Lukuvinkki: Umberto Eco - Ruusun nimi (The Name of the Rose)

Voihan voihan, mikä kirja.



Minulla on ollut tästä pokkariversio jo aika pitkään, mutta koska (tuntuu että kerron tämän jutun ainakin kerran viikossa jollekulle, varmaan tässä blogissakin usein, anteeksi) luen lähinnä Kindleltä iltaisin sängyssä, on Ruusun nimen lukemisessa kestänyt pitkään. Varmaan pisimmän pätkän sitä luin taannoin Rooman-reissulla, mikä oli tietysti historiallisesti sopiva ympäristö koluta tätä klassikkoa, vaikkei kirja tarkalleen ottaen Roomaan sijoitukaan.

Kestoa pidensi myös varmasti se, että ostin tämän aikoinaan englanninkielisenä kun halvalla löysin. Eco on kirjoittanut alkuperäisteoksen italiaksi, joten mitään järkiperustetta englanninnoksen lukemiselle ei ollut. Se osoittautui kuitenkin aika haastavaksi lukea, sillä Econ kieli on äärimmäisen tarkkaa ja monipuolista, ja lisäksi hänellä on tapana heittää väliin latinankielisiä lauseita sen kummemmin niitä kääntämättä.

Hämmentäviä faktoja kirjasta: Se on Umberto Econ ensimmäinen romaani, ja sitten ilmestymisensä vuonna 1980 sitä on myyty 50 miljoonaa kappaletta (Wikipedia). Eli se on yksi maailman eniten myytyjä romaaneja! Tiedän toki, että kirja on klassikko, mutta en sentään tuollaista numeroa olisi osannut arvata. Lähinnä siksi, että Ruusun nimi ei ole mikään hölmö trilleri tai toisaalta leppoisa historiallinen seikkailu, vaan syvällinen, valtavasti tietoa sisältävä ajankuva 1300-luvun uskonnollisista jännitteistä ja painetun sanan ja lukutaidon leviämisestä.

Dan Brownin höpöhöpö-mysteerit ovat selvästi saaneet vaikutteita Ruusun nimestä, mutta mitään cliffhangereihin perustuvaa vessapaperia ei Econ teoksesta voi löytää. Sen sijaan William of Baskervillen ja Adso of Melkin murhamysteerin ratkaisua edeltää luostarin väen salaisuuksien perkaamista, polveilevia keskusteluja raamatusta, uskonnosta ja moraalista sekä ihan sitä itseään, eli murhaajan jahtaamista. Kertoja Adson kuvaus William of Baskervillesta muistuttaa niin paljon Sherlock Holmesia, että nimen yhteys Baskervillen koiraan ei voi olla sattumaa. Lisäksi William tykkää referoida "ystävänsä William of Ockhamin" periaatetta, jonka nykyaika tuntee "Occamin partaveitsenä".

Pohjois-Italiassa sijaitsevasta luostarista tulee kirkollisten tapahtumien polttopiste, kun inkvisiittoreita saapuu vierailulle. Täytyy myöntää, että aivan kaikki fransiskaanien, benediktiinien, dominikaanien, keskiaikaisten paavien ja muiden katolisen kirkon juonittelijoiden finessit eivät minulle selvinneet, joten jonkinlainen perustieto asioista on ehkä hyödyksi.

Mutta lopulta tarina valtavasta yhteiskunnallisesta murroksesta kohti sivistystä, tiedettä ja muutaman sadan vuoden päässä odottavaa renessanssia on niin vakuuttava, että yksityiskohtien hukkuminen tietämättömyyteen ei oikeastaan haittaa.

Eli mr. Obviousinne on jälleen lukenut klassikkoromaanin, ja tuli kertomaan teille, että tämä(kin) klassikko on statuksensa ansainnut. Suosittelen, tietenkin.

Ai mitäkö kirjan nimi tarkoittaa? Jälkikirjoituksessa Eco puhuu aiheesta hieman (suostumatta paljastamaan mitään), mutta ehkä tämä lainaus ja kirjan lukeminen vievät lähemmäs totuutta:

“Yesterday's rose endures in its name, we hold empty names.” 


Posted in , , , | Leave a comment

Lukuvinkki: Helen DeWitt - The Last Samurai

Tämä oli oliskolluNewYorkerintaiNewYorkTimesReviewofBooksin listauksessa valittu parhaaksi 2000-luvulla ilmestyneeksi romaaniksi. En ollut sitä lukenut, joten pakkohan se oli. Ennen kuin aloitamme niin pitää vielä sanoa, että tällä kirjalla ei ole mitään tekemistä sen Tom Cruisen elokuvan kanssa. Kirja ilmestyi ennen elokuvaa, vuonna 2000. Leffa kolme vuotta myöhemmin. Mutta tällä ei ole mitään tekemistä sen leffan kanssa, joten nämäkin merkit käytän tässä täysin turhaan. Onneksi aikamme on digitaalinen, nämä ovat vain tavun murto-osia jossain Googlen konesalissa. Aikaa minulta niiden kirjoittamiseen meni, mutta toisaalta tämä on vapaa-aikaani, ja sen käyttäminen intohimoprojekteihin ei ole koskaan hukkaanheitettyä.

Asiaan.

