Also Sprach Jussi - eli ajatuksia vähän kaikesta

Liityn hypekuoroon: Antero Lindgrenin levy on huikea!

2012-03-08T10:06:00.003+02:00

Onneksi minua aktiivisemmat bloggaajat ja musiikkilehdet ovat jo ehtineet nostaa esiin Antero Lindgrenin debyyttialbumi Motherin.

On meinaan todella TODELLA hieno päänavaus tältä mieheltä.

Olen kotoisin samasta pikkukaupungista kuin Antero, joten olemme siis puolituttuja. Näin hänet muutama vuosi sitten, ja hän kertoi tekevänsä levyä. "Okei", ajattelin. Niinhän me kaikki. Sittemmin Antero yritti saada albumia aikaan 22-Pistepirkkojen levy-yhtiölle ja kanssa, mutta siitä ei ilmeisesti tullut mitään.

Hyvä niin, sillä itsehän en koskaan ole pitänyt "Pirkkojen" musiikista tai blues-lässytyksestä. Keränen-metodilla tuotettuna Anteron levy olisi huomattavasti tylsempi kuin nyt, kun sille ovat taustoja tehneet trendikertut Siinai/Zebra&Snake-yhteyksistä.

Oli vaara, että mainitut trendikertut olisivat vieneet päähuomion abstrakteilla taustoillaan, mutta täytyy nostaa heille hattua, sillä Mother on tyylikkäintä suomalaista singer-songwriterismia koskaan. Ei mitään väsynyttä kasaripastissia Bon Iverin jalanjäljissä, vaan biisien karuutta korostavaa kaiutettua kauneutta.

Mother ei ole aivan viiden tähden levy, sillä keskivaiheilla (Cutting Her Loose, Fall Is Here) levy hiukan yskähtelee keskitempoisuudessaan, mutta esimerkiksi aloituskaksikko Mother ja Louise (My Sweet) ovat huikeinta timanttia aikoihin.

Antero, palvon sinua. Huittislaisista on sittenkin johonkin.

Ovat pistäneet koko levyn Soundcloudiin, joten naatiskelkaa ja hakekaa sitten kaupasta omanne.

&lt;p&gt;&amp;amp;amp;amp;lt;p&amp;amp;amp;amp;gt;&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;lt;br&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;gt;&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;lt;br&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;gt;&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;lt;br&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;gt;&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;lt;br&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;gt;&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;lt;br&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;gt;&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;lt;br&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;gt;&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;lt;br&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;gt;&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;lt;br&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;gt;&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;lt;br&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;gt;&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;lt;br&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;gt;&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;lt;br&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;gt;&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;lt;br&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;gt;&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;lt;br&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;gt;&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;lt;br&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;gt;&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;lt;br&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;gt;&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;lt;br&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;gt;Tulossa blogissa&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;lt;br&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;gt;&amp;amp;amp;amp;lt;/p&amp;amp;amp;amp;gt;&lt;/p&gt;

Blogissa tulossa lähiaikoina muun muassa Lumia-käyttökokemuksia (näköjään puhelin pitää vaihtaa vuosittain...) ja muutamia levyhehkutuksia.

Definitiivinen harrastekirja ja lätinää juoksemisesta

2012-03-03T13:07:00.000+02:00

Hej då.

Sain pikkuveljeltäni ja hänen vaimoltaan joululahjaksi mahtavan kirjan. Sen nimi on Lore of Running ja sen on kirjoittanut etelä-afrikkalainen Tim Noakes. Kuten fiksuimmat saattoivat päätellä, kirja kertoo juoksemista. Tai tarkennetaan: Se kertoo KAIKEN juoksemisesta.

Siinä onkin kirjan hienous. Se on niin perusteellinen ja kattava, että se on jo sinällään mahtavaa, vaikkei sisältö kiinnostaisi yhtään. Rakastan muutenkin paksuja kirjamöhkäleitä (vaikka Kindle-mies olenkin), ja tähän on keräty niin huolellisesti tietoa, että se vaikuttaa jopa pakkomielteeltä.

Olen viimeisen vuoden aikana ryhtynyt juoksemaan enemmän tosissaan (aiemmin vain satunnaisia lenkkejä), ja olen löytänyt valtavaa nautintoa siitä mielentilasta, johon juostessa pääsee. Tim Noakes tietää kaiken paitsi tästä mielentilasta, myös juoksemisen muista osa-alueista. Kun sekä kirjoittajalla että lukijalla on intohimo aiheeseen, kokemus on hieno. En tosin jaksanut lukea kokonaan lukua lihasten solujen toiminnasta, mutta paksu opus sopiikin paremmin lehteilyyn.

Suosittelen siis. Paljon apuja ja käytännön tietoa ja yleistä fiilistelyä. Juoksemiseenkin saa menemään hirveästi rahaa, ikävä kyllä. Vaatteisiin ja kenkiin. Ostin eilen Asicsin Gel Kayano 17:t. Rumat, mutta äärimmäisen hyväntuntuiset. Valitettavastia ne Niken coolin näköiset mallit eivät minun jalalleni sovi.

Ai niin, näin eilen Pariisin kevään ekan uuden levyn keikan. Mahtavaa. Tosi hienoa kasvanutta varmuutta Arto Tuunelan laulussa ja lavaesiintymisessä. Tuli äärihyvä fiilis.

Oon linkannut aiemmin oman juoksulistani blogiin, mutta nyt vinkkaan työkaverini Samin tekemästä juoksulistasta, jota on myös testattu tositoimissa, ja todettu oikein toimivaksi. Omia juoksulistoja kommenttikenttään, kiitos.

Hyvät ja huonot uutiset

2012-02-23T18:55:00.000+02:00

Hyvät ja huonot uutiset -tv-ohjelmasta on molempia kerrottavana. Hyvät uutiset: HJHU on hyvä ohjelma. Huonot uutiset: HJHU ei käsittele uutisia, vaan tarjoaa nokkelasanaisille ihmisille vuorotellen paikkoja hauskoihin anekdootteihin.

On outoa, että symppaan yhtäkkiä Mikko Kuustosta. Tai en minä häntä koskaan ole inhonnut, mutta suhtautunut välinpitämättömästi. Tässä ohjelmassa hänen tehtävänsä on lähinnä nauraa silmät sirrillään, mutta se toimii!

Olisi hienoa, jos telkussa olisi Hyvät ja huonot uutiset, joka oikeasti käsittelisi uutisia. Mutta ei se olisi niin viihdyttävä, eikä sitä voisi käsikirjoittaa noin tarkasti.

Kerronpa teille haaveen: Voisin erittäin mielelläni sivutöikseni olla jonkun tuollaisen ohjelman paneelissa. Olisin tosin parempi ei-käsikirjoitetuissa jutuissa, mutta hyvä kässärikin kelpaisi. Ei mitään musiikkiaiheista, vaan ihan yleistä asiaa. Mutta niin, että siinä olisi sitä asiaakin eikä vain kaskuja.

En olekaan vielä katsonut eilistä HJHU-jaksoa, jossa vieraana on Paavo Väyrynen. Luulis olevan laatua.

Radiojuontaminen on kuitenkin kuningaslaji. Sen kertoo kait sekin, että kaikki julkkikset haluavat aina olla radiojuontajia. Ja kaikki muutkin. Siinä pitää heittäytyä niin paljon, ja siinä ollaan enemmän persoonan varassa kuin tv-juontajien tapauksessa. Jonkun Idolsin juontaminen koostuu kameraa kohti kävelystä ja prompterille kirjoitetun puujalkavitsin laukomisesta (kärjistys & provo). Totuus on kuitenkin se, että pari vuotta sitten olisin varmasti ottanut tuollaisen pestin vastaan, että hyvä täältä puskista on huudella. Mutta nyt: HJHU-tyylisiä hommia tänne kiitos, kuitenkin tätä blogia luetaan tuotantoyhtiöissä todella tarkasti.

Mihinköhän tämäkin nyt liittyi?

On vähän orastavaa flunssaa ja teki mieli kirjoittaa. Ehkä katson kumminkin nyt sen HJHU:n.

Ja ai niin, lepää rauhassa Pokla, Tavastian poke. En voi väittää tunteneeni miestä, mutta kun tarpeeksi usein käy Tavasialla niin hän kyllä muistaa naaman, ja päästää murahtaen sisään eikä edes katso toimittajien nimilistaa, jota tietysti snobina usein käytän.

Vähän yllättävähkönä musiikkivalintana tämän päivän blogiin Kuustonen Kettunen Kaartamoa.

Levyarvio: Pariisin kevät - Kaikki on satua (sis. palvontaa)

2012-02-11T11:37:00.000+02:00

Tämä arvio sisältää palvontaa, ei levy, jos otsikon (sulkeilu) hämmentää.

Pariisin Kevään kolmas albumi Kaikki on satua ilmestyy puolentoista viikon kuluttua, ja se on bändin paras tuotos. Se on myös aiempaa enemmän BÄNDIN tuotos, vaikka Arto Tuunelan "lapsi" onkin (oOotteko koskaan lukenut bändihaastista jossa levystä käytetään lapsivertauskuvaa? Eikö oo hienoo? Tosi toimiva jotenkin? "Vaikea synnytys"?).

Jotain ihmeellistä on tapahtunut Sony Musicilla PK:n sinkkuvalintoja tehtäessä. Viime kerralla peli korkattiin Invisible Manilla, vaikka Tämän kylän poikii olis TIETYSTI ollut ilmeisin valinta. Eikä siitä tehty edes videota! Minä olen tästä Sonyn ladyjen kanssa jutellutkin. Jälkiviisaana totta kai. No, Astronautti ei muutenkaan ollut kokonaisena albumina toimiva, liian paljon heikkoja raitoja, samasta muotista veistettyjä. Sitä kuuluisaa lupausta löytyi.

Tälläkin kertaa eka sinkku on onnettomasti valittu. Saari on sellainen Astronautti-levyn biisi, jossa on kyllä kiva melodia, mutta ei koskettavaa unohtumattomuutta. Kaikki on satua -levyltä ei löydy ehkä ihan Tämän kylän poikii tasoista radiohittiä, mutta ihan vaan biiseinä monet näistä ovat bändin top femmaan yltäviä. Esimerkiksi On aika juosta, Ehkä kaikki palaa itsestään ennalleen, Kesäyö, Vanginvartijan uni, Lopeta! tai Kevät.

Oikeastaan vain vika biisi Häikäisee ja mainittu Saari eivät oikein lähde. Häikäiseen kohdalla Tuunela & Dudes eivät ole onnistuneet mielestäni nostatuksessa kunnolla.

Kokonaisuutena tässä on sitä Pariisin Kevään ideaa puhtaimmillaan. Raikasta, aavistuksen naiivia mutta silti taitavaa pop-musiikkia. Tämä levy tulee sikäli jakamaan mielipiteet, että kenties Rubik-jäsenistön läsnäolosta ja bändin kasvaneesta roolista tai Tuunelan halusta johtuen tässä irroitellaan ja soitetaan paljon enemmän kuin aiemmin. Toki Tuunelan puhtaasti tuottamia biisejäkin löytyy, Lopeta! ja Sytytä valo ovat pieniä esitelmiä miehen kokonaisuuden hallinnasta. Mutta minä tykkään enemmän revittelevästä otteesta. Irtonaisuudesta. Vanginvartijan uni. Huh, miten kaunis biisi.

Kauhean pitkä ja muka-analyyttinen arvio. Sitä minun piti oikeastaan sanoa, että tästä tulee todella hyvälle tuulelle, ja että tässä on todella paljon loistavia kappaleita. Toivottavasti tämä kasvattaa bändin suosiota, mutta olen huomannut, että jos minä tykkään jostain levystä oikein paljon, kansan syvät rivit eivät, mietitään vaikka Stellaa.

Kiitos PK, parin viikon päästä levyjulkkarit, pakko käydä tarkastamassa niinkutsuttu LIVEKUNTO.

Ps. On aika juosta -biisissä on MAHTAVAN ikuinen Suomi-melodia. Herkistyn. VITUN hieno biisi.

Jos vielä antaisin tähtiä, lätkisin tälle täydellisyyden, vaikkei se täydellinen olekaan. Mutta tuntuu hyvältä sielussa.

Levyarvio: Swallow the Sun - Emerald Forest and the Blackbird

2012-02-07T20:34:00.000+02:00

Huuuuuuuuuuuuuuuuuuuuhhhhh huuuuuuuuuuuuuuuuuuuh miten kovalla tavalla alkaa suomalaisten metallilevyjen vuosi.

Ok, onhan Swallow the Sun ollut Tekijä jo pidemmän aikaa, ja itsekin olen pinnallisen myhäilevällä tavalla diggaillut heidän albumeistaan, ehkä niistä varhemmista eniten (no, minulle "ensimmäinen" StS-levy on heidän kolmantensa) rajummasta otteestaan johtuen.

Mutta nyt tärähti.

Viime torstaina otin työhuoneeni rauhassa ja hyvän äänentoiston suomin mahdollisuuksin ensikuuntelun Emerald Forest and the Blackbirdia. Odotin edellisalbumien tapaista reaktiota: Ok, hyvin doomaa ja tunnelmoi, tulis varmaan kuunneltua jos polttaisin pilveä. MUTTA tulikin rohkeampi ja itsevarmempi, mutta samalla helpommin lähestyttävä levy.

Mieleen tuli kaksi mahtavaa levyä: Anatheman paras levy Silent Enigma ja Opethin paras levy Ghost Reveries. Nyt kun mainitut bändit ovat siirtyneet tekemään hempeämpää tunnelmointia, on mahtavaa että Swallow the Sun täräyttää koko kokemuksensa tuomalla itsevarmuudella ja paletin hallinnalla täydellisen "tunnelmametalli"levyn (kammottava termi, mutta menköön). Pitkiä biisejä, lyhyitä biisejä, jumalatonta huutoa, mystisiä puheosuuksia, hempeää akustisuutta ja kauniita melodioita, vieläpä Anette bleeding Olzon vierailevana laulajana.

Tulee samanlainen fiilis kuin ensimmäisiä kertoja Ghost Reveriesiä kuunnellessa: VITTU miten mahtavaa on kuunnella musiikkia, siis KUULLA, VOIDA KUULLA, pistä lujemmalle! Jo nimestä tietää, että nyt ei lauleta naisista marketeissa kärryineen, vaan lähdetään vittu suoraan jalokivimetsään.

Vielä mahtavamman fiiliksen saa Kehä I:llä, autostereoista yhtä lujalla kuin työhuoneessa. Ihan kuin oma vaunu olisi Hopeasurffarin surffilauta tai joku Saatanan Panssarivaunu joka lipuu lumisen tienpinnan yllä katumaastureiden seassa.

Stam1nan levyn sain kuunteluun tänään. Saavat tehdä kovin töitä jos meinaavat tämän ylittää. Toivottavasti tästä tulee niin suosittu että voidaan puhua muustakin kuin HIMistä ja Nightwishistä ja Children of Bodomista.

Rakastan. Käsittämätöntä sisällön, tyylin ja kokonaisuuden hallintaa. "Popimpi" kuin edelliset, eli siis biiseihin on kiinnitetty huomiota aiempaa enemmän myös sävellyksinä.

KUUNTELE SPOTIKASTA JA OSTA VINYYLI.

Pitkästä aikaa uusia tv-sarjoja

2012-02-01T19:33:00.001+02:00

Olen katsellut tv:tä! Uusia sarjoja tv:ssä! Harvinaista, koska en juuri katso tv:tä, mutta nyt on mielenkiintoisia uutuuksia.

Ensin pitää huomauttaa, että jostain syystä tv:n katsomattomuus katsotaan sellaiseksi asiaksi, joka pitää ilmoittaa kaikille. Vähän niinkuin Applen tuotteen omistaminen (minulla on MacBook Pro). Jos ei katso televisiota, kuuluu naurahtaa mukamas pahoittelevasti "eimullootelkkarii, eiviiteenvuoteen, enkaipaa".

Totta, televisiosta tulee paljon paskaa eikä sitä kannata katsoa, mutta se omahyväisyys on vaan niin järkyttävää! En minäkään kierrä huutelemassa, etten lue sanomalehtiä (ei ole aikaa, Kuukausiliite on poikkeus). Ja mitä telkuttomuuden vastapainona sitten? Tällaisessa Oikeiden Asioiden Maailmassa illat käytetään varmaankin venäläisten klassikoiden lukemiseen. No, minä olen lukenut venäläisiä klassikoita mutta katson silti televisiota, jos sieltä tulee jotain hyvää! Siitäs saitte! Hä!

No joo, rutinat sikseen. Olen ryhtynyt seuraamaan Boardwalk Empireä ja yhden jakson perusteella myös Terra Novaa. Jälkimmäinen on "kaikkien aikojen kallein tv-sarja", Jurassic Park meets Stargåte meets Beverly Hills 90210. Vaikutti ekan jakson perusteella hyvältä viihteeltä, juuri sellaista mitä lauantai-iltana pitääkin katsoa (vaikka tallentava digiboksi nuo lähinnä hoitaa).

Boardwalk Empire onkin raskaampaa sarjaa. Martin Scorsese tuottaa, ja ohjannut ainakin ekan jakson. Erittäin vaikuttava näyttelijäkaarti, mm. Wirestä tutut Bunk Moreland ja Omar sekä tietenkin loistavaa roolia vetävä Steve Buscemi.

Kolmen ekan jakson perusteella ei juonellisesti mikään tajunnanräjäyttäjä, mutta uskottavia hahmoja ja isoa tarinaa piisaa. Miljöö on tietenkin tehty viimeisen päälle. Pakko rakastaa. Ei uhkaa Wireä, Twin Peaksia jne, mutta lähiaikojen paras.

Game of Thronesia en ole jaksanut ruveta katsomaan, kun olen lukenut ne kirjat (tai en vielä kaikkia, mut tv-sarjan käsikirjoituksen pohjana olevat kyllä). Ehkä joskus.

Mites, mikä tv-sarja toimii? Californicationia ja Entouragea kuulen paljon hehkutettavan

Give me Leonard Cohen afterworld

2012-01-21T19:23:00.000+02:00

Blogiloma jatkunut! Kiirusta pittää, pahoittelut. Palataan tässä helmikuun myötä normaalimpaan tahtiin.

Tänään haluan pohtia sitä, miksi jotkut artistit kolahtavat juuri tietyllä hetkellä. Minä nimittäin löysin Leonard Cohenin tässä noin kuukausi sitten toden teolla.

Kyse ei ole siitä, ettenkö olisi kuunnelltu Lenny Cohenia aiemminkin. Itse asiassa olen tutustunut hänen musiikkiinsa ensimmäistä kertaa kirjastosta lainatun levyn myötä joskus vuosituhannen vaihteessa, johtuen tuosta otsikossa olevasta rivistä, joka löytyy Nirvanan Pennyroyal Tea -biisistä.

Pidinkin monesta biisistä. Hallelujahista tottakai, Suzannesta ja First We Take Manhattanista myös.

Mutta vasta nyt se oikein kolahti. Olen kuunnellut täysiä albumeja lävitse, piehtaroinut Live in Londonin mahtavuudessa ja harmitellut jälleen kerran sitä, että olen aivan liian myöhään liikkeellä: Pari vuotta sitten Hartwall Areenalla esiintyneen ukon keikkaa kehuttiin tuolloin maasta taivaisiin, olisi vissiin pitänyt olla paikalla.

Sitä en vaan tajua, että miksi juuri nyt. Samalla tajusin, miten valtava jälleenlöytämispotentiaali tälläkin artistilla on vielä satojen vuosien ajan (tai näin toivon, mistä minä tiedän millainen se musan viitekehys sadan vuoden päästä on).

Leonardin elämäntarina on vielä niin huikea. Eli buddhalaismunkkina pitkään, mutta palasi tekemään musaa! Menetti managerilleen miljoonia, lähti pitkälle maailmankiertueelle seitsemänkymppisenä!

Olen ollut yötä New Yorkin Chelsea Hotellissa, ja olisi viimeistään silloin pitänyt tajuta tämän miehen nerous sellaisella perustavanlaatuisella tavalla, ei pelkällä "onhan se ihan hyvä artisti" -tavalla.

Minkä artistin kolahtamista te odottelette?

Ai niin, pakko linkata vielä tämä kenties maailman paras biisi Roger Watersin In the Flesh -kiertueelta vuodelta 2002. VITTU miten hieno bändi! Paitsi tuo paljettihousu-komeljanttari sai kenkää kesken kiertueen, eipä se tuohon Snowy Whiten peesiin sovikaan.
Onneksi en missannut The Wall Liveä.

Myöhäinen herääminen & hehkutus: Araabmuzik - Electronic Dream

2012-01-05T20:35:00.000+02:00

Oli tänään jälleen todella kiireinen ja aivoja rasittava työpäivä. Sen pelasti Araabmuzikin albumi Electronic Dream.

Tästä levystä on vinkkailtu jo pidempään, mutta vasta tänään se todella imaisia sisäänsä. HÄRSKIÄ LOISTAVUUTTA. Jatkuva "you are listening to Araabmuzik" saa levyn kuulostamaan joltain äänileimatulta ennakkokopiolta, mikä vain lisää levyn - toistan itseäni - härskiä loistavuutta.

Kai siinä vähän dubstepiäkin on, mikä tuntuu 2012 lähinnä tylsältä, mutta etenkin siinä on härskiä ysärisoundia ja pinnan alla kaunista vaaraa - vähän kuin jos Scooter ja Burial tekisivät yhteislevyn.

Viihdyn loistavasti tämän levyn parissa.

Kuunnelkaa Spotifystä.

En enää odota uusia rap-levyjä - onneksi on Common ja Roots

2011-12-30T19:31:00.002+02:00

Oli aika, jolloin odotin uusia rap-julkaisuja innokkaasti. Ghostface julkaisi mahtavia levyä, tai El-P, tai MF Doom, tai Jedi Mind Tricks, tai Sage Francis, tai Mos Def, tai Eminem, tai Outkast, tai Jay-Z, tai Nas, tai Clipse, tai R.A. the Rugged Man.

Tämä oli 2000-luvun alkuvuosina. Suomihophop.com nevö forget.

Mutta on todella pitkä aika siitä, kun olisin ihan tosissani odottanut rap-julkaisua. Tänä vuonna ainut oli Eminemin ja Royce Da 5'9'':n Bad Meets Evil, joka sekin tuli aika lailla pusikoista. No okei, mikä tahansa Kanye Westin tai Jay-Z:n tekemä juttu on poikkeus, mutta leikitään tämän kirjoituksen dramatiikan vuoksi, että näitä levyjä ei ole olemassa.

Tässä loppuvuodesta on kuitenkin julkaistu kaksi albumia, jotka tekevät piristävän poikkeuksen rap-musiikin köyhään albumi-ilmastoon.

Rootsin Undun jatkaa tasaisen laadukasta työtä, jota bändi on saanut viime vuodet tehdä ilman sen suurempaa hässäkkää. Game Theory oli todella kova, mutta tämä uusi kiilaa vielä senkin edelle. Black Thoughtin ilmaisu vain jämäköityy vuosien myötä, muuttuen samalla vaivattomammaksi. Undun on linjakas, jopa vähän pelottava levy. Lähinnä kuitenkin melankolinen, mutta ei romanttisella, vaan "maailma on kova" -tavalla. Levy kertoo nuoresta miehestä, joka ajautuu rikolliselle tielle.

Ehkä nyt on taas aika ajattelevan miehen rap-levyille. Kaykka ja Jaykka uhoavat, kertosäe-etelärap on tietysti parasta, mutta The Rootsin lisäksi myös Common tekee vaihteeksi onnistuneen levyn, jossa ei heitellä rahaa tai heiluteta päätä raivokkaan ja kiimaisen kompin tahtiin. Common on lällympi, mutta tekee samaa mahtavan pehmeätä neosoul-räppiä kuin Be-levylläkin, jota pidän äärimmäisen onnistuneena tuotoksena. The Dreamer, The Believer on otettava kuunteluun sitten kun Rootsin maailman totuudet tuntuvat liian kovilta kohdata.

Ai niin, pakko kai mainita tässä yhteydessä myös Drake. Hän ei todella tee ajattelevan miehen räppiä, eikä oikeastaan edes räppiä, mutta onhan tämä vastustamattoman pehmeätä limaisuutta, Take Care -levy, siis.

Näytteenä Rootsin Tip the Scale.

Also Sprach Joulupukki

2011-12-22T18:04:00.000+02:00

HO HO! Horo ja ho ho -toivotuksen samankaltaisuutta hyödyntävät vitsit... eivät ole hyviä.

Yksi elämäni hektisimmistä työkuukausista menossa ja yksityisrintamallakin tapahtumia riittämiin (joulu, voihan vehnä), joten tämä on lyhykäinen postaus jonka ideoiden puutteessa teen varmasti joka vuosi.

Kuva on lainattu www.funny-potato.com

Viime vuonna muistan hehkuttaneeni Poguesin Fairytales of New Yorkia maailman parhaana joululauluna, mitä se toki onkin. Tänä vuonna olen kuitenkin kuunnellut eniten Smith & Burrowsin Funny Looking Angelsia, jota jo hehkutinkin.

Parasta joulumusaa on ehdottomasti myös Ronettesin A Christmas Gift For You From Phil Spector -levy. Pakko rakastaa tuota wall of soundia!

Joten rauhallista joulua kaikille blogin lukijoille ja yhteistyökumppaneille (jälkimmäinen oli sarkasmia). Olkoon ensi vuosi idea- ja postausrikas!

PS. Tällä viikolla jotenkin yhtäkkiä rupesin palvomaan Leonard Cohenia. Olen toki kuunnellut miehen biisejä paljonkin, mutta nyt se jotenkin kolahti kun kollega kuunteli Live In London -levyä duunissa. Tutut biisit aukesivat ihan eri tavalla. Ja sitä paitsi nukuin keväällä kolme yötä Chelsea Hotellissa.

Vuoden parhaat 2011: Kotimaiset levyt

2011-12-15T22:03:00.000+02:00

Grande matafakin' Finale! Yleisö puristaa kiihkoissaan penkkiensä reunuksia rystyset valkoisina, artistit liikehtivät hermostuneesti lämpiössä: JOKU VOITTAA!

No, Rubik "voitti", koska eihän tämä ole kilpailu per se, vaan kymmenen parasta suomalaista levyä tänä vuonna. Kollegoideni mielestä ulkomaisten levyjen lista oli snobbailua, mutta se johtuu siitä, että he kuuntelevat huonoa/liian vähän musiikkia. Tässä on nyt kuitenkin ihan TUTTUJA nimiä ja vain yksi taidemusiikkia sisältävä levytys.

Hieno kansikin vielä. Levyn tunnelma on tässä.

1. Rubik – Solar

Olenkyllä pitänyt aiemmistakin Rubikin levyistä, mutta vasta nyt heonnistuivat yhdistämään hullut visionsa vaivattomuuteen jahienoihin biiseihin. Tämä on tavallaan "sleeper-hitti" sinänsä, että aluksi kuuntelin levyä kyllä paljon, ja pidin siitä, mutta varsinainen rakastuminen tapahtui vasta myöhemmin. Varsinkin Rubikin uralla tämä on hieno piste. Vihdoin he saivat puristettua kaiken lahjakkuutensa yhden levyn mitalle, ja nostivat samalla rimaa entisestään reilusti. Pakko palvoa. Ei kulu sitten millään.

2. Regina – Soita mulle

Olen aavistuksen jäävi, kun tunnen Reginan hetsut pitkältä ajalta (/päteminen), mistä syystä heidän tekemisiään on vaikea arvottaa muiden rinnalle. Mutta onhan tämä JÄRJETTÖMÄN hieno albumi. Regina osaa ja pystyy uudistumaan tavalla, jota ei Suomessa ole aiemmin nähty. Ihan oikeasti. Tajusin toki heti, mitä soundeilla ja biiseillä oli haettu, mutta vasta hetken päästä iski se, että nämä kappaleet ovat hengästyttävän upeita ja tunnelma täydellisen hallittu. Hatunnosto ja syvä kumarrus.

3. Stella –Jokin on muuttumassa

Stellan radioihin sopiva suomirock on tätä ennen kiinnostanut loivasti melodioiden tasolta, levymitassa ei juurikaan. Tai aina heidän musiikistaan on kuullut tietyn kunnianhimon ja kappaleisiin upotetun ajatuksen. Tänä vuonna tärähti. Itsevarmasti soitettua ja kunnianhimoista suomalaista rockia. Kauniita kappaleita ja Reginan levyin tavoin alusta loppuun hallittu tunnelma.

4. Ville Leinonen –Auringonsäde/Pommisuoja

Täysin erilainen kuin muut tämän top kympin levyt. Majakanvartijan uni meni minulta jotenkin ohi, tämä ei. Heittäytymistä vaativa kuuntelukokemus, mutta hienolla tavalla se aukeaa jos ja kun on kullekin kuulijalle auetakseen. Satunnaisuutta, ylilyöntejä ja näiden muodostamaa yhtenäisyyttä. Vahva kokemus.

5. Chisu - Kun valaistun

Vaikka tämä on Chisulle kaupallisesti lopullinen läpilyönti megaluokkaan, ei tämä minun kirjoissani ole yhtä vahva levy kuin Vapaa ja yksin. Toisaalta, se on mielestäni parhaita suomalaisia levyjä koskaan, joten odotukset olivat kohtuuttoman suuret. Kaikki kappaleet eivät aivan kanna, ja se on kymmenen biisin levyllä liikaa. Paljon, paljon hienoa tässä kuitenkin on, ja osoitus siitä, että Chisulta voi odottaa vielä monta hienoa levyä.

6. Samae Koskinen – Kuuluuko, kuuntelen

Viehättävän vilpitön ja nöyrä levy, jonka uskon kuvastavan artistin persoonaa totuudenmukaisesti. Hienoja lauluja, hienoja sanoituksia. Soitto- ja sovitusmaailma ei varsinaisesti erotu, mutta palvelee tarkoitustaan laulujen läpiviejänä. Virallinen hyvän tuulen levy tänä vuonna.

7. Suvi Isotalo – P.S. Maj'lle

Ei Chisun tavoin aivan täyttä levyllistä loistavia biisejä, mutta paljon kuuntelua kestävä ja Samaen tavoin artistin persoonaa vahvasti henkivä levy. Ei iskelmää, mutta iskelmällisyyttä, mutta myös pienellä paletilla tehtyjä suuria ja monipuolisia sovituksia. Sanoitusten tunnustuksellisuus ehkä joissain kohtaa lipsuu nuortenkirjallisuuden puolelle, mutta suurin osa sanoista koskettaa aidosti.

8. Asa – Jou jou

Ei Asan paras levy, mutta miehen konseptin hallinta on vankkaa. Tehdään se mitä suunnitellaan, ja tehdään se hyvin. Asan diskografia alkaa olla jo niin vahva, että mahtaako epätasaisuudesta kärsivässä suomirap-genressä koskaan saavuttaa vastaavaa. Vaikka Asa on suorasukaistanut ilmaisuaan - hieman samaan tapaan kuin hyvät kirjailijat muutaman kirjan kirjoitettuaan, turhat sivulauseet poistuvat - riittää näissäkin sanoissa kuunneltavaa ja tajuttavaa.

9. Jare & Villegalle – Mustaa kultaa

Ainoastaan pohjaton Asa-fanitukseni ratkaisi näiden kahden paremmuuden. JVG:n konseptissa on toki paljon huumoria, mutta mistään huumorimusiikista ei ole kuitenkaan kyse. Vuoden parhaat kertsit, vuoden piristävin uusi massasuosikiksi nousu, Monspin ensimmäinen kultalevy, huikeita keikkoja joilla käytännössä kaikki raidat kuullaan yhteislauluna... Toisin sanoen: Palvon.

10. Lassi Valtonen – Kukin tyylillään

Kuuntelua kestävää tulkintaa. On mahtavaa, että Matti Mikkola ja Lassi löysivät toisensa. Jos artisti olisi vähemmän vastahakoinen, olisi hänestä mahdollista leipoa juhatapiomainen kansansuosikki, mutta särmät ja lämmin aitous tekevät hänen musiikistaan kiinnostavampaa. Vaikka en todella ole mikään Pelle Miljoona -fani, on mahtavaa kuunnella Lassin luentaa Nuoriso sairastaa syöpää -biisistä tai liikuttua Pispalan äärellä. Hitto mikä laulaja. LAULAJA.

Siinä ne, katotaan vuoden päästä uudestaan. Ainoastaan voittaja oli muuten englanninkielistä musiikkia! Pinnan alle jäi muun muassa French Filmsin Imaginary Future, Mirel Wagnerin Mirel Wagner ja Mannan Shackles. Ja monia muita.

Vuoden parhaat 2011: Ulkomaiset levyt

2011-12-13T20:05:00.000+02:00

It's time! Mitkä ovat parhaat ulkomailla julkaistut albumit tänä vuonna minun kirjoissani? No selvitetään! Jälleen kerran lista on hieman erilainen kuin se, jonka lähetin Rumban kriitikkopolli -äänestykseen, mutta nämä nyt muuttuvat päivittäin. Juuri nyt tälle listalle tekisi mieleni lisätä eilen bloggaamani Smith & Burrowsin albumi, mutten uskalla parin päivän perusteella vielä, vaikka levyä onkin tullut kuunneltua jo nyt läpi enemmän kuin muutamaa listalla mainittua.

Fucked Up – David Comes To Life

Pitkä kuin nälkävuosi ja äärimmäisen raskas pala istua kerralla läpi, mutta silti niin valtavan hieno, suvereeni ja elämäniloa nostattava levy, että se on pakko palkita vuoden parhaana. Uskomatonta, että bändi pystyi petraamaan näin reilusti Chemistry of Common Lifestä, joka sekin on hieno albumi. Thatcherin aikaan sijoittuva työläispoliittinen rakkaustarina, tai jotain sinne päin. Hardcore-ooppera. Elämänilon purkaus. Alkuperäinen blogiarvio täällä.

2. PJ Harvey – Let England Shake

Ensimmäinen PJ Harveyn levy, josta pidän kokonaisuutena. Ei niin kolkko ja rämisevä kuin jotkut hänen albumeistaan, muttei toisaalta niin hailakka kuin edeltäjä White Chalk. Fucked Upin tavoin tämäkin on löyhähkösti teemalevy - lauluja imperiumista sodassa. Vaivaton, upeasti sovitettu, täynnä hyviä biisejä. Eniten hämmentää juuri se, että olin ajatellut ettei minulla ja PJ:llä ole yhteistä taivalta edessämme, mutta niin vain kävi että Let England Shake tuli ja kolautti isosti. (Linkin takaa löytyvästä blogiarviosta huomaa, että helmikuussa annoin tälle 8 ja puoli kymmenestä... no, levystä kypsyi vielä isompi).

3. M83 – Hurry Up, We're Dreaming

Ensin suhtauduin levyyn vähän nihkeästi, kun Midnight City tuntui enemmän aikakausisoundeilla kikkailulta kuin loistamiselta, mutta levyn kokonaan kuuntelu auttoi paljon. Hieman liian pitkä, mutta sisältää riittävästi ässäbiisejä. Suosikkina edelleen Reunion. Jotenkin lohdullinen kuuntelukokemus, eikä tähän kyllästy.

