Lukuvinkki: Nathan Hill - The Nix

Käytin tämän kirjan lukemiseen aika kauan, ottaen huomioon miten paljon siitä pidin. No, tavallaan parempi, pääsi kunnolla nautiskelemaan. Pureskelemaan, mitä näitä on.

Kyseessä on pari vuotta sitten ilmestynyt "suuri amerikkalainen romaani" (jep, näihin aina lankean), josta kuulin kirjakerhomme jäseneltä. Koska kirjakerhot ovat Illuminatiin verrattavia salaseuroja, en kerro kuka hän oli. Kuten en sitäkään, keneltä Kirjaviinikerhon jäseneltä kuulin seuraavaksi lukuun ottamastani Little Life (Pieni elämä) -kirjasta.



The Nix on kirjoittajansa debyytti, mikä tuntuu uskomattomalta. Jos ymmärsin loppusanoja oikein, Nathan Hill oli työstänyt tätä kirjaa kymmenen vuoden ajan, mikä kuulostaa realistiselta, niin runsas kirja on.

Olen tästä aiemminkin saarnannut, mutta pitäisi olla joku hyvä kirjamedia joista tällaisista tapauksista kuulisi, jos ei ehdi aktiivisesti seurata Hesarin harvoja kirja-arvioita. Podcasti, anyone? Blogeja on toki paljon, joten pitäisi varmaan lukea niitä vielä enemmän.

"Suuri amerikkalainen romaani" on kirjatyyppi johon rakastun helposti ja usein. Perhettä käsittelevä, vuosikymmenien yli pyyhkivä humoristinen mutta vakava katsaus tuon hienon valtion paidan alle toimii minulle aina. Tai ainakin aina silloin, kun aineksia on riittävästi ja kirjoittajalla varmuutta.

Lyhyesti The Nix kertoo Andersonin perheestä, ja tarkemmin Samuel Andersonista, joka on äidinkielen professori collegessa. Hänen äitinsä katosi Samuelin ollessa 11-vuotias, ja tästä jäi luonnollisesti parantumattomia traumoja, joita The Nixissä lähdetään avaamaan.

(Tämä kaikille talojen remontoijille): "On television, the husband was being interviewed about how he sent his wife to a giant home-improvement store to fetch a tool that does not actually exist: a countertop caliper. “These people can’t repair their relationship,” Faye said, “so they repair their relationship’s largest metaphor.”

Samuelin äiti, Faye Andresen-Anderson, ei luonnollisesti ole se mustavalkoinen pahis, joksi kirjan alku hänet maalaa, vaan hänen lähtöönsä on painavia syitä. En sano että hyviä, sillä muun muassa juuri tätä kirja pohtii: Voiko olla hyväksyttäviä syitä lähteä perheensä luota sanaakaan sanomatta?

Kirja on rakennettu ehkä Don DeLilloon tai Jonathan Franzeniin verrattuna tarinallisemmaksi, jonka huomasin hieman häiritsevän joissain kohdin. Haluaisin vain kuulla mitä näille ihmisille tapahtuu, en tarvitse välttämättä JUONTA, joka loksahtelee välillä yllätyksellisestikin paikoilleen. Onneksi nämä käänteet eivät kuitenkaan olleet The Nixin tärkein anti, joten liian tiiviistä juonesta allergisia reaktioita saavatkin voivat tästä nauttia.

Useimmiten kirja kuitenkin lähinnä vain hengästytti upeudellaan. Se on niin monin paikoin VIISAS, sortumatta saarnaamiseen. Tämä on äärimmäisen vaikeaa, mutta Andersonien elämää poukkoillen seuratessa oppi itsestäänkin jotain. Mikä on tietenkin suurinta mitä romaani voi lukijalleen antaa. Henkilökohtaisesti uskon, että romaaneista voi muutenkin oppia paljon enemmän kuin mistään tyrkyttävästä self help -oppaasta. Johtuen ehkä siitä, että kun omalle oivallukselle jätetään se kriittinen pieni tila, oppi ja oivallus on konkreettisemman tuntuinen.

"Time heals many things because it sets us on trajectories that make the past seem impossible."

 Ja silti The Nix ei ole liian vakava. Se tekee päähenkilöistään pilkkaa, eli se tekee itsestään pilkkaa. Toki se pilkkaa lempeästi myös Amerikkaa, mutta mikään itseruoskinta tämä ei ole. Meta-tasolla kirja piikittelee jopa kirjailijalle itselleen:

“Plus it’s a little coming-of-agey.” “You didn’t like it much, did you.” “Slipped into some familiar coming-of-age conventions, is all I’m saying. Also what’s the big message here? What’s the life lesson?” “What do you mean?” “It’s no secret that most memoirs are really self-help books in disguise. So what’s your book going to help people do better? What is it going to teach?” “I have not thought about that for even one second.” “How about, for your life lesson: Vote Republican.” “No. That is not at all what I’m writing about. Not in the same galaxy.” “Listen to Mister Artist Guy all of a sudden. Look. In today’s market, most readers want books with accessible, linear narratives that rely on big concepts and easy life lessons. The life lessons in your mother’s story are, to put it kindly, diffused.”

Rakastumistani kirjaan edesauttoi varmasti muutamat hyvin vahvasti samaistuttavat kohtaukset. Esimerkiksi nuoren Samuelin ihastuminen kauniiseen Bethanyyn ja sitä seurannut teini-ikäisen pojan päänsisäinen paniikki oli hyvin tutun tuntuisesti kuvattu. Itselle tuttuja tapahtumia tietysti tulee vastaan melkein kaikissa lukemissani romaaneissa, mutta vain harvoin ne osuvat niin suoraan kuin The Nixin tapauksessa. HIeno tunne.

