Lukuvinkki: Mark Manson - The Subtle Art of Not Giving a Fuck

Luin vaihteeksi non-fiktiota. Ei kuitenkaan historiaa tai muutakaan tiedettä, vaan ehtaa self help -kirjallisuutta. Harvemmin tällaiseen hankkeeseen ryhdyn, mutta ystäväni, joka on ansioitunut muiden asioiden ohessa self help -guruna, antoi tämän kirjan minulle lomalukemiseksi, joten annoin palaa.



Olen paasannut kaikille jotka jaksavat kuunnella, että saan hienosta romaanista enemmän elämänohjeita kuin sadastakaan self help -kirjasta, eikä Subtle Art of Not Giving a Fuck sinänsä tehnyt poikkeusta. KUITENKIN on sanottava, että se on virkistävän suorapuheinen ja järkeä tekevä, ja mikä tärkeintä, se tekee selkeän pesäeron tyhjään posiposi-ajatteluun.

Mark Manson on suosittu self help -bloggaaja, ja epäilenkin, että tämä kirja on jonkinlainen tiivistelmä hänen blogissa esittelemistään ajatuksista. Otsikko on räväkkä, mutta osin klikkiotsikoksi luettava, sillä Mansonin mukaan meidän on kyllä "annettava vittuja", mutta on tärkeää valita, mistä asioista välitämme. On siis tärkeää olla välittämättä asioista, jotka eivät edistä kehittymistämme ihmisinä.

Olen self help -kirjoja lukiessani huomannut (lähinnä Seth Godinia ja juoksukirjoja), että otsikon esittämä varsinainen ajatus ei yleensä kanna julkaisukelpoisen kirjan mittaa, joten mukaan täytyy ympätä muutakin. Niin tässäkin tapauksessa. Pääidea siitä, että on tärkeää pystyä valitsemaan mistä asioista kantaa murhetta, on hyvä, ja Mansonin ajatus etenee loogisesti (vaikkakin kirjan nimi voisi oikeasti olla "Subtle Art of Giving a Fuck About the Things That Matter). Kuitenkin päästäkseen 200 sivun mittaan Manson laajentaa ajatuksen jonkinlaiseksi elämänfilosofiansa yleisesitykseksi, joka pohjautuu hänen elämäntarinaansa ja bloginsa teksteihin. Ei voi olla palauttamatta mieliinne mahtavasta The Nixistä löytyvää lainausta "most biographies are just self help books in disguise", sillä juuri sitä Manson tekee. Onhan viesti aina vahvempi jos sen pohjustaa tarinan ja esimerkin kautta.

Toki muitakin esimerkkejä on käytetty, jopa varsin herkullisesti. Anekdootti Filippiinien viidakoihin unohtuneesta japanilaissotilaasta on usein kuultu, mutta "immortality projectista" kirjoittanut psykologi teki vaikutuksen sekä elämäntarinallaan että ajatuksillaan.

Jos nyt vielä yrittäisin tiivistää Mansonin ajatuksia, niin niissä on havaittavissa paljon samaa omieni kanssa. Ihmiset "nykymaailmassa" ovat liian herkkiä epämukavuuden tunteelle, mikä esiintyy yliherkkyytenä loukkaantumiselle muiden puolesta ja itseriittoisuuden tunteina. Negatiivisille tunteille on paikkansa, ne ovat jopa välttämättömiä tasapainoisen elämän saavuttamiseksi. Onnellisuus ei ole pysyvä tila, vaan muodostuu oikein valittujen vastoinkäymisten voittamisesta.

Jos siis olet kokenut "JUST NÄIN" -tunteita self help -kirjojen äärellä, uskallan luvata että tässä kirjassa on substanssia. Siitä huolimatta, että johtoajatus levähtää kokoelmaksi neuvoja tasapainoiseen elämään, Manson on huolellinen ja looginen ajattelija, jonka juoksutuksia seuraa mielellään.

Tämä blogikirjoitus syntyi turkkilaisen hotellin säkkipimeällä parvekkeella eräänä sunnuntai-iltana. Eväänä yksi jääkaappikylmä Tuborg ja asusteena lämpötilasta johtuen vain bokserit. 

Posted in , , | Leave a comment

20 alkuvuoden 2018 parasta biisiä

Koska levyjä tulee vähemmän, ja fokus on aavistuksen siirtymässä biiseihin (albumi ei kuole, muuten, mutta tässä ei ole nyt kyse siitä), ajattelin listata mielestäni alkuvuoden 20 parasta biisiä. Jaottelu niin, että kotimaasta ja ulkomailta molemmista kymmenen. Nämä siis minun mielipiteitäni, eivät liity vanhoihin tai uusiin työnantajiin, poliittisiin puolueisiin, sanomalehtiin, someviakuttajiin tai Kanye Westin Twitter-purkauksiin.