4. Elbow – Build a Rocket Boys!

Ei tästä ihan tullut tämän vuoden Nationalia vaikka sitä uumoilinkin. Ihanan verkkainen levy, jota tulee kuunneltua tasaisin väliajoin pieninä annoksina. Huolellisen mestarillinen, tunnelmaltaan hyvin hienovireinen. Jopa itsepintaisesti Build a Rocket Boys!ia ei suostuta räjäyttämään missään vaiheessa, vaan vähäeleisyyttä jatketaan loppuun asti. Sävellykset tietenkin äärimmäisen hienoja.

5. Septic Flesh - The Great Mass

Lukekaa arviosta tästä levystä tarkempi kuvaus. Äärimmäisen hyvin kuuntelua kestävä levy, jossa yhdistyvät mieleenjäävät ja tarttuvat biisit sekä kunnianhimoisen korni toteutus. Miellyttävä ja mieltäylentävä läpikuuntelu joka kerta. Saattaa muodostua vuosien saatossa kestosuosikiksi.

6. James Blake – James Blake

BBC:n Sound of 2011 -listan johdosta etukäteen hyvin vahvasti hypetetty, mutta ei pettänyt odotuksia. Enough Thunder -ep:llä Blake siirtyi yhä enemmän siihen soul-dub-suuntaan, josta hänen musiikissaan eniten pidän, mutta löytyy sitä riittävästi debyytiltäkin. Wilhelm Scream on levyn hienoin hetki, ja Flow'n keikka juuri niin hyvä kuin uskalsin odottaa.

7. Burzum - Fallen

Vankilasta pääsyn jälkeen Varg Vikernes on palannut ilahduttavan ahkerasti levytyskantaan. Belus kuulosti jotenkin tuhnuiselta, mutta tänä vuonna ilmestynyt Fallen toimii kauniisti. Takuumurealla Burzum-hypnoottisuudella ratsastavat biisit ovat aidon alkuvoimaisia, ja miellyttävän murea soundi toimii loistavasti. From the world tree, laulaa demonisoitu hullu. Hulluus ja nerous, veteen piiretyt viivat ja niin edelleen. Hipsteritkin pitävät nykyään Burzumista, mutta en tiedä johtuuko se tästä levystä vai rajusta imagosta. Mene ja tiedä, upeaa kauneutta.

8. Bon Iver – Bon Iver

Ei tietenkään niin hyvä kuin For Emma, Forever Ago, mutta oikein hyvä silti. Vähän harmitti kun Justin Vernonkin hyppäsi AOR-soundia tehtailemaan hieman Antony Gonzalezin (M83) tyyliin, mutta biisien voimalla Bon Iver on aina loistanutkin. Fall Creek Boys Choir -biisi James Blaken kanssa oli myös mahtava veto.

9. Florence + the Machine – Ceremonials

Iso, iso levy, mutta biisit ovat riittävän hyviä kantamaan paikoin monotoniaksikin yltyvän paukuttelun. Ainekset todelliseen mestariteokseen biisimateriaalin puolesta, mutta levykokonaisuuksia Florence ei osaa vielä aivan täydellisiksi mietitä. Helvetin hienoa ja kunnianhimoista pop-musaa kuitenkin.

10. Machine Head - Unto the Locust

Hieno metallilevy, joita olisi tänä vuonna ollut top kymppiin tarjolla muitakin - tai lähinnä mietin Taaken Noregs Vaapenia. Bay Arean veteraanien nykykunnon vetreys vei kuitenkin Norja-bläkistä voiton itsevarmalla massiiviriffittelyllään. Todella korni tuotos, mutta kuten Burzumin ja Septic Fleshin kohdalla voi todeta, hyvän metallin kuuluukin olla aavistuksen kornia.

Sesongin kauneinta musiikkia : Smith & Burrows - Funny Looking Angels

2011-12-12T18:47:00.002+02:00

Joo joo, tiedetään, vuoden ulkomaisten levyjen kymmenen kärki pitäisi esitellä.

Mutta en viitsi, kun löysin niin mahtavan uutuuslevyn Spotifyn What's New -osastolta, joka yleensä on täynnä trancea ja r&b-singlejä. Pistä arvosteltava levy heti soimaan niin voit fiilistellä samalla kun luet.

Editorsin Tom Smith ja ystävänsä Andy Burrows (soitti ennen rumpuja Razorlightissa) ovat tehneet FRENDIPOHJALTA jouluisen herkkäilylevyn. Musiikki on Coldplayn ekan levyn ja Mumford & Sonsin kohtaaminen, eli mitään kalseaa synkkäilyindietä ei ole todellakaan luvassa - musta poolopaita ja graafikkolasit -posse voi siis poistua tässä vaiheessa.

Tämä toimii ihmeellisen hienolla tavalla! Tämä ei ole NIIN jouluinen (ilmiselvistä joulusanoituksista huolimatta) etteikö tätä voisi kuunnella koko talven läpi. Sävellyksellinen aines no tavallaan kornia, onhan kuitenkin kyseessä joululevy - mutta Tom Smithin äänellä laulettuna tuttuus ja kornius on sivuseikka. Andy Burrows laulaa myös, ja naisäänikin pääsee mukaan Christmas Songilla. Naisääni kuuluu Agnes Obelille.

Aww-pisteitä tytöiltä hakemassa: Tom ja Andy

En ole mikään Lontoo-fanaatikko, mutta kyllä tämä sellaista sateista brittiläistä joulua soi. Kaupungin tumma silhuetti ja märkä joulusukka. Itse asiassa mielessä välkkyvät brittiläiset joulu-romcomit, kuten vaikka Love, Actually.

Sinänsä onnistunut sivuprojekti, että turhia biisejä ei ole. Tietty paineettomuus luo sellaisen hyvän tunnelman. Coveritkaan eivät pilaa kokonaisuutta - itse asiassa Wonderful Life -luenta on jopa upea.

Parhaita biisejä ovat nimibiisin ja Wonderful Lifen lisäksi When the Thames Froze, Christmas Song, This Ain't New Jersey ja As the Snowflakes Fall. Kokonaan kuunneltuna silti paras.

Ainakin tiedän mitä itse kuuntelen jouluna! Nyt hehkuviinit lämpiämään ja jouluvalot päälle! Minäkin laitoin kaksi joulukoristetta kämppään!

Näytteeksi When the Thames Froze.

Vuoden parhaat 2011: Kotimaiset biisit

2011-12-08T19:49:00.001+02:00

Megalomaaninen listausprojektini jatkuu osalla 2/4. Nyt siis kotimaiset biisit, jäljellä vielä kuninkuusluokat, eli parhaat levyt Suomesta ja ulkomailta. Mutta niistä lisää ehkä sunnuntaina. Nyt biisejä. Levyjen kohdalla järjestys ei vaihdu ehkä ihan joka päivä, mutta biiseissä kyllä, joten pitäkää tätä Torstain Totuutena.

1. Chisu – Kohtalon oma
Tämä on nerokas biisi. Chisumainen balladi muuttuu kuin vaivihkaa levyn napakimmaksi tanssiraidaksi. Enemmän tätä olisin kaivannut Kun valaistun -albumilta, joka on kyllä erittäin hyvä, mutta jää Vapaa ja yksin -levyn loistavuudesta. Tästä tiesi heti ensimmäisellä kuuntelulla, että jumalattoman kova radiohitti on tuloillaan, ja tuorein Nielsenin radiosoittolista varmistaa epäilyni todeksi.

2. Suvi Isotalo – Kaikki sanat
Suvi Isotalon debyyttialbumi jätti hiukan kylmäksi. Tai ei "hiukan", vaan en saanut siitä oikein mitään irti. Samoin meinasi käydä kakkoslevylle kun eka sinkku PS. Maj'lle tuntui hiukan liian vaikealta. Mutta sitten kuulin tämän biisin ja koko levy aukesi. Oli todella lähellä, että olisin sijoittanut tämän vuoden parhaaksi. Joo, tiedetään, naisten laulamat herkistelyt toimivat meikäläiseen kuin joku-kulunut-sanonta, mutta Suvi Isotalon vedossa on kaikki elementit kohdallaan. Kannattaa käydä myös keikalla jos sattuu lähettyville, hienon tunnelman saa aikaan hän. Hyvä Suvi!

3. Regina – Mustavalkeaa
Regut. Minähän rakastan Reginaa helvetisti, mutta en osaa tuntemissyistä johtuen arvottaa heidän biisejään muihin verrattuna. Mutta onhan tämä hieno ralli! Oikeastaan koko Soita mulle -levy on täynnä hienoja biisejä, mutta minä olen eniten kilahtanut tähän. Pidän periaatteena että otan top kymppiini vain yhden biisin per levy, mutta muuten Reginalta olisi ollut mukana muitakin. Aluksi ihmettelin, sitten ymmärsin. Neroutta. Briljanssia. Peerless. Pop. Ihanuus.

4. Yournalist - Nigerian Girl
Jep, biisin alku kuulostaa Vampire Weekendiltä, mutta vittujakos siitä. Turboahdettu, järkkytarttuva, kivan kevyt-grungesti tuotettu ja soitettu, turkulainen, turkulaisuus, jaamäävai. PALVON. Odotan itse asiassa Yournoilta paljon, Slippery and Infected -ep:llä on hyviä sävellyksiä, mutta punaista lankaa kaivataan. Jos ihmisillä olisi parempi maku, olisi tämä ollut kesähitti. No ei vaan, Häissä on kyllä myös hyvä.

5. Rubik – World Around You
Järkyttävän monipuolinen levy, ja niin suvereenisti soitettu. Herkistelytunteisiin on musiikilla paljon helpompi vedota, mutta Rubik nostatattaa iloa. Pakko arvostaa heitä siitä. Tämä on mielestäni Solarin tähtihetki, jonka rakennetta en edes osaa aivoissa erotella - ne kun ovat tottuneet kuuntelemaan perus-bändimusaa. Rubik ei ole perusbändi.

6. Samae Koskinen – Hän, jolla on kaikki
Vuoden hienoin sanoitus. ONNEKSI Samae rupesi sanoittamaan itse. Kuuluko, kuuntelen -levyllä monia muitakin helmiä, mutta tunnelmansa ja sanomansa johdosta tämä on pysynyt omana suosikkina. Hieno musiikkivideokin tästä tehtiin. Varma tearjerker.

7. Megaphone State – Lights
Enkunkielisten suomiräppäreiden vuosi. Noah Kin ja Gracias joo kovia, mutta tämä Ekowin räppäämä ja Simonsoundin tuottama biisi veti jalat alta kun ensimmäisen kerran kuulin. Edelleen se kuulostaa täysin suvereenilta, omalta linnakkeeltaan musiikin tiekartassa. Kova räppäri, kova tausta, reput selkään ja kellariin.

8. Von Hertzen Brothers – Always Been Right
Ahhhhh. Kelpo levy Von Hertzen Brothersien Stars Aligned, vaikkei mikään suursuosikkini. Tämä biisi on kuitenkin käsittämättömän hieno edelleen. Sanoitus ei oikeasti kerro siitä, mutta minulla on pahana tapana luulla olevani aina oikeassa, joten tätä biisiä on siksikin kiva hoilata. Tässäkin musiikkivideo jeesaa biisin hyvyyttä, mutta kyllä tämä sieltä levyltäkin erottui. Mahtavaa.

9. Mirel Wagner – No Death
Mirelin levy on ehkä snadisti epätasainen, mutta tämä biisi on täydellinen. Täydellinen vastakohta tuolle VHB:n ilorallille. Tai ei tämä murheellisin biisi hänen levyltään ole, mutta tunteeltaan äärimmäisen vahva. Lisäksi se on tulkittu karvojanostattavan intensiivisesti. Hieno artisti, toivon kovaa seuraavaa levyä.

10. Lassi Valtonen - Pispala
Asan Jou Jou -levylläkin on monta hienoa raitaa, mutta menköön nyt kymmenentenä merkintänä tämä Asan sanoittama Lassin biisi. Sävellys taisi olla Matti Mikkolan. Mutta kuten Lassin levyllä muutenkin, tulkinta tekee tästä loistavan. Kylmät väreet eli KYLMIKSET joka siunaaman kuuntelukerta. Mahti levy muutenkin tuo Kukin tyylillään.

Jahas, viikonloppuna jatketaan levylistauksella!

PS!

Vaikka itsenäisyyspäivä oli ja meni, kannattaa silti käydä lukemassa Lilyn toimituksen tekemä neljän bloggaajan itsenäisyyspäivähaastehaastis, jonka tuloksena kokosin Itsenäisyys-soittolistan!

Clams Casino = taivas

2011-12-06T11:56:00.001+02:00

Olisi pitänyt olla hereillä aikaisemmin -sarjassa tämä postaus. Varmasti joku suomibloggaaja on hehkuttanut Clams Casinoa aiemminkin, ja tämän ensiheräämisen hetken saa kaikin mokomin tulla linkkaamaan tuonne kommenttikenttään, mutta itse löysin ja tajusin hänet vasta tällä viikolla.

Instrumentaali-hiphop osuu aina välillä. Viimeksi muistan suuremmin innostuneeni uudesta instruhopista kun kuulin Blue Sky Black Death -tuottajakaksikon työtä Holocaustin levyllä (joka muuten on edelleen mielipuolisuudessaan loistava albumi). Sitten tutustuin Blue Sky Black Deathin A Heap of Broken Imagesiin ja homma oli selvä. BSBD:ltä ilmestyi muuten tänä vuonna hieno levy Noir.

Mutta tämä kirjoitus ei käsittele BSBD:tä, vaan Clams Casino. 23-vuotiaan ukon googlaamista vaikeuttaa se, että vielä tällä hetkellä Rhode Islandilla syötävä simpukkaruoka - jolta hän on siis nimensä lainannut - on paljon tunnetumpi asia Googlen mittakaavalla.

Koko chillwave-hehkuttelu on mennyt minulta Washed Outin mahtavaa levyä lukuun ottamatta ohi, mutta nyt Clams Casino puskee sellaista piinallisen-pitkään-tundralla-horisontin-taa-katoavan-auringon musiikkia, että värinä käy.

YouTube-kommentoijatkin ovat seonneet, niin hienoa huumerunoutta muun muassa alla nähtävän I Am Godin kommenteissa näkyy. Tai Natural-biisin kommenteissa, johon muuten on "videoksi" leikattu pätkiä Werner Herzogin Wrath of Godista. Esimerkkikommentti: "I feel literally High, up in the sky, with this right now... it feels like tiny burning holes in my soul, in my third eye. I feel elevated."

Minun pitää ostaa miehen levyt! Tai siis Rainforest-ep ja Instrumentals-täyspitkä. Niitä ei nimittäin löydy Spotifystä. Alla kuitenkin näytteet tämän nuoren jumalan taidoista tehdä äänirunoja. Pistäkää äänenvoimakkuutta reilusti lisää.

Niin, ja tuo I'm God on ensin ollut Lil B:n samannimisen biisin tausta. On selvää, että se toimii paremmin ilman räppejä.

On muuten todella omituista kuunnella Soulja Boy Tell'Emin räppejä Clams Casinon rytmin päällä. Koko höpöhöpöhöpisijä saa ihan uudenlaisen kontekstin All I Need -biisillä. Totta kai kommenteissa ollaan kiukkuisia siitä, että Clams on ensinnäkään "antanut" Souljalle taustansa käyttöön. Mutta ihan hyvin biitti sopii yhteen erittäin pilvisen freestylen kanssa.

Vuoden parhaat 2011: Ulkomaiset biisit

2011-12-03T16:23:00.001+02:00

Tästä se alkaa arvoisat lukijat. Nimittäin vuoden parhaiden biisien ja levyjen arvotus! Itselleni musiikkia aivan liikaa miettivänä ihmisenä tämä on ehdottomasti vuoden musiikillisia kohokohtia - tai siis lähinnä musiikkilehtien ja muiden bloggaajien listojen lukeminen - mutta voin kuvitella ettei tämä kaikille herkkua ole.

Mutta minulle tosiaan on. Siksi ajattelin jakaa tämän listaukseni neljään osaan, kuten jo aiemmin mainostin. Tänään aloitetaan mielestäni kymmenellä parhaalla ulkomaisella biisillä. Lista on eri kuin millä osallistuin Rumban kriitikkopolliin, mutta tämä muuttuu joka päivä. Muutoksia taitaa olla vain pari.

Kirjoitan jokaisesta biisistä lyhyen kuvauksen. Keskustelu listan oikeellisuudesta tuolla kommenttikentässä.

1. Guillemots – Walk the River
Guillemotsin debyytti oli loistava, kakkoslevy Red vähän epätasainen. Tänä vuonna ilmestynyt Walk the River on lähellä debyytin loistavuutta, mutta kirkkaana parhauden hetkenä erottuu tämä nimibiisi. En vaan millään kyllästy tähän, vaikka kuuntelukertoja vuoden aikana on kertynyt varmasti 50-60. Guillemotsin parhaissa biiseissä on taianomainen tunnelma.

2. The Rapture – How Deep Is Your Love?

The Rapturen paluulevy In The Grace of Your Love on blogien ja lehtien parjaama, vaikka se on vuoden 11.-13. paras ulkomainen albumi. Ehkä pettymys johtui siitä, että monta kuukautta ennen albumia singlenä julkaistu How Deep Is Your Love on niin kirkkaasti sen paras hetki. Kylmiä väreitä edelleen.
3. James Blake – The Wilhelm Scream

Hypeartisteilla jatketaan. Tästä biisistä olen tainnut kuunnella enemmän SXSW:ssä kuvattua liveversiota. Ja kuulosti tämä Blaken debyytin paras raita yhtä loistavalta Flow'n sunnuntaiyössäkin. Vuoden parhaita keikkoja muuten se. Tajusin vasta vähän aikaa sitten, että Wilhelm Scream on tällainen leffojen äänisuunnittelijoiden sisäpiirivitsi. Not Enough Thunder -ep:n Joni Mitchell -cover A Case of You On toki myös häikäisevä, mutta en coveria viitsinyt tälle listalle ottaa.

4. Bad Meets Evil – Fast Lane
Eminemin ja Royce Da 5'9'':n projektista bloggasin aiemmin tänä vuonna. Helvetin hieno albumi, joka jäi vuoden parhaaksi rap-levyksi, kun Yelawolfista saati sitten umpipaskasta Tyler, the Creatorista ei ollut mihinkään. Fast Lanessa kavereilla sellasia säkeistöjä että heikottaa.

5. Iron & Wine – Walking Far from Home

Vähän samanlainen "keissi" kuin Guillemots. Kiss Each Other Clean -levy on kyllä hyvä, mutta tämä biisi erottuu niin selvästi edukseen että muu musiikki jää ikävän vähälle huomiolle. Tämäkin biisi kuultu Flow'ssa livenä, tosin isosta orkesterista huolimatta hukkui vähän lauantai-iltapäivän hektiseen humalatunnelmaan.

6. Taake - Fra Vadensted til Vaandesmed

Painiskelen edelleen itseni kanssa siitä, onko Burzumille (ja muille bm-originatorseille) paljon velkaa olevan Taaken tuore levy Noregs Vaapen parempi kuin Burzumin Fallen. Ainakin tämä levyn avausraita on niin mahtavaa tyylipuhdasta bläkkistä että sitä on tullut luukutettua todella runsaasti.

7. Example – Changed the Way You Kiss Me
Tänä vuonna olen YleX-pestistä johtuen kuunnellut todella paljon listapoppia. Kun jenkkiläiset ja manner-eurooppalaiset popparit pistävät kaikki kortit eurodance-lainojen varaan, keksitään briteissä jälleen kerran uutta suuntaa konemusiikille. Examplessa on hiukan dubstepiä, hiukan vanhempia lyhytikäisiä genrejä, mutta rutkasti tarttuvuutta, sopivan pölhö sanoitus ja upea melodia sekä rakenne. Tähän ei voi kyllästyä.

8. Adele – Rolling in the Deep
Tätäkin on radiossa työskennelleenä tullut kuunneltua hiukan liikaa, mutta alkuvuodesta iski kyllä todella lujaa. Adelen 21 on sittemmin noussut vuoden myydyimmäksi levyksi maailmassa (korjatkaa joku jos olen väärässä), mutta eka sinkku on kyllä levyn paras biisi. Niin kuin kai pitäisikin olla. Upea ääni.

9. Septic Flesh - The Vampire from Nazareth

Kreikkalaista metallimusiikkia. Täysin häpeämätöntä meininkiä. Tavallaan sama paletti kuin Nightwishilla, miinus Abba, ruotsalainen cover-bändisolisti, kalliit orkestroinnit, lapsikuoro, pop ja Disney-vaikutteet. Koko The Great Mass -levy kuuluu vuoden parhaisiin, mutta tässä - kuten myös Taaken levyllä - avausraita vakuuttaa eniten.

10. Machine Head – Be Still and Know
Väsymyksestä johtuen skippasin Machine Headin keikan. Unto the Locust on joka tapauksessa mahtava levy, ja tämä biisi levyn ehdottomasti paras raita. Tuli vähän puskista tämän hyvyys, varsinkin kun se on niin kiikun kaakun -hyvä. Siis melkein liian korni, mutta ei sitten kuitenkaan.

Keikka-arvio: Buena Vista Social Club @ Finlandia-talo 29.11.2011

2011-12-01T19:00:00.001+02:00

Oh Russia eli voihan Venäjä. Onpas siitä aikaa kun viimeksi postasin. No, kiirettä pitää ja blogi kärsii ensimmäisten joukossa. Zeli zeli.

Olin joka tapauksessa tiistaina katsomassa Buena Vista Social Clubia, tai oikestaan Orcestra Buena Vista Social Clubia, sillä se alkuperäinen soitti vain kaksi keikkaa, Amsterdamissa ja New Yorkin Carnegie Hallissa. Jälkimmäisessä tilaisuudessa taltioitiin tämä loistava livelevy, jota olen itse asiassa kuunnellut enemmän kuin sitä hienoa studioalbumia.

En ole mikään suuri latinomusiikin tai Kuuba-rytmien ystävä, mutta pieninä annoksina siitä tulee kyllä nautiskeltua. BVSC on tietenkin helpoin reitti tuohon maailmaan, joten sitä minäkin olen keinahdellut.

Mutta kyllä toimi hyvin tuo keikka pimeimpään vuodenaikaan! Lavalla oli vanhoja ja nuoria muusikoita, paljon sen Ry Cooderin koordinoiman "alkuperäiskokoonpanon" jäseniä ja paljon uusia naamoja.

Kuvan (c) täällä

Tuo kuva on Hollannista, ja siinä on ihan eri tyypitkin, mutta sitä sai käyttää joten olkaa hyvät :D Itse en usko kännykkäkuvien räpsimiseen keikoilla, niillä ei oikeasti tee yhtään mitään ellet satu olemaan metrin päässä kun Joanna Newsom pyllistää.

Tähdeksi nousi kliseisti sanottuna itseoikeutetusti 81-vuotias Omara Portuondo, jolla oli aivan käsittämätön energia lavalla. Hänellä oli selvästi PALO olla lavalla ja esiintyä, koska vielä keikan lopussakin tämä "mas sexy" (tuo on vissiin "enemmän seksikäs", mutta sitä se orkesterinjohtaja hoki kun Portuondo nosteli hamettaan :D) jäi yksin huudattamaan yleisöä kun nuori pianistivirtuoosi olisi jo saattanut hänet pois.

Meininki ei toki ollut niin riehakas kuin rock-keikalla, vaikka se esiintyjiä olisi varmasti miellyttänytkin. Keski-ikäispainotteista Finlandia-taloa ei niin vain saada tanssimaan ja seisaalle, mutta Portuondo onnistui siinäkin.

Muuten piti ihailla käsittämättömän hienosti yhteen soittanutta bändiä ja sitä aitoa soittamisen iloa joka jokaisesta tyypistä hehkui. Suosikkini oli alkuperäiseen kokoonpanoon kuulunut trumpetisti, sellainen ikivanha pappa, joka hädin tuskin pystyi liikkumaan, mutta ketkutti silti lannettaan muiden mukana.

Että ayyy chan chan sitten vaan! Harmittaako kun ette olleet? LUULIS HARMITTAVAN!

Taas bänditatuointi

2011-11-25T17:55:00.001+02:00

Niin se mieli muuttuu. Vielä vähän aikaa sitten olin että "nevö bänditatuointeja NEVÖ EVÖ!" (suomeksi siis olin miettinyt etten pysty ottamaan kun en ollut NIIN varma mistään bändistä).

Sitten näin teini-iän megasuosikkini Deftonesin - joka toki levyilläkin on ollut koko ajan kovassa vedssa - livenä Circuksessa ja oli pakko hakea White Pony -tatska. Tämä oli siis about seuraavalla viikolla tuosta keikasta.

Kuvan pari kuukautta vanhasta Deftones-tatuoinnista näet tässä.

NOH, sain entisestä duunipaikasta läksiäislahjaksi tatuointilahjakortin Legacy Tattoohon, jossa melkein kaikki muutkin kuvani on otettu, joten aivot rupesivat raksuttamaan seuraavaa mahdollista kuvaa.

Wish You Were Here on MELKEIN paras Pink Floydin levy, ja Shine On You Crazy Diamond kenties paras biisi. Se on sitäpaitsi niin hieno lause (ja hienolle hullulle Syd Barrettille omistettu), että päätin sisällyttää sen positiivisen sanoman tähän kuvaan.

Googlailin aiheesta tehtyjä tatuointeja ja AVOT. Idea oli kirkastunut. Sitten vaan Walk In Fridayna Legacyn ovesta sisään ja idea siirtyy ihoon - ei mitään varauksia, suoraan tuleen vain! Kuvan viisi tuntia vanhasta tatuoinnista näet tässä.

Miami Ink on tavallaan pilannut tatuoinnit. Niissä on toki usein joku tarina, ja se on hieno asia, mutta Miami Inkin jälkeen tuntuu että ihmisillä on joku tarve tulla sinne tuoliin tilittämään jotain "my grandfather was in Vietnam and he gave me a rose so I want rose tattoo" -balladia. Minun mielestäni on pääasia, että siitä tulee hyvä fiilis! Vaikka toki itsellänikin on yksi erittäin henkilökohtaisen tarinan sisältävä tatuointi, mutta myös hyvän fiiliksen kauniita kuvia.

Olen puhunut.

Come on you raver you seer of vision
Come on you painter
You piper you prisoner and shine.

Levyarvio: Taake - Noregs Vaapen

2011-11-24T19:33:00.001+02:00

Kun kuulin teininä ensimmäistä kertaa Dimmu Borgir -bändin nimen, ajattelin että se kuulostaa ihan virolaiselta lentopallonpelaajalta. Kun kuulin ensimmäistä kertaa Taake-bändin nimen, ajattelin että onpas reteä nimi tällä ukolla. Mutta Taake ei ole johtohahmonsa nimi. Taaken sielu on mies nimeltään Hoest (oikealta nimeltään Ørjan Stedjeberg).

Taake aloitti norjalaisen black metallin kiihkeimpiin aikoihin, vuonna 1993. Kokonaisia levyjä Hoest on ollut laiskempi duunaamaan, sillä täyspitkistä uutuus Noregs Vaapen on "vasta" viides. En ole varsinaisesti ainuttakaan Taake-levyä rakastanut, mutta esimerkiksi vuoden 2008 eponyymiä levyä on tullut kuunneltua ääripaljon.

Taakesta puhuttaessa pitää muistaa aina mainita, että bändi soittaa "true norwegian black metallia". Norjaksi, perinteitä kunnioittaen. Minä pidän siitä soundista, joten olkoon niin, vaikka onhan black metal -bändien julistuksissa aina jotain hellyyttävää.

Noregs Vaapen (bändi on Bergenistä ja biisien nimiäkin on kirjoitettu bergenin murteella, mutta onko tämän levyn nimi siis norges vapen - jonka kuvittelisin tarkoittavan "norjan aseita" - mutta väärinkirjoitettuna?) soundaa mahtavalta. Siinä on juuri sellainen pehmeänbrutaali hypnoottinen soundi, josta black metallissa pidän. Ja tietenkin "trve"-suuntauksen edustajana Taake taitaa hypnoottisen junttauksen äärihyvin.

Levyllä on myös lähdetty vähän laajentamaan skaalaa. Virhe, tietenkin. Black metal on vähän niinkuin AC/DC. En halua kuulla banjoa (vai olisko mandoliini), kuten Noregs Vaapenin Myr-biisillä kuullaan. Mutta esimerkiksi Du ville ville Vestland on aivan loistava junttaus, kuten myös levyn päättävä Dei vil alltid klaga og kyta. Ja onhan tuo aloitusraitakin mahtava, Fra vadested til vaandesmed (tulee mieleen jonkun suomalaisen iskelmäbiisin melodia, mut en saa päähäni minkä). En yleensä peräänkuuluta perinteitä, mutta tämän levyn kohdalla palvon juuri niitä elementtejä.

No okei, sallittakoon black metal -bändeillekin uudistuminen. Genren fanit eivät tosin tee sitä artisteille helpoksi. Mutta esimerkiksi Oranssi Pazuzu onnistuu uudistamisessa mainiosti, vaikkei kakkoslevy debyytin tasolle pääsekään.

En siis pidä bläkkiksessä siitä kaikista räkäisimmästä ja kiivainta blastbeatia takovasta laidasta. Melodia, tunnelma ja epätoivo lienevät tärkeimpiä tekijöitä. Jopa tietynlainen runollisuus, jota tältäkin levyltä löytyy. Ei tosin piekse Burzumin Fallenia, vaikka helpommin lähelleen päästääkin.

Tuli mieleen, että NRGM.fi:ssä on mainio jenkkiläisestä black metallista, jossa tietenkin edustettuna myös genren hipsterisuuntaus. Tsekatkaa myös kommenttikentästä löytyvää trve-miesten kiukuttelua. Ihanaa.

Minä jatkan Taakesta naatiskelua. Ehdoton suositus syksyn pimeisiin hetkiin.

Kuuntele Noregs Vaapenia täällä.

Levyhyllyn aarteita #3: Jeff Buckley - Sketches for My Sweetheart the Drunk

2011-11-20T13:43:00.001+02:00

Hyvin löyhähkösti teemoitettu Levyhyllyn aarteita -sarja on saapunut kolmanteen osaansa. Alun perin piti esitellä harvinaisia julkaisuja, mutta päätinkin että aarteet olkoot levyhyllystäni löytyviä cd:itä, joilla on jotain merkitystä.

Tänään on vuorossa Jeff Buckleyn Sketches for My Sweetheart the Drunk, joka on siis postuumi kooste My Sweetheart the Drunk -levyä varten tehdyistä äänityksistä - luonnoksia toisin sanoen. Ensimmäinen levy koostuu valmiista biiseistä ja toinen lähinnä neliraiturilla Memphisissä äänitetyistä demoista.

Tunnettekin ehkä tarinan. Buckley oli vetäytynyt New Yorkista Memphisiin landelle säveltämään ja äänittämään. Äänitysten ollessa vielä kesken Buckley lähti New Yorkista saapuvia bändikavereitaan vastaan lentokentälle, mutta pysähtyi matkalla Wolf Riverille ja päätti mennä uimaan. Vaatteet päällä. Laivan peräaalto vei miehen. Mutta oliko se onnettomuus vai itsemurha? Villit romantikot uskovat jälkimmäiseen, itse en ota kantaa. Virallinen historiankirjoitus (tai no, Wikipedia) puhuu onnettomuudesta.

Buckleyn laulu ja kitarointi on hyvin tunnevetoista ja -pohjaista, joten tällaisen levyn sisäistämiseen ja tajuamiseen auttaa alkoholi ja oikeat olosuhteet. Oikeastaan tämä on äärimmäistä fiilismusiikkia, sillä Sketches yhdistää soulia ja bluesia ja ehkä vähän grungeakin. Tulkinta on keskiössä.

Minä ja Sketches for... kohtasimme Malmössä. Olin mukana ammattikorkeakoulujen välisessä projektissa, jonka puitteissa kävin muutaman kerran tuossa mukavassa kaupungissa. Viimeisellä visiitillä asuin paikallisessa amk:ssa opiskelevan Rikardin luona. Hän asui virallisesti tyttöystävänsä kanssa sillan toisella puolella Kööpenhaminassa, mutta hänellä oli myös pieni kaksio Malmössä.

Eräänä iltana Rikardin kämpillä joimme melkoisen määrän mellanöliä ja akvaviittiä, ja koko illan soundtrackina toimi tämän kirjoituksen aihealbumi. Rikard oli jostain syystä hurahtanut levyyn täysin, ja tilitti jyrkässä humalassa eri biisien merkityksiä. Musiikin volyymi oli kova, ja humalatila huikaiseva, joten Buckleyn tulkinta teki selvää jälkeä.

Kun palasin Suomeen, kävin ostamassa levyn saman tien. Vastaavaan fiilikseen en tuon illan jälkeen ole Sketchesin kanssa päässyt, mutta on se minusta edelleen parasta mitä Jeff Buckley on julkaissut. Demoista koostuvan kakkoslevyn keskivaiheilla mennään aika rosoisilla vesillä, mutta oikeassa mielentilassa niidenkin äänitysten takaa kuulee mitä Buckley on suunnitellut.

Ja koska tämä ei ole mikään harvinaisuus vaan aarre, voi levyä kuunnella ihan Spotikastakin.

Vuoden levyt -tiiseri

2011-11-19T10:54:00.001+02:00

Kohta on taas se aika vuodesta kun voin paljastaa, mitkä levyt ja biisit olivat mielestäni vuoden parhaita. Tai viime vuonna postasin pelkästään vuoden levyistä, mutta tänä vuonna ajattelin julkaista myös biisit. Yhteensä siis luvassa neljä postausta: Kotimaiset levyt, ulkomaiset levyt, kotimaiset biisit ja ulkomaiset biisit.

Olen nämä listat jo kertaalleen tehnyt, kun Rumba-lehden kriitikkoäänestyksen tulokset piti palauttaa tuossa pari viikkoa sitten. En kuitenkaan paljasta näitä julkisesti vielä - sitäpaitsi kun katson listat läpi, niin luultavasti sinne tulee myös muutoksia, nämä kun ovat aika lailla fiilispuolen juttuja.

Ehkäpä tuosta YleX-pestistä johtuen tämä listojen kokoaminen on ollut helpompaa kuin koskaan. Tai siis lähinnä kärsin runsauden pulasta, jota yleensä en kotimaisten levyjen kohdalla ole kohdannut.

Kuuntelen tässä lauantain kunniaksi parhaita Suomi-levyjä lävitse. Heräsin taas siihen tosiasiaan miten huikean levyn Rubik on tehnyt. Solar on ehdottomasti heidän uransa paras, ja todellinen runsaudensarvi. Sen äärellä ei voi kuin ihmetellä, että miten tällaista musiikkia tehdään. No, minä tiedän kun tein bändin kanssa Viikon albumi -haastattelun YleX:lle. Kaikki soittivat kaikkia soittimia. Soittajien roolit poistuivat, jäi jäljelle musiikki. Kliseistä, mutta tällä levyllä se kuuluu.

