Lukuvinkki: Joseph Conrad - The Secret Agent (A Simple Tale)

Olen lukenut tätä ennen Joseph Conradilta kaksi kirjaa: The Heart of Darknessin ja Nostromon. Molemmista pidän, ensin mainitusta erittäin paljon. Jopa niin, että se kuuluu viiden lempikirjani joukkoon useimpina päivinä.



The Secret Agent ei nouse viiden lempikirjani joukkoon varmasti minään päivänä, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö kirja olisi hyvä. Se on, mutta sen aihe (päällisin puolin terrorismi) ei ole niin mielenkiintoinen kuin Heart of Darknessin (pahuus).

Silti nämä on helppo erottaa saman kirjailijan tekeleiksi, sillä Conradilla on erittäin tarkkanäköinen tapa tutkia ihmisyyttä. Hänellä on tapana tökkiä ihmisiä niin kauan, että heidän alhaisimmat piirteensä tulevat esiin. Secret Agentin tapauksessa tosin suurin osa ihmisistä on kusipäitä jo lähtökohtaisesti.

Itse nautin tällaisesta esillepanosta.

Lyhyesti tarinasta: Adolf Verloc on salainen agentti 1880-luvun Lontoossa. Hän saa käskynsä "vieraan vallan" (mitä ilmeisimmin Venäjä) lähetystöstä, joka myös maksaa hänen palveluksistaan. Peitetoimena hän pyörittää epämääräistä tavaraa myyvää kauppaa vaimonsa ja tämän autistisen veljen kanssa (en ole tosin varma tunnettiinko autismia diagnoosina 1990-luvun alussa jolloin tämä on kirjoitettu, enkä jaksa googlata, mutta autistilta hän vaikuttaa).

Mr. Verloc on todella halpamainen ja teennäinen henkilö. Hän toimii myös vasemmistoanarkistisessa ryhmittymässä, jonka toiminta koostuu lähinnä poliittisista väittelyistä ja anarkististen pamflettien julkaisusta nimellä Future of the Proletariat.

Lopulta hän on kuitenkin itsekäs opportunisti, joka kauhistuu kun lähetystön uusi attašea pyytää häneltä tositoimia, eikä vain tietoja englantilaisista viranomaisista tai anarkistisen propagandan levitystä.

Conradilla on selvästi antipatioita anarkistiseen aatteeseen, sen verran kireästi hän kommentoi Verlocin ja tämän ystävien toimintaa. Kuvailusta tulee mieleen ravintola Rytmin pöydässä ohikuullut keskustelut.

Paljastamatta liikaa juonesta Conrad lie halunnut kertoa terrorismista pelkuruutena, tai sen motiiveista paljon inhimillisempinä kuin aatteiden agitaattorit haluaisivat ne maalata. Ei Verloc tunnu välittävän anarkismista aatteena niin kauan kuin hän saa elellä suht helppoa elämää kauppansa tiskin takana lähetystön rahoilla.

And there would be also some scandalised concern for his art too, since a man must identify himself with something more tangible than his own personality, and establish his pride somewhere, either in his social position, or in the quality of the work he is obliged to do, or simply in the superiority of the idleness he may be fortunate enough to enjoy.

Toisaalta heidän tuttunsa, The Professor, on ostanut turvaa lähinnä itselleen vartalonsa ympärille kiedoituilla pommeilla, jonka laukaisinta hän pitää koko ajan kättensä ulottuvilla. Kukaan ei voi koskea häneen, koska poliisit eivät halua uhrata miehiä, mutta tämä vapaus ulottuu vain häneen, eikä hän muusta ole kiinnostunutkaan.

Lopulta vapain ja ehkä tietyssä mielessä anarkistisin kaikista on Verlocin vaimo Winnie, joka pyyteettömästi pitää huolta autistisesta veljestään Steviestä sekä poliittisia pamflettejaan rustaavasta miehestään.

Teos oli melko hidaslukuinen johtuen Conradin vuosisadan alun konstikkaasta kielestä, mutta parhaimmillaan hänen ilmaisunsa on hengästyttävän rikasta. Jälleen kerran asioita joista nautin kirjallisuudessa: Lauseet ja kappaleet jotka mielellään lukee muutamaan kertaan ymmärtääkseen ne, kun tietää, ettei monimutkaisuus ole itse tarkoitus, vaan välttämättömyys ilmaistaessa isoja ajatuksia.

For obviously one does not revolt against the advantages and opportunities of that state, but against the price which must be paid for the same in the coin of accepted morality, self-restraint, and toil.

Hienoa Conradin työssä on myös huumori. Hän rakentaa tilanteet kuivan asiallisesti, mutta ihmiset turhamaisuudessaan tai tyhmyydessään toimivat niin idioottimaisesti, ettei lukija voi kuin huvittua. Tällaisen tilanteen rakentaminen ei ole kirjallisuudessa helppoa, koska hauskaa tilannetta kuivan asiallisesti rakentaessa sortuu helposti osoitteluun, mutta Conrad onnistuu toistuvasti luomaan hetkiä, joiden hauskuus liittyy nimenomaan siihen, mitä kirjailija haluaa hahmoistaan kertoa – ei siis mukana vain huumorin itsensä takia.

Under the mistaken impression that the value of individuals consists in what they are in themselves, he could not possibly comprehend the value of Stevie in the eyes of Mrs Verloc.


En suosittelisi ensimmäiseksi Conradiksi, ellei nimenomaan terrorismi kiinnosta aiheena. Muuten kehottaisin aloittamaan Heart of Darknessista. E-kirjajengille tämä on ilmainen, sillä tekijänoikeus on jo rauennut, ja ainakin Kindleen joku oli toimittanut siistin version tästä kirjasta.


