Syksybiisit top 10 (plus syksyn paras soittari)

Olen kirjoitellut tässä blogissa muutaman kerran aiemminkin syksymusiikista. Täällä ensimmäinen postaus aiheesta seitsemän vuoden takaa. Samasta kirjoituksesta muuten selviää, että blogi täytti syyskuun alussa kahdeksan vuotta. Onnea hälle.



Jok tap, SYKSY. Ja SYKSYN MUSA. Eilen kävin hakemassa onnistuneen Rooman-reissun jälkeen koiramme Ellin Perniöstä. Muu perhe rupesi paluumatkalla torkkumaan, koska hämärä motari ja auton humina. Mietin hetken, mikä olisi sopiva soittolista paluumatkalle, kunnes laskeva aurinko perniöläisessä metsässä auttoi päätöksessä: On tullut syyssoittolistojen aika.

Minulla on niitä monia, mutta yksi niistä on muhkein. Se on upotettuna tämän kirjoituksen loppuun. Ajattelin kuitenkin listata tähän mielestäni kymmenen parasta syksybiisiä. Ehkä ennen listausta on hyvä selventää mitä syysbiisit minulle ovat. Ne eivät välttämättä ole sydänsuruista kertovia muhkeita balladeja. Ne eivät ole kiiltäviä, valtavia tunneryöppyjä. Eilen ajaessani Turun motaria keksin täydellisen määritelmän tähän, mutten voinut kirjoittaa sitä muistiin, koska minulla ei ole itsestään ajavaa autoa. Jotain siinä kuitenkin oli syksyn nuhjuisuudesta, lämpimyydestä, mukana aavistus pimeän uhkaa. Syysbiiseissä on tunnetta, surua ja murhetta, mutta ne eivät ole mitään My Heart Will Go Onia, vaan Jenny Wilsonin Like a Fading Rainbow'ta. Eivät November Rainia vaan Blind Melonin Soul Onea.

Vaikka minusta Spotifylla tuli läpeensä ammattimainen pehmeänsurullisten akustisten soittolistojen laatija, minusta syysmusiikkiin kuuluu yhtä lailla elektroninen ilmaisu. Akustiset biisit toki kuuluvat mukaan myös, mutta omaa syysmakuani ne eivät dominoi samalla tavalla kuin keskiverto-Spotifykäyttäjän mieltymyksiä.

Tässä siis eilen autoa ajaessa pohditut kymmenen parasta syysbiisiä, mielenterveyssyistä eivät paremmuusjärjestyksessä:

* Death Cab for Cutie - The Ice Is Getting Thinner *
Aika selkeä erobiisi, mutta pääsee listalle hienon hiipivän tunnelmansa vuoksi. Kuin polkupyörän ajovalosta hiekkatien pintaan piirtyvä valokeila.

* Radiohead - Pyramid Song *
En ole Amnesiac-levyn suuri ystävä, mutta tämän biisin hellästi syleilevässä ahdistuksessa on syksyistä käpertymistä ja kuolemaa. Hyvä esimerkki siitä, miten joku muu soitin kuin akustinen kitara on lopulta paras syksyn tulkki.

* Mew - Eight Flew Over, One Was Destroyed *
Tämäkin välttää liian mahtipontisuuden. Musiikki opiskelijakämpän runkopatjalle kun maanantai-ilta lokakuussa pimenee eikä viikonlopun darra vieläkään hellitä.

* Bon Iver - re:Stacks *
Sydänsuruteemastaan huolimatta myös pimeyttä ylistävä laulu. Johtuu ehkä siitä, että tarinan mukaan Justin Vernon sävelsi tämän jossain mökillä Emmasta toipuessaan. Jokaisen Spotifyn "surullista akkarimusaa" -listan vakionumero.

* Amy MacDonald - Dancing in the Dark *
Nimenomaan Amy on tehnyt tästä upealla äänellään parhaiten syksyyn sopivan version, Brucen alkuperäinen kertoo jostain muusta kuin syksystä (huomaat ehkä, etten syysbiisejä etsiessäni pureudu kovin syvälle sanoitukseen).

* Salem Al Fakir - Keep On Walking *
Taas sydänsurumusaa, joka kuitenkin kääntyy upeasti kappaleeksi, jolla kesän kepeys saatellaan pois. Repäistään laastari ja antaudutaan syksyiselle auringolle, joka lohduttaa, mutta lopulta vain hetkellisesti.

* Cocteau Twins - Heaven or Las Vegas *
Tämä biisi on juuri sitä mitä syksykin: Raskas ja kevyt. Armoton ja ymmärtäväinen. Kaunis, muttei kaikkien silmissä.

* PMMP - Kiitos *
Soittarillani on muitakin kotimaisia (Vesta lähellä kärkikybää!), mutta vain tämän huolin kärkikymmenikköön. Syksyistä voimattomuutta, luopumista, mutta hellässä ja anteeksipyytävässä kaavussa.

* M83 - You, Appearing *
Tavallaan lähellä liiallista isoutta, syksyyn, mutta lopulta M83:n klassikko kuuluu ehdottomasti tälle listalle, koska se samaan aikaan aukeaa ulospäin ja käpertyy sisäänpäin. Siinä on paljon pimeyttä, muttei mitään pelottavaa. Eniten se on lohdullinen.