Ensinnäkin pitää taas sanoa, että tällaisten TAPAUS-kirjojen ei pitäisi päästä valumaan minulta ohi. Pitäisi ottaa tavaksi lukea New York Timesista kirja-arvosteluja. Sitä Review of Booksia ei enää erillisenä edes ole, googlasin nyt. Ei tämä ollut siis sen lehden listaus. Eikä kyllä New York Timesinkaan. Jonkun laatulehden se oli, Oskari Onnisen Twitteristä bongasin. Vulture ehkä. Joka tapauksessa pitäisi skarpata. (EDIT: Se oli Vulturen listaus, nyt löysin itsekin. Paljon hyviä kirjoja, tuo 2666 pitää ehdottomasti lukea).

MUTTA SIIS.

Kirja kertoo Sibyllasta ja hänen pojastaan Ludosta, jotka asuvat Lontoossa. Sibylla on alun perin amerikkalainen motelliketjun omistajan tytär, mutta hän muuttaa Lontooseen ja saa yhden illan jutun lopputuloksena pojan. Hän ei koskaan ilmoita pojan isälle raskaudesta, mistä syystä Ludo kasvaa ilman isää. Superälykäs poika jaksaa 11-vuotiaaksi ennen kuin ottaa itse selvää isästään. Löytö on pettymys, joten hän esittäytyy muillekin potentiaalisille isäehdokkaille heidän kadonneena poikanaan.

No, kerroinpa koko "juonen", mutta sillä ei ole kyllä mitään merkitystä.

DeWittin kirja on eritoten muodon juhlaa. Hän on kirjoittanut sen välillä haastavaltakin tuntuvassa rytmissä, jossa välimerkkejä ei juuri käytetä ja puhujat saattavat vaihtua kesken lauseen. Tyyli on kuitenkin intuitiivinen, ja kun siihen tottuu, keskusteluissa pysyy paljon luonnollisemman tuntuisesti mukana kuin
- Ai niin jaa juu mitä, Jussi sanoi.
- Olet idiootti, Suvi sanoi.
-tyylissä.

Mutta on sisältökin kadehdittavan punnittua ja ajatuksia herättävää. Neljävuotiaana kreikkaa ja japania opettelevan lapsineron älyllisesti perusteltu isänkaipuu on sydäntäraastavaa, ja oikean isän osoittautuminen pettymykseksi oivaltavaa. Ludo siis tavallaan ymmärtää, miksi äiti salasi asian häneltä (ja myös lukijalta, sillä äiti kutsuu Ludon isää Liberaceksi kertoessaan alkuperäistä tarinaa lukijalle). Muiden isien joukossa on kirjailijoita ja matemaatikkoja, jotka suhtautuvat vaihtelevin tavoin Ludon isyysväitteisiin. Surullisin on kuitenkin viimeiseksi tavattu sankaritoimittaja Red Devlin, joka ei oikein pääse takaisin perhe-elämän rytmiin oltuaan 8 vuotta vankina Palestiinassa.

Sibylla did not say anything for a very long time. I knew what she was thinking anyway. The silence stretched out, for my mother was debating inwardly the right of one rational being to exercise arbitrary authority over another rational being on the ground of seniority. Or rather she was not debating this, for she did not believe in such a right, but she was resisting the temptation to exercise such power sanctioned only by the custom of the day. At last she said: Well then I’ll see you tomorrow.

Myös Sibyllan vanhemmuuden kokemus on hienosti kuvattu. Hän on "vapaata kasvatusta" kannattava äiti, joka myös avoimesti myöntää, ettei aina jaksa keskittyä Ludon tarpeisiin. Hän hylkää akateemisen uransa ja ryhtyy naputtamaan lehtien vuosikertoja sähköiseen muotoon, mikä ajaa perheen krooniseen köyhyyteen. Ludo on liian älykäs brittiläiseen peruskouluun, joten hän tyytyy ajelemaan Lontoon Circle Line -metrolinjaa ympäri ja sivistämään itse itseään.

Essentially the film is about the importance of rational thought. We should draw our conclusions from the evidence available rather than from hearsay and try not to be influenced by our preconceptions. We should strive to see what we can see for ourselves rather than what we would like to see.

Kirjan nimi tulee Akira Kurosawan Seitsemän samuraita -elokuvasta, jota Sibylla pakonomaisesti katsoo, ja jonka myös Ludo tuntee tarkasti. Ilmeisesti Sibylla yrittää opettaa Ludolle miehen mallia elokuvan samuraiden avulla, joiden kunniakäsitys on tietenkin superankara.

I waited two or three hours until I was pretty sure there was nothing left but a thing in corduroy trousers and a blue shirt. The clubbed child and the weeping eye and the smiling chessplayer were gone. I took his hand in mine. It was still warm, but cooling. Then I sat on the bed beside him and put his arm over my shoulder.

The Last Samurai on ilmestynyt myös suomeksi nimellä Viimeinen samurai, mutta tätäkään en osaa kuvitella käännettynä lukevani, sen verran ainutlaatuista DeWittin kieli on. Kirja oli paikoin jopa hieman uuvuttava, mutta ehdottoman palkitseva. Itselleni se ei ole lähellekään 2000-luvun paras romaani, mutta erittäin hieno teos joka tapauksessa, jota voin lämpimästi suositella kaikille huipputasoisista romaaneista kiinnostuneille.



Posted in , , , | Leave a comment
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...