Vaan voittaako Solar, vai onko se joku muu? Chisun Kun valaistun? Reginan Soita mulle? Entä ulkkislevyt - onko Elbow tämän vuoden National?

Entä kiinnostavatko tällaiset listat yleensäkään teitä? Itsehän luen kuola valuen kaikki mahdolliset year end -listaukset, varsinkin jos mukana on perusteluja.

Hissukka-singer-songwritereiden ilta

2011-11-15T20:46:00.001+02:00

Kun on kaamos ja haikeansuloinen mieli, on aina hyvä idea kuunnella laulaja-lauluntekijämusiikkia. Tänä syksynä olen tässä blogissa jo mainittujen lisäksi kuunnellut paljon kahta alan yrittäjää.

Ensimmäinen heistä on nimeltään William Fitzsimmons. Tällänen hiukan Sufjan Stevens -henkinen kaveri, joka on ehkä aavistuksen "pikkukiva", mutta jonka kuiskailua kuunnellessa pääsee kyllä syksyn fiiliksiin. Kaksi studiossa tehtyä levyä, joista uusimpana viimevuotinen Gold in the Shadow. Ko. levy on itse asiassa Fitzsimmonsin paras, sillä kotilevyt ovat hiukan liian nuhjuisia, ja eka studiolevy The Sparrow and The Crow aavistuksen teennäinen.

"Mitä, ihan casual lookkihan tämä"

Parasta ukossa on kuitenkin habitus. Katsokaa tuosta yltä miltä hän näyttää, ja kuunnelkaa sitten vaikka Beautiful Girl -biisi. Sisäistäkää sen jälkeen, että hän on PSYKOTERAPEUTTI ammatiltaan. Näin hyvin elevator pitch -maailmaan sopivaa artistia ei olekaan. "Jep, kalju jäbä. Vitunmoinen parta. Hissuttelufolkkia, juujuu. Ai niin, sanoinko et on kallonkutistaja myös?".

Hiukan rouhevampi kaveri on sen sijaan Rocky Votolato. Hän on hiukan Austin Lucas -henkinen kaveri, jolla on punk-menneisyyttä, rikkinäinen koti ja lapsuus jossain Teksasin takamailla. Musiikin intensiteetti on samalla tasolla Fitzsimmonsin kanssa, mutta jotenkin ilmaisussa on enemmän - noh, vaikka sitten sitä Teksasin takamaata kuin koulutettua psykoterapeuttia.

Votolatolla, Rocky

Votolatolla on tyhmän sukunimen lisäksi paljon muusikkofaneja. Ehkä vähän muusikoiden musiikkia siis? No ei ole. Mies, kitara ja hyviä biisejä! Mielestäni Rockyn levyistä paras on Makers vuodelta 2006, joten lähtekää tutustumaan siitä.

Ai niin, ja Rocky oli Bar Loosessa keikallakin 5.11. MUT MENI OHI.

Noniin, ei se syksy niin paha ole kun on hyvää seuraa.

Kirja-arvio: Jonathan Franzen - Freedom

2011-11-13T20:38:00.001+02:00

Ai niin kun tämäkin tuli luettua.

Olihan helvetin hieno kirja. Jonkin verran olin nähnyt aiheesta netissä hehkua, ja kirja oli kyllä lukulistalla (katson aina välillä mitä Time-lehti tms. suosittelee Jenkeistä miltäkin vuodelta), mutta vasta kun luin suomennoksen arvostelun Hesarista pari viikkoa sitten pistin toimeksi ja tilasin kirjan Kindleen.

Kuten aiemmin kirjoitin, tiesin jo arvostelun perusteella, että tämä on ihan mun kamaa. Valtavan iso kirja, joka ihmissuhteiden lisäksi leikkaa koko yhteiskuntaa ja elämänmuotoa, kattaen tietenkin pitkän aikavälin. Franzen on ilmeisesti kirjoittanut tuota aika kauan, mikä näkyy äärimmäisen huolellisessa ja mahtavissa henkilöhahmoissa.

En nyt löydä enää sitä tweettiä, mutta joku kommentoi kirjaa minulle about näin: "The most non-black&white characters ever", mikä on hyvin sanottu, sillä välillä tulee aivan sellainen olo kuin lukisi jotain upean runsasta elämäkertaa eikä yhden ihmisen kirjoittamaa romaania.

En osaa myöskään kirjoittaa hienoa analyysia siitä miten monella tavalla kirja käsittelee vapautta, mutta lukekaa itse. Onko vapaus suuri vankila? Onko vapaus tavoittelemisen arvoinen tila? Mitä ihmiset tekevät vapaudella? Ansaitsevatko kaikki vapautta? Onko oikein, että kotikissat ovat USA:ssa luonnossa vapaana ja tappavat pikkulintuja? Tuoko raha vapautta? Miten toisesta ihmisestä pääsee vapaaksi?

PYÖRRYTTÄÄ oikein kun tuo kirja on niin hieno. Lisäksi rakenne on niin kaunis ja hallittu, että pitää nostaa hattua. Välillä edetään naispäähenkilö Pattyn terapiamielessä kirjoittaman selvityksen kautta, välillä Berglundin perheen muiden henkilöiden perspektiivistä. Ja niin paljon tietoa! En uskalla edes ajatella millaista taustatyötä tuohon tarvittiin.

Hehkutihehkuti, jos ette ole lukeneet, tehkää niin. Viime vuonna ilmestynyt kirja, varmasti paras 2010-luvun romaani toistaiseksi.

Seuraavaksi aloitin jenkkiradioiden lahjonnasta kertovan Hit Menin, joka ekan 30 sivun perusteella vakuuttaa. Ilmeisesti pidetyimpiä musabisnes-kirjoja mitä on, ja liippaa sitä paitsi läheltä nykyistä ammattiani. Heti alussa kerrotaan esimerkki kun CBS:n uusi pomo oli päättänyt testata mitä tapahtuu jos hän ei maksa "independent promoottoreille" tietyn singlen puffauksesta. Kyseessä oli Pink Floydin Another Brick in the Wall pt. 2.

Samaan aikaan The Wall oli ollut monta kuukautta albumilistan ykkösenä, ja bändi aloitti legendaarisen Wall-kiertueen Los Angelesista. Mutta kun CBS ei maksanut independent promotoreille jotka lahjoivat radioiden ohjelmapäälliköitä, ei yksikään Los Angelesin CHR / Top 40 -radiokanavista soittanut singleä. Kun sitten maksoivat, kolme neljästä suurimmasta kanavasta rupesi soittamaan samana päivänä. SEEEMPSEE. Kannattaa tutustua.

Sunnuntai Loudon Waingwright III:n tahdissa

2011-11-13T13:10:00.001+02:00

Koko viikon on ystäväni Jean julkaissut Facebookissa maanisesti Loudon Wainwright III:n Spotify- ja YouTube-linkkejä. Olen jonkin verran tuon ukon musiikkia kuunnellut aiemmin, mutta kaikki tämä on tapahtunut Spotify-aikana.

Joten jaanpa teillekin sen, että Rufuksen ja Marthan faijalla on paljon hyviä biisejä! Tänään olen kuunnellut Unrequited-levyä, joka on puoliksi studioäänityksiä ja puoliksi liveä. Loudon on tehnyt levylle biisin tuolloin vauvaikäisestä Rufus-pojastakin. "Rufus Is a Tit Man". Saattoi pitää paikkansa imetysvaiheessa mutta osoittautui sittemmin virheelliseksi väitteeksi...

Whatever Happened To Us, On the Rocks, Mr. Guilty esimerkiksi aivan mahtavia biisejä tuolta levyltä. Sitten on tietenkin Knocked Up (Paksuna) -leffaan tehdyt biisit. "Strange Weirdos - Music from and Inspired by the Film Knocked Up". Kuuntelin näitä biisejä leffan nähtyäni, mutta en tajunnut että ovat kaikki Loudonin tekemiä.

More Love Songs on myös hienotunnelmainen levy. Tai trad-folkimmasta menosta High Wide & Handsome toimii hienosti. On sitäpaitsi vain pari vuotta vanha levy, eli on edelleenkin vireessä tuo mies.

Jos Rufuksen mahtipontisuus ja yliorkestrointi kyllästyttää, luota faijaan. Ilmeisesti myös aikamoinen humoristi, ainakin Unrequitedin liveosuuden perusteella. Ja onhan noissa sanoituksissakin paljon (mustaa) huumoria.

Ei ollut suurta kulmaa tässä blogimerkinnässä, mutta tulinpahan kertomaan että tämä on hienoa sunnuntaimusiikkia.

Levyarvio: Florence + the Machine - Ceremonials

2011-11-06T15:23:00.001+02:00

Jahas, Florence Welchin toinen albumi siis. Ensin pieni "first world problem", eli hemmotellun musiikinkuuntelijan valitus: Muutaman ekan kuuntelun jälkeen rupean muutamia poikkeuksia lukuunottamatta kuuntelemaan levyjä shufflella. Florencen levystä on Spotifyssä mega deluxe -versio, johon on ympätty jotain demoja mukaan. Nämä demot eivät kuitenkaan kiinnosta minua koska ne eivät kuulu varsinaiseen levyyn, joten shuffle-kuuntelu tuhoutuu.

Outoa on sen sijaan se, että känny-Spofityllä kuunneltuna löytyy myös bonukseton versio, jolloin shuffle onnistuu. Kuuntelinkin Ceremonialsia tänään lenkillä ja koin suurta mielihyvää.

Mikäli olet lukenut yhdenkin jutun koskien Ceremonialsia, tiedät että se on iso levy. Muistaakseni Florence hehkutteli Pitchforkissa ennen albumin ilmestymistä, että keskittyy nyt siihen tyyliin jonka tajusi vasta kesken debyyttilevy Lungsin tekemisen. Ceremonials keskittyy jättimäiseen ja teatraaliseen poppiin, jota ekalla levyllä edusti ehkä lähinnä Dog Days Are Over, joka tosin oli aika pienimuotoinen ralli verrattuna näihin.

What the Water Gave Me ja Shake It Out lupasivat hyvyyttä, ja sitä myös saatiin. Arvasin oikeastaan levystä käytävän keskustelun noiden kahden biisin pohjalta: Joko albumi on liian massiivinen ja hengähdystaukojen puutteesta johtuen monotoninen tai sitten tähän teatteridramaattiseen tunnemyrskyyn hyppää pidäkkeettä mukaan.

Myönnettäköön, että aluksi ajattelin minulle käyvän kuin ensimmäisen esimerkin ihmisille. Jokainen biisi rakentaa oman massiivisen huippukohtansa, ja kappaleiden välinen dynamiikka jää aika ohueksi. Mutta muutaman kuuntelun jälkeen en voinut enää mitään, kuuluuhan tunteikas musiikki yleensäkin heikkoihin kohtiini.

Ihailen Florencen ja tuottaja Paul Epsworthin työtä. Ceremonials on kaukana peruspopista, mutta sitä ei ole kuitenkaan tehty vieraannuttavan vaikeasti, vaan koko kansaa syleillen - laadukasta pop-musiikkia siis. Lungs oli jonkinlainen yllätyshitti, mutta uskon että tällä kertaa vielä suurempi joukko saattaa löytää tämän lahjakkuuden. Vaikkei tästä mitään Adelen veroista hittiä ole tulossa, on Florence + the Machinessa jotain samanlaista universaalia kiinnostavuutta.

Parhaat biisit sinkkujen lisäksi Strangeness and Charm, Leave My Body, Lover To Lover ja Breaking Down (edes pieni hengähdystauko), Heartlines ja ÄH, eihän tässä huonoja biisejä olekaan.

Luovuin arvosanoista, mutta mahtava levyhän tämä on. Kuuntele Spotifyssä tai osta kaupasta.

Mikä uusi musiikki?

2011-11-03T20:33:00.000+02:00

Tuli tuossa vaihdettua duunia, mistä johtuen en ole töissä kuunnellut juurikaan uutta musiikkia (paitsi tänään Nightwishin Storytime-singlen, joka oli järkyttävän hieno leka), joten mistä se musabloggari sitten oikein voisi kirjoittaa?

No, siitä mitä on kuunnellut. Voin sen teille paljastaa. Lähinnä rockradioita Suomessa ja netistä, ammatillisessa mielessä. Siten paljon soul-musiikkia, koska se lämmittää näin syksyllä. Ajallisesti eniten olen kuitenkin käyttänyt aikaa Pink Floydin tuotannon kahluuseen, ja voi pojat kun kahlattavaa riittää.

Töissä sopivina tunteina kun on ollut sellaisia hommia joissa ei tarvitse kuunnella mitään muuta ollaan työhuonekaverin kanssa otettu varman päälle ja naatiskeltu useampi varvi Animalsia, Saucerful of Secretsiä ja Meddleä. Tänään töiden jälkeen olen kuunnellut Division Bellin, Moren ja Obscured by Cloudsin. Kaksi jälkimmäistä ovat soundtrackeja eivätkä lempi-Floydia, mutta hyviä levyjä kuitenkin.

Soulia ja Pink Floydia siis. Hyvää sydämelle ehdottomasti. Kaivoin kitarankin hetkeksi esiin että voin soittaa Shine on You Crazy Diamondin neljää ekaa säveltä loputtomalla loopilla.

No, onneksi YleX ja Rumba pitävät uutta musiikkia tapetilla, Tulevaisuuden tusinan tulokset nimittäin julkaistiin. Gracias ja Noah Kin saivat glooriaa, ja hyvä niin. Myös Yournalistin maininta lämmittää.

Tuutulauluksi vähän Stevietä, mahtibiisi!

Levyarvio: Lassi Valtonen - Kukin tyylillään

2011-10-30T10:34:00.002+02:00

Idols-Lassi. No ei ole, hän on Lassi vaan, Idolsista ponnisti musiikin maailmaan, mutta mitä sitten. Hä?

Lassi Valtosen debyyttialbumi on hieno levy. Olen kuunnellut sitä hävyttömän paljon, ja siitä on löytynyt monta suursuosikkia.

Ehdin Facebookissa julistaa sen parhaaksi suomalaiseksi Idols-levyksi koskaan, vaikka Anna Puun eka levy on kyllä myös tosi onnistunut. Toisaalta täytyy miettiä, että onko tämä ns. "Idols-levy" ensinkään. Ensinnäkin Kukin tyylillään on saanut kauttaaltaan hämmentävän hyviä arvioita, ja kaikkihan me tiedetään miten hyvät arviot ja levymyynti kompensoivat - yleensä käänteisesti.

Lassi Valtonen on joka tapauksessa LAULAJA isolla L:llä (ja näköjään kokonaan isoilla kirjaimilla). Haastattelin kerran ihanaa Katie Meluaa tilataksissa (paikka on sivuasia, mut halusin vaan päteä). Keskustelimme hänen kanssaan tästä musiikkimedian ikitotuudesta, jonka mukaan levyttävän artistin on syytä todistella että osallistuu edes JOTENKIN biisien tekemiseen. Muistan aina miten Katie sanoi näin: "You know, why is singing so underrated?".

NIINPÄ, Lassin levyllä se tosiaan kuuluu, että laulamisessa ja LAULAMISESSA on eroa. Ehkä tätä säveltäjänäkökulmaa korostetaan siksi, että yleensä suomalaisten rockbändien laulajat ovat välttävän ja hyvän väliltä - harvemmin loistavia. Mutta Lassi tosiaan tulkitsee.

Toki sekin auttaa, että Matti Mikkola on tuottanut levyn äärimmäisen tyylikkäästi, ja kasa säveltäjiä Mikkolasta DJ Peppupanoon, Matti Johannes Koivuun ja Topi Sahaan ovat duunanneet hienoja biisejä Lassin tulkittaviksi.

Ehkä tuo Matti Johannes Koivu -osasto töksähtää lopulta itselleni eniten. Tai arvostan kyllä MJK:ta, mutta jotenkin hänen biisinsä kuulostavat LIIKAA häneltä itseltään. Onneksi levyltä löytyy myös sähäkämpää tavaraa, kuten hauska Suonsilmä tai sinkku Tuhkaa ja hiekkaa. Yllättävintä on kuitenkin miten mahtavalta Pelle Miljoonan Nuoriso sairastaa syöpää kuulostaa Lassin laulamana. Paras biisi on Pispala, eikä vähiten Asan sanoituksesta johtuen. Yleensä en jaksa mitään bluesahtavaa/rootsahtavaa, mutta Panttilainaamo TOIMII.

Nostalgisuuden haku on ehkä huonointa tässä levyssä, vaikka Lassi selvästi onkin wanhanaikainen kaveri. Tulee kuitenkin snadisti sellainen fiilis, että levyä tehdessä ja markkinoitaessa tätä on ylikorostettu. Esimerkiksi levyn kannessa Lassille on puettu "vanha" villapaita, joka on kuitenkin niin vasta pakasta vedetty, että hihassa näkyy vielä laskos.... katsokaa vaikka itse tuosta kuvasta.

Oli miten oli, kannattaa tutustua tähän levyyn, ainakin minä rakastan sitä.

Lou Reed ja Metallica inspiroivat huippusuorituksiin

2011-10-26T19:02:00.001+03:00

Viime aikoina on kohistu Lou Reedin ja Metallican yhteistyön rujosta lopputuloksesta, eli Lulu-albumista. Vaikka itse levy on ehkä nolostuttavinta kuraa koskaan ja härski mahalasku, on koko jutussa silti ainakin yksi äärimmäisen hyvä puoli.

Musiikkikriitikot ovat olleet suorastaan LIEKEISSÄ tämän levyn äärellä. Toki kohdekin on helppo. Arvostettu taidemuusikko ja maailman suurin yhtye syyhyttävät sormia siinä määrin, että kolmen tähden levyistä tylsiä lätinöitä kirjoittava arvioitsija nousee Lulun riffiripulia revitellessään aivan uudelle tasolle.

Chuck Klosterman ei kuulu näihin keskivertoarvostelijoihin, mutta jopa hän nostaa tasoaan Lulua arvioidessaan.

If we still lived in the radio prison of 1992, do you think Metallica would purposefully release an album that no one wants? No way. Cliff Burnstein from Q Prime Management would listen to their various ideas, stroke his white beard, and deliver the following 45-second pep talk: "OK, great. Love these concepts. Your allusion to Basquiat's middle period was very apt, Lars. Incisive! But here's our situation. If you guys spend two months writing superfast Diamond Head songs about nuclear winter and shape-shifting, we can earn $752 million in 18 months, plus merchandizing. That's option A. The alternative is that you can make a ponderous, quasi-ironic art record about 'the lexicon of hate' that will outrage the Village Voice and mildly impress Laurie Anderson. Your call."

Näin se pitää tehdä!

Sputnikmusikin kaveri pääsee hänkin varsin hersyviin korkeuksiin Lulusta kirjoittaessaan.

The music itself is just a complete and utter mess, not that any band could realistically make gold out of a senile man singing from a perspective of a female prostitute. Lou Reed sounds like a hobo that James and Lars handpicked from the dumpster behind their studio. His lyrics make absolutely no sense, and they actually border on being painful to listen to. “Waggle my ass like a dark prostitute coagulating heart-pumping blood” has to be the worst line ever conceived by man, and gems like “To be dry and spermless like a girl” and “I swallow your sharpest curdle like a coloured man’s dick” are nothing short of vomit inducing.

Thrashits.com jatkaa samalla linjalla.

Experiencing the record in its rawest form becomes an exercise in wishful finger-crossing, with each slow-moving, turgid minute compounding the sense of failure you ever had for hoping that if you listen to just one more song, Hell, even one more minute, that somehow Metallica and Lou Reed might find some way to turn this record around.

NME pääsi kuuntelemaan levyä ensimmäisten joukossa. Kaunista jälkeä.

There’s a time in every person’s life when they have to listen to a 69-year-old man pretending to be a submissive girl begging to be beaten, and I suppose for me it’s right now.

Kahdesta ensimmäisestä arviosta kiitos niiden linkkaajille, eli Alle Viillolle ja Kumuli Snaatille.

En nyt mainitse nimiä, mutta olen kuullut Universal Musicin edustajiltakin varsin pilkallisia kommentteja tästä levystä. Ja ei, kahdenkeskisissä keskusteluissa he eivät 100% kehu edustamansa firman tuotteita - mutta eivät yleensä myöskään avoimesti niitä hauku.

Pointti tuli siis kuitenkin todistettua. Lulussa ON jotain hyvää. Itse yritin kuunnella sitä kokonaan, mutta en kerta kaikkiaan jaksanut. Haluan kuitenkin nähdä rupuisimmassakin paskassa mahdollisuuksia, ja olen tyytyväinen että tajusin Lulun merkityksen kriitikoiden itsetunnolle.

Linkatkaa omat suosikkilyttäyksenne kommenttikenttään.

Huomioita Lost in Musicista

2011-10-23T19:28:00.000+03:00

Viikonloppu se meni sitten niin siinä että tuota vähän väsyttää juu.

Mutta näin keikkoja! Ajattelin käsitellä tapahtumat huomioiden kautta.

- Jos Notkea Rotta saa ensi vuoden alussa ilmestyvälle levylleen edes jonkinlaisen radiohitin, saattaa bändistä tulla ensi kesän festareiden hitti, musiikillisesti parempi versio Petri Nygårdista

- Rane Raitsikan vahvistimen päällä oleva raitiovaunuvaroitusliikennemerkki (wow!) on ääricool

- Chisun karisma alkaa olla sitä luokkaa että HUH. Loistava keikka

- Disco Ensemblen eka keikka Suomessa hetkeen ja vittu millanen NÄLKÄ! Ilo katsoa, tuleva levy odotuksessa

- Regina on saanut uuden levynsä biisit mahtavaan livekuntoon

- Reginan jäsenistö ja teknikosto kuuntelevat huolestuttavan paljon Mariah Careytä

- Freemanin bändi on upea

- For the Imperiumin pitäisi keikkailla lisää jotta ihmiset tajuaisivat heidän loistavuutensa

- Huoratronin suosio on outoa

- Alkoholi on melkoinen aine

- Ystäväni Juho sai Komisario Jyrkältä sakot Notkiksen keikalla

- Oli hieno käydä pitkästä aikaa Tampereella

- Pakkahuone on akustiikkansa puolesta huono keikkapaikka

- Fullsteamin jatkot on parhaita

Kiirepäivitys

2011-10-17T19:22:00.000+03:00

Tässä nyt on ollut kaikenlaista (työpaikka vaihtuu parin päivän päästä, normaalia paljon enemmän päätyön ulkopuolisia kirjoitusjuttuja), mutta päivitänpä nopeasti pari ässäbiisiä tässä Diili-vieraita odotellessa.

Sauruksen Keskipiste on helvetin hieno biisi. Saurukselta on tottunut odottamaan kovuutta, ja tuleva levy kiinnostaa valtavasti. Tällä biisillä mukana MattiP, Samae Koskinen (kertsilaulu!) ja Heikki Kuula. Voi pojat että toimii.

IAMDYNAMITEn Stereo on sen sijaan vastustamattomin remuraita aikoihin.

Noniin, Diili-vieraat tuli, pitää mennä!

Kirja-arvio: David Vann - Legend of a Suicide

2011-10-11T18:27:00.000+03:00

Aloitin David Vannini hänen toisesta romaanistaan Caribou Island, jota kehun täällä melko vuolaasti. Tuolloin kirjoitin, että tarkoituksena olisi lukea myös hänen kehuttu novellikokoelmansa Legend of a Suicide.

Onneksi ystäväni oli ostanut tämän kirjan tietämättä että minä olin ostanut Vannin uudemman, joten saatiin kätevästi vaihdettua päittäin.

En enää muista mistä sain päähäni että tämä Legend of a Suicide on novellikokoelma, koska se ei sitä ole. Se on TAVALLAAN tarinakokoelma, mutta tarinoita on vain kaksi (tai kolme), enkä viitsi paljastaa enempää, jotta yllätys säilyy myös lukijalla.

Ai niin, Wikipediassahan se luki. No joo, tuo on kyllä aika harhaanjohtavasti kirjoitettu, koska kyllä tässä enemmänkin yhdestä teoksesta on kyse kuin kokoelmasta.

Kirjailijoiden olen lukenut sanovan, että ensimmäinen (tai ensimmäiset) kirja(t) tehdään suoraan omasta elämästä. Näin myös Vannin kohdalla. Isä teki itsemurhan kun poika oli 13-vuotias, eikä siitä ilman (kenties kirjailijanuran käynnistänyttä) traumaa selvitty.

Legend of a Suicide on jopa syyttävä. Tulee sellainen kuva, että Vann ei todellakaan ole antanut anteeksi isälleen. Mutta tunteen kiivaus synnyttää huikeatunnelmaista proosaa, joka ei leikittele kielellä, mutta on silti tyyliltään tunnistettavaa.

Vann pyörittelee pitkälti samoja teemoja myös Caribou Islandissa, tosin paremmin. On Alaska, itsemurha, kalastusta, hammaslääkäri, epäonnistuneita miehiä ja vielä kerran Alaska. No, kahden kirjan verran voi hyvin pyöritellä noita samoja palikoita, niistä kirjoittaja on saanut aikaan hienolla tavalla omanlaistaan tunnelmaa ja sisältöä.

Suositeltavia kirjoja siis molemmat, vaikka Caribou Island tosiaan onkin ehjempi ja muutenkin vahvempi. Tästä tyypistä on selvästi tulossa suuri.

Heti perään rupesin lukemaan Jonathan Franzenin Freedomia. Olin toki kuullut kirjailijasta ja nimenomaisesta kirjasta, mutta vaadittiin Hesarin kulttuurisivujen artikkeli teoksen suomennoksesta, että tajusin tämän olevan JUURI minun kirjani.

Olen aika tylsä kirjamakuni suhteen. Don DeLillo, Paul Auster, Philip Roth ja sitä rataa. Valkoisia miehiä joilla piikikkäitä huomioita yhteiskunnasta tai rakkaudesta.

Mutta tämä Franzenin kirja sopii TÄYDELLISESTI tähän jatkumoon. Olen naatiskellut suuresti heti ensisivuista lähtien. Taas kerran saa todeta että onneksi on Kindle. Rupesin lukemaan kirjaa muutaman minuutin kuluttua siitä kun olin Hesarin arvion lukenut.

Tästä lisää myöhemmin.

Musiikkipuolelta olen diggaillut ISOSTI Jamie N Commonsin kappaletta Preacher, joka on hänen debyytti-ep:nsä ylivoimaisesti paras biisi.

Can you dig?

Herkillä mennään: James Morrison - The Awakening

2011-10-07T17:52:00.001+03:00

Ahhhhhhhhhh.

Olen tarkastellut itseäni, ja miettinyt miksi pidän James Morrisonista. Hänen musiikissaan on kieltämättä paljon sellaista, joka väärällä tavalla yhdistyessään saattaisi tehdä ukosta liian imelän tai vesittyneen.

Mutta sitten kun kuuntelen The Awakening -albumia, sulan. Eikä kyseessä ole edes pianon takana voihkiva nainen, joita en yleensä voi vastustaa (tai Joanna Newsomin tapauksessa harpun takana). James Morrisonin musiikissa yhdistyy pehmyt soul ja brittiläinen aikuispop.

Kuulostaa kirjoitettuna aika pahalta, mutta hänen sävellyksensä ja etenkin laulunsa tavoittavat sen, mikä soul-musiikin pitääkin tavoittaa, eli sielukkuuden. Johtuen ehkä vuodenajastakin koen tämän musiikin jotenkin hirveän vahvasti.

Semmonen mussukka.

Albumin on tuottanut ex-Suede-ukko Bernard Butler. Ehkä hänestä johtuen Morrisonin aiempia levyjä vaivannut lällyys on kadonnut ja tilalla on juuri sopivasti särmää. Mutta ei todellakaan liikaa. Tulee mieleen Terence Trent D'arby, mutta vähemmän mustana.

Huomaan, että minun on tavallisen levyarvion tapaan vaikea pilkkoa tätä albumia jotenkin älyllisin metodein. Tullaan siis jälleen siihen ikiaikaiseen totuuteen, että ainakin minulle musiikissa on tärkeintä tunne. Keskitytään siis kuuntelemaan.

Levyn parhaat biisit ovat Person I Should Have Been, The Awakening, I Won't Let You Go ja In My Dreams. Keskivertoja tai jopa mitättömiä biisejäkin on muutama, joten aivan läpikotaisin Morrison ei onnistu.

Ehdottomasti suositeltavaa tavaraa syysiltoihin. Löytyy Spotifystä.

Boksionanointia: Pink Floyd - Discovery

2011-10-04T19:45:00.002+03:00

Tänään ostin Pink Floydin 16 cd:n Discovery-boksin, joka sisältää kaikki yhtyeen albumit, sekä bändin hovitaiteilija Storm Thorgesonin koostaman ja ennenjulkaisematonta PF-taidetta sisältävän 60-sivuisen kirjan.

Voi jumalauta että tuntui mahtavalta läväyttää laatikko Levykauppa Äxän tiskiin ja pistää 212 euroa taivaan tuuliin! Materia humahti mielihyväkeskuksesta suoraan verenkiertoon. Teki mieli jäädä esittelemään ostosta siihen kaupan ovelle.

Olen siitä etuoikeutetussa asemassa, että saan yleensä pyytämättä suuren osan mielenkiintoisista julkaisuista, ja loput kuuntelen Spotifystä. Ei siis tule enää kovin usein käytyä levykaupoilla, kun cd:n ostamisessa ei ole mitään järkeä.

Mitä järkeä 16 cd:n ostamisessa sitten on, kysytte? No eihän vanhentuville miehille tarkoitettujen levyboksien ostamisessa OLEKAAN mitään järkeä, ja se tuosta tunteesta niin kauniin tekikin. Pink Floydin levyjä minulla ei ole ennestään hyllyssä kuin muutama, olen tosin kuunnellut bändin parhaita levyjä paljon. En ole piratisoinut, ehkä vähän digitoinut muiden levyjä...

Oli miten oli, Pink Floyd on sellainen bändi, jonka musiikkiin ei käytännössä voi kyllästyä, ja siinä sitäpaitsi riittää kuunneltavaa. Oikeastaan se kuulostaa paremmalta mitä vanhemmaksi tulen, vaikka joskus 19-vuotiaana noita levyjä kuunneltiinkin mökkireissuilla köh köh. Siksi tuollaisen ihana kauniin laatikon omistaminen on järkevää.

Mitä minä nyt taas puhun järjestä. Eihän tässä OLE mitään järkeä, mutta huh miten hienolta kuulostaa Saucerful of Secrets juuri nyt. Enhän minä OIKEASTI erota uuden remasteroinnin eroa vanhaan, mutta hirveän kirkkaana ja mahtavana olen tämän kuulevinani.

Olen aiemminkin kirjoittanut siitä, että maksukykyisen ikäpolven vanhetessa erilaiset mega special -boksit vain yleistyvät. Pink Floydia on paketoitu ennenkin, ja paljon, mutta tämä on minun ensimmäinen Pink Floyd -laatikkoni. Ystävälläni on 250 PF-äänitettä kokoelmassaan.

Nyt kun tuli puheeksi, niin onhan minun pakko ostaa tällä uudella Wall-kiertueella taltioitu DVD jahka se tulee. Tämän vuoden paras keikka kuitenkin.

Tämä PF-uudelleenjulkaisusarja on tietenkin markkinoitu mahtavasti. Animalsin kannesta tuttu possu nousi taas Battersea Power Stationin ylle, eikä tuo uudelleenjulkaisurumba suinkaan tähän lopu. Samaan aikaan julkaistiin kolme eri megaversiota Dark Side of the Moonista, myöhemmin niitä tulee vielä Wish You Were Herestä ja Wallista.

Jimmy Fallonin talk show'ssa on vietetty PF-viikkoa. Siellä Roger Waters ja Foo Fighters vetivät In the Fleshin, MGMT Lucifer Samin ja Pearl Jam Motherin.

Mikä muuten on paras PF-levy? Helvetin vaikea sanoa... mutta Wish You Were Here. Ainakin tänään.

Onko teillä boksimania?

PIGS CAN FLY from HEYLUKE on Vimeo.

YouTube pelastaa sanoitukset

2011-10-02T12:17:00.000+03:00

Havahduin yhtäkkisesti siihen, että jo pidemmän aikaa YouTuben musiikkivideotarjonnassa ovat korostuneet niinsanotut "lyric video" -pläjäykset. Hommahan on tietenkin ollut alun perin fanilähtöistä, rassukat ovat jollain Windows Movie Makerilla kirjanneet Bieberin tekstiä Comic Sansilla videon päälle, ja hitti on syntynyt.

Mutta nyttemmin - voisi ehkä sanoa kuluneen vuoden aikana - myös levy-yhtiöt ovat ryhtyneet yhä ahkerammin työstämään "virallisia" lyric videoita, jotka usein ilmestyvät ennen "virallista" musiikkivideota. Tähän videogenreen kuuluvat näyttävästi animoidut ja tarkasti "taimatut" tekstit, joita katsellessa sanoitus istahtaa nopeasti tajuntaan.

No, teksti-ihmisen kannaltahan tämä kehitys on äärimmäisen positiivista. Sanoituksilla on taas merkitystä! Siis muussakin musiikissa kuin aiemmin kehumieni mestarisanoittajien bändeissä. Lyric video -trendillä on toki sekin ilmeinen seuraus, että hittibiisien tyhjänpäiväisyys sanoituspuolella lyödään päin naamaa. Esimerkiksi David Guetta on lukumäärällisesti ansioitunut lyric videoiden parissa, vaikka hänen sanoituksensa eivät mitään varsinaista runoutta olekaan. (Paitsi tietenkin Sexy Bitch).

Koulukuntaero on myös se, kuuluuko biisin sanoitusta kuunnella tekstin avustuksella. Esimerkiksi Pulpin levynkansissa muistetaan aina kertoa, että sanoituksia ei tulisi lukea samalla kun kuuntelee levyä, vaikka minusta se on paras tapa tutustua uuteen levyyn. Siksi pidän lyric videoita positiivisena kehityksenä.

Tekstin seassa esimerkkejä, YouTubesta noita löytyy helvetisti lisää.

Mitä mieltä sinä olet, onko lyric videoilla vaikutusta siihen, miten ihmiset kuuntelevat biisien sanoja? Tarvitseeko sanoitusmaailma pelastusta?

Lopuksi tämän viikon suosikkiuutuusbiisini lyric video -muodossa.

Kirja-arvio: Ian McEwan - Atonement

2011-09-28T21:23:00.001+03:00

Hyvää iltaa ladies & henxelmen.

Noniin, kun yleisö on lämmitetty, voimme aloittaa. Tänään arvioin vanhan kirjan nimeltään Atonement, jonka on kirjoittanut Ian McEwan, yksi Ison-Britannian arvostetuimmista nykykirjailijoista. Kirja ilmestyi vuonna 2001, eli se on vanha uusiin kulttuurituotteisiin keskittyvän blogin mittapuulla, mutta uusi kirjallisuuden historian näkökulmasta.

