Arvostelu: Netflixin Altered Carbon (Muuntohiili)

**EI SPOILEREITA**

On ollut hiljaista täällä blogissa. Kiirusta pitää ja iltaisin on tullut kirjoiteltua muita juttuja. Joka tapauksessa, televisiota on silti tullut katsottua, tosin lähinnä suoratoistopuolta. Monta sarjaa on mennyt sellaisissa kädenlämpimissä, tai korkeintaan hieman innostuneissa tunnelmissa. Sillan neloskaudesta voisin sanoa sen verran, että se rikosjuoni ei oikein jaksanut innostaa, mutta Sagan tarinan loppuunkuljetus oli toteutettu hienosti ja hyvällä maulla. Suht ehjä neljän kauden draaman kaari, vaikka kahdella viimeisellä kaudella sitä suuremmin lähdettiin kehittämään.



Tämä kirjoitus käsittelee nyt kuitenkin Altered Carbon -nimistä TV-sarjaa, jonka Netflix on maksanut omasta pussistaan, ja joka pullahti pihalle tuossa kuukausi sitten. Sarja perustuu Richard K. Morganin samannimiseen romaaniin, jota en häpeäkseni ole lukenut, vaikka nimen olenkin kuullut ennen TV-sarjan ilmaantumista. Sarjan faneille minulla on sikäli hyviä uutisia, että Morgan kirjoitti romaaniin kaksi jatko-osaa.

Sarja kertoo Takeshi Kovacs -nimisestä entistä YK:n erikoisjoukkojen sotilaasta, jonka keho on tapettu rangaistuksena kapinallisuudesta, herätetty 250 vuoden jälkeen ja laitettu uuteen kehoon (eli "sukkaan", tai englanniksi "sleeve":n). Herätyksestä ja uudesta kehosta vastaa maapallon yläluokkaan (kirjaimellisesti, rikkaat asuvat kilometrejä korkeiden talojen yläkerroksissa pilvien päällä) kuuluva mies, joka haluaa, että Takeshi Kovacs ratkaisee hänen murhansa. Rikkailla on "sukkia" riittämiin, ja mielen sisältävästä metallidisketistäkin otetaan varmuuskopio muutaman tunnin välein, joten kuolema ei ollut kovin pitkäkestoinen. Silti Takeshin pitää selvittää murha.

Koska tämän kirjoituksen tarkoituksena on suositella ko. sarjaa, en mene juoneen sen syvemmälle. Sarja on viehättävällä tavalla cyberpunk-henkinen. Ei siis sellainen ylitehty William Gibsonin Neuromancer-kopio, vaan enemmänkin Strange Days -elokuva siirrettynä tulevaisuuteen. Tietoverkot ja ihmisyyden olemus ovat kuitenkin sarjan ytimessä.

Vaikka sarja on toisaalta melko toimintavetoinen, se onnistuu myös pohtimaan ja kommentoimaan. Takeshi Kovacs taistelee todellisuudessa ja virtuaalitodellisuudessa, veri lentää ja raajojakin irtoaa, mutta sarja keskustelee myös valta-asemasta, uskonnosta, ihmismielestä ja teknologian ja inhimillisyyden rajapinnasta. Erityisesti sarja keskustelee siitä, mitä kuolemattomuus on, mitä erittäin vanhaksi eläminen tekee ihmismielelle. Tähän puoleen myös liittyy sarjan rumin, naisiin kohdistuva väkivalta. Mielestäni se alleviivaa pointtia, mutta ymmärrän muutkin tulkinnat.

Scifi-aste on kuitenkin melko korkea, eli mistään porttihuumeesta scifin pariin ei ole kyse, tätä katsoessa pitää olla jonkin verran historiaa lajin parissa. Muuten vaarana on käsitteiden lentäminen yli hilseen, tai vähintäänkin realismin kaipuu.

Pääosaa esittää Joel Kinnaman, josta tuli House of Cardsin kahden edellisen kauden ja tämän sarjan myötä yksi suosikkinäyttelijöistäni. Jälkiä jättämättä -sarjassa mies oli loisti myös, niinkin hyvin, etten sen perusteella kuvitellut hänen voivan esittää kovin maskuliinista hahmoa, kunnes House of Cardsin republikaanipresidenttiehdokas marssi ruutuun. Altered Carbonissa Kinnamanin hahmo on yksiulotteisempi supersankari, mutta jotenkin Kinnamanin jokamieheys tuo hahmoon lämpöä. Puntilla hän on ainakin käynyt Jälkiä jättämättä -sarjan jälkeen paljon, sen verran REVITTY on yläkroppa nykyisin.

