Lukuvinkki: Väinö Linna - Tuntematon sotilas

Ja katso, myös Also Sprach Jussin valtasi ihka-aito Suomi 100 -tunnelma, kun päätin vyöryttää hyökkäykseni itsenäisyyden ajan ikonisimman romaanin kimppuun.



Olen nähnyt Edvin Laineen ohjaaman Tuntematon sotilas -elokuvan suht moneen kertaan, mutten varmaan kertaakaan alusta loppuun. Osa hahmoista ja etenkin irtonaiset kohtaukset ovat siis tuttuja, mutta kokonaisuudesta minulla ei ollut mitään tarkkaa kuvaa ennen kirjan lukemista. Ja muutenkin – lukijat tietävät – runsaan romaanin jättämä jälki on onnistunuttakin elokuvaa syvempi.

En opiskellut etukäteen millaisen vastaanoton kirja aikoinaan sai. Tai siis toki tiedän, että se on ollut valtavan suosittu, luettu ja lainattu, mutta sitä, millaista keskustelua se aikoinaan herätti en tiennyt.

Kirjan suurin viehätys piilee näkökulmassa. En tiedä onko Tuntematonta väitetty sodanvastaiseksi tai sotaa ihannoivaksi (no, ainakaan sotaa ihannoiva se ei ole), mutta unohtumattoman siitä tekee mikronäkökulma. Koko Jatkosota nähdään yhden komppanian silmin, ja vielä tarkemmin yhden yksikön (toivottavasti tämä on oikea termi, sivarista päivää) kautta.

Maailma on tietysti pullollaan sotakirjoja, jotka tarkastelevat laajaa kokonaisuutta yhden tai muutaman ihmisen silmin, mutta Tuntemattomassa (sallittakoon tämä lempinimi tästä eteenpäin) konekiväärikomppanian miehille kokonaisuus ei hahmotu oikein missään vaiheessa. Tiedetään toki, että mennään Venäjän puolelle, mutta muiden tekemisistä tai suurista linjoista miehet kuulevat korkeintaan juoruja, ja todellisuus rajoittuu näkymättömistä tuleviin käskyihin, joihin suhtaudutaan poikkeuksetta helvetin nyreästi.

Koska Väinö Linna tosiaan oli Jatkosodassa, ja tiettävästi monet kirjan tapahtumista perustuvat hänen omiin tai muilta veteraaneilta kuultuihin kokemuksiin, kirjassa on hyytävää todentuntua. Kun miehet alussa lähtevät leiriltään kohti Neuvostoliiton rajaa, ja tulikaste lopulta tulee, tunsin Thaimaassa pehmeän valkealla hiekkarannallakin lukiessani, miten äärimmäinen tila taistelu on ihmisen psyykelle.

Valinta tehdä romaani nimenomaan Jatkosodasta lienee Linnan kritiikkiä sotimiselle yleensä. Hyökkäyssota, jolla kyllä yritettiin saada takaisin Neuvostoliiton Talvisodassa valtaamia alueita, mutta joka samalla oli osa yhteistä suunnitelmaa Natsi-Saksan kanssa ei näyttäydy miesten mielissä pelkästään kirkasotsaisena ja kyseenalaistamattomana totuutena, vaan sen poliittinen ulottuvuus ja hyökkäyssodan luonne nähdään paikoin melko raadollisenakin toimintana. Jos romaani kertoisi Talvisodasta, hukkuisi romaanin aitoudesta paljon sinänsä sankarilliseen tarinaan pienen kansan sankarillisesta vastarinnasta ylivoimaista vihollista vastaan.

Kuten usein, ryhdyin matkan varrella miettimään, mistä kirja oikeastaan kertoo. Mitä sen sisimmässä on? Linna on tunnetusti upottanut romaaninsa henkilöihin stereotyyppejä eri murrealueiden ihmisistä, mistä kirjaa ihan ansioista usein kehutaankin. Minun mielestäni kirjan ydinmehua on kuitenkin johtaminen. Tai oikeastaan perinteisen suomalaisen herravihan legitimointi ja toisaalta autoritaarisen tyylin mahdottomuus asiantuntijaorganisaation johtamisessa.

Kuuluisin esimerkki on tietysti kirjan puhtain sankari Antero Rokka. Mies on nerokas, taitava ja rohkea sotilas, joka ei pelkää ottaa vastuuta, muttei toisaalta jää odottamaan, että joku keksii hänen taitavuutensa vaan nauttii päästessään käyttämään taitojaan.

Rokan ongelma on kuitenkin auktoriteettikammo. Hän ei suostu ottamaan vähäpätöisimpäkään käskyjä (eikä varsinkaan niitä) vastaan, jos ei koe tehtävää mielekkääksi.

Välillä tuntui kuin olisin selaillut Twitter-virtaani, joka usein vilisee konsulttien sloganeja ja analyysejä yrityskulttuureista. Eikö Rokka olekin ilmiselvä esimerkki auktoriteetin kanssa johtamisen vaaroista? Jos johtaja joutuu todistamaan auktoriteettinsa nöyryyttämällä alaistaan, hän on jo hävinnyt. Armeijassa tämä on tietysti kaiken alku ja juuri - kuria noudatetaan, tai jos ei noudateta, sinut tapetaan. Mutta jo 1940-luvulla – ainakin Väinö Linnan mukaan – autoritaarisen johtamisen ongelma haittasi Suomen armeijan menestystä. Johtajat (yli-ihmissankari Koskelaa lukuunottamatta) eivät johtaneet edestä, eivätkä he tyytyneet päämäärän kertomiseen, vaan halusivat sanella jokaisen askeleen matkan varrelta, eivätkä jättäneet mitään työntekijöiden itsensä vastuulle.