Noin, jos tämä olisi lehtijuttu, tuo kappale editoitaisiin luultavasti pois turhana jaaritteluna. Mutta tämä on blogini, jonka tekstit hädin tuskin oikoluen.

Seuraavan luettavan kirjan valitseminen on melkeinpä parasta koko lukuharrastuksessa, nautittavan kirjan lukemisen jälkeen tietenkin. Koska kirjan lukemiseen menee minulta keskimäärin viikko (ei oikein ehdi lukemaan niin paljon kuin haluaisi), haluan valita huolella. NIinpä luen yleensä kanonisoituja klassikoita tai luotettavan tahon suosittelemia teoksia. Tylsää, mutta kuten sanottua, ei ole aikaa lukea huonoja kirjoja.

Ian McEwanilta en ole aiemmin lukenut yhtään kirjaa vaikka ukosta on lehdissä ja blogeissa puhuttu paljonkin. Ehkä aavistin etten aivan hirveästi pitäisi hänen tyylistään. Atonement sijoittuu 1930- ja 1940-luvuille (ja ihan lopussa vuoteen 1999), joten ehkä se on siksikin vanhan britti-imperiumin tyyliin melkoisen jähmeä teos. Kaikki teot ja taustat kuvataan huolellisesti, ja kielikin on huolellista - monipuolista ja elävää kyllä, mutta rauhallisen huolellista.

Kirja kertoo kait ihmisen havaintokyvyn rajallisuudesta, ja siitä miten se heijastuu kirjallisuuteen. Päällisin puolin se kertoo pikkutytöstä, jonka lapsellisen virheen vuoksi hänen siskonsa rakastettu joutui vankilaan.

Iso tarina, ja McEwan kyllä osaa käsitellä sitä, mutta jo se, että olen lukenut tätä kirjaa kohta kolme viikkoa, kertoo ettei tämä oikein ollut minun heiniäni. Mielenkiintoista silti tutustua tähänkin kirjailijaan, eli en luovu kirjanvalintateoriani toimivuudesta.

Miten sinä valitset seuraavan kirjasi?

Kai nyt sentään luet, sinä hullu musaihminen???

Spotify Social ja Facebook

2011-09-26T18:24:00.003+03:00

Facebookin KÄYTTÄJÄT ovat olleet viime päivinä PÖYRISTYNEITÄ kun palvelu on uudistunut - edelläkävijät (kuten minä) ottivat jopa uuden timeline-profiilisivun käyttöönsä.

Yksi uudistuksista on ollut Spotifyn ja Facebookin tiiviimpi yhdistyminen (ja muidenkin musiikkipalveluiden, mutta minun kavereissani taitaa olla vain Spotikan käyttäjiä). Tämä tarkoittaa sitä, että omalle Timeline-profiilisivulleen saa sellaisen Spotify-lootan joka suosittelee musaa ja jonka kautta voi kuunnella musaa, mutta samalla se vuotaa kaiken kuuntelemasi musiikin muiden feedeihin.

Itse olen Spotify Socialin suuri ystävä, siis sen Spotify-ikkunan oikeasta laidasta löytyvän palkin, josta voi käydä katselemassa kavereiden soittolistoja. Tuo FB-feedin spämmääminen oli kuitenkin heti ensinäkemältä ärsyttävää.

Spotifystä tuli toisinsanoen LIIAN sosiaalinen. No, nuo on helppo piilottaa - siis sekä kavereiden kuuntelut omasta feedistä että omat kuuntelut kavereiden feedistä (hide all by Spotify, ja omien soittojen vuotamisen kavereiden FB-feediin voi estää Spotifyn asetuksista, ottamalla ruksin pois kohdasta Get personal recommendations by sending music you play to Facebook's Open Graph).

Mutta jo se, että nuo pitää piilottaa, osoittaa sen ettei Facebookin ja Spotifyn tiukemmassa yhteistyössä ollut ainakaan ensituntumalta sitä loistavuutta, jota olisi voinut toivoa ja kuvitella.

Minä en ainakaan yksinkertaisesti HALUA tietää kavereiden jokaista kuunneltua biisiä. Enkä edes omiani (siksi en käytä edes last.fm:ää). En myöskään halua nähdä tekoälyn biisiehdotuksia, vaan minua kiinnostavat kavereiden harkiten jakamat biisit, levyt ja soittolistat. Eli ne jutut joita olen nähnyt FB-feedissäni tähänkin asti. Kysymys ei ole muutosvastarinnasta, vaan siitä, että juuri nyt en näe syvemmän "sosiaalisen median integraation" tuovan mitään lisää kuuntelukokemukseeni.

Ehkä tulevaisuus on jossain netin "dj-huoneissa", joissa ihmiset valitsevat vuorotellen musiikkia teemojen mukaan. Ei tosin minulle, sillä olen tottunut valitsemaan biisini itse, vaikka sitten radioon.

Miten monta soittolistaa teidän Spotifyssänne muuten on? Itselläni on tällä hetkellä nelisenkymmentä. Niistä ehkä 20 on itse tehtyjä, loput tilauksia tai yhteislistoja.

Oletteko muuten tutustuneet Laadukasta metallia -listaani?

EDIT. Ja tämä feedin vieroksunta ei minun kohdallani johdu siitä Facebookissa levinneestä syystä, että jotenkin häpeäisin sitä mitä kuuntelen. Tästä olen kirjoittanut aiemmin.

Englanninkielisen suomiräpin vuosi - Noah Kin ! ! !

2011-09-22T19:45:00.000+03:00

Eipä ole varmaan koskaan tullut näin paljon äärilaadukkaita englanninkielisiä suomirap-biisejä yhden vuoden aikana - varsinkaan suhteellisen uusilta nimiltä

Tässä blogissa on jo hehkutettu Megaphone Statea - ja siinä sivussa Graciasta, jotka tekevät selvää jälkeä sekä yhdessä että erikseen.

Nyt vuorossa on Pyhimyksen "tallissa" oleva Noah Kin, joka on esiintynyt myös Graciaksen tuplaajana ja heittänyt siinä samalla omia biisejään.

Eilen tyyppi julkaisi YouTubeen kaksi biisiä (tosin yhteen videoon miksattuna), Intron ja Undergroundin. HUH HUH. 17-vuotias kaveri istuu Funkiestin sohvalla, plärää räppilehteä ja sitten PAM, aloittaa ehkä kovimmalla säkeistöllä mitä artistin ensimmäiseen julkaistuun omaan biisiin voi kuvitella (hän on fiitannut aiemmin ainakin Armen Jamz -tuottajan raidala - kiitos tästä No You Girls Never Know -blogille), joka vieläpä viittaa - tai sanoisinko KEHTAA VIITATA Mobb Deepin läpiklassiseen Shook Ones Part 2:seen. Tai näin ainakin luulen, erotuksena että Mobb Deepin "I'm only nineteen" on vaihtunut "I'm only seventeeniin".

No joo, ehkä toi viittaus oli omaa romantisointia, eihän se Noahin rivi kuitenkaan jatku samalla tavalla.

Oli miten oli, Noah Kin on aivan helvetin lupaava, ja tuotantopuolikin on näytteessä kunnossa. Duunikaveri oli Noah Kinin Mänitseriin yhteydessä, ja ensi viikolla saatetaan saada YleX:lle joku sinkkuraita soittoon. Eli jotain vielä kovempaa kuin nuo kaksi? Ilmeisesti tässä niitetään sitä satoa, jota Pyhimys on tehnyt toimiessaan Helsingin kaupungin nuorisokeskuksessa jonkinlaisena rap-tutorina nuorille.

Muutenkin hienoa, että maahanmuuttajasukupolvet saavat itseään enemmän esiin myös musiikin kautta. Noah Kin kertoo Soundcloud-profiilissaan olevansa suomalais-nigerialainen, joten varsinaisesta maahanmuuttajasta ei voi puhua, mutta puoliksi kuitenkin.

Mahtavaa olla pitkästä aikaa innoissaan räpistä! Siis samalla tavalla innoissaan kun joskus kun kirjoitteli Basso-foorumille ja tuli jotain mahtavia uutuuksia. Kyllähän minä rap-musaa aina kuuntelen ja esimerkiksi Lil Waynen Tha Carter IV on ollut viime aikoina kovassa kuuntelussa, mutta tässä on sellaista uuden löytämistä.

Kun nyt kerran on rapista puhe, en voi olla mainostamatta Rumban uuden päätoimittajan Teemu Fiilinin kokoamaa listaa THÖ klubiräppivuoden 2006 kovimmista raidoista. Tämän tahtiin lähtee rautaisia lenkkejä - testattu on.

Levyhyllyn aarteita #2: Hole - Live Through This

2011-09-20T21:01:00.002+03:00

Hehee, tämän sarjan ideahan oli "esitellä levyjä, joita ei ainakaan kovin helposti internetin syövereistä löydy", mutta jotka minulla on levyhyllyssäni.

Alun perin tämän kakkososan piti koskea MC Taakibörstan PA 2001 -ep:tä, mutta kuulin että siitä on tulossa uusintajulkaisu, joten odotan esittelyn kanssa siihen asti.

Siispä esittelen Holen parhaan levyn Live Through This, joka ilmestyi vuonna 1994 ja on bändin toinen albumi. No, sen saa kyllä netistäkin jos sen ostaa, tai cd-painostakin saattaa olla jäljellä, mutta Spotikasta sitä ei sentään löydy.

Bloggerissa on muuten uusi "konehuoneen" käyttöliittymä jonka kanssa en ole aivan sinut vielä...

ENIHUU.

Kiitos kännykkä kun käänsit nämä väärinpäin.

Live Through This ilmestyi Jenkeissä huhtikuun 12. päivänä, eli neljä päivää Kurt Cobainin kuoleman jälkeen (joka siis oli Nirvanan laulaja-kitaristi ja Holen laulaja-kitaristi Courtney Loven aviomies, paitsi että jos luet tätä blogia, luultavasti tiesit tämän, mutta olihan pakko varmistaa jos joku on nyt ihan täysin pihalla).

Julkaisun aikaan kiersi huhuja, että Cobain olisi kirjoittanut levyn biisit Courtney Loven kanssa - vähän niin kuin Billy Corgan tulisi tekemään neljän vuoden päästä Celebrity Skin -albumille - mutta ainakin parhaat biisit (Violet ja Doll Parts) ovat olleet olemassa jo vuonna 1991, kun Kurt ja Courtney eivät vielä olleet naimisissa. Kurt on kylläkin laulanut taustoja Asking for It ja Softer, Softest -biiseissä.

No juuri näin. En jaksa kääntää. Antaa olla, paska kuva muutenkin!

Sillä ei ole oikeastaan väliä onko nämä biisit kirjoittanut Kurt Cobain vai Courtney Love ja Eric Erlandson - tämä levy nimittäin tavoittaa täydellisesti sen mitä se hakee. Holen eka levy Pretty on the Inside oli rajumpi ja punk, mutta tämä oli feminiinis-dramaattinen täsmäisku grungemarkkinoille. Celebrity Skinillä Hole teki hienolta soundaavan "classic rock" -albumin, mutta Live Through This on niin vereslihaisen tunteellinen, että varsinkin teininä se teki helvetin kovan vaikutuksen.

Muistan laulaneeni huoneessani näitä biisejä lujaa. Niissä oli sellaista teinitunteen tarttumapintaa. Mutta on niissä sitä vieläkin.

Holen paras levy. Parhaat biisit Violet, Asking For It, Jennifer's Body, Doll Parts, She Walks On Me ja Gutless.

PS. Kesti muuten HELVETIN kauan etsiä tuo cd kuvausta varten hyllystä. Levyjä on aika paljon (vaikka paljon olen heittänyt pois), eivätkä ne ole missään järjestyksessä.

Koria Kitten Riot - An Anthem for the 80's

2011-09-17T13:16:00.000+03:00

Koria Kitten Riot on oikeastaan yksi tyyppi, nimeltänsä Antti Reikko (ei Riekko kuten sanoin tällä viikolla radiossa).

Ukon ensimmäinen levy on jäänyt minulta tyystin kuuntelematta, mistä syystä olinkin yllättynyt kun tällä viikolla kuulin ensimmäistä kertaa kakkoslevyn ekan singlen An Anthem for the 80's.

Tuotanto on kotikutoista, mutta ei häiritsevällä tavalla. Tai itse asiassa tuotanto on mahtipontista ja komeaa, pienellä kotikutoisuuden häivällä. Minusta on vain hienoa, että joku tekee tätäkin soundia Suomessa. An Anthem for the 80's tuo mieleen Conor Oberstin soololevyt ja parhaat college rockin perinteet, Weezerin ja johdannaisensa. Voisin hyvinkin kuvitella tämän biisin soivan jossain jenkkiläisen teinidraaman haikeassa kohtauksessa.

Tuleva levy on nimeltään The Higs & The Lows. Olen kuunnellut sitäkin, mutta vasta kerran kokonaan, joten en lähde vielä sanomaan onko kokonaisuudessa onnistuttu niin hyvin kuin tässä singlessä.

Mutta lupaavuutta, sitä löytyy.

Levyarvio: Ville Leinonen - Auringonsäde/Pommisuoja

2011-09-13T21:44:00.000+03:00

Tämä saattaa olla "vaikein" levy johon olen kuunaan rakastunut. Tai ainakin kauimpana perinteisestä populaarimusiikista.

Ei tämä nyt mitään suhinaa ja pihinää kuitenkaan ole. Mutta varsin kunnianhimoinen teos, johon Ville Leinosella oli riittävästi rohkeutta ja taitoa.

Kuulostaa kornilta & kliseiseltä, mutta tämä jos mikä on kokonaisuus. Kun kuulin tästä näytebiisinä Leinosen ja Paula Vesalan Ensimmäistä kertaa -hissuttelun, jupisin mielessäni hippikakasta ja muusta sellaisesta.

Minulla on tämän levyn suhteen se epäreilu asema, että haastattelin Ville Leinosta Rumbaan, ja näin pääsin kuulemaan artistilta itseltään mistä tässä on kyse.

Mutta Leinonen on siis tehnyt tämän täysin yksin, samalla tavalla kuin aikanaan Raastinlauluja-debyyttinsä. Omassa työhuoneessa, kaikkia mahdollisia äänilähteitä käyttäen, meteliä pelkäämättä. Kuten nimestä voi päätellä, levy jakautuu kahteen osaan. Auringonsäteellä aloitetaan, jopa piinallisen kevyillä poluilla. Koko ajan on sellainen pieni pelko, että hattaratalo romahtaa.

Ja kyllähän se romahtaakin, kun Ghandalfin lento / American Pantaxion -biisissä "tankit tulevat mäen takaa" (Leinosen määritelmä).

En kuitenkaan osaa arvostella "TAIDEMUSIIKKIA" millään ärsyttävällä TAIDEMUSIIKKISKAALALLA. Kuuntelen tätä ihan samalla tavalla kuin vaikka Anna Abreun Rush-levyä (jota en ihan hirveästi jaksa kuunnella). Tämä on biisien muodostama kokonaisuus, joka haastavasta ilmiasustaan huolimatta vain toimii.

Majakanvartijan uneen en päässyt koskaan sisälle. Tavallaan ihailin sitä hiukan, mutta en pidä sitä "minään" verrattuna tähän. En ole pitänyt mistään Leinosen tuotoksesta näin sitten Suudelmittaren. Vaikka tämä tosiaan on muodoltaan melkoinen, vika biisi Aika on myös sävellyksenä kenties kaikkien aikojen paras Leinos-laulu. Huikea lopetus joka tapauksessa.

Koska tiesin kirjoittavani arvion levystä tänään, kuuntelin sen äsken läpi sateisella juoksulenkillä. Voin kertoa että kyllä tipahteli.

Olen päättänyt luopua arvosanojen antamisesta tässä blogissa, koska se on jotenkin keinotekoista. Tein sen alun perinkin puoliksi vitsillä (siksi russelitaulukko). Jos et tämän tekstin luettuasi tajua että minä palvon tätä levyä, ei sitä russelinkuvat pelasta.

Levy on jostain syystä Spotifyssä. Yleensä Fonalin levyt eivät ole, joten epäilen jakelijan mokaa. Kuuntele levy sieltä. Kuuntele se kokonaan. Ja osta se, jos sattuu Spotikasta poistumaan.

Vuoden kotimaisten levyjen joukossa.

Perustelematon Joanna Newsom -palvontapostaus

2011-09-11T12:55:00.000+03:00

Joanna Newsomilta ei tietääkseni ole tulossa uutta levyä, eikä hänellä ole syntymäpäivä eikä hän valitettavasti ainakaan lähiaikoina ole tulossa Suomeen.

Mutta jos ette tienneet, Joanna Newsom on maailman ihanin pop-artisti.

Tai no, pop ja pop.

Olen nähnyt Joanna Newsomin kahdesti keikalla, ja vaikka toinen oli Kulttuuritalon fiiliksentapposali, pidän niitä silti elämäni parhaimpina keikkakokemuksina. Hänen musiikkinsa kuunteleminen ja esitystensä näkeminen riisuu minut kaikista kriittisistä ajatuksista. Siksi Peach Plum Pear -biisin kuuleminen oli joskus niin hämmentävä kokemus. MITÄ TÄMÄ ON? MIKSI EN NÄE TÄTÄ JOSSAIN VÄSYNEESSÄ VIITEKEHYKSESSÄ? MIKSI EN MIETI MIKSI TÄMÄ ON TEHTY JA KENELLE?

Joanna Newsomia ei voi verrata kehenkään. Hänen musiikkinsa ei kuulosta keneltäkään muulta, vaikka se onkin selvästi länsimaista musiikkia. Se vain on, ihmisen kuoren läpäisevää. Vaarallista, kaunista, lohdullista, älykästä, taitavaa, suvereenia.

Eikä siitäkään ole haittaa, että hän näyttää jumalattoman kauniilta.

Ys on maailman parhaiden levyjen top femmassa, muutkin tuotokset huipulla (vaikka Have One On Me:tä ei kertaistumalta ihan elämäntyylistäkään johtuen kykene kuuntelemaan, se on liian pitkä!). Ysin Emily kihauttaa kyyneleet silmäkulmaan. Samalla se on loputtoman hauska sanoitus, kuten Newsomilla muutenkin.

Anyhow - I sat by your side, by the water
You taught me the names of the stars overhead that I wrote down in my ledger
Though all I knew of the rote universe were those pleiades loosed in december
I promised you I'd set them to verse so I'd always remember

That the meteorite is a source of the light
And the meteor's just what we see
And the meteoroid is a stone that's devoid of the fire that propelled it to thee

And the meteorite's just what causes the light
And the meteor's how it's perceived
And the meteoroid's a bone thrown from the void that lies quiet in offering to thee

HUH HUH. Ei kukaan käytä englantia noin. Juhlistakaamme ja palvokaamme siis Joanna Newsomia. Miettikäämme onko hänen ällistyttävyytensä inhimillistä, voiko se olla? En ikinä haluaisi tavata Joanna Newsomia, koska se karistaisi mystisyyttä. En haluaisi FB-kaverikuvaa hänen kanssaan. En tosin juuri kenenkään muunkaan. Paits Chino Morenon, mutta sitä en saanut.

Teinköhän tämän postauksen sittenkin vain noiden kuvien takia? En tiedä, tämä ei ole järjellä perusteltu kirjoitus.

Tänään tajusin Suvi Isotalon levyn

2011-09-08T21:38:00.001+03:00

Periaatteessa se on minusta perseestä, että naisista koostuvia bändejä nimitetään aina "tyttöbändeiksi" riippumatta siitä millaista musiikkia he tekevät. Mutta siitä huolimatta uskallan niputtaa naispuoleiset laulaja-lauluntekijät jokseenkin saman katon alle - tai ainakin sen porukan joka laulaa suomeksi ja tekee tällaista iskelmävetoista poppia. Eli Vartiainen/Chisu/Närhi/Geagea/Erin/whathaveyou.

Samoille tantereille ilmestyy parin viikon päästä helsinkiläisen Suvi Isotalon toinen albumi Ps. Maj'lle.

Tänään tajusin tuon levyn.

Eka sinkku Minä en lähde koskaan pois meni jotenkin aivan täysin ohi. Eli en ollut kuullut sitä kunnolla, ajatuksella - tai ainakaan niin kuin sen nyt levyltä kuulin. Toinen sinkku ja nimibiisi Ps. Maj'lle on kyllä ihan hyvä, mutta ei sekään onnistunut riemunkiljahduksia aiheuttamaan.

Sitten tuli Kaikki sanat -sinkku ja samalla levyn ennakkokappale. Tässähän se tuli. En ole noiden alussa mainitsemieni naisartistien uusimmista levyistä pitänyt, paitsi Chisun, joka on ehkä paras suomalainen levy koskaan. Suvi Isotalon Kaikki sanat kuulostaakin minusta siltä biisiltä, jonka moni olisi toivonut Chisun Vapaa ja yksin -levyn jälkeen tehneen, mutta hän tekikin mahtavan haastavan Sabotagen.

Mutta Suvi. Levyn hän on tehnyt kahdestaan miesystävänsä (näin oletan) Timo Kämäräisen kanssa. Puhkilahjakkaita muusikoita ilmeisesti, koska sovituksissa on juuri riittävästi & sopivasti kunnianhimoisuutta, ettei homma mene "vain" moderniksi iskelmäksi. Suvi ei revittele laulajana liikaa, mistä nautin, sillä tuntuu että vähäeleisissäkin lauluissa suomalaiset naislaulajat ähkivät joskus ihan kamalasti.

Niin, se oli siis tänään, joskus klo 13:30 kun pahin iltapäiväkooma oli iskemässä pimeään työhuoneeseeni, kun tajusin tämän levyn, ihan yhtäkkiä. Se KOSKETTI, voisi kornisti sanoa, ja puhua ihan vilpitöntä totta.

Onpa muuten hienot kannet, RaiRai-duo osaa.

En halua lähteä vielä antamaan tarkempaa arvosanaa, koska tosiaan PS. Maj'lle tuntuu edelleenkin jäävän tehokeinonsa vangiksi ja pari biisiä ehkä hiukan nahkeilta, mutta mainitut Kaikki sanat ja Minä en lähde koskaan pois, sekä Helsinki-Oulu, Sitten tuli sade, Ihan onnellinen ja Vastarakastuneet kuulostivat ainakin pakahduttavilta.

Jos olette tällä viikolla lähinnä fiilistelleet St. Vincentin levyä, niin en usko että teidän kannattaa Suvin kohdalla vaivautua, mutta hänen Facebook-sivuillaan on joka tapauksessa Kaikki sanat, PS. Maj'lle ja Minä en lähde koskaan pois kuunneltavissa. Jos kuuntelette vain yhden, kuunnelkaa Kaikki sanat.

Alla PS. Maj'lle -biisin video.

On syyssoittolistojen aika

2011-09-06T19:35:00.000+03:00

Blogi muuten täytti tässä vuoden, että hups heijaa ja onnea Also Sprach Jussi. Ei ole mitään arvontaa kun en jaksa järjestää, mutta voisin synttärin kunniaksi palata vuoden vanhaan postaukseen.

Silloin nimittäin loin soittolistan nimeltään Dark Nights, Darker Days, koska syksy on oiva tekosyy kuunnella melankolista ja yltiömelodramaattista musiikkia. Kaikki listan biisit eivät siis suinkaan ole mitään rakkaus- tai kaipauslauluja, vaikka niitä kosolti onkin - mutta kyllähän pop-biisit muutenkin lähinnä käsittelevät ko. aihepiirejä.

Olen nyt päivittänyt tuota soittolistaa. Ihmettelen oikeastaan miksi en ole jaksanut päivittää sitä aikaisemmin, kun sitä on tullut vuoden mittaan eniten kuunneltua. Kyllä, itkumusa on kestosuosikkini, koska perimmäisellä tasolla haen musiikista tunnereaktioita.

Tutustu listaan täällä: Dark Nights, Darker Days. Ja TILAA SE! Haen siitä tilatuinta soittolistaani. (Tällä hetkellä johtopaikkaa pitää Uuden musiikin aamuvuoron aloitusklassikot -lista 196 tilaajalla, mutta se on saanut "hieman" vetoapua muualta).

Kuuntelen toki muidenkin syyslistoja. Hyviä ovat ainakin Huldan Silent Nights -lista ja nimimerkki Jus11:n Melodic/dramatic.

Ehdottakaa omianne! Kaikki kliseet sallittuja! Kynttilät palamaan, punkut esiin! Kas ulkonahan on kaunis ruska!

On syyskuu, joten nostalgisoidaan viime kesää

2011-09-03T10:32:00.001+03:00

Kiitoksia vaan Von Hertzen Brotherseille. Uusi musiikkivideo Always Been Right on mahtava pläjäys veljesten tietysti tyylikkäästä kesänvietosta mökillä.

Juu, ei suomilaisissa musablogeissa juuri Von Hertzeneitä linkkailla. Mutta tämä on hieno kappale. Kokonaisuutena Stars Aligned jäi kuitenkin hiukan vieraaksi sen raskaudesta (ei siis soundillisesta vaan käsitteellisestä) johtuen, vaikka siinä hyviä biisejä onkin.

Lähinnä haluan esitellä tämän teille kuitenkin siksi, että tästä tulee niin hyvälle tuulelle. Ja vaikka biisi kertookin kaiketi uskovaisen ja ateistin molemminpuolisesta mielipiteen järkähtämättömyydestä, sopii kertosäe "I've always been right and everyone else wrong" ainakin omaan käytökseeni välillä liiankin hyvin, ainakin jos vaimolta kysytään.

Ei ole toki ensimmäinen mökkivideo tämä. Ultra Bran Villiviini sai vuonna 2000 myös Jyrki-palkinnon. Mutta tämä VHB on parempi biisi ja parempi video. Ähäkutti.

Megaphone State = Massive Attackin eka levy reppu selässä

2011-09-01T18:46:00.001+03:00

Minne skene menee? Hiphopin tila mainittu. Megaphone State julkaisi nimittäin Lights-nimisen biisin, jonka rohkeasti ja nopean mietinnän jälkeen nostan kaikkien aikojen kovimmaksi Suomessa tehdyksi englanninkieliseksi hiphop-biisiksi.

Räppäri Ekow'n flow'ta olen ihastellut aiemminkin - viimeksi Graciaksen Moneyssä. Mutta joo, Gracias on laadukas räppäri, ehkä jopa samantasoinen kuin Ekow. Megaphone Statesta loistavan tekee taustojen ja räppien yhteispeli.

Lights kuulostaa KÄSITTÄMÄTTÖMÄLLÄ tavalla Blue Lines/Protection-aikaiselta Massive Attackilta ja samalla CHILLEIMMÄLTÄ länsirannikolta pitkään aikaan. Bristol meets Long Beach.

Palvokaa tai olkaa palvomatta, mutta mä olen jotenkin hämmentynyt tän loistavuudesta. Todella näkemyksellistä tuotantoa harjoittaa Simonsound, joka on siis Megaphone Staten toinen puolikas.

Levy tulossa. Odotus.

Lights by The Megaphone State

EDIT!! Kannattaa myös katsastaa Basso TV:n mainio Ekow-haastis http://vimeo.com/28187880

Kiitos muuten No You Girls Never Know -blogin Laurille ansiokkaasta "seuraava Eminem" -postauksesta. Yelawolfin olen tsekannut aiemminkin, mutta Mac Miller oli mennyt minulta ihan ohi. Eipä sillä, en hirveästi pitänyt hänen materiaalistaan kun sen tarkastin, mutta valkoisia räppäreitä siis on taas tulon päällä.

Yelawolfia jopa palvon pienissä määrin. Aion itse asiassa soittaa huomenna radiossa hänen uuden biisinsä Hard White. Eminem on siis ottanut Yelan levy-yhtiölleen ja virallinen debyytti on tulossa pian.

Molemmat esiintyvät myös Suomessa. Mac Miller syyskuun 17. päivä Tavastialla, Yela marraskuussa Wiz Khalifan lämppärinä Circuksessa.

PS. Blogi on tällä viikolla ollut hiljaa, koska olen käynyt keikoilla. Deftonesin TAJUNNANRÄJÄYTTÄVÄSTÄ keikasta kirjoitin seuraavaan Rumbaan, mutta tiivistettynä: VITTU PARASTA.

Eilen näin hienon keikan Lapkolta. Bändi soitti koko tulevan albuminsa läpi. Lähtevät ensi viikolla äänittämään sitä. Näin niihin levyihin pitäisi tutustua. Bändin livekunto on edelleen varsin suvereenia Suomen olosuhteissa.

Levyarvio: Machine Head - Unto the Locust

2011-08-28T12:38:00.001+03:00

Huh huh.

Machine Head on minulle tärkeä bändi. Todella tärkeä se oli teininä, kun Burn My Eyes ja More Things Change paukkuivat huoneeni paskasta ministereosarjasta toistuvasti.

Hukkasin kuitenkin yhtyeen vuoden 1999 Burning Redin jälkeen. 2000-luvun alussa kuuntelin muutenkin niin paljon kaikkea muuta, etten ehtinyt seurata metallimaailman tapahtumia. Mutta 2001 ilmestynyt Supercharger jätti joka tapauksessa minut todella kylmäksi. Ehkä jos olisin silloin vielä lukenut Metal Hammeria kuten teininä, olisin tykännyt siitäkin.

Through the Ashes of Empires meni ihan ohi, eikä se edelleenkään kuulosta oikein miltään. Pari vuotta sitten palasivat levytyskantaan - pitkästä aikaa. Blackening onkin oiva levy, vaikkakin vähän turhan vaikea ja raskassoutuinen.

Mutta nyt. Tai oikeastaan syyskuun lopussa. Silloin ilmestyy seitsemäs albumi Unto the Locust (jonka nimestä eräs kaveri sanaili osuvasti:"Onko tämä siis lastenlevy, Heinäsirkka Unto?").

En tiedä mitä on tapahtunut, mutta bändi on jotenkin vapautunut. Levyllä soittaa tietenkin ihan eri kuuloinen bändi kuin aikansa soundia vahvasti edustaneilla Burn My Eyesillä ja More Things Changella. Voisi oikeastaan sanoa, että Machine Head tekee Unto the Locustilla oman Master of Puppetsinsa. Levy myös kuulostaa paikoin Master of Puppetsilta ja Iron Maidenin raskaammilta levytyksiltä.

Olen tullut siihen lopputulokseen, että paras metallimusiikki tasapainoilee jatkuvasti korniuden ja parhauden rajamailla. Niin myös Unto the Locust - korostetummin kuin Machine Head koskaan ennen. Levy alkaa kolmiosaisella biisillä nimeltään I Am Hell (Sonata in C#). Ensimmäinen osa on klassisesti laulettua sonaattia, ennen kuin Robb Flynnin alati tuskaisa laulu liittyy joukkoon.

Myös lapsikuoroja kuullaan.

Mutta silti - ja juuri siksi - levy on loistava. Se on äärimmäisen melodinen. Se koostuu pitkistä biiseistä, jossa tuplakitarat kelaavat pitkiä soolo-osuuksia. Se on raskas (mainittu I Am Hell on massiivisen raskas loppuosassaan), mutta se on myös ilmava.

Bändi kuulostaa vapautuneelta. Koko ajan levyä kuunnellessa tulee sellainen mahtava oivalluksen tunne. Vuodesta 1992 kasassa ollut (joskin vain Robb Flynn ja Adam Duce ovat alkuperäisjäseniä) on jotenkin ihmeen kaupalla löytänyt itsestään uran ehtoopuolella tämän järkyttävän kirkkaan liekin joka Unto the Locustilla palaa. Flynn on vieläpä tuottanut levyn itse. Se on nauhoitettu Green Dayn studiolla Machine Headin kotipaikkakunnalla Oaklandissa.

Ihan oikeasti, kolmen päivän kuuntelun jälkeen olen valmis julistamaan tämän henkilökohtaisella listallani vuoden 2011 metallijulkaisuksi. Ohi Mastodonin, Opethin, Septic Fleshin ja Suicide Silencen. Tämä on yhteislaulumetallia, mutta myös kunnianhimoista ja moniosaista thrash-riffittelyä. KORNIA, totta kai, mutta saavuttaa metallimusiikin tärkeimmän päämäärän: Sitä kuunnellessaan tuntee elävänsä vähän enemmän kuin ennen kuuntelun aloittamista.

EDIT! Tässä vielä biisilista.

1.	"I Am Hell (Sonata In C#) I: Sangre Sani (Blood Saint) II: I Am Hell III: Ashes to the Sky"
2.	"Be Still and Know"
3.	"Locust"
4.	"This is the End"
5.	"The Darkness Within"
6.	"Pearls Before the Swine"
7.	"Who We Are"

Annan tälle yhdeksän ja puoli jackrussellinterrierinkuvaa ja julistan sen merkkiteokseksi.

1/2

Bändi muuten keikalla marraskuussa Helsingissä, osallistuminen ilmiselvää. Näytepalana Locust, joka ei ole lähellekään levyn paras biisi, mutta ainoa julkisesti saatavilla oleva näyte.

James Blake + Bon Iver = eeppinen ehtoo

2011-08-24T22:00:00.001+03:00

HUH HUH.

En yleensä ole ensimmäisenä bloggaamassa mistään kun ei se ole tämän blogin juttu enkä kuitenkaan pärjäisi muille nopeudessa. Mutta tästä on pakko blogata heti.

Kahden rakastamani artistin, James Blaken ja Bon Iverin, yhteistyöalbumista juoruttiin viime viikolla. Nyt saatiin ensimmäinen raita.

ENSIMMÄINEN REAKTIONI ON ETTÄ ITKEN HUUTAEN JA LÄHDEN TAKAISIN LENKILLE JOTTA VOIN KUUNNELLA TÄTÄ REPEATILLA PIMEÄSSÄ METSÄSSÄ.

Ensimmäinen reaktio ei ole järkiperäinen, mutta ei ole musiikkikaan.

Tässä yhdistyy molempien parhaat puolet juuri sellaisella tavalla kuin uskalsin toivoa. Molempien äänet, Blaken soulahtavat sävelmät, kaikuinen tuotanto, Justin Vernonin kakkoslevyn keskiyön philcollinsmit!

Ja tulevan albumin kovuutta vahvistaa vielä se, että sen nimi on Enough Thunder. Samannimisen uuden biisin Blake soitti Flow'ssa, ja se oli HELVETIN HYVÄ. YouTube-infon mukaan lokakuussa ilmestyy.

Huh huh. Vittu

Hieno ilta, nyt jostain punkkua! Ai niin mut piti lähteä sinne metsään...
No sen jälkeen.

Nyt ~~rillat~~ kuunnellaan!

Kirja-arvio: Jonathan Lethem - Chronic City

2011-08-23T18:46:00.001+03:00

Ja vaihteeksi liikumme kirjallisuuden maailmassa. Mutta ei huolta, piilotan tähän merkintään myös pari biisiä tuonne loppuun! Siis hyvää biisiä.