Mutta siis: Pidin tästä sarjasta erittäin paljon. Päätin jättää näin painavan puoltavan äänen, koska olen yllätyksekseni lukenut, miten monet ovat jättäneet sarjan kesken. Joidenkin mielestä liikaa väkivaltaa, joidenkin mielestä sitten varmaan liian scifi. Minusta tämä on onnistunut sekoitus toimintaa, juonta, scifi-elementtejä, ihmissuhteita ja huumoria – sillä ei tämä tosiaan NIIN hard core -scifiä ole, etteikö siellä panemaan päästäisi. Ja rakastutaan tietysti myös, ja kaivataan kauan sitten kuollutta rakasta.

Luulen ja toivon, että Netflix tekee sarjalle jatkoa.

Posted in , , , , | Leave a comment

Lukuvinkki: Nathan Hill - The Nix

Käytin tämän kirjan lukemiseen aika kauan, ottaen huomioon miten paljon siitä pidin. No, tavallaan parempi, pääsi kunnolla nautiskelemaan. Pureskelemaan, mitä näitä on.

Kyseessä on pari vuotta sitten ilmestynyt "suuri amerikkalainen romaani" (jep, näihin aina lankean), josta kuulin kirjakerhomme jäseneltä. Koska kirjakerhot ovat Illuminatiin verrattavia salaseuroja, en kerro kuka hän oli. Kuten en sitäkään, keneltä Kirjaviinikerhon jäseneltä kuulin seuraavaksi lukuun ottamastani Little Life (Pieni elämä) -kirjasta.



The Nix on kirjoittajansa debyytti, mikä tuntuu uskomattomalta. Jos ymmärsin loppusanoja oikein, Nathan Hill oli työstänyt tätä kirjaa kymmenen vuoden ajan, mikä kuulostaa realistiselta, niin runsas kirja on.

Olen tästä aiemminkin saarnannut, mutta pitäisi olla joku hyvä kirjamedia joista tällaisista tapauksista kuulisi, jos ei ehdi aktiivisesti seurata Hesarin harvoja kirja-arvioita. Podcasti, anyone? Blogeja on toki paljon, joten pitäisi varmaan lukea niitä vielä enemmän.

"Suuri amerikkalainen romaani" on kirjatyyppi johon rakastun helposti ja usein. Perhettä käsittelevä, vuosikymmenien yli pyyhkivä humoristinen mutta vakava katsaus tuon hienon valtion paidan alle toimii minulle aina. Tai ainakin aina silloin, kun aineksia on riittävästi ja kirjoittajalla varmuutta.

Lyhyesti The Nix kertoo Andersonin perheestä, ja tarkemmin Samuel Andersonista, joka on äidinkielen professori collegessa. Hänen äitinsä katosi Samuelin ollessa 11-vuotias, ja tästä jäi luonnollisesti parantumattomia traumoja, joita The Nixissä lähdetään avaamaan.

(Tämä kaikille talojen remontoijille): "On television, the husband was being interviewed about how he sent his wife to a giant home-improvement store to fetch a tool that does not actually exist: a countertop caliper. “These people can’t repair their relationship,” Faye said, “so they repair their relationship’s largest metaphor.”

Samuelin äiti, Faye Andresen-Anderson, ei luonnollisesti ole se mustavalkoinen pahis, joksi kirjan alku hänet maalaa, vaan hänen lähtöönsä on painavia syitä. En sano että hyviä, sillä muun muassa juuri tätä kirja pohtii: Voiko olla hyväksyttäviä syitä lähteä perheensä luota sanaakaan sanomatta?

Kirja on rakennettu ehkä Don DeLilloon tai Jonathan Franzeniin verrattuna tarinallisemmaksi, jonka huomasin hieman häiritsevän joissain kohdin. Haluaisin vain kuulla mitä näille ihmisille tapahtuu, en tarvitse välttämättä JUONTA, joka loksahtelee välillä yllätyksellisestikin paikoilleen. Onneksi nämä käänteet eivät kuitenkaan olleet The Nixin tärkein anti, joten liian tiiviistä juonesta allergisia reaktioita saavatkin voivat tästä nauttia.

Useimmiten kirja kuitenkin lähinnä vain hengästytti upeudellaan. Se on niin monin paikoin VIISAS, sortumatta saarnaamiseen. Tämä on äärimmäisen vaikeaa, mutta Andersonien elämää poukkoillen seuratessa oppi itsestäänkin jotain. Mikä on tietenkin suurinta mitä romaani voi lukijalleen antaa. Henkilökohtaisesti uskon, että romaaneista voi muutenkin oppia paljon enemmän kuin mistään tyrkyttävästä self help -oppaasta. Johtuen ehkä siitä, että kun omalle oivallukselle jätetään se kriittinen pieni tila, oppi ja oivallus on konkreettisemman tuntuinen.