En jaksa etsiä paremmuusjärjestystä, joten biisejä ei ole numeroitu. Tämä lista on myös sikäli analoginen, että saat itse etsiä biisit Spotifysta jos kiinnostaa. Minulla on kyllä Vuoden 2018 maukkaimmat -lista jos haluat laajemmin tarkastella mistä pidän.

Ulkomaat top 10 


Shame - Dust on Trial
Törmäsin tähän mainioon brittibändiin kun etsin biisejä Epic Wall of Sound -soittarille (nykyisin Dreamy & Distorted). Ei missään nimessä shoegaze-bändi, mutta varsinkin tämän biisin hypnoottisessa vyörytyksessä on tietty shuukkarifiilistä. Koko Songs of Praise -albumi noussee vuoden kymppikärkeen, mutta biiseistä puhuttaessa tämä nuoruuden raivon ja särökitaroiden show on ehdotonta kärkeä.

Rae Sremmrud - Powerglide feat. Juicy J
Jenkkiräppiä julkaistaan paljon tyhjänpäiväistä, paljon hitikästä ja paljon asiapohjaista. Tämä on enemmän hittimenoa, käsittääkseni lyriikoissa puhutaan lähinnä autoilusta. Raen gundit osaavat kuitenkin melodisen flow'n loistavasti, ja Mike Will-Made-It:n tausta on täydellinen pari vokaalisuorituksille. Hypnoottinen synakulku.

Jonathan Wilson - There's a Light
Rare Birds on Shamen levyn tapaan vuoden top kybässä mitä luultavimmin. Roger Watersin bändin kosketinsoittaja-yleisnerolta hienoa möhismusiikkia, jonka kiireetön ja sopivan vakavasti itsensä ottava ajattomuus viehättää. En biisiin tutustuessani tiennyt Waters-yhteydestä, mutta kuulin tässä Watersia. Runsas ja orgaaninen tuotanto viehättää.

Julia Michaels - Heaven
Julle on tänä vuonna julkaissut tai ollut kirjoittamassa montaakin tälle listalle kelpaavaa biisiä, mutta valitsin kuitenkin tämän. Olen artistin suuri fani, ja tällä Fifty Shades Freed -singlellä hän asemoi itsensä upeasti tähän vuoteen, mutta myös osaksi jotain klassisempaa laulunkirjoittajien klubia. Puhtaasti tiimikirjoittamisen maailmasta noussut artisti, joka silti tuntuu puristavan jokaiseen biisinsä valtavasti. 

Ben Howard - Murmurations
Ben on aiemmin tuttu lähinnä Spotikan "indie folk" -listoilta, eikä se pelkistetympi ilmaisu ole tehnyt itseeni vaikutusta, mutta tulevan albumin singlenäytteiden perusteella hän on nyt lähtenyt tekemään itseään uudestaan. Tämä biisi tuo mieleeni Sufjan Stevensin ja Bon Iverin edelliset levyt, joten minä olen myyty. EHKÄ tästä tulee myös ihan vähän mieleen maanmainio Guillemots-yhtye parhaimmillaan.

The Chainsmokers - Sick Boy
Cheikkarit rakentavat siltaa kohti Twentyone Pilotsia ja sitä kautta kohti My Chemical Romancea ja vaikka AFIa, säilyttäen kuitenkin pop-ajankohtaisuutensa. Hitikäs, eikä pyrkimys sukupolvi-antheemisuuteen tunnu yhtään keinotekoiselta. Enpä olisi Selfie-biisiä Ibizalla kännibailatessani uskonut joskus kuulevani tällaista Chainsmokersia. Enteilee myös laajemmin EDM-megatrendin hiljentymistä, vaikkei sitä Suomessa vielä huomaakaan. Toisaalta DJ:t eivät ole menossa minnekään, tarkoitan sitä tiettyä soundia, jonka viimeisen inkarnaation Cheikkarit pari vuotta sitten loivat.

The Hunna - Flickin' Your Hair
Jo toinen rokkibändi Briteistä listalla! Myös Don Broco on maistuntu tänä vuonna, joten ehkä rokkia vihdoin ollaan "pelastamassa", taas kerran Brittein saarilta käsin. The Hunna esiintyy myös Provinssissa, mutta tietenkin päivää ennen kuin itse saavun paikalle. Tässä ei keksitä yhtään mitään uudestaan, mutta biisi on hyvä ja raikkaan kuuloinen, eikä siinä lopujen lopuksi tarvita muuta.