Jonathan Lethemiltä olen tätä ennen lukenut vain yhden kirjan. Lukenut ja rakastanut sitä. Fortress of Solitude on kirjan nimi, ja se on fantasiaelementeistään huolimatta yksi "elämänmakuisimmista" (hyi hyi hyi taas tuo sana) nuorisokuvauksista jonka olen koskaan lukenut. Hyvin koskettava mutta samalla älykäs kirja joka kertoi yhden mustan ja yhden valkoisen nuoren elämästä Brooklynissä - sillä sivumausteella, että he löytävät supervoimat (vai "supervoimat"?) antavan sormuksen.

Puhuin David Vannin kohdalla kirjailijan tunnistettavasta jäljestä. Myös Lethemillä on sellainen. Mainitsin tästä samasta kirjasta tuossa David Vann -arviossa kun aloitin tätä lukemaan, ja mainitsin siinä kirjan mahtavista hahmoista. Keskushenkilö Chronic Cityssä on Perkus Tooth -niminen entinen musiikkikriitikko. Hyvin samankaltainen nimi hahmolle kuin Fortress of Solituden Dylan Ebdus tai Mingus Rude.

Tunnistettavaa Lethemiä on myös pseudo-fantasiamainen tunnelma. Manhattanin alla tuhojaan tekee kadonnut tiikeri, mutta lukija jätetään miellyttävällä tavalla epäselvyyteen siitä, onko tässä tiikerissä jotain yliluonnollista. Muutenkin tapahtumilla on sellainen kannabisusvainen reuna - tapahtuiko se oikeasti? Mitään todellisuuden tasolla kikkailua ei siis nähdä, eikä kirja myöskään hypi ajassa eteen- tai taaksepäin.

Niin, kirja kertoo siis neljästä ihmisestä - Perkus Toothista, entisestä lapsinäyttelijä Chase Insteadmanista, kammottavia elämäkertoja tekevästä haamukirjailija Oona Lazslosta ja anarkisti-syndikalisti Richard Abnegista. Nämä neljä polttavat kannabista Toothin kämpillä (chronic-sanan monimerkitys), uppoutuvat salaliittoteorioihin lähinnä ensin mainitun johdatuksesta ja yrittävät määritellä missä määrin ovat olemassa. Insteadmanin tyttöystävä on astronautti joka on vankina maan kiertoradalla, ja hän joutuu kommunikoimaan tämän kanssa tabloideissa julkaistavien kirjeiden avulla.

Hahmojen keskinäinen kommunikointi on rakennettu niin herkulliseksi, että lukija haluaisi itsekin istumaan loputtoman pitkää iltaa Perkus Toothin kämpille, obskuurien vinyylien, loputtomien kahvipannujen ja jointtien keskelle.

Tämä ei silti ole mikään yhteen paikkaan sijoittuva tajunnanvirtaromaani, vaan siinä on paitsi paljon tapahtumia, myös sopivan hämmentävällä tavalla loistava juoni. En viitsi analysoida kirjan pohjimmaista sanomaa liikaa, koska se ei oikein onnistu paljastamatta kirjan tapahtumia. Ukko on kirjoittanut ennen puhtaampaa scifiä - eikä tämä siis todella ole scifiä - mikä näkyy kyvyssä upottaa tapahtumiin yleismaailmallista merkitystä. Scifissähän aina kerrotaan ihmisistä, mutta joidenkin glogomottien kautta - parhaassa scifissä huikean tarinan ohella.

Mutta jos New York, populaarikulttuuri, oivaltava romaanikirjallisuus ja kekseliäs kieli kiinnostavat, suosittelen EHDOTTOMASTI. Tätä ei taida olla suomeksi, mutta Fortress of Solitude on (Yksinäisyyden linnake).

Niin ne biisit. Ajattelin linkata tähän kaksi viime päivinä bongaamaani hienoa kappaletta.

Chisun Sabotage on itsestäänselvä valinta. Voisi se olla vähemmän iskelmällinen, mutta mahtavan paljon se antaa toistuvilla kuunteluilla.

Hot Chipin Joe Goddardin massiivisen All I Know'n bongaamisesta kiitos nimimerkki Läntille. Gabriel-ep löytyy Spotifystä. Mahtavaa tavaraa, varsinkin tämä biisi.

Muistutus: The Rapture - In the Grace of Your Love arvioituna

2011-08-19T15:05:00.001+03:00

Juu, nyt he laittoivat sen striiminä maailmalle. Minullapa on ollut tuo levy jo kaksi kuukautta. Häh hää. Kirjoitin siitä aikanaan arvion, jonka ajattelin nyt uusia kun muukin maailma on levyä päässyt kuulemaan.

http://alsosprachjussi.blogspot.com/2011/06/rapturen-in-grace-of-your-love-huh-huh1.html

EDELLEEN tuota tulee kuunneltua todella usein. Helposti vuoden levyjä. Miss You = kovin, tai ehkä How Deep Is Your Love on kovin, mut jompi kumpi kumminkin. Huikeaa musiikkia, järkyttävän suvereeni paluu. 9,5/10.

Kiitos The Rapture. Huudan ja palvon.

Levyarvio: Jay-Z & Kanye West - Watch the Throne

2011-08-18T20:49:00.004+03:00

Nyt voin sanoa olevani edes jotenkin riittävästi sisällä tässä levyssä, että tohdin ryhtyä sitä arvioimaan.

Oma historiani tämän levyn kanssa alkoi H*A*M-singlestä toukokuussa. Se oli melko kammottava yksinään kuultuna ja varsinkin radiossa soitettuna. Hahmoton, hankalataustainen ja mahtipontisuudessaan nuupahtanut. Sitä ei otettu albumin lopulliselle versiolle - Spotify Premiumista löytyvälle spessuversiolle kylläkin. Kanye aloitti tällä biisillä keikkansa Flow'ssa.

Otis, toinen single, ei sekään aiheuttanut vielä riemunkiljahduksia. Tosin neljän-viiden kuuntelun jälkeen pääsin härskisti käytetyn Otis Redding -samplen taakse. Kyseessä on konseptuaalinen biisi, kuten koko levykin. Otis Redding on merkitty biisissä feattaajaksi, ja kaksikko kiemurtelee ympäri samplea röyhkeästi. Röyhkeä on biisikin. Se kertoo kait koko projektin järjettömyydestä, kaksi ikonia, mestari ja entinen oppipoika, todistamassa suuruuttaan - mutta kenelle.

Jay-Z räppää: "photo shoot fresh, looking like wealth/ I'm about to call the paparazzi on myself". Kanye aloittaa oman säkeistönsä vielä täydellisempää itserakkautta pursuen: "I made "Jesus Walks" so I'm never going to hell/ Couture level flow, it's never going on sale/ Luxury rap, the Hermes of verses/
Sophisticated ignorance, write my curses in cursive".

Tämä levy on tehty tahallaan överiksi, näin minä väitän. Tai siis, onhan näiden kahden levyillä totuttu pröystäilyyn, mutta molempien uusimpia omia levyjä tarkastellessa tuntuu, ettei pröystäilyä tosissaan olisi tehty näin alleviivaten. Watch the Throne, kyllä me tiedetään ketkä siellä istuu.

Mutta kun kuuntelee koko levyä paljastuu, ettei itsekehu olekaan koko totuus. Kanye tilittää - tietenkin - monista asioista. Sarkasmiakin onneksi käytetään, kuten New Dayssa:

"And I’ll never let my son have an ego
He’ll be nice to everyone, wherever we go
I mean, I might even make ‘em be Republican
So everybody know he love white people
And I’ll never let ‘em leave his college girlfriend
And get caught up with the groupies in the whirlwind"

Paikoin ollaan vain hämmentäviä, kuten mahtavan melodisessa Made In Americassa, jossa siinäkin on hienosisältöisiä säkeistöjä:

"Now all my niggas designing and we all swaggin’
Ignore the critics just to say we did it
This ain’t no fashion show mothafucka, we live it"

Pohjimmiltaan levy on siis kahden itsenäisen ja maailman katolla olevan mustan miehen yhteinen hurraahuuto itselleen, mutta myös - varsinkin Kanyelle tuttua - tilitystä oman aseman aiheuttamista ongelmista. Tämä kaikki on tietenkin järjestetty äärimmäisen viihdyttävään muotoon.

Parasta tässä levyssä ovat kuitenkin taustat. Huonoa säkeistöä Jay-Z ei ole tainnut kirjoittaa koskaan, ja Kanyekin huonommasta flow'sta huolimatta harvoin, mutta Kanyen tuotanto (joo, mukana on RZA, Neptunes, Swizz Beats ja vaikka ketä, mutta Kanye siellä taustalla häärii) on jälleen sellaista luokkaa, että heikottaa. My Beautiful Dark Twisted Fantasyyn verrattuna ollaan lähempänä "perus-hiphopin" soundia, mutta mitään vuoden tai kuukauden trendejä ei todellakaan kumarreta.

Mahtavan pehmeitä bassoja, sopivasti laulusämplejä ja laulajia (Beyoncé feattaa Lift Offilla ikään kuin ohimennen, Frank Ocean laulaa mainitussa Made In Americassa, Curtis Mayfieldiä sämplätään The Joyssa), huikeita koukkuja (levyn parhaan biisin, Niggas in Parisin, synariffi, huh!) ja tietenkin sitä iskevyyttä. Monet biisit loppuvat tuttuun rytminpätkään, joka on otettu piilobiisi "Illest Motherfuckers Aliven" alusta.

Jos ei jaksa kahlata koko levyä läpi, mutta haluaa testata oman mielenkiintonsa, kannattaa kuunnella Niggas in Paris, New Day, Murder To Excellence, Why I Love You, Made In America ja No Church in the Wild.

Levy löytyy Spotifystä. Arvosanaksi annan kahdeksan ja puoli jackrussellinterrierinkuvaa.

1/2

Kannattaa katsastaa myös Spike Jonzen mahtava Otis-video alta.

Vähän Flow'sta ja Jane's Addictionin kurko paluu

2011-08-17T19:06:00.000+03:00

Jeah, olihan Flow (tosin perjantain syömättömyys ja oluen kiskonta kostautui ikävällä tavalla). Vaikka en todellakaan ole mikään indietalibaani/skenen ihminen, niin olihan tuolla taas ylivoimaisesti eniten kiinnostavia bändejä, itse asiassa lukumäärällisesti enemmän kuin Provins/Ilos/Ruississa yhteensä.

Hauskaa on ollut seurata jälleen tätä Flow-keskustelua joka SOMESSA (yöx) ja perinteisessä mediassa pyörii. Kaikilla on pakko olla mielipide siitä, onko siellä hipstereitä, ja jos on, miten ne ovat pukeutuneet ja voiko sinne mennä Leviksen 501-farkuissa ja Leijonat-paidassa ja onko se nirppanokkien juhla ja onko siellä vaan homoja ja miten kauhean kalllista siellä on kaikki. Mutta miksei kukaan puhu siitä, että siellä niin helvetisti hienoja bändejä???? No You Girls Never Know -blogin Lauri kirjoitti samasta huomiosta ansiokkaasti.

Noh, mikä oli parasta? Sanoisin, että Janelle Monáen ja James Blaken setit. Monáeta joku arvosteli "liian ulkoaopituksi", mutta kun pystyy yhdistämään soul-orkesterien klassisen osaamisen nykyaikaiseen r&b-oopperaan ja samalla hallitsemaan lavaa karismaattisten muusikoiden ympäröimänä, ei voi muuta kuin palvoa. Lopussa suoritettu yleisökäynti, jossa artisti meni maahan makaamaan keskelle ihmismerta oli huikeaa, Jackson Fiven I Want You Back -versio oli kylmät väreet nostattava. Ei noin koskematonta biisiä VOI tehdä noin hienosti!

Blaken keikan ajankohta oli täydellinen. Sunnuntain viimeinen esiintyjä, festariväsymys suurta, ulkona pimeää. Nokia Tent ei ollut aivan täynnä (Kanyen myöhästynyt setti pauhasi vielä päälavalla), mutta oli siellä onneksi melkein täyttä. Käsittämättömän hienosti kolmihenkinen bändi tulkitsee Blaken dub-soulia. Blaken levytetty tuotanto jakautuu debyyttialbumin soulahtavampiin paloihin ja ep:iden minimalistiseen dubstepiin ja tämä jako piti myös keikalla. Onneksi joku on nauhoittanut melko hyvälaatuisesti soolona kuullun uuden biisin. Lupasipa tulla klubikeikalle, jonne on pakko päästä.

Muita huippukohtia olivat Kanye West (esiintyminen oli just niin Jeesus-kompleksinen kuin uskalsin MBDTW:n jälkeen odottaakin), Tensnake, Rudy+Jodarok+Särre-freestyle, Tensnake, Iron & Wine, Eevil Stöö, MC Taakbörsta, Cosmo Baker ja mitäs kaikkea mä näinkään, Twin Shadow oli kanssa ihan ok.

Se Flow'sta. Kiitoksia järjestäjille, tämä on tärkeä juhla olla olemassa!

Pakko vielä mainita, että pikkuhiljaa ja vaivihkaa tajuntaani hiipinyt Jane's Addictionin uutuussingle Irresistible Force on osoittautunut TODELLA kovaksi biisiksi. En tietenkään odottanut juuri mitään Jane's Addictionin paluulevyltä, mutta täytyy sanoa että tämä kilpailee bändin parhaan biisin tittelistä minun kirjoissani.

Alkuperäinen basisti Eric Avery oli aluksi mukana comeback-kinkereissä, mutta riitaantui ilmeisesti Perry Farrellin ja Dave Navarron kanssa jälleen. Onneksi mukana on TV on the Radion Dave Sitek, joka hoitaa myös osatuottajan hommia.

Mitä pidätte?

Levyhyllyn aarteita #1: The Grumps - Prelude

2011-08-11T17:47:00.000+03:00

Ajattelin kyhätä blogiin tällaisen sarjan levyistä, jotka mulla on, mutta joita ei ainakaan kovin helposti interwebin syövereistä löydy.

Sen aloittaa suomalaisen The Grumpsin debyytti-ep nimeltään Prelude. Se on ilmestynyt vuonna 1996 ja sen on julkaissut Stupido Twins (Stupido 037), josta myöhemmin tuli vain Stupido.

The Grumps julkaisi tämän jälkeen Outside-albumin joka oli valitettavasti Prelude-ep:hen ihastuneelle kaveripiirilleni pettymys. Se kuulosti jotenkin tuhnulta, eivätkä loput biisit olleet niin hyviä kuin kolme Preludelta löytyvää biisiä jotka debyytille päätyivät (ne oli äänitetty uudestaan - ainakin näin muistelen, annoin Outside-levyn pois tai sitten olen hukannut sen).

Tutustuin bändiin kun näin heidät keikalla Turussa jossain nuorisotapahtumassa, jonne matkustimme itselleni tuntemattomasta syystä kavereiden kanssa. EP:n ilmestymisvuodesta päätellen tämä oli vuonna 1996. Ihme ja kumma minulla oli sen verran rahaakin että sain ostettua Preluden, johon olen pyytänyt vieläpä nimmarit kanteen (no, bändi koostui naisista, ehkä se selittää, koska yleensä en koskaan pyydä nimmaria levyyn tai minnekään muuallekaan - keneltäkään).

En tiedä miksi muistin levyn kun tulin tänään kotiin. Levyhylly osoitti huonon käyttöjärjestelmänsä (se ei todellakaan ole aakkosjärjestyksessä), mutta ilokseni löysin Preluden. Ja kyllähän tämä kuulostaa edelleen mahtavalta! Kolme mimmiä soittaa powerpopin ja grungen sekoitusta. Ep:n soundi on rosoinen, mutta ei tuhnuinen ja soitossa on juuri sellaista iloa, jota nuorelta (ja erityisesti vanhoilta...) bändeiltä aina toivoo kuulevansa.

Suosikkibiisini tästä taitaa olla neljäs biisi Grapes, jota ei laitettu ollenkaan täyspitkälle, josta olimme tietenkin kavereiden keskuudessa hirveän pettyneitä. On tuo ensimmäinen biisi Dirt myös äärikova! Tai no, nyt kun kuuntelen uudestaan, niin Spiderworld on myös huikea. Tätä levyä tuli kuunneltua ihan HELVETISTI!

Bändin basisti Minttu Muranen on edelleen aktiivinen - vieläpä kahdessa mahtavassa bändissä, eli Superchristissa ja Bubble Scumissa. Laulaja/kitaristi Anna Zonzi ja rumpali Veera Penttilä eivät Googlen perusteella ole ainakaan bändillisesti aktiivisia. Tuorein juttu löytyy paluukeikalta vuodelta 2004, Ylioppilaslehti on tehnyt haastattelun.

CDON.com väittää, että heillä olisi Preludea varastossa. Biisilistassa on kuitenkin 15 biisiä, joista yksikään ei taida olla The Grumpsin, joten en usko että tieto pitää paikkaansa. Siksi otan vapauden ladata yhden biisin testattavaksi. Jos joku biisien oikeuden omistaja lukee tätä ja kokee vääryyttä, ota yhteyttä jussi.mantysaari (at) gmail.com, niin poistan biisin.

Lataa siis Dropboxistani viikon ajan Dirt ja kerro onko tässä nostalgisoinnissani mitään perää. Tai oletko ehkä kuullut Preludea aiemmin? Piditkö? Palvoitko? Entä Outside-debyytti?

Flow'n odotusta

2011-08-09T18:54:00.000+03:00

Ensi viikonloppuna se Flow jälleen koittaa.

Taisipa olla mainiolla NRGM-sivustolla kun joku sosiologi tms. neropatti kertoi, että Flow'hun mennään kuuntelemaan bändejä joista ei aiemmin tiedetä mitään (mutta jota ei myönnetä kysyttäessä). Hänpä olikin neropatti, koska oli - ainakin osittain - oikeassa. Se juuri on kyseisen juhlan kauneus, että niistä itselle tuntemattomista ryhmistä voi odottaa löytävänsä vaikka minkälaisia suosikkeja.

Ajattelinkin luetella tässä Flow'ssa esiintyvät yhtyeet joiden musiikkia EN OLE kuullut - tai ainakaan en yhtä biisiä enempää.
Mimosa
El Guincho
The Budos Band
Matias Aguyao
Matthew Dear
About Group
Pearson Sound
Zomby (ai niin mut sehän peruutti)
Non Person
Hauschka
Analog Africa Soundsystem
Mikko Innanen & Inkvisitio
Ignatz
Ivana Franke
Shantel & Bukovina Club Orkestar
Mayer Hawthorne & The County
Timo Lassy Trio
DJ Koze
Kink
Renaissance Man
Toni Halo
Pantha du Prince
Martyn
Oni Ayhun
2562
Desto
A Love From Outer Space
Joakim Haugland
ODJ Harri

EIIII en mä jaksa kirjoittaa noita kaikkia! Jätin tostakin pois dj:tä joilla ei ole omaa musiikkia...

Mutta pointti tuli siis perille. On ÄÄRIMMÄISEN hyvä mahdollisuus bongata jälleen jotain uutta ja mahtavaa. Menen paikalle kirjoittamaan liveraporttia musiikkilehteen, joten isoimpia nimiä täytyy myös bongata - ja vähän juhliakin jossain välissä, mutta äärimmäisen hyvä mieli on tulevasta viikonlopusta kieltämättä.

Eniten odotan Kanye Westiä, James Blakea, Jamie Woonia, MC Taakibörstaa, Pains of Being Pure At Heartia, Iron & Winea, Mogwaita, Tensnakea, Lykke Li:tä, Janelle Monaeta, Twin Shadowta, Aloe Blaccin Do-Overia, Teethiä, Cosmo Bakeria... HUH HUH.

Oletteko hipster-hiessä? Halveksutteko hipster-sanan tuhahtelevaa viljelyä tapahtuman ympärillä? Aiotteko mennä naimisiin James Blaken kanssa kuten työkaverini? Aiotteko laulaa sunnuntai-illassa täysillä DOUNNOUABAUTMAIDRIIIMSDOUNNOUABAUTMAILOOOVINLOOOVINLOOOVIN?
Aiotteko JUUA tai HOPATA?

PS. kirjoitin pari merkintää sitten David Vannin Caribou Islandista. Nyt sain lainaksi hänen esikoisteoksensa Legend of SUicide. MAHTAVAA.

Tilasin myös Kindleen uudet kuoret kun edelliset osoittautuivat susiksi. Nyt on komeat M-Edgen mustat nahkakuoret kiinnityksellä joka ei sammuta laitetta

Witut witch housesta, mutta ††† toimii koska Chino Moreno

2011-08-03T17:53:00.000+03:00

Parin viikon päästä on Deftonesin keikka Helsingin The Circuksessa. Vuosina 1997-2002 Deftones oli mulle EHDOTON suosikkibändi, ja rakastan edelleenkin heidän tuotantoaan melko rajattomasti.

Laulajaherra Morenon projekteja on tullut aiemminkin diggailtua (c'mon, Team Sleep EI ole tylsä), joten tää Crosses (en jaksa koko ajan copypasteta noita ristejä) herätti luonnollisesti innostusta jo ennen ensisävelen kajahtamistakaan.

Ja nyt olis sit ep ladattavana.

Naatiskelen.

Chino on tässä enemmän pop-laulajana. Ei niin pitkiä ulinoita kuin Team Sleepillä, mutta ei myöskään huutoa niinku Deftonesilla. Tykkään miehen äänestä, ja tässä taas kuulee miten monipuolinen se on. Ekasta biisistä tulee mieleen jopa IAMX, vaikka tämä kait edustaakin jotain god damn motherfucking WITCH HOUSE -genreä, josta olen kyllä kuullut, mutta johon en ole jaksanut tutustua.

Itse asiassa tämä on ilmeisesti jonkinlainen vittuilu toiselle witch house -bändille, joka foneettisesti lausutaan Ritualz, mutta jonka "oikea" nimi on †‡† - ei kai tossa voi muusta olla kyse kuin siitä että Moreno, Shaun Lopez ja Chuck Doom ovat halunneet piruilla koko genrelle?

Must tää kuulostaa melankoliselta elektroniselta popilta, mut jos siitä saa kicksejä että kutsuu tätä witch houseksi niin antaa palaa vaan, pääasia on se, että minä nautin tästä.

Viiden biisin ep ladattavana ilmaiseksi, mailiosoitetta vastaan tietenkin.

Aiheesta kirjoitti Altered Zones -sivusto, Ylex.fi käänsi jutun suomeksi.

Onko muuten Deftonesin keikalle tulijoita?

Kirja-arvio: David Vann - Caribou Island

2011-08-01T23:03:00.000+03:00

Lomamatkalla tutustuin sanontaan onni onnettomuudessa. Kävi nimittäin niin, että olin yliarvioinut rakkaan Kindlen akun keston. En viitsinyt ladata akkua täyteen ennen 10 päivän reissua, mutta intensiivisen lukemisen ja helteen yhteisvaikutuksesta normaalisti vähintään 3 viikkoa kestävä akku lopahti 3 päivää ennen loman loppua.

Siispä kirjakauppaan.

Ensinnäkin kirjojen ostamisen ihanuus palautui taas mieleeni. Päätinkin, että vaikka hankinkin kirjat Kindle Storesta, voin käydä kaupoissa katsomassa mitä mehukkaita uutuuksia hyllyistä löytyy. Kindle Storen valikoima on niin laaja, että long tail kääntyy itseään vastaan kun en tiedä sopivia suosittelijoita (vaikka Storen oma suosittelusysteemi onkin ihan toimiva). Hyviä jenkkiläisiä kirjablogeja vinkata?

Löysin joka tapauksessa Nizzan Virgin Megastoresta (en tiennyt että niitä oli enää edes olemassa!) David Vannin kirjan Caribou Island. Ja hyvä että löysin.

Kansitekstit vertaavat miestä Cormac McCarthyyn. Tämä vertaus perustuu Vannin palkittuun esikoisteokseen, novellikokoelma Legend of Suicideen. Vannin äiti on tehnyt itsemurhan, ja teema on läsnä sekä kokoelmassa (liittyisköhän nimi siihen... nyt mietitään) että Caribou Islandissa. Ukko on Alaskasta kotoisin, joten kirja sijoittuu sinne.

Tavallaan tuosta tulee kotoisia olo - ainakin sitten jos Vann sijoittaa tulevat kirjansakin sinne. Vähän sama kuin John Irvingin Maine/koillis-Jenkkilä tai Jonathan Lethemin New York (hänestä lisää kirjoituksen loppupuolella.

Caribou Island kertoo hajoavista ihmissuhteista ja menetetyistä mahdollisuuksista. Eläkkeelle ehtinyt pariskunta kipuilee. Mies, koska ei tiedä mitä elämältä haluaisi, ja on lisäksi hukannut kaiken päämäärättömään rimpuiluun. Nainen, koska on seurannut miestä ja koska ei pääse yli äitinsä itsemurhasta. Heidän lapsensa ovat joko tyytyväisiä päämäärättömyyteensä tai hakevat valheellista turvaa suunnitelmista jotka eivät tule toteutumaan.

Kirjassa on huikea tunnelma, hieman kuin mainitun McCarthyn No Country for Old Menissä, vaikkakin vakavampi. Ympäristöllä tosiaan on merkitystä. Alaska on lohduton ja julma - paikka jonne ihmiset joko tulevat jotain pakoon tai kuvittelevat löytävänsä itsensä. Kieli on tarkkaa ja hauskaakin, mutta kielikikkailusta ei kuitenkaan tule pääasiaa kuten vaikkapa Don DeLillolla joskus.

Mahtava uusi tuttavuus siis. Luin kirjan nopeasti, kliseisesti ilmaistuna ahmien. Ihmissuhteista voi edelleen kirjoittaa mielenkiintoisesti, kunhan kirjoittaa samalla jostain muusta.

Ennen kuin palaan George R. R. Martinin Song of Ice and Firen pariin (onhan se hyvä, mutta niiin pitkä, kakkososa lopuillaan) ja sen jälkeen Neal Stephensonin Anathemin kimppuun, luen loppuun toisen paperikirjan jonka ostin Milanon rautatieasemalta kun olin saanut Caribou Islandin loppuun.

Jonathan Lethemin Chronic City. Ei ollenkaan niin vakava kuin Caribou Island, mutta huh miten hienosti Lethem rakentaa henkilöitä. Näiden parissa on PAKKO viihtyä! Parhaat päivänsä nähnyt rock-kriitikko, entinen lapsinäyttelijä, seksimaanikko kaupungin virkamies ja paskojen omaelämäkertojen haamukirjoittaja hengaavat ensin mainitun kämpillä, polttavat pilveä ja jauhavat populaarikulttuurista. Jos mahdollista, vielä parempi kuin saman kirjailijan Fortress of Solitude, joka on yksi lempikirjoistani.

Mutta siitä lisää myöhemmin. Öitä.

Vähän Ilosaaresta ja blogin loma!

2011-07-20T21:05:00.000+03:00

Meikäläinen pakenee ulkomaille, joten blogi palaa elokuussa taas henkiin.

Ilosaari oli työntäyteinen, eli bändejä ei juuri tullut nähtyä, mutta huh huh miten hyvältä Kvelertakin veto kuulostaa Ylen tallentamana. Tein tuohon aikaan teltan vieressä duunia, joten aika hyvin pystyin sivusta seuraamaan tuon.

Sielun Veljiä en jaksanut katsoa... tajusin siinä, ettei se bändi merkitse minulle mitään, eikä varsinkaan sen comebackin näkeminen. Semmottis.

Bändien osalta en viitsi luetella niitä vähiä joita ehdin katsoa, suomalaisia lähinnä, ja Ojos de Brujon joka kuulosti ihan ok:lta, mutta ei niin raivokkaalta kuin olin ajatellut.

Onhan tuolla Ilosaaressa se oma tunnelmansa kyllä. Tänä vuonna tulikin käytyä kaikki kolme isoa festivaalia läpi, ja täytyy kiitellä 'Saaren järjestelyjä ja tunnelmaa taas. Flow vielä odottaa, ja siellä onkin sitten parhaat bändit - ja aikomus myös katsoa bändejä.

Perjantaina Sulo-klubin lavalla osallistuin ennen Kotiteollisuuden keikkaa nähtyyn lavajuontaja-Venlan taustakuoroon... muisto sekin.

Mutta nyt siis blogi hiljenee heinäkuun loppupäiviksi!

Kirjailijoiden ja muusikoiden urat kehittyvät päinvastaisiin suuntiin

2011-07-13T17:25:00.001+03:00

Jep, onpas mahtava ja rohkeasti väittävä otsikko. Ennen kuin avaatte kommenttilootan ja kerrotte miljoona poikkeusta tähän "sääntöön", lukekaa loppuun - ei tässä olla luomassa mitään vedenpitävää totuutta, kunhan fiilistelen.

Otsikko tarkoittaa siis sitä, että usein muusikot luovat hienoimmat albuminsa uran alkuvaiheessa (ts. nuorina), kun taas kirjailijat tarvitsevat muutamia romaaneja taakseen ennen kuin sanat alkavat tosissaan tippua hienoon järjestykseen.

Kirjallisuus on siis enemmän taitolaji ja muusikkous jotain sielunliikkeiden siirtämistä sooniseen muotoon, jonka liika ikääntyminen ja kaavoihin kangistuminen vain pilaa?

Ehkä.

Tämä tuli joka tapauksessa mieleeni kun luin Bret Easton Ellisin ensimmäisen romaanin Less Than Zero. Muistelen että olen aloittanut sen lukiossa, mutta tuolloin englanniksi lukeminen ei vielä luonnistunut niin hyvin, joten se taisi jäädä kesken.

Se oli pettymys kirjaksi. Easton Ellis ei lukeudu ihan lempikirjailijoideni joukkoon, mutta sekä American Psycho että Lunar Park ovat suorastaan loistavia kirjoja. Less Than Zerolla Ellis väläyttelee samoja teemoja, mutta homma jää aika vaisuksi ja tarkoituksenmukaiseksi shokeeraamiseksi, varsinkin jos on lukenut miehen muut kirjat.

Lunar Park on tietynlainen jatko-osa Less Than Zerolle, ja American Psycho taas saman teeman käsittely aikuisten maailmassa ja New Yorkissa (vrt. Less Than Zeron teinimaailma ja Los Angeles). Ihminen ei koe mitään, pelkää katoavansa, haluaa kadota, ei tiedä mitä tehdä. "Disappear here" on lause jonka päähenkilö Clay näkee tienvarsimainoksessa LA:ssa, ja jonka Bloc Party myöhemmin lainasi biisinsä nimeen.

Mutta Less Than Zero ei osaa mennä niin pitkälle ja äärimmäisyyksiin kuin American Psychossa, eikä se myöskään ole samalla tavalla älykäs kuin Lunar Park (jossa hiukan austermaisesti todellisuus hämärtyy, eikä lukija tiedä luottaako kertojaan).

On selvää, että Less Than Zero piti kirjoittaa Ellisin kehityksen kannalta, mutta jos miettii Bloc Partya - joka siis lainasi Ellisiltä aiheen kakkosalbuminsa biisiin - tuli se paras levy tehtyä ensimmäisenä.

Löysä Ruisrock-raportti

2011-07-10T19:58:00.000+03:00

Terkut Ruissalosta. Sunnuntai jäi meikäläisen osalta Ruisrockissa väliin, ei vaan jaksanut enää vääntäytyä sinne alueelle kun kahden päivän krebaus tuntui liikaa kropassa. Erityisesti Fleet Foxesin missaus harmittaa, mutta kun pääsi kotisohvalle hyvissä ajoin sunnuntai-iltapäivällä, tiesi tehneensä oikean ratkaisun.

Tämä oli muutenkin ainut festari jossa blogin kirjaajalla ei ollut mitään työtehtäviä, joten otin äärimmäisen rennosti ja keskityin hauskanpitoon.

Musiikillinen huippukohta oli helposti Nationalin perjantainen setti. Matt Berninger oli Kultsan keikkaan verrattuna hämmentävän selvin päin, mutta bändin veto oli silti loistavan pöhnäisen viihdyttävää setäindietä. Elbow'n keikka eilen menikin vaiheillessa, enkä lopulta nähnyt heitä sekuntiakaan...

Bob Hund ei kuulu suosikkiyhtyeisiin, mutta keikan viimeiset kolme biisiä nähneenä täytyy nostaa hattua bändin hulluudelle. Hurts oli teatraalinen ja hittibiisit soivat hienosti, mutta hiukan se jätti kylmäksi. Paramorea näin vain hieman, mutta se tuntui kutistuneen Hayley Williams -show'ksi.

Anna Calvi oli suorastaan mahtava! Käsittämättömän hieno ääni, seksikästä kitarointia ja kaunis nainen noin muutenkin. Teki vielä suuremman vaikutuksen kuin levyllä.

Suomalaisista katsoin JVG:n teinihurmosta, Apulannan hittiputkea, Stam1nan parhautta ja PMMP:n täydellistä säväyttävyyttä suviyössä.

Lopulta Ruisrockista muistaa jälkeenpäin aina vain jonottamisen. Kaikkea pitää jonottaa pidemmin kuin muilla festareilla - tai sellainen tunne festarin jälkeen aina on. Ikävää rockin kannalta, mutta vaivalloisesta matkustamisesta taitaa tälläkin Ruis-reissulla tulla se juttu jota jälkeenpäin muistelen, eikä esimerkiksi Calvin keikasta tai hauskoista hetkistä ystävien kanssa.

Edelleen siis Ilosaari ja Provinssi ovat omissa kirjoissani edellä, vaikka Ruissiin olikin tänä vuonna buukattu paljon paremmat bändit kuin kahteen ensinmainittuun. Tunnelma on kuitenkin festivaaleilla lopulta tärkein tekijä. Ruissista tulee upeasta ympäristöstä huolimatta enemmän mieleen joku Rantarock kuin rakkauden juhla, joka taas kuvaa kahta muuta isoa festivaalia paremmin.

Menen myös Ilosaareen, mutta töihin, joten en voi senkään jälkeen kovin reilusti verrata tämänvuotisia tapahtumia keskenään. Ehkä kuitenkin teen sen. Provinssi kuitenkin johtaa tällä hetkellä. Jääkiekkoilijoita ei siellä näy niin paljoa kuin Ruississa.

Ruisrockin järjestäjät tosin tekevät hyvää työtä, busseja lisättiin vesibussien tilalle jne, joten en missään nimessä kritisoi sitä puolta.

Hauska viikonloppu. Neljä päivää töitä ja pe-aamuna kohti Joensuuta. Kyllä tämä tästä.

Tavallisuudesta laulajat

2011-07-04T19:06:00.001+03:00

Aion nyt tehdä härskin erottelun artistien välille jotka sanoituksissaan glorifioivat tavallisuutta ja jotka glorifioivat erityislaatuisuutta. Eli siis laulavat joko arkipäiväisistä asioista tai mahdollisimman kaukana arjesta olevista asioista.

