denmark kun sitä joku vuosi sitten kuuntelin (varmaankin silloin kun se ilmestyi - vastaavanlaisen tapahtumaketjun jälkeen). Ennen sooloilua Grant on vaikuttanut The Czars -nimisessä bändissä, jonka tekemisistä minulla ei ole pienintäkään haisua.



Mutta mutta. Pale Green Ghosts. Se iski - oikeastaan heti! Levy ei ole akustispainotteinen singersongwriter-möhkö kuten edeltäjänsä. Pale Green Ghosts on vähintäänkin puoliksi tuottajan levy. Tuottajan, joka on keksinyt yhdistää minimalistista elekronisuutta ja usvaa Grantin omaan ilmaisuun. Tai ehkä se oli Grantin idea, mutta tuottaja sen toteutti. Se tuottaja on islantilainen Jondír Jurnínson. No ei vaines, nyt minä keksin tuon nimen. Kokeilin vain meneekö feikki-islantilaisnimi läpi. Oikeasti tuottaja on nimeltään Birgir Þórarinsson, ja hänet tunnetaan Gus Gus -yhtyeestä. Tämän katsoin Wikipediasta.

ENIHUU, se levy.

Vastaheränneenä vinyyleiltä soundienkuuntelijana (taivutettuna oudohko titteli) haluaisin kuunnella miltä Grantin ja Birgirin (en halua tuon sukunimen kanssa enää kikkailla) visio kuulostaa hyvistä kaiuttimista, mutta hyvältä ja mielenkiintoiselta se kuulostaa mistä vain kuunneltuna. Nimibiisi starttaa levyn. Se on jopa aavistuksen knifemäinen paukutus. Sen jälkeen edetään tasatahtiin vähäeleisempien akustisten biisien ja elektronisempien paukutusten vuorotellessa.

Pelkät soundit eivät oikeastaan koskaan riitä tekemään levystä loistavaa minun korvissani. Grantin tapauksessa pelin ratkaisee hänen biisintekotaitonsa, ja aavistuksen kuivakka tapa jolla hän upottaa persoonansa lauluihin.

Grant on homoseksuaali, jolla todettiin muutama vuosi sitteh HIV. Tästä elämänsä käänteestä mies laulaa minun korvissani monellakin biisillä. Hän laulaa myös paljon nuoruusajoistaan, melko katkeraan ja summaavaan sävyyn. "Epäonninen elämäni tähän asti", tai jotain sinne päin. Jos jaksat tsekata levyltä vain yhden biisin, suosittelen nimibiisin lisäksi GMF:ää, joka pidenteenä kuuluu Greatest Motherfucker.  Biisi on loistava esimerkki paitsi Grantin biisintekotaidosta, myös kyvystä kirjoittaa koskettavia, mutta samalla humoristisia sanoituksia.


Half of the time I think I'm in some movie
I play the underdog of course
I wonder who'll they'll get to play me, maybe
They could dig up Richard Burton's corpse

I am not who you think I am
I am quite angry which I barely can conceal
You think I hate myself, it's you I hate
Because you have the nerve to make me feel

But I am the greatest motherfucker
That you're ever gonna meet
From the top of my head
Down to the tips of the toes on my feet
So go ahead and love me while it's still a crime
And don't forget you could be laughing
65 percent more of the time
You could be laughing
65 percent more of the time

 Tästä on tullut kuin varkain yllätyshitti minulle. Ensin kuuntelin levyn innostuneena uudesta löydöstä, mutta sittemmin siihen on pitänyt palata melkeinpä pakonomaisesti. HALUAN kuulla tuon surullisen nallekarhun ääntä, hänen tarinoitaan.

Oma outo lisänsä levyllä on Sinead O'Connorin läsnäolo. Vanha itkijämummo coveroi Queen of Denmark -biisin coverlevylleen, ja nyt hän laulaa taustoja muutamassa Pale Green Ghostsin kappaleessa. Mikä lie kurjuuden kokemus ajanut O'Connorin Grantin läheisyyteen. Hieno pari joka tapauksessa.

Jos luit tähän asti, lienee selvää, että suosittelen tätä levyä.


Posted in , , , | Leave a comment
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...