Childish Gambino - This Is America
En arvostele tässä musiikkivideota, joka on pitkästä aikaa kiinnostavin musiikkivideo, vaan biisiä. Mutta kun sekin on hieno! Varmasti yksi niistä, joista tämä vuosi kronikoissa muistetaan, toki myös poliittisen ajankohtaisuutensa vuoksi. Childish on aidosti omaperäinen artisti. 

OneRepublic - Start Again ft. Logic
Olen kuunnellut tänä vuonna todella paljon Logicin Bobby Tarantino II -mixtapea, mutta kun en osannut valita sieltä yhtä biisiä niin otin tämän OneRepublicin tuoreen hiitterin. Kun kuulen Ryan Tedderiltä onnistuneen melodian, tuntuu kuin tulisin kotiin. Syntyy tunne biisin sisällä oleilusta, miellyttävästä vierailuista paikkaan jossa kaikki on kunnossa, mutta mikään ei tunnu vain sisustuslehtiä varten paikalle asetellulta. Tedderismiä edustaa myös se, että säkeistö, pre-kertsi ja kertsi ovat kaikki koukkuja. Yhteen biisiin enemmän koukkuja kuin keskiverto pop-levyllä, se on Tedderiä. 

Calvin Harris - One Kiss ft. Dua Lipa
Calvin Harris pääsi yllättämään minut Funk Wav Bounces -levyllään. Hieno, orgaaninen funkpop-kudelma. Tai no oliko se niin funk... enivei, One Kissillä hän palasi koneemman ilmaisun pariin tämän hetken kuumimmin tähden kanssa, eikä lopputulos pettänyt. Näissä biiseissä ihailen sitä, miten ensimmäisellä kymmenellä kuuntelulla pääset korkeintaan huukin kanssa sinuiksi, ja biisi aloittaa kasvamisen pikku hiljaa 20 kuuntelua lähestyttäessä. Riittävän hienovarainen, riittävän tarttuva. Lopulta runsas ja melko lailla virheetön. 

Kotimaa top 10


Pyhimys - Jättiläinen ft. Akseli Kankaanranta
Hengästyttävän hieno levy tämä Tapa poika. Pyhimys on loogisesti edennyt urallaan kohti tätä pistettä. Joo, kertsien popahtavuuteen on kiinnitetty huomiota, mutta ne ovat silti osa biisiä, eikä päälleliimattu "tarttuva osa" 16 barin säkeistöjen välissä. Kun ekan kerran kuulin tämän, tuli tippa linssiin. Viisas kirjoittaja ja KYLMIKSET-tasoinen biisi.

Vesala - Nyt on lähtö
Muistan kun kuulin tämän biisin Vesalan Eturivi-keikalla viime vuoden lopulla. Olin niin innoissani, että tekstailin nousuhumalassa Etenee Recordsin edustajalle, kuuntelulinkkiä rukoillen. Sitä ei siinä vaiheessa herunut, mutta onneksi biisi oli ilmestyessään muistikuvieni veroinen - parempikin. Olen suoraan sanottuna vähän ihmeissäni miten hyvin "suuri yleisö" on ottanut biisin vastaan, sen verran kunnianhimoisesta toteutuksesta on kyse. Vesala operoi omalla tasollaan, eikä tämä biisi ainakaan helpottanut Vesala-fanitukseni hillitsemistä. Sanoitus parhaita ikinä. 

Eetu - Bae
Jos luulette, että kirjoitan artistin nimen pienellä alkukirjaimella, erehdytte. Biisi on joka tapauksessa loistava tältä Kauniit ja uhkarohkeat -bändin sekamelskasta ponnistaneelta tuoreelta artistilta. Tässä on sellaista hienoa "nyt mä tulen ja näytän" -henkeä. Rohkea biisi, jota on vaikea verrata mihinkään. Hennosti särkyvä ääni toimii myös ns. kympillä. Olen sucker herkistelylyriikoille, ja "meistä kasvaa puu" on juuri oikealla tavalla kutitteleva päälaini.

Ruusut - Glitchit
Superkokoonpano on joillain biiseillään ollut enemmän mielenkiintoinen kuin hyvä, mutta Glitchit lunasteli kevyesti kaikki odotukset. Indieväen poppia, jota ei ole tuotettu Radio Suomipopin kuulijat ajatuksissa, mutta jonka melodia ei häviä koko kansan radiobiiseille. Ringa Mannerin ääni toimii.