Posted in , , , | Leave a comment

Arvostelu & palvonta: Chris Smith: Jim & Andy - The Great Beyond

Tämän kirjoituksen aiheena on Jim Carreysta ja Andy Kaufmanista kertova dokumentti Jim & Andy, jonka koko nimi on Jim & Andy: The Great Beyond - Featuring a Very Special, Contractually Obligated Mention of Tony Clifton. Dokumentin on ohjannut Chris Smith.



Ensin kuitenkin tärkein: Edellisessä kirjoituksessani järjestin kilpailun, jonka voittaja saa Kone-Suomi-kirjan. Vaikka kirjoituksen on lukenut muutama sata ihmistä, osallistujia tuli vaivaiset kolme. Näistä arvoin voittajaksi Marjon, jolle lähetin viestin palkinnon saamiseksi perille.

Oikeita vastauksia kysymykseen ei tullut yhtään. Oikea vastaus on Henry Saari ja Bello Romano. Näin.

Mutta asiaan: Lyhyesti sanottuna ja pintapuolisesti Jim & Andy -dokumentti kertoo Man on the Moon -elokuvan tekemisestä, ja siitä miten Jim Carrey oli rooleissaan Andy Kaufmanina ja Tony Cliftonina niin tiiviisti, että mm. elokuvan ohjaaja Milos Forman oli hermoromahduksen partaalla.

Koska kyseessä on Jim Carrey, jonka elämä on jo pidempään ollut kokonaistaideteos, eikä niinkään ura tai "yksityishenkilö vs. julkisuuden henkilö" -paketti, välillä epäilin dokumentissa kaikkea. Ensin sitä, onko leffan tehnyt Universal tosiaan pidättänyt behind the scenes -matskun 20 vuodeksi, ettei Carrey näyttäisi mulkulta (joka tietenkin haittaisi leffan suosiota), ja myöhemmin sitä, tekikö Carrey kuitenkin enemmän fiktioelokuvaa itsestään, kuin Chris Smith haastatteludokumenttia.

Tämä ei ole kuitenkaan elokuvan hedelmällisin, eikä todellakaan järkevin pohdinta. Olisi hirvittävän yksitasoista mitata tämän elokuvan teho sillä, onko joku sen pääelementeistä "epäaitoa". Kuvattu materiaali on varmasti Man on the Moonin kuvauksista, mutta sillä ei ole väliä pidättikö tuotantoyhtiö materiaalin tosiaan 20 vuodeksi.

Eikä silläkään ole väliä kokeeko Jim Carrey tosiaan elokuvan lopussa valaistumisen, vai käsikirjoitettiinko hänen valaistumisensa. Teksti, jota hän suoltaa on joka tapauksessa vahvaa. Jo Man on the Moonin ilmestymisen aikaan Kaufmanin ja Carreyn hahmojen samankaltaisuus hätkähdytti, mutta taidemaalarinakin viime aikoina kunnostautunut  Carrey löytää itsestään vielä uuden, syvemmän yhteyden Kaufmaniin.

Nyt en tiedä mitä on suomeksi "revelatory", mutta revelatoorisessa loppukohtauksessa Carrey peilaa itseään Kaufmaniin nimenomaan sitä kautta, että he molemmat ovat haastaneet ELÄMÄN PELIN (kyllä, Carrey sanoo jotenkin noin, en tunne sitä reality-tv-meemiä kunnolla mutta yhtäläisyys hymyilyttää), päättäneet puskea mukavuudenhaluista viihdettä epämukavalle alueelle. Sitten Carrey (mukamas tai oikeasti) vaan päättää, ettei halua sanoa aiheesta enää mitään ja ottaa mikrofonin pois. Alun perin kommentaarinen ääni- ja kuvaraita muuttuukin elokuvan rajojen ulkopuolelle sukeltavaksi, ja päätarinana liikkunut Man on the Moon -materiaali vain kuvitukseksi. Hienosti rakennettu kokonaisuus.

Voisin tietysti katsoa sen lopun uudestaan, ja saisitte sanatarkkoja lainauksia, mutta katsokaa itse. Olkoon Carrey tosissaan tai ei, hänen tarkat havaintonsa omasta persoonastaan jättävät hämmentyneen ja syvällisen fiiliksen, sekä herättävät paljon ajatuksia. Eikä filosofiaa ole typistetty tasolle "julkkiksen elämä on niin erilaista", vaikka Truman Show'n ja Carreyn elämän välisiä yhtäläisyyksiä kerrataan myös.

Itse rakastan taiteessa ja populaarikulttuurissa kaikkea arkista surrealismia. Ettei oikein tiedä missä on, eikä tiedä millaisia konventioita sen kokemiseen voisi soveltaa. Tämä pätee ehkä omalla kohdallani eniten kirjoihin ja audivisuaalisiin tuotteisiin (leffat, tv-sarjat), mutta kyllä musiikissakin yllättävällä elementillä on paikkansa.

Joka tapauksessa tämä elokuva liikkui jatkuvasti sillä maagisella rajalla, että se saattoi keskittyä asioihin joista se kertoo, ja silti viedä katsoja todellisuuteen joka on paljon jännittävämpi kuin joku tarkasti kuvailtu fantasiatodellisuus á la vaikka Game of Thrones.

Enpä "spoilaa" enempää. Sanoisin, että tämä ei jätä kylmäksi, joten katsokaa.




Posted in , , , , | Leave a comment
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...