Siitä ei synny muuta kuin myrkytetty ilmapiiri, mikä koko Tuntematonta sotilastakin leimaa. Sotilailla oli puolustettavanaan elantonsa lisäksi oma ja perheensä henki, isänmaakin, mutta motivaatio oli poljettu alas kyykyttämisellä. Joka tietysti on armeijan koko idea ja ajatus, mutta Linna ehkä vähän tietämättäkin haastaa sitä.

TOISAALTA kirjailija syyllistyy johtamistyyliä esitellessään melkoiseen yksisilmäisyyteen. Armeijan päällystö on Koskelaa (jota ei ansioista huolimatta ylennetä koska tämä on liian duunari, ei upseeriainesta) lukuunottamatta pikkusieluisia mulkkuja, jotka toteuttavat natsimielistä armeijafantasiaansa välittämättä miehistään mitään.

Kaikki päätökset ovat idioottimaisia, ja ne saavat poikkeuksetta tyrmäystuomion yksikön miehiltä. Herrat sitä ja herrat tätä, tulisivat saatana tänne niin vääntäisin niskat nurin. En osaa sanoa esiteleekö Linna suomalaista herravihaa tarkkanäköisyyttään, vai onko Tuntemattoman sotilaan suosio opettanut ilmiön meille? Tuskin sentään. Kirjailijan tarkkaa silmää, siis.

Mutta ihan oikeasti rykmentti, yrittäkää nyt joskus ottaa se pää perseestä ja katsoa tätä maailmaa vähän isommin. Eivät ne HERRAT teidän kiusaksenne niitä suunnitelmia tee. Rupesi jossain vaiheessa vituttamaan tuo umpimielisyys. Saa olla eri mieltä, mutta kai asioita saa joskus ajatella kokonaisuudenkin kannalta?

Kirjan veijarisankareita ovat joka tapauksessa ne, jotka eivät tottele. Aarne Honkajoki (joka on muuten kotoisin Huittisista omien sanojensa mukaan) on outo itseoppinut tiedemies, joka pyrkii välttämään eksentrisyydellään yhteistyön. Rokasta jo puhuimmekin.

Linna esittää, että lopulta ryhmä kuitenkin aina tekee mitä toivotaan, vaikka kaikkeen suhtaudutaan nuristen. Ehkä tämä sitten oli suomalaisen sotilaan luonne hankalissa olosuhteissa kovan paineen alla, mutta 2010-luvulta katsottuna homma näytti tässä esitetyltä johtamisongelmalta, jota ilmeni sekä pomoilla että työntekijöillä.

Purnaamisteoriaa tukee sekin, että kun kaksi rintamakarkuria teloitetaan varoittavana esimerkkinä, miesten yhteinen kanta tuntuu olevan, että he kyllä tekevät mitä käsketään, kunhan heitä kohdellaan kunnioittavasti.

Tuntemattoman henkilöhahmoista on kirjoitettu paljon. Itselleni nämä legendat näyttäytyivät jotenkin liian karrikoituna, ja toisaalta miesten toimia oli jatkuvasti vaikea erottaa toisistaan. Sama ongelma tosin toistuu melkein kaikissa sotakirjoissa ja -elokuvissa, joten ehkä se on enemmän lajityypin kuin kirjailijan ongelma. En joka tapauksessa jaksa olla näistä veijareista niin innoissani kuin kaanon, paitsi siinä missä hahmoilla alleviivataan jotain kirjan isompaa pointtia (eli vaikka sitten tottelemattomuutta, tai Lehdon kuuluisan kovennetun tapauksessa tottelemista silloin kun olisi hyväksyttävää olla tottelematta – eli esimerkiksi siis pommikoneiden iskiessä.

Hämmentävää oli sen sijaan huomata miten moni sanonta on tarttunut kieleen juuri tästä kirjasta. Tikkakosken mannekiini - luulin että se on Aksimin omaa tuotantoa, mutta ei, Rokka tuon heittää. En ole tutkinut asiaa, mutta lienee käynyt niin, että Linna oli ikään kuin Elias Lönnrot, joka keräili sodan aikana sanontoja eri puolilta Suomea - siinä missä sotatarinoitakin tietysti.

Kyllä TUNTEMATTOMASSA on siis substanssia. Ei tule tyhjästä kirjan maine. Vaikea tosin kuvitella, että tämä merkitsisi muille kuin suomalaisille yhtä paljon, ei tämä mielestäni kirjallisuutena ole maailmanluokkaa kuitenkaan. Mutta hyvä näkijä se Linna. Jos et ole lukenut, suosittelisin.
En sitten tiedä mitä uutta Aku Louhimies saa tästä irti. Ei se Edvin Laineenkaan leffa ole ainakaan minulle näyttäytynyt ollenkaan näin runsaana, joten on mielenkiintoista nähdä mihin Louhimies kiinnittää huomionsa. Sitä Rauni Mollbergin versiota en ole tainnut edes nähdä.


Posted in , , , | 2 Comments

Tammi-helmikuun tuplamusavisa

Koska tammikuu meni lomaillessa ja työmatkaillessa, päätin räjäyttää silmillenne oikean megavisan. Vain Jukka-Pekka Palo puuttuu, mutta voitte kuvitella hänen maskuliinisen leukansa jauhamaan näitä kysymyksiä. Jos haluatte, siis.



Posted in | Leave a comment
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...