Perinteisesti rock-musiikissa on kait yritetty paeta arkea. Joko keskitytään juhlahetkien kuvauksiin tai sitten ammatinvalinnan seurauksena eletään jatkuvaa juhlaa. Toisaalta rockissa on toki pitkään laulettu myös mielikuvituksellisista maailmoista, olivat ne sitten päänsisäisiä tai J. R. R. Tolkienin keksimiä (vai mitä Led Zeppelin...).

Toisaalta tavallisuudestakin voi laulaa niin monella tavalla. Jarvis Cocker laulaa tiskaamisesta tai nirppanokkaisesta kreikkalaisesta taideopiskelijasta, mutta osuvasti, eikä tavallisuutta glorifioiden.

Mutta mistä artistien pitäisi laulaa? Joskus kontaktin menettäminen tavallisen ihmisen elämään tekee artistista tylsemmän, kuten The Streetsin tapauksessa. Original Pirate Material edusti lad-elämää aidosti ja elämänmakuisesti (aargh, inhoan tuota sanaa, mutta se kuvaa parhaiten niitä tekstejä). Ensin oli Geezers Need Excitement, mutta kun Mike Skinneristä tuli julkkis, oli osuvin kommentti hänen elämästään When You Wasn't Famous.

Kirjoitan asiasta siksi, että viime vuosina suomalaiset miespuoliset laulaja-lauluntekijät ovat kunnostautuneet tavallisuudesta laulamisessa niin, että sen vetelämmäksi ja harmaammaksi ei lyriikka voi enää mennä. Jotenkin täällä ollaan onnistuttu latistamaan arki laulussa niin hirvittäväksi loskamössöksi, että Mikko Rimmisen Nenäpäiväkin tuntuu joltain värikkäältä fantasiaklassikolta siihen verrattuna.

Anssi Kela on Mikan faijan BMW -kaudellaan osittain vastuussa tästä, mutta hän on kuitenkin tehnyt sittemmin (ja myös Nummela-levylle) paljon oivaltavampiakin sanoituksia. Samoin Samuli Putroa usein syytetään tästä, mutta vaikkapa Elämä on juhla -levyn isoista sanoista on arjen ankeuden maksimointi kaukana.

Puhun teistä, Teleks ja Arttu Wiskari. Erityisesti teidän laulunne saavat minut miettimään, miten joku voi nähdä maailman noin onnettoman harmaana. Ettekö NÄE elämää arkisuudelta? Arki on asennoitumiskysymys, kyllä perheenisät kartanovolvoissaan varmasti TIETÄVÄT olevansa marketin kassajonossa ilman että joku kertoo sen heille.

Toki Wiskarin ja kumppaneiden suosio osoittaa, että tällaiselle tekstittämiselle on tilausta. Mutta. MUTTA. Juuri kun luulitte, että Mökkitie tai Tuntematon potilas vetäisivät banaliteettipohjat, astuu areenalle kappale nimeltä JARIN MUMMO. KUinka ollakaan, Jari on juonut itsensä hengiltä, Jarin mummon mies ampui itsensä hirvimetsällä, mutta JARIN MUMMOLLA ON NIIN HELVETIN ELÄMÄNMAKUISIA NEUVOJA JA HÄN ON HYVÄ IHMINEN.

Pitäisikö rock-musiikin palata takaisin Mötley Crüe -sanoittamiseen? Mielummin KUITENKIN kuuntelen korneja tarinoita nussimisesta lentokoneessa kuin tällaisesta kahvinkeittimen pohjaan juuttuneesta sakasta. Tulee muuten mieleeni, että ainakin iloluontoinen rock-yhtye Monday Box kunnostautuu anti-Wiskariudessa, Radical-biisissä kun lauletaan mm. että "making love on a desert road, so radical".

Tuttipullonimijä

2011-07-02T11:22:00.001+03:00

Pakko hehkuttaa ihan yksittäistä biisiä vaihteeksi. Vaikka kyllä tätä voi oikeastaan pitää ihan kokonaisen levynkin hehkutuksena.

Kuten otsikko vihjaa, tämä kirjoitus käsittelee Kakka-hätä 77:n (tai Kakkahätä-77:n tai Kakka-hätä-77:n) kappaletta Tuttipullonimijä, joka löytyy yhtyeen tuoreelta Huoltoasemalle unohdettu mies -albumilta.

Kuten Kakkiksen ep-kokoelma Totaalinen kakkahätä, myös tämä albumi on tehnyt minuun suuren vaikutuksen. Olin jo melkeinpä ajatellut, että "punk is dead", siis sellainen "seiskaseiskapunkki", että kaikki siitä on vain tylsää retroilua ja nostalgisointia.

Mutta onneksi meillä on suomipunkin renessanssinero Teemu Bergman. Hän ja muut Kakkikset nimittäin OSAAVAT. Radiotoimittajakollega Perttu Häkkinen oli sanonut, että uusi Kakkis kuulostaa ihan "vanhalta Klamydialta", mitä pidän tietenkin kehuna, koska Klamydia teki alkuaikoinaan hienoa musiikkia.

Tarina on tässä kuitenkin tärkeintä. Tuttipullonimijä kertoo ihmisistä, jollaisia ainakin itse tunnen muutaman. "Vuodet ohi vierii vaan mä en mitään aikaan saa/ tuttipulloani imen sekä venaan kuolemaa". Ruskea tuttipullo ja sellainen maailmantuska. Bergman on kirjoittanut tunteensa auki niin hienosti ja tullut samalla antaneeksi nimen tälle ihmisryhmälle. Kalliosta varmasti löytyy, mutta kyllä muualtakin Suomesta.

Jos bändi haluaisi, heistä voisi tulla paljon isompia. On nimittäin melodiat ja kaikki muukin sillä tasolla kohdallaan et Suomen kansa osaisi arvostaa. Mutta Bergman & co pelkää ja vierastaa huomiota, joten Kakkis jäänee suurelta kansalta piiloon. Toki bändin ja biisien nimet vieraannuttavat myös. Itse asiassa kun soitin Tuttipullonimijän radiossa, sain palautetta, etten saisi enää sanoa bändin nimeä ääneen kun se on niin inhottava....

Biisin muuten laulaa rumpali Mirko, koska Bergman oli kuulemma tullut säveltäneeksi biisin epähuomiossa liian korkealta laulettavaksi...

Ostakaa siis Huoltoasemalle unohdettu mies. Aion nyt olla moraaliton ja linkata tähän YouTubesta kyseisen kappaleen. Kakkis pitää kuitenkin ostaa levynä koska Spotikasta jne. sitä ei löydy.

Uuden Soundin Slipknot-muistelojutusta muuten löytyy lause "YouTubet ja muut ilonpilaajat siintävät vasta tulevaisuudessa...". Kenen ilon se YouTube pilasi? Musiikinkuuntelijoiden vai niiden tahojen jotka maksavat Soundin mainokset? </sivuasia>

Musavisailua

2011-06-30T16:20:00.001+03:00

EDIT Kiitos vastaajille! Eniten oikeita vastauksia sai (tietenkin) nimimerkki J. Simpanen - mies joka piti Yo-Talon musavisajoukkueemme jaloillaan ja voittokannassa tiistaista toiseen.

Olin eilen Kaivopuistossa musanörttien visassa, joka ei siis ole mikään virallinen kisa, vaan leikkimielinen visailu, jossa kaikki kysyvät vuorollaan itse tehdyt kysymykset muilta visailijoilta.

Ajattelin tapahtuneen kunniaksi ilahdutaa teitä eilisillä kysymyksilläni, jotka liittyvät kaikki elokuviin.

Ei saa googlata! Montako pistettä sait? Vastaa kommenttilaatikkoon. Eilen kierroksen voittaja (eli Riku, vai oliko se Ana...) sai 6/11 pistettä.

1. Mitä erikoista on Mike Nicholsin ohjaamasta The Graduate -leffasta tutussa Simon & Garfunkel -biisissä Mrs. Robinson?

2. MIkä yhtye esiintyy Clueless-leffan college-bileissä?

3. Harry Potter & the Goblet of Fire -elokuvassa esiintyy bändi nimeltä Weird Sisters - mainitse kaksi muusikkoa jotka esittävät Weird Sistersin jäseniä?

4. Minkä biisin Jack Black laulaa Hi-Fidelityn lopussa?

5. Matt Dillonin hahmolla Cliff Poncierilla on Singles-leffassa bändi nimeltään Citizen Dick - mainitse vähintään kaksi kolmesta muusikosta jotka näyttelevät muita Citizen Dickin jäseniä?

6. Mikä biisi soi Trainspottingin viimeisen kohtauksen taustalla?

7. Led Zeppelinin Kashmiria on sämplätty erään elokuvan tunnusbiisiin - mikä artisti & biisin nimi ja mikä elokuva? (puoli pistettä oikeasta artistista ja biisistä, ja puoli pistettä elokuvasta)

8. Minä ja Morrison on toinen osa Aku Louhimiehen ns. Levottomat-trilogiasta - mutta mikä biisi on leffan tunnusbiisi? Kysytään artistia ja biisiä.

9. Kuka naismuusikko esittää Sister Act 2 -elokuvassa kuoron pahistyttö Rita Watsonia?

10. John Hughesin Breakfast Club - kenen esittämä ja mikä biisi oli tunnari - bonuspiste jos tietää toisen kahdesta säveltäjästä

Näin! Visailut kunniaan! Baarivisoihin en ole itse asiassa aikoihin osallistunut, mutta aikoinaan Om'Pussa kuuluin kunniakkaaseen Saviors of Jazz Ballet -joukkueeseen, ja sitä ennen Tampereen Yo-talon visassa voitokkaaseen tiimiin jonka nimeä en enää muista :(

The Rapturen In the Grace of Your Love = HUH HUH!!1! (Plus Pate Wolf ja festarit)

2011-06-27T21:51:00.001+03:00

Joo, kyllä The Rapturen Echoes on mun mielestä hieno levy, mutta olen fiilistellyt sitä enemmänkin pikku hiljaa kuin kertarysäyksellä. Sen ilmestyessä en tajunnut moisesta musiikista juuri paskan vertaa mitään, joten muistan kuunnelleeni sitä ekaa kertaa vasta vuonna 2005 kun menin Rumbaan työharjoitteluun (aika koomista, juu).

Mutta nyt olenkin sitten etuajassa. Bändin hikoillen odotettu kolmosalbumi In the Grace of Your Love nimittäin ilmestyy vasta syyskuussa. Työn etuisuuksiin kuuluu se, että saan kuulla musiikkia ennen sen ilmestymistä - en tosin yleensä kolmea kuukautta aikaisemmin kuten nyt The Rapturen tapauksessa.

Tuo levy on joka tapauksessa lyönyt minua turpaan, potkinut nivusiin, varastanut lompakon, hakannut päätä rotvalliin, repinyt pallit irti, syönyt sisuskalut ja tehnyt polvilumpioista muusia.

Tässä on se sama tyypillisen newyorkilainen kiihkeä vaarallisuus ja välinpitämättömyys (eli se punk) joka kuuluu varsinkin Echoesilla mutta myös Pieces of the People We Lovella. Mutta sen lisäksi tämä on mahtavan napakkarytminen ja hypnoottinen - kuin LCD Soundsystemin Sound of Silver konsanaan (eli se dance).

Ekana sinkkuna esiteltiin eeppinen How Deep Is Your Love?, joka on levyn pisin (6:27) ja massiivisin raita. Samanlainen kolkko suuruus tuntuu silti muissakin biiseissä. Levyn paras biisi on Miss You, jonka uskoisin julkaistavan singlenä kun albumi ilmestyy.

(Ei kuulosta oikeasti noin kakalta kuin tässä näppärässä promossa.

Taitaa olla niin, etten nyt kirjoita tästä pidemmin, koska levyä ei vielä ole saatavilla (ellei joku gangsteri nyt ole vuotanut sitä). Olipa nyt pakko ~~päteä~~ päästä hehkuttamaan kun näin hienoa musiikkia on tulossa.

Toinen mahtavuus on Patrick Wolfin Lupercalia, jonka melkein unohdin. City-sinkkua fiilistelin aiemmin keväällä, mutta Lupercalian kuuntelin kokonaan vasta viime viikolla (jolloin se taisi tosin virallisesti ilmestyäkin).

Wolfin musiikin fiilistely vaatii hiukan huumorintajua, niin herttaisen homppelia se on, mutta Lupercalialla on paljon muutakin kuin naureskelun aihetta. Kyseessä on sellainen klassisella tavalla hieno pop-levy, josta riittää ammennettavaa, siis niin, että aluksi tajuaa vain, että biisissä ON jotain, mutta sitten kun sen kuulee uudestaan huomaa jonkun eri jutun.

Lupercalia on Spotifyssäkin, joten ei kun fiilistelemään.

Tänä vuonna piti olla iisi festarivuosi. No, sitten selvisi että menen Provinssiin ja Ilosaareen töihin. Nyt vaimo hommasi passit Ruisrockiin ja tottakai Flow'hun on päästävä myös. Että kyllä tässä saa juhlilla käydä. Ruissin ei-töissä-olo on positiivista, sillä siellä on melkeinpä parhaat bändit - siis Flow'n jälkeen. En olekaan vuosiin tehnyt täyttä trioa Provinssi-Ruis-Ilosaari.

Vantaa signing off, ta ta!

Hyvin epävirallinen Provinssirock-raportti

2011-06-21T19:52:00.001+03:00

Huh huh, vieläkin vähän väsyttää tuo Provinssirock. Tämän raportin tärkein anti on se, että minulla oli äärihauskaa Provinssissa. Olin siis töissä, ja työt menivät mahtavasti, eikä vapaa-ajastakaan voi valittaa.

Mutta en kirjoita nyt niistä töistä. Vaikka olenkin jonkun vuoden keskimääräistä Provinssi-kävijää vanhempi ja pidän nähtävästi aika lailla erilaisista bändeistä, onnistui festari luomaan sitä tunnelmaa jota festareilta kaipaa. Jotenkin sitä edelleen vaan on tyytyväinen pölyn ja melun keskellä. Tämä nyt menee romantisoinnin piikkiin, mutta jotain noissa humalaisten ihmisten massakohtaamisissa on. Jotain "maagista", jota ei kaupunkifestivaalilla koe.

Bändipuoli oli ulkomaisten osalta ennakkoon melko vähän kiinnostava. The Joy Formidablen aikana tein töitä, ja näin vain parin vikan biisin loppurutistukset. Social Distortion vaikutti vähän väsähtäneeltä, mutta ihan sympaattiselta se kuulosti. The Soundsin parhaat keikat näin joskus aiemmin, mutta Wolfmotherissa ja DJ Shadow'ssa oli kieltämättä tehoja (vaikka Shadow'n junkkapainotteisuus tulikin yllätyksenä).

System of a Downin keikka oli sitten lopulta pettymys. Sekin tuli tosin tsekattua pitkän työrupeaman jälkeen, ja siinä kohtaa teki mieli enemmän rupatella tiimin kanssa ja hörppiä olutta. Noin 7 biisiä kuitenkin katsoin, aika kaukaa tosin. Serj Tankian oli pukeutunut kuin autokauppias, ja vaikka bändi näytti ja kuulosti rennolta, olin odottanut että se olisi ollut jotenkin helvetin ankara.

Mentiinkin sitten katsomaan Jare & Villegallea (olutteltalla oli myös vaikutusta asiaan), mikä olikin viihdyttävää, sillä koko teltta lauloi sporttiräppiä innokkaasti mukana. Myös Apulannan jaksan katsoa aina yhtä innostuneesti.

Eniten viihdyin jälleen Jätkäjätkien keikalla. Kertakaikkisen suvereeni ryhmä on se, ja jotenkin sitä tulee aina seurattua mahdottoman leveä hymy kasvoilla. Jos joku bändi pystyy tuottamaan niin suurta iloa, on pakko nostaa hattua ja palvoa sen suuremmin analysoimatta (vaikka analyysilaseilla tarkasteltuna lopputulos on sama).

Ei siis mikään "bongasin 10000 elämäni suosikkibändiä" -juhla, mutta sen sijaan aistin festivaalitunnelmaa, koin ammatillisia onnistumisia ja pidin hauskaa kollegoiden kanssa. Saldo: A+

Seuraavaksi Ruisrock, jossa ei töitä.

Mainos: Muistakaa katsoa X-Stagen keikkoja YleX Areenasta! Kannattaa myös katsoa Von Hertzenin veljesten kokkaushaaste, jossa ikävä kyllä varastan juontajaparini kanssa show'n.

Kirja-arvio: George R. R. Martin - Game of Thrones

2011-06-15T19:54:00.000+03:00

Itsepäisesti en uskonut, että tämä voisi olla hyvää fantasiakirjallisuutta, kun en ole sellaista juuri Tolkienin tai Gaimanin lisäksi lukenut (huonoa tai keskinkertaista sitäkin enemmän).

Vaadittiin siis tv-sarja ja Image-lehden mainio hehkutusjuttu tästä kirjasarjasta ennen kuin tartuin toimeen. Tilasin tosiaan Kindlestä kerralla neljän kirjan kimpan (viides osa ilmestyy heinäkuussa), mitä lukiessa meneekin varmaan koko kesä, sen verran paksuja niteitä nuo ovat.

Aion tosin lukea jokaisen kirjan välissä jotain muuta, eihän sitä pelkällä fantasialla elä. Tämän ensimmäisen osan jälkeen Brett Easton Ellisin Less than Zeron, jonka luin pätkittäisesti kauan sitten, on aika uusinnalle.

Mutta Game of Thrones: Tv-sarjaa en ole katsellut, enkä varmaan katsokaan ennen kuin kaikki kirjat on luettu. Kirjasarjan nimi on A Song of Ice and Fire, ja tv-sarja perustuu siis tähän ensimmäiseen osaan. Kirja on tosiaan huomattavasti enemmän aikuisille suunnattu kuin jotkut davideddingsit ja margaretweissit, joissa sankarillinen pellavapää ja vähän hassu ja mystinen taikuri vaeltavat ympäri mantuja etsimässä jotain taikaesinettä ja pelastavat siinä samassa kuningaskunnan ilkeältä rodulta/suvulta ja tappavat pari lohikäärmettä.

Toki tässäkin on jonkin verran niitä piirteitä jotka fantasiassa niin ärsyttävät: "Hyvät" miehet ovat niin kunniallisia, että heidän hahmoistaan poistuu kaikki inhimillisyys. Onneksi kirja sentään etenee vuorotellen eri ihmisten näkökulmasta, jotka ovat eri puolilla tätä "valtaistuinpeliä". Fantasiakirjoista on väsynyttä etsiä jotain analogioita nykymaailmaan, mutta silti tässä on ehkä jotain enemmän kuin vain viihdettä, joka ei viimeisen sivun jälkeen jätä muuta kuin tyhmän olon.

Pituutta sopii jälleen ihmetellä. Tai no, myyntinäkökulmastahan se on tietenkin ilmiselvää, mutta eikö muka KUKAAN fantasiakirjailija osaa kirjoittaa tarinaa, joka mahtuisi yhteen 1000 sivun kirjaan? Minä kyllästyn helposti, enkä haluaisi joutua kahlaamaan viimeisiä osia - varsinkin kun se viides kin osa on tulossa.

Koukuttava Game of Thrones tietysti on, eikä juoni onneksi ole ennalta-arvattava tai cliffhangereihin perustuva. Martin käyttää sitä paitsi kieltä kekseliäästi, sopivasti wanhalta calscahtavia ilmaisuja viljellen.

Jos siis etsit OIKEASTI hyvää fantasiakirjallisuutta, älä etsi enää. Jos taas et ole koskaan lukenut fantasiakirjoja, mutta pidät Lord of the Rings -elokuvista mutta Tolkienin kirja tuntuu liian hankalalta, lue Game of Thrones.

Ps. Kun googlasin kuvahausta kirjan kantta, tyrkytti google Daenerys-nimisen maanpaossa olevan prinsessan kuvaa. Tästä naisesta tv-sarjan parissa viihtyvät nörtit siis tykkäävät, tai ainakin häntä on paljon haettu.

Missä vaiheessa musadiggailusta tulee nostalgiahuumaa?

2011-06-14T17:36:00.000+03:00

Yksi kolumni ja yksi keikkakokemus vaikuttivat tämän kirjoituksen syntyyn.

Tommi Forsström kirjoitti uusimman Rumban kolumnissaan osuvasti 30+ ikäisten, "ylempään keskiluokkaan" kuuluvien ihmisten festareista. Hooky vetämässä Unknown Pleasuresia, 100 euron illalliskortilla pötyä pöytään ja hyvät viinit kylkeen.

Siihenhän ne levyboksitkin perustuvat. Kyllä Pink Floyd- tai AC/DC-faneilla on sen verran rahaa, että ne hillittömät laatikot kannetaan mielellään kotiin. Teini-ikäisenä bändille sydämensä menettäneet ovat aikuistuneet ja rikastuneet.

Eikä siinä ole mitään väärää, itsekin himoitsen syksyllä julkaistavaa Pink Floyd -megaboksia.

Mutta missä kohtaa bändien diggailu muuttuu nostalgiahakuiseksi toiminnaksi? Tällä viikolla Helsingissä kuullaan/kuultiin Santanaa, Linkin Parkia, Bon Jovia ja James Bluntia. Linkin Park ja Blunt lienevät vielä nostalgian etupuolella, mutta Santanan ja Bonkan keikoille mennään hakemaan sitä nuoruutta takaisin, ja vaikkei sitä löydettäisikään niin saadaanpahan ainakin kallis t-paita muistoksi.

Olen aiemminkin tästä aiheesta turissut, luultavasit siitä syystä, että mietin koska tämä on itsellä edessä. System of a Downin paluukeikka Provinssissa menee jo hiukan siihen lokeroon, silloin bändin ekan levyn aikaan olin nimittäin iso fani.

Mutta oli myös se toisenlainen keikka. Viime lauantaina olin Länsi-Vantaan bilehelmessä Red Onionissa katsomassa Jaren ja Villegallen keikkaa. Yleisön keski-ikä huiteli jossain 20 tienoilla, mutta kyllä 31-vuotias minäkin siitä pystyi nauttimaan ihan aidosti. Tai aidosti ja aidosti, arviolta 6 oluttuopin avustuksella, mutta silti.

Jare ja Villegalle Red Onionissa 11.6.2011

En siis ole vielä nostalgia-kulmalla musiikkia kuluttava ihminen, mikä onkin hyvä, sillä työni on etsiä ja esitellä uutta musiikkia radiossa. Mutta joskus se vielä tulee eteen.

Mitä ennusmerkkejä nostalgiaan hurahtamisessa on? Onko se paha asia? Vaatiiko nostalgian hakeminen sitä, että on fanittanut bändiä/artistia teininä? (vrt. oma Wall-hurahtamiseni, en juurikaan kuunnellut PF:ia teininä, mikä on sinänsä harmi).

Levyarvio: Stella - Jokin on muuttumassa

2011-06-09T22:26:00.000+03:00

En nyt halua olla erikoisuudentavoittelija (no haluanpas), mutta luulen vahvasti, että tämä on ainut suomalainen musiikkiblogi jossa kirjoitetaan Stellan uudesta albumista. Se on tämän suomalaista rockia soittavan yhtyeen neljäs, ja ehdottomasti onnistunein.

Stellaa olen kuullut alun perin työn puolesta, niitä singlejä. Jotkut niistä ovat olleet hyviä, mutta kokonaisen levyn vertaa en ole tosiaan koskaan yhtyeestä innostunut.

Jokin on muuttumassa, sillä tätä neljättä levyä olen kuunnellut äärimmäisen paljon. Ei, se ei tee Stellasta Suomen Radioheadia, vai mitä Rumbassa yritettiinkään maalata, mutta se on sydämellä ja taidolla tehtyä rock-musiikkia, joka soi niin ilmavasti ja maisemia maalaten, että tekee mieli itsekin ruveta kirjoittamaan hetken hiljaa olevasta kesän heinästä.

Tämä levy kuulostaa myös viehättävällä tavalla 1970-luvulta. Kaikenlainen retroilu on aika tylsää jos se tehdään pakonomaisesti pastissina, mutta esimerkiksi äsken lainaamani levyn huippukohta Kesän heinä on hiljaa hetken on niin kevyt-Zeppelin-PinkFloyd, että tekee gutaa. En yleensä edes suomalaisessa rockissa kiinnitä huomiota kitaransoittoon, mutta tällä levyllä riffit on soitettu jotenkin huomiotaherättävän hienosti.

Tämä ei ole taidemusiikkia, vaan suomirockia. Siksi onkin niin tärkeätä, että nimenomaan suomirockin tekijöissä on näin taitavaa väkeä. Ainahan voi hehkua jotain Siinain upeutta tai jonkun muun pienen piirin sankarin huomiota blogeissa, mutta jos tekee suomirockia näin hienosti, niin en voi muuta kuin kumartaa syvään ja nostaa hattua - molemmat tietenkin vertauskuvallisesti.

Uskallatko kuunnella? (Spotify-linkki)

PS. Sinkkubiisi Kutsumattomat vieraat jääkää kotiin tuntui ennen loppulevyn kuulemista freeshiltä uudistukselta Stellan tyyliin, mutta lopulta se on vain levyn keskitasoa.

PPS. (vai miten se toinen ps ilmaistiinkaan...) Laulajalla on tiettyjä maneereja joista en pidä, mutta en anna sen häiritä.

Arvosana on kahdeksan ja puoli jackrussellinterrierinkuvaa!

1/2

Vuoden kovin levy tähän mennessä?

2011-06-07T20:54:00.001+03:00

Huomasitteko, että laitoin otsikkoon parhaaseen nettiviihdeuutistyyliin kysymysmerkin. Tämä juttu kuitenkin myös vastaa kysymykseen. Kyllä, minun mielestäni Fucked Upin David Comes To Life on vuoden kovin levy tähän mennessä.

Onneksi NPR.org on tarjonnut levyn ennakkokuunteluun, sen verran ehdin tuon levyn kuulemista ennakkopalan perusteella odottaa.

Itse tajusin Fucked Upin hienouden edellislevy The Chemistry of Common Lifen kuultuani. En kuitenkaan rakasta ihan koko levyä, ehkä siitä syystä, että bändin massiivisen soundin kuunteleminen voi käydä raskaaksi. Mutta kauneimmillaan Fucked Upin musiikki on juuri niin katarttista kuin Käsittämättömän Iso Ääni voi parhaimmillaan olla. Ystäväni Antti kuvasi tätä mainiosti: "Mieluummin kuin Jyväskylään, lähtisin kuuntelemaan tätä tykitystä maailman isoimman festivaalin päälavalle maailman isoimmalla volyymillä". Tosin maailman isoimman festarin päälavalta Pink Eyesin olisi hankala lähteä yleisön sekaan teuatroimaan.

Vaikka olen kuunnellut David Comes To Lifeä vain kankean nettistream-käyttiksen kautta, tuntuu se silti aavistuksen helpommin nieltävältä kokonaisuudelta. VALTAVA pakettihan sekin on (18 biisiä), mutta bändi malttaa varioida itseään aavistuksen enemmän. Onneksi se tärkein, eli järkyttävän upea ja massiivinen poljento on edelleen tallella. Levy on jonkinlainen musikaali Davidin ja Veronican suhteesta, mutta koska en ole vielä saanut albumin kansia käsiini, en osaa kertoa enempää.

Kuva: www.decibelsoup.com

Ankkarockissa bändin näin, ja siellä laulaja Pink Eyes eli Damian Abraham suoritti usein nähtyjä seikkailujaan yleisön joukossa. Abraham näyttää Crowbarin jäseneltä, muut fuckedupit torontolaisilta hipstereiltä (mitä he siis ovatkin). Mahtava look.

David Comes To Lifestä saa niin järjettömästi elinvoimaa, että sitä on pakko jo siksi pitää vuoden kovimpana tähän mennessä. Perkule, nythän se on Spotifyssäkin! Tämä levy rikkoo silti pitkähkön levykauppapaastoni, tämä on vain PAKKO omistaa.

Nauttikaa huolella.

Blogissa tulossa lähipäivinä myös arviot Death Cab for Cutien Codes and Keysistä (aluks tuntu hankalalta mut kuuntelut palkitsee!) ja Stellan Jokin on muuttumassa -levystä (huh, suomirock ei ole kuollut) ja George R. R. Martinin Game of Thrones -kirjasta.

Viina ja festivaalit

2011-06-01T20:12:00.000+03:00

Tänä keväänä Tuska-festivaalin ystävien FB-ryhmässä on itketty katkeria kyyneleitä, koska Suvilahteen siirtyneen metallijuhlan alueella ei saa enää tänä vuonna nauttia omia juomia.

Ryhmäläisten kiukku kohdistuu Tuskan organisaatioon, jolla ei ole kuitenkaan asian kanssa mitään tekemistä. Tai on - Tuska-organisaatio olisi info-sivujensa (kts. kohta "omat juomat ja alkoholi") mukaan halunnut jatkaa vanhaa liberaalia viinapolitiikkaa, mutta viranomaiset eivät antaneet siihen lupaa entisestään tiukentuneiden säännösten nojalla.

Kuva Provinssirockista 2009

Joku vääräleuka voisi tässä kohtaa todeta, että hevijurpoille viina on tärkeintä, menisivät nauttimaan musiikista. No, kolmessa Tuskassa vierailleena voin sanoa, että sitä siellä nimenomaan aiemmin tehtiin, kun omia viinoja sai muovipulloissa tuoda alueelle.

Suomi on rampauttavan tiukasta alkoholipolitiikastaan johtuen festivaalikulttuurin kehitysmaita. Kun liput maksavat rapiat sata euroa, ei nuorisolla ole yksinkertaisesti varaa lipittää edes niitä muutamaa hanatuotetta, varsinkin kun niistä kaljasponssin avustuksella nyhdetään 6-7 euroa tuopilta. Siksi ne juomat juodaan liian nopeasti ennen alueelle tuloa.

Ihan oikeasti, kun Tuskaan sai tuoda omia juomia, en nähnyt siellä samanlaisia raivokännitapauksia kuin kaikilla muilla festivaaleilla, jotka ovat jo aiemmin joutuneet kieltämään omat juomat. Sitten kun ihmisten känniääliöintiä kauhistellaan mediassa, voidaan syyttävä sormi huoletta osoittaa lainsäätäjien suuntaan. Käykääpä raittiusihmiset joskus eurooppalaisilla festareilla.

On toki surullista, että viinaa joudutaan miettimään näin paljon, mutta ihmiset menevät pitämään festivaaleille hauskaa, eikä alkoholinkäyttöä (ainakaan kohtuullista sellaista) VARMASTI pystytä vähentämään pistämällä ihmiset ahtaisiin karsinoihin litkimään ylihintaista bisseä sen sijaan, että kaikki voisivat rauhassa nauttia omia juomiaan kuten vaikka Provinssissakin saisi ennen tehdä. Kyllä ne kaljateltat silti täynnä olisivat. Tai ainakin sitten niin, että koko festivaali on anniskelualuetta, kuten Himos Juhannuksessa (olin siellä työtehtävissä...) on toimittu.

Säädösten tiukentuessa suomalainen lainsäädäntö tekee festivaalien porteista viinanjuonnin nopeuskilpailuja, ja festivaalialueen tapahtumista jonotusmaratoneja joissa taistellaan sammumista vastaan. Kärsijöitä: Festivaalikansa ja festivaalijärjestäjä.

VITTU.

PS. Odotan Provinssirockia vaikkeivät bändit ihan hirveästi kiinnostakaan (The Joy Formidable oli mahtava lisäys ja onhan siellä ne muutamat mahtavuudet). Pääsen toteuttamaan haaveeni festivaaliradion tekemisestä YleX:n taajuudella lauantaina ja sunnuntaina klo 14-18. Muistakaa kuunnella 8)

David Fincherin Girl with the Dragon Tattoo vaikuttaa lupaavalta

2011-05-30T19:59:00.000+03:00

Luin varmasti koko planeetan viimeisenä Stieg Larssonin Millennium-trilogian. En oikein jaksa dekkareita, mutta onneksi entisen työpaikan toimari sai patistettua lukemaan ne.

On nimittäin järkyttävän hieno kirjasarja! Voi vain ihailla Larssonia, rasisminvastaisen työn rahoittamiseksi kirjoitti öisin pari dekkaria...

Ruotsalaisia elokuvaversioita en ole nähnyt, ja kun ensimmäistä kertaa kuulin, että jenkitkin tekevät omat versionsa, en odottanut tai ajatellut oikeastaan mitään. En siis edes tiennyt, että David Fincher tulee ohjaamaan nuo elokuvat.

Eilen asiat muuttuivat, kun YouTubeen "vuosi" elokuvan teaser trailer. Kuten Mashable kirjoittaa, kyseessä on selvästi Sonyn suunnitelmallisesti viraaliksi tehty "red band" -kieltomerkillä varustettu traileri. Vai miten muka leffateatterissa salaa kuvatun trailerin äänet olisivat noin hyvät? Tai miten kuva on alun "leffateatteriympäristön" vilauttamisen jälkeen niin hyvä?

FIncherin tulkintaa joka tapauksessa odotan. Synkkyyttä ja likaa, painajaisia. Ja paras slogan: Feel bad movie of christmas.

Atticus Rossin kanssa saadun Oscarin jälkeen Trent Reznorin leffamusat ovat ilmeisesti entistä kysytympiä. Tuossa trailerissa kuultava versio Led Zeppelinin Immigrant Songista on ainakin mahtava.

Parasta räppiä 2011

2011-05-26T20:37:00.003+03:00

...ainakin tähän asti.

EIlen kuulin, ja tänään olen asiasta varma. Eminem ja Royce Da 5'9'' ovat kymmenen vuotta sitten tehneet muutamia biisejä nimellä Bad Meets Evil (Eminemin Slim Shady LP:n biisin mukaan, jossa Royce oli mukana), mutta nyt on suunnitteilla kokonainen levy.

Emppu ja Royce riitaantuivat, kun jälkimmäistä ei huolittu D12-porukkaan mukaan. Olisi kannattannut, sillä vaikka D12-levyillä muutamia ihan hauskoja raitoja onkin, ei niistä voi kovin maireaan sävyyn jutella.

Nyt ei puhuta mistään indieblogeissa kuhinaa aiheuttavasta "tässä on jännä altsu-gimmick" -räpistä (Tyler, The Creatorin levy oli löysä paska, vaikka Yonkers kova biisi onkin). EI, tämä on "otetaan kaksi mc:tä ja annetaan niiden räpätä sydämensä kyllyydestä jämäkän biitin päälle" -räppiä. PERUSRÄPPIÄ voisi kai sanoa.

Se Tyler, The Creatorin levy on kyllä oikeasti paska. Shokkiarvo on rapissa käytetty niin monta kertaa. Jos oikeasti haluatte kuulla loistavaa mieleltään sairaan kaverin räppiä, kuunnelkaa Blue Sky Black Death presents The Holocaust. Siinä on teille shokkiarvoa.