Amorphis - Amongst Stars
Tällä listalla ei jaeta kunnioituspisteitä, mutta mielestäni on hatunnoston arvoinen suoritus, että 30-vuotias Amorphis julkaisi jälleen korkeatasoisen ja kunnianhimoisen albumin. Tällä levyllä mennään aavistuksen enemmän kertsit ja melodiat edellä kuin ennen, ja se käy minulle vallan mainiosti. Tavallaan tehdään siis paluuta Tales from the Thousand Lakesin supertarttuviin ralleihin. Amongst Starsin hittiyden varmistaa Gatheringista tuttu Anneke, jonka ääni vie helposti biisin mittasuhteet planeetallisiin yksikköihin. Olen jo kokeillut tätä autobiisinä, HUUTOLAULOIN Anneken osuuden kertsistä.

Stig Dogg - Don Diba
Mielestäni Stigin sinänsä mainioilla sinkuilla on kuulunut pieni yliyrittäminen. Tai sanoisinko, että ne ovat onnistuneita biisejä (esim. Nakkipiilo on todella hieno!), mutta Stigin sisällä on myös muunlaista musiikkia. Siksi tämä "playlist" oli onnistunut uramuuvi. Kiertuekaveri DJPP:n tipattomuuden yrityksistä kertova bilehitti on vastustamatonta kevyt-träppiä. Nautin & palvon.

Vilma Alina - Ballerina
Mielestäni Vilppu on Suomen ohinukutuimpia artisteja. Iso pieni artisti. Hänen kädenjälkeään kuullaan monen muunkin artistin biisillä, mutta omassa tuotannossaan hän säilyttää jatkuvasti kehittyvän logiikan, jonka tyylikkäin ilmentymä Ballerina-single on. Upea ääni, kunnianhimoinen melodiakulku, virheettömästi vangittu tunnelma. Hienoa musiikkia.

Yona - Ghetto
Pidin Yonan rap-levyn Nättii, eipä -singlestä todella paljon. Tavallaan hän on muutenkin niitä artisteja joilta olen aina odottanut SITÄ levyä tai biisiä tulevaksi. Sitä, joka sinetöisi hänen ilmeisen lahjakkuutensa lopullisesti kaikkien korville. Mutta ehkä Yona ei tarvitse mitään yhtä biisiä, hän tekee kaiken isolla sydämellä, osana Yona-nimistä kokonaistaideteosta. Tämä Ghetto-biisi on kuitenkin ehkä lähimpänä SITÄ biisiä tähän asti. Sulan tähän ääneen, kaipaus välittyy. 

Vesta - Turvallista sotaa
Jos olisin Vestan a&r, ja artisti olisi kertonut aloittavansa tämän biisin puolen minuutin puhepätkällä, olisin sanonut kuulematta biisiä, että älä helvetissä aloita. Tai diplomaattisena ihmisenä, että kuunnellaan ja mietitään, ja sitten pikku hiljaa vieraannuttanut hänet ideasta. MUTTA Turvallista sotaa -biisin alkupuhe on kaiken feminiinisen musiikin pakollista adjektiivia käyttäen IHANA. En läheskään aina ymmärrä mistä ihmissuhdebiiseissä puhutaan, siis todella ymmärrä, mutta Turvallista sotaa ymmärrän. Vesta on tunteiden tulkki, heti ensilevyn jälkeen sukupolvensa tärkeimpiä artisteja ja tämä on lempibiisini levyltä. 

Ellinoora & Eetu - biisi
Tämä biisi ilmestyy vasta perjantaina, eikä sen nimeä ole vielä paljastettu, mutta koska artistit ovat jakaneet tämän someissaan niin kehtaan mainita siitä tässä. Eetun mainitsinkin jo tuossa Bae-biisin yhteydessä, ja Ellinooran musiikista olen digannut ensimmäisestä Villi lapsi -levyn singlestä lähtien. Hänen uraansa on ollut mielenkiintoista seurata, koska suosiota tuli heti kolmannella singlellä, mutta visiota ja kunnianhimoa riittää kehittämään projektia eteenpäin. Nartut oli hieno steppi eteenpäin, mutta tällä perjantaina ilmestyvällä biisillä lähdetään sellaisille KYLMIKSET-leveleille ettei hetkeen ole kuultu. Kun sain tämän biisin ennakkokuunteluversion, kuuntelin sen saman tien neljästi, ja aidot, feikkaamattomat KYLMIKSET ilmestyivät käsivarsieni iholle. One for the ages.


Näin päättyy puolivuotiskatsaukseni. Top kymppien ulkopuolelle jäi paljon hienoa musiikkia, joten musiikkivuosi tuntuu näin puolimatkan krouvissa (no, kesäkuu vielä, mutta oikaistaan vähän) oikein lupaavalta. 

Mitä biisejä jäi mainitsematta? 

Posted in , , | 3 Comments
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...