"Time heals many things because it sets us on trajectories that make the past seem impossible."

 Ja silti The Nix ei ole liian vakava. Se tekee päähenkilöistään pilkkaa, eli se tekee itsestään pilkkaa. Toki se pilkkaa lempeästi myös Amerikkaa, mutta mikään itseruoskinta tämä ei ole. Meta-tasolla kirja piikittelee jopa kirjailijalle itselleen:

“Plus it’s a little coming-of-agey.” “You didn’t like it much, did you.” “Slipped into some familiar coming-of-age conventions, is all I’m saying. Also what’s the big message here? What’s the life lesson?” “What do you mean?” “It’s no secret that most memoirs are really self-help books in disguise. So what’s your book going to help people do better? What is it going to teach?” “I have not thought about that for even one second.” “How about, for your life lesson: Vote Republican.” “No. That is not at all what I’m writing about. Not in the same galaxy.” “Listen to Mister Artist Guy all of a sudden. Look. In today’s market, most readers want books with accessible, linear narratives that rely on big concepts and easy life lessons. The life lessons in your mother’s story are, to put it kindly, diffused.”

Rakastumistani kirjaan edesauttoi varmasti muutamat hyvin vahvasti samaistuttavat kohtaukset. Esimerkiksi nuoren Samuelin ihastuminen kauniiseen Bethanyyn ja sitä seurannut teini-ikäisen pojan päänsisäinen paniikki oli hyvin tutun tuntuisesti kuvattu. Itselle tuttuja tapahtumia tietysti tulee vastaan melkein kaikissa lukemissani romaaneissa, mutta vain harvoin ne osuvat niin suoraan kuin The Nixin tapauksessa. HIeno tunne.

Koska kirjassa tosiaan on JUONI, en nyt halua spoilata sitä liikaa. Sanonpahan vaan, että minusta The Nix kertoo ensisijaisesti pakenemisesta. Luonnollinen liskoaivojen reaktio, jolla voi olla elämänmittaisia seurauksia.

Samuel pakenee sitä tosiasiaa, ettei ole saanut mitään aikaiseksi elämässään. Hän pakenee sitä, ettei uskaltanut yrittää saada Bethanya omakseen. Hän pelaa World of Warcraft -henkistä peliä, joka ehkä pakenemisen kuvauksena on jo aavistuksen kulunut, mutta Hill osaa kuljettaa tarinaa myös virtuaalimaailmassa, vaikkei Neal Stephensonin Reamden tai Ernest Clinen Ready Player Onen (ei helvetti, olen lukenut nuo kirjat KUUSI VUOTTA SITTEN, jos olisi pitänyt arvata olisin sanonut kaksi) tasolle päästäkään. Pwnagen sairasvuoteella käyty keskustelu on sekä osoitus virtuaalimaailman onnistuneesta upottamisesta romaaniin, mutta myös Hillin huumorista.

Faye pakenee tietysti epäonnistunutta elämäänsä, itseään toisin sanoen. Aivan kuten isänsäkin. Ja poikansa, tietysti. Tarina siitä, miksi Faye pakeni perheensä luota Samuelin ollessa 11-vuotias on raivostuttava ja mahtava.

Lyhyesti sanottuna: Kehun tätä kirjaa lähes varauksetta. Jos nyt pitää jostain motkottaa, omien somekanavien keksiminen ja näppärä esittely oli raskasta, samoin virtuaaliroolipelin maailman esittelyyn oli käytetty liikaa aikaa. Lisäksi "suurissa amerikkalaisissa romaaneissa" ollaan päähenkilöille usein liian ankaria, mikä tekee hahmoista paikoin epäuskottavan tuntuisia. Samuelia lyödään ja löydään, ja silti sieltä kuoriutuu ehjempi ihminen.

Mutta jos pidät romaaneista ja haluat välillä haukkoa henkeäsi kirjallisen upeuden edessä, The Nix on sinun kirjasi.

"The problem is, we can never really feel it. Empathy. Most people think empathy is like understanding someone else or relating to them. But it’s more than that. Real empathy is the actual corporeal feeling of someone else’s emotions, so that it’s experienced not only in the brain but also in the body, the body vibrating like a tuning fork to the sadness and suffering of another, as in, for example, you cry at the funerals of people you never even knew, you feel actual physical hunger when you see a starving child, you get vertigo when you watch an acrobat. And so forth.”

Posted in , , , , , | 2 Comments
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...