Eminem on mahtava räppäri. Kaikki eri mieltä olevat sulkekaa tämä sivu. Viiitsi viiitsi, älkää sulkeko, ei mulla oo varaa menettää niin montaa lukijaa. Mutta jos otetaan vaikka Eminemin säkeistö maailman parhaalla rap-levyllä (Jay-Z:n Blueprint), Renegade-biisissä. Vaan KAPPAS, tuo biisi oli alun perin Bad Meets Evilin, mutta välirikon jälkeen Emppu nauhoitti sen Jay-Z:n kanssa.

Eminemin uusimmat levyt olivat konseptitasolla hyviä, mutta vieroitusoireista paranoidisti sylkevän miehen ulosantia oli levymitassa raskasta kuunnella.

Nyt on palattu ydinosaamiseen. Järkyttävän kovat säkeistöt, jotka ovat järkyttävän monimerkityksiset ja teknisesti lähes kaikilla lattiaa pyyhkivät. Biitti on tanakka, kertosäe ei yritä päästä Beyoncén levylle. Royce Da 5'9'' ei ole Empun välirikon jälkeen menestyksellä juhlinut ("Me and Shady deaded the past, so that basically resurrected my cashflow"), mutta vanhan partnerin kanssa inspiraatio on herännyt. Detroitin hurjat pistävät HYRSKYN MYRSKYN.

Ei ole pitkään aikaan tullut näin mahtavaa fiilistä rap-biisistä. Sellanen "KUULITSÄ MITEN SE SANO??" tai "EI VOI OLLA TOLLASTA FLOW'TA". Tänä vuonna tulossa levy, turha kai sanoa, että ODOTAN.

Kuunnelkaa nyt tätä. Kuunnelkaa ja palvokaa.

PS. Munamiehen levy meni albumilistan kärkeen. Olisko nää musatoimittajan hommat tässä. NO EI VAAN, onnea Eggman, onnea Walrus!

EDIT!!!
Lisään tähän vielä (ruman) sanoitukset sisältävän videoversion, niin pysytte kärryillä tossa järjettömyydessä. Noissa sanoissa on tosin pari virhettä. Eminemin säkeistössä "roll"-sanan jälkeen huudetaan danish, koska danish roll on se leivonnainen.

Kirja-arvio: Don DeLillo - Point Omega

2011-05-25T20:43:00.000+03:00

Don DeLillosta on hieman yli kahdessa vuodessa tullut lempikirjailijani. Kuvitelkaa, elin 29 vuotta lukematta Don DeLillon kirjoja, vaikka ukko on julkaissut niitä koko olemassaoloni ajan - tai itse asiassa kymmenen vuotta kauemminkin, eka kirja ilmestyi vuonna 1971.

Sitten tuli Underworld, jonka luin ystäväni Viton suosituksesta. Näin jälkikäteen katsottuna kirja on melko epätyypillinen DeLillo - varsinkin uudemman pään tuotannosta. Isoteemainen kirja seuraa baseball-pallon (jos olisin kirjoittanut "pesäpallon", olisitte ymmärtäneet väärin) matkaa 1900-luvun USA:ssa, ja tulee siinä samalla kuvanneeksi tuota jättimäistä kansakuntaa järkyttävän upealla tavalla.

Lempikirjani DeLillolta on kuitenkin White Noise. Ukon kieli on kaikissa kirjoissa käsittämättömän häikäisevää ja ajatukset ja ajatuskulut äärimmäisen tuoreita. White Noisessa seurataan pikkucollegen Hitleriin erikoistunutta tutkijaa ja hänen yrityksiään solmia ihmissuhteita. NIIN hauska, niin älykäs kirja että oikein pyörryttää kun sitä lukee.

Mutta asiaan. DeLillon tuorein kirja on melko pienimuotoinen romaani Point Omega, joka ilmestyi viime vuonna. Siinä elokuvantekijä matkustaa aavikolle tapaamaan entistä USA:n hallituksen sotaneuvontantajaa, tarkoituksenaan kuvata hänestä dokumenttielokuva. Vanha mies ja onneton elokuvaohjaaja hukkuvat ajattelemaan aavikkomökin kuistille.

Ja taas pyörrytti. DeLillon kirjat eivät toden totta ole mitään cliffhanger-juonisia jännäreitä, joissa lopun kertominen paljastaisi kaiken. Point Omegassa etsitään kait nykyihmisen seuraavaa askelta. Muuttuuko kaikki merkityksettömäksi. Toinen haaveilee "vallankumouksellisen" dokumenttielokuvan tekemisestä, toinen tuijottaa aavikolle ja juo viskiä - aiemmassa elämässään antoi abstrakteja neuvoja sotapäälliköille.

Tai näin minä sen näin.

Ei aiheeltaan niin lumoava kuin parhaat DeLillot, mutta mieleen se jää pyörimään tiiviisti, ja kieli on jälleen vertaansa vailla.

Point Omegan jälkeen ryhdyin lukemaan George R. R. Martinin A Song of Ice and Fire -sarjan ensimmäistä osaa, Game of Thronesia, johon perustuva tv-sarja alkoi äskettäin jollain maksukanavalla. Ostin Kindlestä neljä ekaa kirjaa yhtenä kimppana. Tommoset 5000 sivua. Luen ekan, ja sit jotain muuta. Fantasiaa ei vain VOI kirjoittaa lyhyesti.

On kelle tahansa kirjailijalle epäreilua joutua luetuksi DeLillon jälkeen, mutta jo sadan sivun jälkeen tuo fantasia rupesi vähän tökkimään. Toisaalta se on koukuttavaa ja Martin on varmasti nykyfantasian tekijöistä kyvykkäin, mutta NIIN kliseisiä henkilöhahmoja tuohonkin on tungettu ja niin ennalta-arvattavissa uomissa se kulkee, että vähän vituttaa. (Kunniakäsitys ja veljeys, rumat ja lihavat ihmiset ovat ilkeitä, yksinkertainen elämäntapa tuottaa jaloimmat ihmiset, kauniit naiset ovat joko herttaisia hölmöjä tai kylmiä syöjättäriä, "pohjoisessa" tai "kaukana" on joku Erisnimellä kuvattu Paha Rotu, jonka uhka leijuu tapahtumien yllä jne jne jne).

Mut kyllä tuo taas kuitenkin koukuttaa.

En muuten tiedä miksi en ole tarttunut tuohon aiemmin, yleensä etsin OIKEASTI hyvää scifiä tai fantasiaa tasaisin väliajoin. Fantasiaa en ole löytänyt sitten Robert Holdstockin... nyt olen siinä rajoilla.

Kiitos kun luit tähän asti.

Jengi jengi tanssi - kylläpä toimii!

2011-05-23T21:32:00.001+03:00

Olen sivuuttanut Gang Gang Dancen tuotokset aiemmin olankohautuksella. Tai jos totta puhutaan, en ole tainnut kuulla kuin ohimennen paria biisiä. Uusi albumi Eye Contact kuitenkin miellyttää, isosti.

Brooklyniläisbändistä on puhuttu "kokeellisena elektrobändinä", ja olin ajatellut, että tuotanto on jotain satunnaista kilkettä. Näin ei ole, ainakaan Eye Contactin kohdalla.

Yllätys oli positiivinen ja miellyttävä, kun jo ensiraita Glass Jarista kuoriutuu jonkinlainen eeppinen versio Blonde Redheadin tuotannosta. Toki vauhdikkaampaakin raitaa löytyy, esimerkiksi MindKilla, joka kuulostaa outoilumaallikon korvaan Björkin ja M.I.A.:n ristisiitokselta. Pääpaino on kuitenkin leijuvammassa tavarassa. M83 meets Blonde Redhead ehkä? Romance Layers -biisillä on mukana Hot Chipin Alexis Taylor, josta saa myös tietty vihiä. Glass Jar on joka tapauksessa albumin hienoin raita.

Olen totaalisen pihalla tästä Animal Collective -skenestä, koska Animal Collective ei ole koskaan tehnyt minkäänlaista vaikutusta, mutta kertokaa nyt hyvät ihmiset jos tuolta samasta bändimaastosta löytyy jotain Gang Gang Danceen verrattavaa.

Eye Contact löytyy Spotifystä (kuten bändin muutkin levyt)

MindKillan video.

Kirja-arvio: Dan Simmons - Ilium

2011-05-21T13:32:00.000+03:00

Pari kertaa sivulauseessa tullut hehkutettuakin tätä kirjaa jonka sain tossa muutama päivä sitten luette. Perkele, latasin tämän Kindle Storesta kun näin hehkutuksia, mutta en tajunnut että tämä(kin) scifi-kirja on moniosainen (tai onneksi vain kaksiosainen). Simmonsin kirjat ovat muutenkin päälle tuhatsivuisia järkäleitä, joten tarinan saisi mainiosti mahtumaan yhteenkin kirjaan.

Hiukan tuo sarjoitus verottaa tämän kirjan loistavuutta. Kirjojen pitäisi olla kokonaistaideteoksia, tämäkin lppui siis aivan keskeltä, ei minkäänlaista loppua tai päätöstä.

Mutta, onhan tämä siis edelleenkin häikäisevän nerokasta, mielikuvituksellista ja käsittämättömällä tavalla intertekstuaalista ja viihdyttävää scifiä.

Kirjan tarina liittyy löyhähkösti Homeroksen Iliakseen (mistä kirjan nimikin siis tulee). Hockenberry-niminen Homeros-tutkija huomaa olevansa Antiikin jumalten palveluksessa ja valvovansa Troijan taistelua yhdeksän vuoden ajan, eli että tapahtuuko kaikki kuten Homeros kirjoitti. Tämä tapahtuu menneisyydessä, koska maapallolle muuttaneet "post-humanit" ovat avanneet liikaa madonreikiä aikojen ja ulottuvuuksien välille, mistä syystä myös muualla avaruudessa asustavat orgaaniset koneet tulevat katsastamaan, että mitäs helkkaria Marsissa tapahtuu (jonne Antiikin jumalat ovat muuttaneet asumaan). Maapallolla taas asuu enää 100 000 ihmistä, joille "post-humanit" ovat jättäneet palvelijoita, ja joiden ei tarvitse tehdä mitään, mutta jotka 100 vuoden elämisen jälkeen "siirtyvät post-humanien pariin kiertoradalle".

SEMMOSTA. Etenkin tuo Iliaksen sekoittaminen tarinaan on huikeata - ja tuleepa samalla opiskeltua Antiikin tarustoja. Tarinankuljetus on sujuvaa, ja kirjasta tulee juuri sellainen fiilis kuin parhaasta scifistä kuuluukin: kuvainnollinen hengen haukkominen ja virnistys. (Kuulostaa kieltämättä vähän oudolta).

Philip K. Dick on maailman paras scifi-kirjailija, hänen kirjoissaan (kuten kaikissa hyvissä kirjoissa) on myös subteksti. Simmonsilta ei sellaista löydy. Tarina on vetävä, mutta kun kirja on loppu, ei jää mitään käteen. Luulin aluksi, että näin kävisi, mutta olin väärässä. Siksi esimerkiksi Hannu Rajaniemen Kvanttivaras on parempi kirja. Aion tietenkin silti lukea Iliumin jatko-osan (heti kun saan Don DeLillon Point Omegan luettua), koukuttavaa paskaahan tuo on.

Glasvegas-teoria

2011-05-19T16:27:00.000+03:00

Olin tiistaina katsastamassa Glasvegasin keikan Circus-klubilla. Keikka jätti hiukan kaksijakoisen jälkimaun. Toisaalta ekan levyn biisit lähtivät komeasti, ja uusi ruotsalainen mimmirumpali (joka hänkin soittaa seisaaltaan) paukutti menemään voimalla. Se toinen Allan kitarassa oli sympaattinen ja tehokas, ja James Allan ihan oikeasti osasi laulaa biisit.

Euphoric Heartbreak -levystä en sen sijaan juuri pidä, vaikka siltäkin toki muutama hyvä biisi löytyy. Mutta sen pöhöttynyt yleiskuva välittyi myös keikkatilanteeseen, ja juuri se oli keikan suurin ongelma.

En tiedä James Allanin päihdehistoriasta, mutta jonkinlaista päihdeongelmaa miehellä lienee ekan levyn jälkeen ollut. Ja kuinka ollakaan, ukko näytti keikalla joltain Fast Show'n kokaiinisketsin hahmolta. Pienet pyöreänmuotoiset Madchester-aurinkolasit ja kokovalkoinen vaatetus.

Miehellä oli myös bändinsä t-paita (hihat tosin leikattu veks), joka vihdoin antoi minulle vihjeen siitä, mitä Euphoric Heartbreakin viralliseen kirjoitusasuun lisätyt kenoviivat oikein tarkoittavat. Levyn virallinen nimi on siis EUPHORIC /// HEARTBREAK \\\.

Bändipaidassa typografia oli kuitenkin seuraava:

Euphoric
/ / / /
Heartbreak
\ \ \ \

Paita on vissiin joku kiertuepainos, koska sitä ei bändin virallisesta nettikaupasta löydy, mutta joka tapauksessa: James Allanin koksuolemus ja nuo paidat... voisivatko viivat merkata juuri sitä, mikä Glasvegasin toisessa levyssä on pielessä? Olisivatko ne kokaiiniviivoja?

Tässä Glasvegas-teoriani. Kyllä tuo keikka kannatti nähdä, vaikkei se parhautta edustanutkaan.

Kaikkien aikojen kovimmat suomalaiset hiphop-levyt top 5

2011-05-14T12:38:00.002+03:00

Tänään ajattelin ei-mihinkään-ajankohtaiseen-asiaan-liittyen kirjoittaa meikäläisen kirjoissa kaikkien aikojen kovimmista rap-levyistä, suomalaisista sellaisista. Listauksethan ovat parhaita, kuten kaikki tietävät.

Ja kuten aina, huomenna lista saattaisi olla erilainen.Varsinkin kun nyt huomaan että tämä on ihan saatanan tylsä kaanonmieslista. No, ei voi mikidi-mitään, nämä tunnustetut klassikot ovat ihan syystä tunnustettuja klassikoita. Kokonaisten onnistuneiden albumien tekeminen on ollut monelle kovalle suomiräppärille todella vaikeata.

5. Kemmuru - Kehumatta paras (2006)

Tämän levyn tilalla voisi MELKEIN olla Loost Koosin Ei väistetä jos ei tunneta, mutta Kemmuru vetää kuitenkin pidemmän korren. Molemmilla ryhmillä on äärimmäisen taitavat mc:t ja hyvä meininki, mutta Kemmurun tuotanto on kuitenkin parempaa ja Jodarok on Suomen paras freestyle-mc (muistelkaa vaikka sitä Rock-Suomen hiphop-jaksoa jossa Jodarok ja Loost Koosin Särre friistailasivat juonta eteenpäin).

Kemmurun paras biisi Unohtunut löytyy toki debyytiltä Mites se teiä?, mutta Kehumatta paras kokonaisuutena ylivoimainen. Kemmuru on vähän kuin hiphopin Miles Davis, jonka biiseistä kehkeytyy usein yli seitsenminuuttisia jameja. Miska eli Aksim pitää soundit tiukasti hanskassa.

4. Ruudolf - Vaimo (2003)

Joo, Doupeimmat Jumala seivaa on teknisesti ja biisillisesti parempi, mutta Vaimo-levy on niin vahvasti tunteella tehty, että sitä kuuntelee edelleen innolla. Ruudolf oli siis hiukan aiemmin kääntynyt uskoon (freestyleissä kauhua herättänyt Rudy Rääväsuu oli siis kuollut) ja eronnut "vaimostaan" (oikeasti se taisi kuitenkin olla tyttöystävä), sen jälkeen mies sämpläsi käytännössä mitään muuttamatta soul-standardeja ja äänitti jollain rupisella mikillä levyllisen erotilitystä - huumoria unohtamatta. Ruudolf on itsekin biiseissään myöntänyt, että tämän jälkeen oli vaikea tehdä biisejä "kun ei oo ollu uusii ideoit". Neroutta. Ei tietenkään löydy Spotikasta, mutta YouTubeen on loppuunmyydystä painoksesta vuodettu melkein kaikki biisit.

3. Ritarikunta - Saranat avaavat sanat (2001)

Tämä oli ensimmäinen hiphop-levy josta innostuin, tai joka oikeastaan esitteli minulle suomenkielisen räpin. Pidin toki Renesanssiakin hyvänä musiikkina, mutta omaan maailmaani tämä iski lujiten. Chyde ja Hopee (nyk. Lempi-Joe) olivat establismenttia vastaan, hyvien asioiden puolesta. Levyn taustat ovat vieläkin virkistävän omalaatuisia, eikä matkalle ole osunut yhtään huonoa biisiä. Parhaassa biisissä eli Kuka sua kuskaa on Jukka-Pojan ja Nopsajalan myötä mukana myös Jamaika-vaikutteita, jotka muutenkin kuuluvat Ritarikunnan meininkiin.

Tämän jälkeen toivoin Ritarikunnalta vielä kovempaa kokonaisuutta, mutta ukot keskittyivät iisisti ottamiseen ja pilviläppiin kenties liiaksikin. Tämä on siis kovinta RK:ta, vaikka TKU10-kokoelmalta löytyy myös järkyttävän kovaa tavaraa. Missäköhän mun TKU10-cdr muuten on... Ritarikunta-affiliate Pietari muuten julkaisi myös mahtavan ep:n Luonnollisesti syntynyt mies, jossa on kaikkien aikojen sairaimman flow'n sisältävä Taikuri-biisi. Ehkä myös kovin tausta ikinä, DJ Oddjobin duunaama.

Kuka sua kuskaa -biisiä ei näköjään ole YouTubessa, joten toiseksi paras vaihtoehto on Mä en jaksa, jossa sämplätään Tehareiden Eskimon silmiä.

2. Ceebrolistics - 0. (2001)

Hiukan samoin kuin Ritarikunnan tapauksessa odotin myös Ceebroilta jotain VIELÄ kovempaa levyä 0. jälkeen, mutta tämä jäi lopulta mestariteokseksi. Mutta millaiseksi mestariteokseksi... huh huh, RoopeK:n tuotanto kuulostaa edelleenkin JÄRJETTÖMÄN freeshiltä, ja mc:inähän RPK, Pijall ja MattiP ovat yksittäisinäkin huikeita.

Luisuivat sittemmin pois hip hopista dub stepiin jne, eikä Nollapistekään mitään klubiräppiä ole, mutta lukemattomia dreadlock-backpackereita tämä inspiroi varmasti edelleen. On siinä ja siinä että tämä pitäisi hylätä suomirap-listalta, koska tämä sijoittuisi korkealla missä tahansa albumilistauksessa, mutta mc-toiminta on kuitenkin yksi tärkeimmistä levyn osatekijöistä, joten menköön. Hyviä englanninkielisiä mc:itä ei Suomessa juuri ole, mutta Ceebrot hoitavat hommat sekä englanniksi että suomeksi. Kova on muuten myös Pijallin ja RoopeK:n Serkkupojat-levy, järkyttävän kova jopa.

Nollapiste on kriisi tai korkein piste. Ja mitä hemmettiä, tämä on ilmestynyt Spotikkaan!

1. Asa - Terveisiä kaaoksesta (2006)

Olen sitä luokkaa kova Asa-fani, että tällä listalla olisi voinut olla useampikin Asa-levyjä ja Avaimen Punainen tiili vielä siihen päälle. Lopulta kärkipaikasta kisasivat Leijonaa metsästän ja sitä seurannut Terveisiä kaaoksesta.

Leijonaa metsästän -levyn etuna on se valtava yllätysmomentti (toki ostin Posse-lehden mukana jo vuotta aiemmin lehden nimibiisin) joka muutaman vuoden hiljaiseloa ja Asaksi muuttuneella Matti Salolla oli. Sellaista räppiä ei oltu sitä ennen Suomessa tehty, eikä ole muuten tehty sen jälkeenkään. Leijonaa metsästän on myöskin perinteisempi rap-levy verrattuna Terveisiä kaaoksesta -levyyn. Mutta vasta Terveisiä kaaoksesta vei Asan vision perille asti. Slaavilaisuus, käsittämättömän isot vertauskuvat jo heti kansilehden "avaruuskoivuista" (koivuissa on mustaa ja valkoista, dialektiikka, kansallismaisema, mielensisäinen avaruus jne jne jne jne) lähtien levyllä mennään todella syvälle.

Itkuahan abstrakti sanoitustyyli aiheutti, mutta Asaa pitääkin verrata enemmän runoilijaan kuin iskulinjaräppäriin. Yksittäisiä huippukohtia on äärimmäisen vaikea valita, mutta ovathan esimerkiksi Monimuotosii tai Yksinäisyyden ja hiljaisuuden vuori suorastaan pelottavan upeita kappaleita. Kaikkien aikojen parhaimman suomihop-levyn tästä varmasti tekeekin tuo konseptin huipentuminen - kansanmusiikki, suomalaisuus, abstraktit sanoitukset, helposti maamme paras mc ja upeasti soitettu musiikki.

Asan sanotuksia tekee sitäpaitsi mieli pistää tekstin sekaan lainausmerkkien väliin. Nero.

"Uusiutuva vuosisata pääsee pälkähästä. Rauha-sota-rauha-sota, lähtee nälkä tästä." tai "Sun filosofia on vaan kasvukauden pituus, mä selittäisin mut siihen menee ikuus".

Pistetääs kaksi biisiä. Ensin tietty Monimuotosii.

Vaaranmaassa kertsin laulaa Jätkäjätkien kultakurkku Joska Lakopoulos.

Biisivinkki: One of the Pigeons - Table Game

2011-05-11T21:24:00.000+03:00

En yleensä postaile biiseistä vaikka se musiikkiblogeissa hedelmällistä onkin. Olen niin runsassanainen ja abstraktimpien aiheiden ympärillä ajatuksiaan pyörittelevä kaveri, ettei näihin ole jäänyt aikaa.

Nyt rikon kaavaa ja postaan biisistä.

Suomessa tehdään tällä hetkellä paljon englanninkielistä poppia. Tai siltä ainakin tuntuu kun kuuntelee työpöydälle saapuvia levyjä ja sähköpostiin saapuvia tiedostoja lävitse. Siellä on hiukan massaan hukkumisen ongelmaa, mutta One of the Pigeons on toistuvan kuuntelun avulla noussut mahtavasti esiin.

Tyylillisesti tässä liikutaan The Killersin ja brittipopin välissä, mutta tyyliseikkoja en jaksa musiikissa useinkaan fanittaa. Kyseessä on HYVÄ BIISI. Vieläpä sellainen, että ensin kuuntein sen kerran ja heitin sivuun. Palasin kuitenkin biisin ja soitin sen pari kertaa radiossakin. Ja koko ajan se kuulostaa vain paremmalta.

Bändin kannalta hankalaa on se, että vaikkei voi missään nimessä puhua matkinnasta, tässä ei ole sellaista nopeaa huomion kiinnittäjää, vaan biisiä pitää vain perinteisesti kuunnella.

Pitäkää siis tätä bändiä silmällä, tai sanokaa ainakin mitä pidätte biisistä.

One Of The Pigeons by freshtunesfinland

Levyarvio: Yournalist - Slippery & Infected (ep)

2011-05-09T21:48:00.000+03:00

Mitä Turkuun kuuluu? Ja pari muuta Turku-vitsiä.

Turussa osataan tehdä musiikkia. Ainakin Ruohosen veljekset (nuorempaa kaartia) ja The Friendistäkin tuttu Mikko osaavat.

En edes yleensä jaksa kuunnella ep:itä, jotenkin ne ovat sellaisia onnettomia väliinputoajia irtoraitojen ja albumien välissä. Tätä käsitystä pitänee muutenkin muuttaa, sillä tulevaisuudessa 8-12 biisin albumit saattavat käydä harvinaisemmiksi. Slippery & Infected on joka tapauksessa ensimmäinen ep aikoihin, josta innostuin tosissaan.

Ensin kuultu biisi Nigerian Girl (jota soitin radiossakin melko lailla) oli toki ilmeinen Vampire Weekend -pastissi, mutta tarkasti kuunnellessa biisissä oli paljon muutakin. Se ikäänkuin kuoriutui VW:stä tanssittavaksi altsurockiksi.

Se ei kuitenkaan kerro mitään koko levyn annista. Toisena biisinä kuullaan Fucking, joka on supersärötetty powerpop-pala. Powerpop nouseekin ep:llä päällimmäiseksi, sillä paras biisi No Time To Kill You hakee Pixiesiltä ja ehkä jopa Cheap Trickiltä verta ja pistää sitten ranttaliksi.

Hi-Fi Tourist, se on taas kuin 1980-luvun R.E.M.iä, tai ehkä mielijohde tulee alitajuisesti New Adventures in Hi-Fi:stä (joka ei tietenkään ilmestynyt kasarilla), en tiedä.

Powercock Fantasia on taas särötettyä powerpoppia, mutta jälleen helvetin riemukasta. Levy kestää vartin, yleensä se tulee kuunneltua vähintään kahdesti putkeen.

Tämä ei ole mitään blogimusiikkia varsinaisesti, siihen se on liian rämäpäistä. Ei siitä myöskään koko kansan suosikkia tule, mutta eipä minun rakastamastani musiikista muutenkaan yleensä tule. Äärimmäisen tutustumisen arvoinen paketti joka tapauksessa.

En jaa jackrussellinterrierinkuvia ep:ille, mutta neljä tähteä tämä saisi jos tekisin arvion lehteen.

Kuunnelkaa! Soundcloudista löytyy Nigerian Girl, muut voitte ostaa levykaupoista tai bändin kotisivujen kautta.

Yournalist by drinktonightrecords

Ei näin Voddler

2011-05-07T22:36:00.000+03:00

Oho, tulipa taukoa kirjoittamiseen. Tässä on ollut vähän kaikenlaista.

Mutta asiaan.

Kun Voddler launtsattiin, olin maltillisen kiinnostunut. "Elokuvien Spotify" oli seksikäs termi, mutta valikoiman pienuus epäilytti. En itse asiassa suuremmin käyttänyt palvelua ennen kuin sain kotiin päivitettyä "viihdekeskuksen" (eli sen Audio Pro Radio Onen siis ostin) niin, että kuva näkyy töllöstä ja ääni tulee laadukkaasti muualta. Sen jälkeen Voddleria on katsottu runsaasti.

Uusimmat leffat ovat oikeastaan aina Voddlerissa maksullisia. Maksaminen on kuitenkin todella helppoa, joten en edes oikeastaan leffaa valitessa katso onko se maksullinen vai ei. Yksi klikkaus hoitaa maksun luottokortilta. Kuten web-ammattilaiset tietävät, maksun helppous on TÄRKEIN asia palvelun menestymisen kannalta - tämä on Voddlerissa hyvin hallinnassa.

Helppokäyttöisyys ja toimivuus ovat siis Voddlerin valtteja. Tosin (käyttäjämäärän kasvaessa?) palvelu on viimeisen kuukauden aikana pari kertaa tökkinyt, mutta tämä on korjaantunut streamin laadun muuttamisella "high"stä "normal"iksi.

Mutta sitten
toissapäivänä
huomasin
että
Voddler
on siirtämässä maksamista pay per view -perusteisuudesta subscription- eli tilausmalliin. SIis niin, että osa leffoista on edelleen ilmaisia, osan voi ostaa pay per view -periaatteella ja osa kuuluu erilaisiin paketteihin.

EI NÄIN! Rupesi oikein vituttamaan, kun hyvää palvelua ruvetaan näin ajamaan alas. Käytännössä siis pahimmassa tapauksessa voisi joutua ostamaan monta erillistä 10€/kk-tilausta ja silti maksamaan joistain leffoista pay per view -perusteisesti.

Miten perseestä tuo on? Tällä hetkellä paketteja on tarjolla Lazy Days, Solid Drama ja joku pornopaketti (joka maksaa tietty kympin enemmän). Jos siis haluaisin katsoa jonkun noista pakettileffoista, se ei onnistu yksittäismaksulla.

MITÄ VITUN JÄRKEÄ? Nuo ovat fiksuja ihmisiä, miksi he tuhoavat oman palvelunsa niin? Lapsikin tietää, että subscription-mallissa pitää maksaa yksi könttäsumma eikä sen jälkeen murehtia maksamisesta. Ei mitään ERILLISIÄ paketteja.

Perkele.

Toivottavasti tämä perutaan. Aion kyllä katsella edelleenkin leffoja tuolta, koska se on niin kätevää enkä harrasta piratismia. Tosin Vodlukka voisi tehdä laajemmin sopimuksia jakelufirmojen kanssa, että tarjontaa saataisiin laajennettua.

Jos käytätte palvelua, niin ruvetkaa "frendeiksi", toisten leffalistojen selailu on miellyttävää. Ja jos vielä jaksatte parin lauseen arvosteluja kirjata tuonne, niin vielä parempi.

Minun profiilini löytyy täältä

Jumalten musiikkia (Levyarvio: Septic Flesh - Great Mass)

2011-05-04T21:28:00.000+03:00

Jumalten musiikiksi kuvaili eräs tuttuni Septic Fleshin uutta albumia The Great Mass. Olen samaa mieltä, ja lisäksi innoissani tästä.

En kerkeä juuri muuten Inferno-lehteä lukemaan, mutta levyarviot luen kyllä. Olen tosin sitä luokkaa arviomaanikko, että luen ne joka lehdestä josta niitä vain löydän. Omituista sikäli, että levyarviot ovat usein geneerisiä, itseään toistavia ja aika paikalleen jähmettyneitä. Mutta minkäs teet, ne ovat rakas harrastus. Joka tapauksessa tämä Septic Fleshin uutuus on sieltä bongattu, joten kiitos Inferno ja DJ Liekki.

Septic Fleshin olen aiemmin tuntenut lähinnä nimen tasolla. Tosin Spotikka-aikakaudella aiempia kiekkoja olen nopeasti pyöräyttänyt (ja Great Massin jälkeen niin pitää tehdä vielä tarkemmin), mutta Great Mass iski heti lujempaa kuin aiemmat.

Sinfonisuus ja suureellisuus eivät ole mitään uusia pyrkimyksiä metallimusiikissa, mutta niin harvoin niitä onnistutaan tyylikkäästi saavuttamaan. Jotkut Arch Enemyn vanhemmat levyt ovat toimineet mainiosti, samoin tietenkin Cradle of Filthin vanhemmat (ja erityisesti Principle of Evil Made Flesh).

Great Mass on siksi jumalten musiikkia, että sitä kuunnellessa on tosiaan helppo kuvitella Antiikin Jumalten ryskivän eteenpäin tulisilla lentävillä kärryillä. Tämän mielikuvan alkuperä on Dan Simmonsin MAHTAVASSA Ilium-kirjassa jota juuri luen, ja josta bloggaan kyllä mahlaa valuen jahka saan järkäleen luettua.

Great Mass on kuin se Carl Orffin Carmina Buranan pätkä, jonka toimintaelokuvat ovat puhkikuluttaneet - mutta toimivana täyspitkänä albumina. Kreikkalaisbändi on samaan aikaan tosissaan ja varmasti tietoisen kieli poskella. Äärimetallia tämä myös on, eli koko aikaa ei maalailla ja anneta kuorojen puskea.

Kaikista hienouksista en ole vielä ehtinyt saada kiinni, kun levyä on tullut kuunneltua vasta pari päivää, mutta Great Mass on ottanut jo kiinni siitä tärkeimmästä metallialbumin tehtävästä: Sitä kuunnellessa tulee hirvittävän elinvoimainen olo.

Kuuntele albumi Spotikassa.

Ok, kuuntelukertoja takana ehkä 5, mutta uskallan silti antaa sille yhdeksän ärjyä jackrussellinterrierinkuvaa.

Lauantaina Hicksiä töllössä!

2011-05-03T18:00:00.004+03:00

UPDATE UPDATE UPDATE UPDATE
Jos luet tekstiä ekaa kertaa, aloita kursivoidun osuuden alta ja lue sitten tämä.
Kiitos Olli Sulopuistolle tästä. Ilmeisesti tuo Teeman näyttämä versio on karsittu alkuperäisestä 102 minuutin versiosta. TUottajien mukaan se saksittu versio on tietenkin ihan paska. Vedän siis vähän sanojani takaisin, en Hicksistä vaan Teemasta. Alkuperäisversio telkkariin ja heti! Live and uncut! Tämän foorumin perusteella elokuvakerhot saattavat näyttää oikean version.

Lainaus tuolta foorumilta:
YLE Teema näyttää lauantaina 7.5. tunnin mittaisen version filmistä (koko kesto 102 minuuttia ja rapiat) kello 21:05, jos kiinnostaa mulkaista. Versio on riisuttu, ja tuottajat/ohjaajat itse sanovat että eivät olisi lyhytversiota halunneet edes tehdä mutta levitysyhtiön "pyynnöstä" oli vähän pakko.

En enää tarkasti muista, milloin tutustuin Bill Hicksiin, mutta on turvallista sanoa sen olleen hänen kuolemansa jälkeen. Muistan kyllä, että esittelijä oli ystäväni Antti joka oli lainannut Hicksin keikkatallenteen internetin lainalaareista. Puhutaan ehkäpä vuodesta 2000 tai 2001.

Oli miten oli, ihastuin joka tapauksessa tyypin tyyliin, ajatuksiin ja asenteisiin. En ole teini-iän jälkeen idolisoinut julkkiksia, mutta Hicksiä pidän edelleen jonkinlaisena idolinani. En siksi, että olisin aivan kaikesta hänen kanssaan samaa mieltä, mutta asenne ja olemus ovat ehdottomasti ihailun arvoisia.

Hicksin stand up -komiikkaan tutustuttuani ei-yhteiskunnallinen stand up tuntui pitkään täysin turhalta. Pitäisikö kaiken stand upin sitten olla poliittista? No ei varmasti, mutta kyllä vaikkapa suomalaisten anoppi-vitsejä laukovien sössöttäjien keikkoja on aika vaikea katsoa, jos tuntee mestarin tuotantoa.

Ehkä Bill Hicks on myös hiukan sellaisessa maineessa, että tietyissä piireissä hänestä on "pakko" digata, onhan mies päässyt maininnoiksi muun muassa levynkansiin ja biiseihin (ainakin Super Furry Animals on jossain biisissä lainannut Hicksiä, ja tietty Tool).

Itselläni Hicks-fanitus eteni muutama vuosi sitten siihen pisteeseen, että tatuoin käteeni Hicksin lauseen "It's just a ride", vaikka olin nimenomaan aiemmin miettinyt, että tekstien tatuoiminen on tyhmää. Ehkä se onkin.

Jos pelkät livepätkät eivät riitä, kannattaa lukea Hicksin tekstejä ja keikkarutiineja kokoava Love All the People, jonka äärellä tulee herkistyttyä melko tavalla. Paitsi nyt se on kyllä ollut jollain lainassa jo pitkään, vielä kun muistais kenellä...

Niin, siis alkuperäinen pointti, toden totta. Yle Teema käyttää lupamaksurahoja jumalaisesti näyttämällä ensi lauantaina klo 21 vuonna 2010 valmistuneen Bill Hicks -dokkarin Jumalaton rääväsuu. Digiboksini tulee laulamaan, vaikka tuo jää kyllä myös Areenaan kuukaudeksi katsottavaksi.