* Portishead - Glory Box *
Ei tällaista listaa voi tehdä ilman Porttareita. Koko yhtyeen ydin on kuin tätä listausta varten tehty. Nuhjuinen, synkkä, mutta niin lämmin.



Posted in , , | Leave a comment

Levyarvio: Ruusut - Ruusut

Keväällä vapauduin työn puolesta taas  kirjoittamaan levyarvioita. Tätä ennen olen kirjoittanut vain yhden, Vestan Lohtulauseita-levystä. Se on hyvä levy. Ollut vähän rimakauhua näiden suhteen, eikä noita täyspitkiä niin hirveästi ole tullutkaan. Ainakaan sellaisia mistä olisin jaksanut kirjoittaa. Pyhin Tapa poika, Papru ja muutama ulkomainen, siinä ne akuuteimmat.



Mutta tämä kirjoitus käsittelee Ruusujen debyyttialbumia, jonka nimi on Ruusut. Jos nyt nykypäivänä indiebändin julkaisun ympärille voi Suomessa syntyä "hypeä", niin tämän levyn kohdalla sen voi todeta tapahtuneen. En jaksa perata tuota virkettä, ei välttämättä sujuvin tapa ilmaista asia. Joka tapauksessa.

Kuulin Ruusuista viime vuoden loppupuolella, kun suuresti arvostamani Miikka Koivisto kertoi entisen työnantajani neuvotteluhuoneessa kuulumisia työstään Fullsteamin A&R-ihmisenä. Kuten kunnon A&R-ihminen, hän oli sainannut ensimmäiseksi itsensä, Ruusut-yhtyeen jäsenenä. Mukana oli myös suuresti arvostamani Ringa Manner sekä Alpo Nummelin ja Samuli Kukkola, joiden tekemisiin en ollut tutustunut niin tarkasti. Mutta Miikka oli joka tapauksessa innoissaan, ja niin olin minäkin, varsinkin Glitchit-biisin kuulemisen jälkeen. Se on tämän vuoden parhaita suomalaisia biisejä.

Bändi on markkinoinut itseään ennenkuulumattomana Suomessa, ja vaikka pidänkin tätä enemmän tiedotetäkynä kuin objektiivisesti tarkasteltavana faktana, tavallaan väite pitää paikkansa. Usein konemusiikki Suomessa on joko genretarkkaa tekemistä, jenkkiläisten pop-tuottajien matkimista tai ns. "indie-muusikkojen" tapauksessa välillä kone-välineen itsetarkoituksellista esittelyä. Ruusut ovat kuitenkin - tuottaja Artturi Tairan avustuksella - häivyttäneet musiikin tekotavan osaksi bändin soundia, ja jopa onnistuneet luomaan suht tunnistettavan tyylin. Ei toki voi puhua DJ Shadow'n tai Knifen tai Ladytronin tai Massive Attackin kaltaisesta tavaramerkkisoundista, mutta kuten bändi itsekin kehuskelee, Suomessa tähän harvemmin törmää.

Keksin heti monia päinvastaisia esimerkkejä - Aavikko tai edesmenneen Perttu Häkkisen jutut esimerkiksi - mutta Ruusuja voi verrata mainittuihin ULKOMAAN ELÄVIIN paremmin siksi, että kaikesta tyylistä huolimatta ei olla sorruttu indie-koneilijoiden helmasyntiin, eli muodon palvontaan ennen sisältöä.

Biiseihin on nimittäin panostettu. Tämä on hienoa. Ruusujen debyytti onnistuu ennen kaikkea hyvien biisien ansiosta. Glitchit jo mainitsin, mutta myös Bubo Bubo, Toyota Celica ja erityisesti keskivälin synkempi biisipari Muiden musta ja Suden suu vakuuttavat. Levykokonaisuuden osana Muiden musta nousee jopa Glitchejä kovemmaksi palaksi. "Muiden musta mulle harmaana näyttäytyy, ja samoin valkoinen". Okei, kova meno.

Erittäin tärkeä onnistumisen osa on Ringa Mannerin ääni, jota olen diggaillut Pintandwefallin alkuajoista lähtien. Vuosien myötä hänen ilmaisuunsa on tullut lisää rosoa ja rohkeutta, ja tällä levyllä hän kuulostaa paremmalta kuin koskaan. Ainutlaatuinen ääni ja tyylitietoinen artisti. Palvon.

Siamilaiset ja Iltoja pitkin -biiseistä en oikein saa kiinni, ja ensimmäinen näyte Käärmeen sisällä on edelleen jotenkin liian kikkaileva, joten ihan täysosumasta ei ole kyse. Mutta vuoden parhaita kotimaisia levyjä tämä silti on. Vuoden loppu näyttää mihin kohtaan kärkiviisikkoa tämä asettuu. Toivottavasti ei jää vain projektiksi, olisi mielenkiintoista kuulla mihin tästä porukasta vielä on.

Sen verran pitää vielä sanoa, että vinyylijulkaisu on pimeässä hohtavine kansineen ja sointuvihkoineen erittäin tyylikäs paketti. Pitääkin viihdyttää perhettä akustisella Muiden musta -tulkinnalla.



Posted in , , , | Leave a comment
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...