Ah, tulipa hyvä mieli kun kirjoitti Hicksistä.

Ja sitten vielä tuo pätkä josta otin It's just a ride -lainan. Kenties hipeintä tavaraa josta olen ikinä innostunut, ja edelleen loppu on LIIOITTELUA, mutta silti: <3

PS. Deftones tulee Suomeen elokuun 30. päivä, epäilyttävässä maineessa olevaan The Circukseen klubikeikalle! Deftones on vähän kuin bändien Bill Hicks meikäläiselle, eli todellakin olen menossa.

Levyarvio: Veronica Maggio - Satan i Gatan

2011-04-30T13:02:00.001+03:00

Veronica Maggiosta on helppo pitää. Vaalea ruotsalaisnainen, joka laulaa ruotsiksi lemmenasioista ironialla ja sarkasmilla ryyditettynä.

En ole silti mitenkään innosta kirkuen kuunnellut hänen kahta ensimmäistä albumiaan. Oikeastaan olen kuunnellut niitä aika vähän. Vatten och Brödiä vähän enemmän, mut sekin on ollut vain sellaista "ihan kivaa" musiikkia.

Satan i Gatan muutti tämän. Jag Kommer -single oli mulla radio-ohjelmassani ns. "tehobiisinäkin", mut se ei ole levyllä lähellekään parhaita biisejä. Oikeastaan se edustaa enemmänkin juuri sitä söpöilyosastoa joka kahdella ekalla levyllä meni niin ohi.

Moi Veronica, ootpa kuuma

Levyä on ollut mukana duunaamassa ihailemani ja blogissakin hehkuttamani Markus Krunegård, jonka vaikutuksen haluan kuulla ehkä liiankin suurena. Satan i Gatanissa (se on muuten joku Ruotsissa myytävä chilitahna, kiitos ohjelmani kuulijalle tästä tiedosta) on samanlaista pehmeää elektronista suureellisuutta kuin Krunegårdin levyissä.

Paloma Faithin osasäveltämä Välkommen in, superihq Finns det en så finns det flera ja koskettava Mit hjärta blöder ovat levyn parhaat biisit, mutta mikä tärkeintä tässä on ehtaa kokonaisuuden tuntua. Hiukan Alla mina låtar, Inga kläder ja Sju sorger hukkuvat sellaiseksi pikkukivaksi Veronica Maggio -massaksi, mutta muuten ollaan loistavuuden lähteillä.

Kuuntele Satan i Gatania Spotikassa.

Arvosanaksi annan kahdeksan ja puoli jackrussellinterrierinkuvaa.

1/2

PS. Oon edelleen täysin keskiviikkoisen The Wallin lumoissa. Vittu se on käsittämättömän hieno show ja levy! Maanantaina hommaan lisää Pink Floydin levyjä.

Keikka-arvio: The Wall Live @ Hartwall Areena

2011-04-28T20:02:00.002+03:00

Minä ja Pink Floyd ollaan tiedetty toisemme pitkään, mutta paremmin ollaan tunnettu vasta 3-4 vuoden ajan. Vajaana parikymppisenä mökkireissulla jazz-tupakan kanssa Ummagumma kuulosti hyvältä ja kaikki tunnetuimmat biisit tietenkin myös, mutta kokonaisia albumeja en oikein jaksanut kuunnella.

Sitten kuulin jossain Hey You -biisin, joka silloin oli minulle tuntematon albumiraita The Wallilta. Oli pakko ostaa tuo tupla. Olen kuunnellut levyä PALJON, koska se ei tunnu kerta kaikkiaan kuluvan. Koko tuotanto ei ole vielä alkuunkaan hanskassa (Dark Side of the Moon löytyy toki myös, mutta en pidä siitä niin paljoa kuin Wallista - paljon kylläkin), joten vinkkejä muita PF-levyjä koskien saa antaa. Jonkun verran olen kuitenkin muitakin PF-levyjä kuunnellut.

Mutta nyt Walliin. Pähkäilin tosi pitkään lähdenkö katsomaan eilistä The Wall Liveä. Bändi ei ole enää Pink Floyd - mutta toisaalta Wall on lähes kokonaan Roger Watersin sävellys, jopa niin että sitä voi käytännössä pitää hänen soolonaan. Waters on wanha, tylsä nostalgiashow pelotti - mutta toisaalta kiertueen saamat arviot ovat olleet todella ylistäviä.

(Kuva täältä)

Kyllä se kuulkaa kannatti. Musiikki tiedettiin levyltä loistavaksi, mutta saadessaan ympärilleen Wall-konseptin se kuulosti vielä paremmalta. Comfortably Numb lähes herkisti kyyneliin, Run Like Hell oli oikeasti pelottava ja Motherin akustinen luenta HUIKEA - jo siitäkin syystä, että Waters esitti sen päällekkäin vuonna 1980 Earls Courtissa kuvatun keikkatallenteen kanssa. 30 vuotta nuorempi Waters valkokankaalla, kypsä mestari livenä. Tai Goodbye Blue Sky, joka pommikonevisuaaleineen oli järjetöntä upeutta.

Gilmourin lauluosuudet hoiti joku hyvin huomiottomaksi jätetty hahmo, mutta hän lauloi kuitenkin tyylillä ja hyvin. Muut muusikot olivat juuri sellaista mahtavaa läpitaitavaa pappakaartia, jota tällaisen mestariteoksen livetulkinnalta kaipaa, ja taisi siellä Watersin poikakin olla mukana.

Se show.
J U M A L A U T A

Musen parin vuoden takainen Hartwall Areena -show oli hieno ja näyttävä, mutta bändin aiempi spontaanius kärsi, ja lopputulos oli jähmeä läpijuoksu. Silloin pidin Musen kolmea "pilvenpiirtäjää" jotenkin valtavan hienoina. Tai megakiertueiden "isot lavat". "U2:lla on näin ja näin iso lava mukanaan". Tämän jälkeen nuo molemmat tuntuvat bändikoulupuuhasteluilta.

Vittuako siitä lavan isoudesta, heillä ei ole MUURIA. Heillä ei ole kokonaistaideteosta, jonka osana visuaalinen elementti toimii täydellisesti. Muuri, joka on myös valkokangas. Muuri, joka (kuten ehkä saatatte tietää ;)) kootaan ensimmäisen puoliajan aikana valmiiksi, kun Pink-hahmo rakentaa muurin itsensä ja maailman väliin.

Olen vieläkin ihan kylmillä väreillä kun mietin tätä. En enää jaksa mennä katsomaan mitään visuaalisiksi kehuttuja keikkoja, eivät ne pysty koskaan vastaamaan tähän. Eivät ne pysty yhdistämään tunnetta, maailman parasta konseptialbumia, palvottavaa muusikkoutta ja MUURIA.

Perkele. Tekee mieli käyttää järjettömiä määriä rahaa ja lähteä katsomaan tätä show'ta vielä jonnekin muualle. Onneksi, ONNEKSI, menin.

En pysty enää kirjoittamaan tästä mitään. Kuuntelen samalla Hey You:n liveversiota. Tunteet hyökivät pintaan. Tätä ei voi verrata mihinkään. Kelatkaa, miten YKSI MIES hulluudessaan tekee tällaisen albumin ja suunnittelee siihen tarinan. YKSI MIES, joka vihaa yleisöään ja vastustaa fasismia.

Yleensä en voi sietää keikka-dvd:itä (tai oikeammin en jaksa keskittyä niihin), mutta tämän aion totisesti ostaa heti kun Waters saa sen kuvattua (kesäkuun alussa Kreikassa) ja kun se ilmestyy (toivottavasti jouluksi).

Harmi, jos et ollut paikalla. Muistele keikkoja joilla olet ollut, valitse muutama paras.... joko valmista? Ne eivät olleet mitään tähän verrattuna.

YouTube-tallenteet eivät tietenkään tee MITÄÄN oikeutta tälle, mutta postaanpa nyt ihan kidutukseksi Hey Youn, joka on siis kakkoslevyn ykkösbiisi, JOLLOIN YLEISÖ EI NÄE MUUTA KUIN MUURIN. Hähähähähähähä.

Bändipaidat - 'hawt' or 'hell no'?

2011-04-26T18:59:00.002+03:00

Ah, bändien T-paidat. Pakko myöntää, että rakastan niitä ja pukeudun niihin noin 30 vuoden iästä huolimatta. En joka päivä, enkä pidä aivan kaikkia lahjaksi saamiani paitoja koskaan, mutta joku bändipaita päällä esiinnyn suunnilleen kerran viikossa.

Joskus mietin, miten muut ihmiset näkevät bändipaitoihin pukeutuvat ihmiset. Säälivätkö he näitä (meitä) teini-ikään jämähtäneitä musiikinrakastajia, vai pitävätkö nuorekkaina?

Ei sillä tosin iän kanssa ole mitään tekemistä, bändipaitaihmisiä nimittäin esiintyy mutu-tuntumalla eniten keski-ikäistyvien heavy-miesten keskuudessa, jotka uskollisesti ostavat uuden kiertuepaidan joka kerta kun Iron Maiden/Santana/Judas Priest/Metallica/Volbeat käy Suomessa.

Teininä kun tilailtiin black metal -paitoja Arimanin tms. kuvastosta ihmettelin aina niitä kiertuepaitoja - pitkä kaupunki-päivämäärärimpsu pilaa hienon designin! Ostan keikoilta harvemmin paitoja, ja jos ostan, en yleensä päivämäärillä varustettua paitaa. Mutta ymmärrän kyllä niiden muisto/keräilijäviehätyksen.

Mitä bändipaitoja minulla sitten on? Ei juurikaan mitään pätemispaitoja, vaikka olenkin haaveillut jostain vähäeleisestä Death Cab for Cutie -paidasta. Toisaalta ei sillä taitaisi juuri saada uskottavuuspisteitä. Suosikkipaitani nykyään on muutaman vuoden vanha Satyriconin Nemesis Divina -paita, jossa on edessä kunnon pingviiniposeeraus piikkinuijien kanssa ja takana maaseudun kansallissosialistienkin suosima Thorin vasara. Ostin sen Lontoosta, Camdenista Metal Militia -nimisestä mestasta jossa pilvipäinen nelikymppinen hevari kuunteli vanhaa Sepulturaa. Kellaritila totta kai.

Hevipaidat taitavat minullakin olla määrällisesti voitolla. Minkäs teet, metallibändit ovat aina osanneet tehdä hienoimpia paitoja. Neurosiksen Souls at Zero -paita jossa on Wicker Man -leffan palava wicker man on myös hieno. Juuri siitä mallista ei löydy edes kuvaa.

Sitten mulla on ainakin Metallican (ei levynkansi, vaan sellanen uudempi ...And Justice for All -ajan kuva, kiitos vaimolle tästä <3), Flight of the Conchordsin, Deftonesin, Editorsin, kolme Lapkon, Disco Ensemblen, Fear Factoryn, Pariisin Kevään, Jumalhämärän, Kissin, Pearl Jamin, David Bowien, Lostalonen, Siouxie & the Bansheesin, Bad Brainsin, AC/DC:n, MGMT:n ja The Dead Weatherin paidat. Näistä viimeinen kuuluu kanssa suosikkeihin, se on ostettu Jack Whiten Third Man Records -kaupasta Nashvillesta ja on SIGAMAGEE. Näiden päälle vielä ne lukuisat teini-iässä ja sen jälkeen ostetut, jotka ovat kuluneet käyttökelvottomiksi.

Nyt kun katson tuota listaa ja kirjoitan tätä tekstiä, joudun yhä selvemmin myöntämään, että kyllähän noilla paidoilla haetaan erottelua meihin ja muihin. Tuntematon ihminen kadulla ja minä ollaan hetki yhtä, kun hän tunnistaa Neurosis-paidan. Nyökkäämme toisillemme tietäväisinä.

Mutta bändipaitoihin liittyy myös koko rock-kulttuuria leimaava aitouden vaatimus. Joillain ihmisillä ei "ole lupaa" pitää bändipaitoja. Syntyy epäilys siitä, tunteeko paidan kantaja etumukseensa printatun bändin musiikkia? Diggaako hän bändistä OIKEISTA SYISTÄ? Tämä on tietenkin naurettavaa, mutta totta. Itsekin vääntelehdin vaivautuneesti, kun näin Carlings-vaatekaupassa valmiiksi kulututettuja Metallican Master of Puppets -paitoja. "Vain feikki-fanit pitävät noita".

Vielä suurempi rikos - suorastaan puukonisku sydämeen - on Dressman-ketjun (samat omistajat kuin Carlingsilla, muuten) päätös painaa valmiiksi kulutettuja Rolling Stones -paitoja ja vielä mainostaa niitä näkyvästi. Suoraan myyntipäällikkönä toimivan kolmekymppisen lippatukkasukupolven hermoon - näyttävä isänmurha myös nuorelle aikuiselle, jonka Exile on Main Streetiä palvova faija saa sydänkohtauksen nähdessään vääristä syistä hankitun Rollaripaidan.

Eivät ne sitten taidakaan olla vain vaatekappaleita. Ne ovat statussymboleita, 1980-luvun homoliinojen kaltaisia signaalivälineitä ja irtiottoja.

Huomenna taidan ostaa The Wall Live -paidan, vaikka arvaankin Roger Watersin nyhtävän niistä sikamaisia hintoja. Paikalle on tulossa ihmisiä, jotka ovat valmiita uhraamaan tuhansia euroja Pink Floyd -brändättyyn kitaraan, kyllä he maksavat T-paidasta mutisematta 45 euroa.

Miesten itkemisestä

2011-04-25T10:39:00.001+03:00

Tämä on Also Sprach Jussi -blogin sadas postaus! Ja kirjoitan itkemisestä...

Kävi nimittäin niin, että katsoimme eilen vaimon kanssa Mika Hotakaisen ja Joonas Berghällin kehutun Miesten vuoro -dokumentin. Elokuva on aivan syystä kehuttu tuotos, eikä tämä blogikirjoitus kritisoi Miesten vuoroa tai mitään muutakaan elokuvaa. Tämä on löyhähkösti elokuvan mieskuvaan liittyvä mielipidekirjoitus.

Olisiko nimittäin niin, että miesten itkemiseen liittyvä myytti olisi vanhentunut, tai ainakin samalla tavoin paisuteltu kuin suomalainen sisu tms. kansallistunteeseen liitetty tavaramerkki? Onko suomalaisten miesten edelleen niin vaikea itkeä?

Tämä on tietenkin perspektiiviharha, mutta minun näkökulmastani katsottuna suomalaisten miesten ei ole sen vaikempaa itkeä kuin naistenkaan. Ehkä siksi aavistuksen kyllästyttää se romantisoitu kuva, että kun könsikäs vihdoin kahdeksan kossupullon jälkeen tirauttaa yhden kyyneleen, pitää sitä tervehtiä aplodein - rivien välissä kuitenkin ajatus, että älä nyt silti jatkuvasti ala viuraamaan.

Kun kerran maamme miesten jokseenkin yleisesti tunnustettuna ongelmana on tunteiden patoaminen ja siitä johtuvat mielenterveyden ongelmat ja väkivallanteot, eikö median ja käsikirjoittajien olisi aika hiukan vaihtaa kuvastoa? Pikkuisen modernimpaan suuntaan?

*****

HIPSTERIMIESTEN VUORO

Elokuva seuraa nuoria, hyviintoimentulevia ja tyylikkäitä kaupunkilaismiehiä, joille musiikki on erittäin tärkeätä. Ohjaaja Jussi Mäntysaari on päässyt kameroineen seuraamaan ainutlaatuiselta etäisyydeltä, mitä suomalaisen hipsterimiehen silmäkulmille tapahtuu Owen Palletin keikalla, Flow Festivalin kolmannen päivän napsahtavassa humalassa tai kun Gilmoren tyttöjen viimeisen kauden viimeinen jakso kääntyy lopputeksteihin.

******

Kyllä minua ainakin itkettää, useimmiten populaarikulttuurin tuotteista johtuen, mutta riittävän usein myös elämän iloista tai suruista johtuen. En vain jaksa tehdä siitä numeroa.

Maailman itkettävin biisi:

Varsinkin jos Vic Chestnuttin tarina on tuttu, on tässä väkisinkin kyynelet kirvoittavaa materiaalia. Jostain syystä myös monet PMMP:n biisit itkettävät. Eivätkä huonoudellaan, vääräleuat.

Ja vielä ei-itkuun-liittyvissä asioissa:

Kun Nalle Österman nyt on vetäytynyt Rumba.fi-bloggarin paikalta mahtavan Härmägeddön-kirjan julkaisun myötä, kannattaa tutustua sivuston Berliinin-kirjeenvaihtaja Kai Vikkelinin teksteihin. Viihdyttävää tavaraa. Saman kirjoittajan kaikkia tekstejä ei löydy yhden linkin takaa, joten käyttäkää Sam Earchia.

PS. Miesten vuorossa parasta Joonas-karhu ja isäntänsä <3 Jos dokkarit kiinnostaa, niin Yle Areenasta löytyy myös päräyttävä Manageri-dokumentti. Ei ole pitkä, takaan ettette pety.

Juoksumusiikkia

2011-04-20T19:59:00.000+03:00

Kevät on innoittanut huonokuntoisen bloggaajasankarinkin lenkkipoluille liikunnattoman (paitsi kävelen kyllä koirien kanssa päivittäin useita kilometrejä) talven jälkeen. Aiemmin kuuntelin lenkillä yksittäisiä levyjä - mitä vauhdikasta musiikkia satuin sitten valitsemaankaan.

Nyt päätin kuitenkin lähteä liikkeelle järeämmin asein. Tarvittiin juoksumusiikkia sisältävä Spotify-lista. Listan kokoaminen ensin ajatuksen ja sitten käytännön tasolla osoittautui kuitenkin yllättävän vaikeaksi. Mikä on parasta juoksumusiikkia?

En siis halunnut luottaa enää Slayeriin, Panteraan tai Bad Religioniin, joiden yksittäisten levyjen tahdissa olen joskus lenkkejä juossut. Nyt tarvittiin hypnoottisempaa tavaraa, jota rytmittämään pari perinteisempää biisiä - sekä tietenkin juoksusta kertovaa musiikkia.

LCD Soundsystem teki Nikelle tilauksesta juoksumixtapen 45:33, jonka tahdissa olen myös juossut. Se on kuitenkin liiankin meditatiivinen, kaipaan biisivaihtoja ja shufflen tuomaa yllätysmomenttia. Ensimmäinen valinta - ja itseoikeutettu juoksunavausbiisi on Promoen Long Distance Runner -albumin nimibiisi. Sen suureellisuus ja omiin juoksutottumuksiin suhteutettuna liioitteleva asenne nostavat hymyn huulille ja mahdollistavat reippaan startin. "I'm an athlete, a long distance runner. On a track meet spring, fall, winter, summer".

(on muuten todella vänkyrä jalan asento tuossa...)

Toinen juoksuteemainen pakollisuus on Young Knivesin Superabundance-levyn Fit 4 You, jonka loppuhokema "hey runner, what are you running from" tuo myös pirteyttä ryntäilyyn. Villa Nahin Running On ja Jenny Wilsonin Let My Shoes Lead Me Forward täydellistävät juoksuteemat.

Loppuvalinnat osuvatkin hypnoottiseen ja tyylikkääseen houseen/discoon/elektroon. Tensnaken mestarillinen Coma Cat on esimerkiksi aivan pakollinen raita.

Juoksulistaan voi tutustua täällä.

En ole vielä juossut tämän tahdissa kuin kahdesti, joten mieli on vielä hiukan epävarma. Onko tämä sittenkään parempi suoritusta edistävä lista kuin Bad Religionin Empire Strikes First tai Slayerin Reign In Blood?

Mikä teidät pitää liikkeessä?

Ai niin, suorituksista kirjaa pitää tietenkin Runkeeper for Android, joka toimii puhelimessa loistavasti. Se myös ilmoittaa viiden minuutin välein kuljetun matkan ja keskivauhdin puhuttuna korvaan. Neroutta.

James Blake, Nero ja Jare & Villegalle

2011-04-19T18:31:00.001+03:00

Eikö ole aika epäkesko kolmikko otsikossa? Tai nelikko, mutta laskettakoon tässä Jare ja Villegalle yksiköksi.

Heistä kaikista minulla on joka tapauksessa asiaa.

Tärkein asiani koskee James Blaken tulevaa keikkaa Flow Festivalilla. Flow postasi sivuilleen videon Blaken SXSW-pihakeikalta.

Kun ensimmäisen kerran kuuntelin tuon Wilhelm Scream -tulkinnan, olo oli suurinpiirtein tämä:

Eli suuri rakkaus. SUURI rakkaus. Miksei kukaan ollut kertonut, että Blake on livenä NÄIN järjettömän kova? Tuossa on juuri sitä soulia, joka levyllä on tuotettu hiukan piiloon. Toki hypen tässä vaiheessa monet ovat lähteneet hätäpäissään backlash-tulkintoihin ja kyselleet, että mikäs tässä Blakessa nyt muka on se juttu.

KUUNTELE TÄMÄ ja kysy sen jälkeen:

On tullut katsottua tuo noin 10-15 kertaa ja edelleen se sykähdyttää. Kuvitelkaa Flow'n iso teltta, lauantai-alkuilta. Kuuma päivä alkaa pikku hiljaa viilentyä, teltassa on pölyä, tupakansavua, ruskettuneita ihmisiä hihattomissa paidoissaan - outoja hellehattuja ja juuri täytettyjä oluttuoppeja.

Sitten tuo bändi ja tuo ääni. H U H. Toivottavasti Flow-yleisö ei keskity näyttämään coolilta noin paljon kuin hipsterit tuolla Austinissa. Järkyttävää poseerausta eturivissä! SIinä kuuluu pyörtyä ja itkeä!

Miten muuten on, naislukijat, toimiiko Blake? Olen tehnyt työpaikalla pienimuotoista tutkimusta asiasta, ja kaksi kollegaa (joiden nimet jätän tässä häveliäisyyssyistä mainitsematta) olisivat valmiita menemään Blaken kanssa naimisiin.

****

Muihin asioihin.

Minua on viime päivinä miellyttänyt myös Neron kevyt-dubstep. Chase & Statuksen lailla myös Nero on päättänyt, että ei jaksa soitella pelkästään klubikeikkoja, tehdään samalla vähän rahan paskoo. Tai ainakin puetaan dubstep sellaiseen muotoon, että perusjantteri - esimerkiksi kolmekymppinen musabloggari Satakunnasta - ymmärtää sen.

Tuloksena on ysäridancesta häpeämättä ja ilman sarkasmiviittaa lainaava biisi Guilt, joka pesee Neron (joka muodostuu siis kahdesta tyypistä) aiemmat sinkut kevyesti. Hienoa tavaraa.

***

No entäs sitten Jare & Villegalle. Duon Heikki Kuulan kanssa tehdyt sinkut Epoo ja Nelisilmä ovat järkyttävässä YouTube-vedossa, katsomiskerrat respectively 1,5 miljoonaa ja 750 000.

Kolmas single Häissä jatkaa neroutta. Vuosi nettiin viime viikolla, nyt 500 000 katsomiskertaa.

Tavallaanhan tämä on ihan junttia ja teiniä menoa. Mutta jos se silti kuulostaa hyvältä, ja siitä huomaa pitävänsä - jopa helvetisti, en lähde kieltämään tätä nautintoa itseltäni. Veikkaan muutenkin, että Jare & Villegalle ovat seuraava suuri suomalainen hiphop-ryhmä. Levymyyntiin en usko, koska tämä musiikki on suoraan piraattisukupolvelle tehty, mutta keikoilla ja radioissa varmasti suosiota tulevaisuudessa riittää.

Häissä. Eeppinen tarinavideo, ysärin malliin. Pakko arvostaa. Tähän tosin postaan pelkän biisin, koska se video on hiukan rasittava katsoa niiden ylipitkien tarinaosuuksien takia, vaikka video onkin kieltämättä hieno. Lätkä- ja sporttiviittaukset menee meikäläiseltä lähinnä vitusti ohi, mutta imua tässä on. Nauttikaa salaa. Mukana muuten HIFKin hyökkääjä, joka esiintyy tässä nimellä Märkä-SImo

Mistä vermeestä musiikkiasi kuuntelet?

2011-04-16T16:26:00.001+03:00

Asia kiinnostaa minua siksi, että teoriani mukaan hifistelijät eivät kuuntele hyvää musiikkia, ja hyvän musiikin kuuntelijat eivät niin hirveästi välitä, mistä vermeestä se ääni kuuluu. Käytän sanaa hyvä ilman lainausmerkkejä provokaatiomielessä.

Itse kuuntelen musiikkia lähinnä kolmella tavalla.

Tapa 1

HTC Desire HD -älypuhelin ja kuulokkeet. Olen suosinut Koss Porta Pro -kuulokkeita, mutta kun kolmannet Porta Pro:t hajosivat plugin liitinkohdasta (metallirakenteella on ikuinen takuu, piuhalla tietenkään ei...), päätin ostaa Kossin nappikuulokkeet. No, ne hajosivat myös plugipäästä, tai se johto nirhautui melkeinpä irtipoikki. Tällä hetkellä käytän puhelimen mukana tulleita luureja, jotka ovat paremmat kuin iPhone-napit, mutteivät silti kovin hyvät. Ääni on mielestäni laadullisesti hyvä, eli en todella kaipaa mobiilikäyttöön parempaa - lähinnä se kait riippuu kuulokkeista. Tekisi mieli ostaa jotkut hyvät, mutta sitten ne kuluvat taas taskussa poikki siitä plugin kohdalta, ja sitten vituttaa.

Tapa 2

Kotona Audio Pro Radio One -laitteesta. Musiikki tulee yleensä bluetoothin välityksellä tietokoneelta - ja tällöin käytännössä Spotifysta, joskus läppärissä pyörii cd-levy. Tämä lähinnä levyarvioita tehdessä, arviolevyt kun eivät yleensä ole vielä virallisesti ilmestyneet. Radio Onessa on minun tarpeisiini TÄYSIN riittävä äänentoisto. Bassot ja kaikki muutkin taajuudet kuuluvat, musiikki tulee tarvittaessa kovaa, mutta silti pehmeästi.

Inhoan kaikkia kotiteatterikaiuttimia ja -vahvistimia niiden ulkonäöstä johtuen. Radio Pro riittää meille todella mainiosti, myös elokuvien äänilähteeksi. En tarvi mitään megamurisevaa SUBBARIA, asun kerrostalossa, enkä muutenkaan kuuntele niin paljoa dub stepiä että se olisi tarpeen. Ne pikkukaiuttimet taas ovat ihan saatanasta. Onneksi levyjä ei ole innostuttu miksaamaan 5.1-muotoon, vaikka jotkut hifi-runqt sitä varmasti toivoivatkin. Tai onhan niitä JOITAIN levyjä, mutta ei onneksi montaa.

Turha yrittää muuten levymyyntiä yrittää lisätä millään äänenlaadun parantamisella. Ei teinejä kiinnosta, he kuuntelevat musiikkia kännykän kaiuttimesta.

Tapa 3

Työhuoneessa minulla on joku viritinvahvistin, cd-soitin ja kaksi kaiutinta, taitavat olla merkiltään B&W. Ovat varmasti huomattavasti Radio Onea laadukkaammat, mutta suurta eroa en näissä kuule. Molemmista musiikkia kuuntelee mielellään. Minulle on myöskin täysin sama, onko kyseessä 128 kpbs mp3 vai joku häviötön flac tai wav. En edes JAKSA yrittää kuunnella mahdollisia suhinoita tai äänen huonolaatuisuutta. Ei kiinnosta. Musiikki kiinnostaa.

Se hifistelystä. Tai siis sen puutteesta. En ymmärrä ko. taiteenlajia. Tai musiikin kanssa sillä ei taida olla mitään tekemistä, vain äänen.

Spotify teki oikein

2011-04-14T20:55:00.001+03:00

Ruåtsalainen musiikkipalvelu Spotify kertoi tänään, että se rajoittaa ilmaispalvelun kuuntelua. Puolen vuoden päästä ilmaiskuuntelijat saavat kuunnella saman biisin viisi kertaa. Jo nyt on voimassa 10 tunnin kuukausittainen kuuntelurajoitus ilmaistileissä.

Tämä aiheutti hirvittävästi surua joissain ihmisissä, etenkin tuon Spotifyn blogin kommenttien perusteella. Minä en ymmärrä tätä valitusta. En tiedä Spotifyn virallista päämäärää, mutta minä olen aina ajatellut, että Spotifyn pyrkimyksenä on tehdä palvelusta maksullinen, koska se on todella tehnyt töitä levy-yhtiöiden kanssa pitääkseen palvelun pystyssä - seuraava vaihe olisi saada tulovirtaa muusikoille kasvamaan.

Premium-palvelu maksaa 10 euroa kuussa, Unlimitend 5 euroa. Premiumia voi käyttää myös kännykällä - mikä sattuu olemaan nerokkain musiikinkuunteluun liittyvä keksintö ja väline sitten Walkmanin. Tästä syystä en ymmärrä, miksi kukaan älypuhelimen omistaja EI maksaisi 10 euroa kuussa Spotify Premiumista.

Spotify on tärkeä palvelu ja keksintö. Se on ensimmäinen laillinen musiikkipalvelu, jonka käyttäminen on HELPOMPAA kuin musiikin piratisointi. Toki luin Twitteristä uhoamista, että nyt siirryn takaisin piratismin pariin kun ilmainen Spotify poistuu. No, nämä ihmiset toimikoot piraattitiedostojen varassa, mutta kuten tuolla Spotifyn blogissakin todetaan, keskivertokäyttäjä todella kuuntelee Spotifyä niin vähän kuussa, että ilmaispalvelu riittää.

Musiikkialalla ollaan huolissaan Spotifyn vaatimattomista tuloista muusikoille. No, lopullinen koko kansan läpilyöntipalvelu saattaa olla joku muu, mutta pilvi/streamingpalveluissa on joka tapauksessa musiikinkuuntelun tulevaisuus. Siinä ohessa kerätään vinyylejä ja vielä joidenkin vuosien ajan myös cd:itä. Näin se vain on, mutta jos ihmisellä ei ole halua maksaa musiikista MITÄÄN, edes tuota Spotifyn kohtuullista summaa, on hän digiajan menetetty tapaus.

Olen Spotify-väittelyssä hiukan molemmilla puolilla. Toisaalta olen sitä mieltä, että musiikista pitää tulevaisuudessakin jotenkin maksaa, mutta toisaalta tiedän, ettei entisenlaiseen musiikin omistamiseen tai valtavia tuloja generoivaan muovinpalasten myyntiin ole enää paluuta. Bisnes voi joko yrittää elää mukana Spotifyn tapaisten palvelujen mukana tai linnoittautua kopiosuojausten ja piraattijahdin taakse. Digimyynti voimistuu toki myös edelleen, mutta nyt kun pilvipalvelut ja kuluttajat ovat löytäneet toisensa, omistussuhde on pysyvästi muuttunut.

Tämä nyt on ehkä hiukan kulunut aihe, mutta en musiikinrakastajana voi liikaa korostaa sitä riemua, jota tuo palvelu on minulle aiheuttanut. Olen löytänyt niin paljon uutta musiikkia, kuunnellut klassikkoja, seikkaillut genreissä, kuunnellut kännykkä-Spotifyllä hetken mielijohteesta mitä haluan kuulla, linkittänyt satoja biisejä ja levyjä muille ja niin edelleen, ettei tuon kokemuksen jälkeen voi enää tyytyä muuhun kuin maksulliseen pilvipalveluun.

Tämän blogimerkinnän tarkoitus oli kait sanoa se, etten ymmärrä miksi joku ei haluaisi maksaa Spotifyn Premium-maksua. Tai jos ei Spotify miellytä (tosin sen käyttöliittymä hakkaa ennen niin nerokkaana pidetyn iTunesin helposti), niin suhtautukaa nyt hyvät ihmiset asiaan niin, että musiikista pitää maksaa.

Bändien markkinointitaidot - case: Hollerado

2011-04-12T21:28:00.000+03:00

Tästäkin postauksesta on kiittäminen Poke the Box -kirjaa, josta bloggasin toissapäivänä. Yhtenä case-esimerkkinä aloitteentekemisen tärkeydestä Seth Godin mainitsee kanadalaisen Hollerado-bändin - tosin Godin on myös lainannut jutun jonkun muun blogista, mutta sillä ei ole tässä mitään merkitystä.

Merkitystä on sillä, että Holleradolla oli tahtoa markkinoida itseään. Bändi oli kiertänyt USA:ta, ja kun keikkoja ei oltu saatu myytyä, he olivat menneet kaupunkeihin summamutikassa, kertoneet jonkun klubin omistajalle että heillä piti olla keikka läheisessä paikassa, mutta se jouduttiin perumaan, ja että kun he nyt ovat joka tapauksessa paikalla, niin voivatko he vetää kalja/ruokapalkalla keikan tässä klubissa.

Bändin kertoman mukaan he olivat tällä metodilla soittaneet kuukausien mittaisen keikkaputken USA:ssa. Rahaa ei toki tullut, ja bensakulut katettiin myymällä omaa levyä.

Bändi halusi keikkailla, joten he päättivät buukata "residenssi-kiertueen". He sopivat soittoresidenssit viikon jokaiselle päivälle - mutta eri kaupunkeihin - ja matkustivat ympäri Koillis-USA:ta ja Itä-Kanadaa...

Näin he siis saivat huomiota osakseen. Kysymys kuuluukin, olisiko suomalainen musiikkimedia suhtautunut Holleradon toimintaan täällä ärsyttävänä pyrkyryytenä? Olisivatko musiikkitoimittajat mielummin halunneet löytää bändin itse, vieläpä jonkun muun kuin bändin itsensä järkkäämältä keikalta?

Olen tulkitsevinani, että suomalaisessa musiikkikentässä yleinen mielipide olisi tällaisen sissimarkkinoinnin ja "itsensä myymisen" vastainen. Miksi? Bändejä (tai ainakin teknisesti riittävän laadukkaita äänitteitä tekeviä bändejä) on enemmän kuin koskaan ennen, miksi tähänkin asiaan pitäisi liittää joku aitouden vaatimus ja suorastaan imago, että bändi on jotenkin vastentahtoisesti revitty kellareista esille?

Tämä kirjoitus perustuu siis fiilikseen joka minulla on suomalaisesta musiikkimaailmasta. Bändin yritteliäinen markkinointi ei välttämättä tee heistä korneja, vaikka kaikki taisivatkin aikanaan mediassa naureskella kun Widescreen Mode vauhkosi 300 000 MySpace-ystävästään tai Kinetic Control ulkomaiden levytyssopimuksistaan.

No, sisältö (musiikki) ratkaisee, ja Holleradon musiikki on oikein toimivaa. Pitää siis ihailla heitä sekä uutterasta yrittämisestä että hyvistä biiseistä.

VIime vuoden lokakuussa julkaistu videokin on ihan meemivalmista kamaa.