Koska kirjassa tosiaan on JUONI, en nyt halua spoilata sitä liikaa. Sanonpahan vaan, että minusta The Nix kertoo ensisijaisesti pakenemisesta. Luonnollinen liskoaivojen reaktio, jolla voi olla elämänmittaisia seurauksia.

Samuel pakenee sitä tosiasiaa, ettei ole saanut mitään aikaiseksi elämässään. Hän pakenee sitä, ettei uskaltanut yrittää saada Bethanya omakseen. Hän pelaa World of Warcraft -henkistä peliä, joka ehkä pakenemisen kuvauksena on jo aavistuksen kulunut, mutta Hill osaa kuljettaa tarinaa myös virtuaalimaailmassa, vaikkei Neal Stephensonin Reamden tai Ernest Clinen Ready Player Onen (ei helvetti, olen lukenut nuo kirjat KUUSI VUOTTA SITTEN, jos olisi pitänyt arvata olisin sanonut kaksi) tasolle päästäkään. Pwnagen sairasvuoteella käyty keskustelu on sekä osoitus virtuaalimaailman onnistuneesta upottamisesta romaaniin, mutta myös Hillin huumorista.

Faye pakenee tietysti epäonnistunutta elämäänsä, itseään toisin sanoen. Aivan kuten isänsäkin. Ja poikansa, tietysti. Tarina siitä, miksi Faye pakeni perheensä luota Samuelin ollessa 11-vuotias on raivostuttava ja mahtava.

Lyhyesti sanottuna: Kehun tätä kirjaa lähes varauksetta. Jos nyt pitää jostain motkottaa, omien somekanavien keksiminen ja näppärä esittely oli raskasta, samoin virtuaaliroolipelin maailman esittelyyn oli käytetty liikaa aikaa. Lisäksi "suurissa amerikkalaisissa romaaneissa" ollaan päähenkilöille usein liian ankaria, mikä tekee hahmoista paikoin epäuskottavan tuntuisia. Samuelia lyödään ja löydään, ja silti sieltä kuoriutuu ehjempi ihminen.

Mutta jos pidät romaaneista ja haluat välillä haukkoa henkeäsi kirjallisen upeuden edessä, The Nix on sinun kirjasi.

"The problem is, we can never really feel it. Empathy. Most people think empathy is like understanding someone else or relating to them. But it’s more than that. Real empathy is the actual corporeal feeling of someone else’s emotions, so that it’s experienced not only in the brain but also in the body, the body vibrating like a tuning fork to the sadness and suffering of another, as in, for example, you cry at the funerals of people you never even knew, you feel actual physical hunger when you see a starving child, you get vertigo when you watch an acrobat. And so forth.”

Posted in , , , , , | 2 Comments

Lukuvinkki: Tommi Liimatta - Jeppis

Sain tämän oikeastaan luettua toissapäivänä, joten lasketaan vielä mukaan 2017 kirjoihin. Pitänee tehdä niistä kokoomaposti. En lukenut niin monta kirjaa (18 plus lapselle luetut 2-3) kuin olisin halunnut, mutta toisaalta viehtymys paksuihin kirjoihin laskee nimikkeiden lukumäärää vaikka sivuja kului paljon.



Diggasin Tommi Liimatan kirjoittamasta Sami Yaffan Tie taipuu -elämäkerrasta, joten Jeppis oli ollut lukulistalla jo pidempään. Kirja on ilmestynyt 2014, ja se on saanut jo jatko-osankin, joten kovin ajankohtaisena kirjabloggaajana en tällä kertaa ole liikkeellä.

Tietämättömille: Jeppis on Pietarsaaren eli Jakobsstadin lempinimi, ja Jeppis-kirja kertoo Tommi-nimisen nuoren miehen elämästä vuosina 1983-1987. Tommi Liimatta taas on paitsi kirjailija, myös mainion Absoluuttinen Nollapiste -yhtyeen NOKKAHAHMO.

Olin itse luullut, että Tommi Liimatta on kotoisin jostain päin Lappia, ja pikainen googlaus paljasti, että tämä luulo on luultavasti lähtöisin Absojen Rovaniemi-juurista. Kirjassa ei tosin alleviivata omaelämäkerrallisuutta, eikä se varsinaisesti ole Jeppiksen pointtikaan, mutta 1980-luvun Pietarsaaren yksityiskohtaisuus on niin runsasta, että tuntuisi oudolta jos Liimatta olisi tutkimustyön kautta halunnut luoda näin aidon tuntuisen ympäristön kasvuromaanilleen, eikä käyttänyt suoraan omia kokemuksiaan.

Kirjan tyyli on hyvin toteavaa. Takakannessa se mainostaa olevansa "hevinkuunteluromaani ilman jälkiviisautta", mikä on mainio kuvaus. Kirjan suurin ongelma on kuitenkin se, ettei toteavuuden taakse ole jäänyt oikein mitään, paitsi erittäin tarkka ajankuva.

Kirjassa ei ole juonta, mikä ei toki ole minulle mikään hyvän kirjan edellytys, mutta kun ensimmäisten kouluvuosien tarkan kuvailun jälkeen ei käteen jää muuta kuin ajatus siitä, että muutamaa vuotta myöhemmin ala-asteen itse aloittaneena voi todeta havaintojen olevan tarkkoja, miettii miksei tämä ole vahvemmin muistelmallinen teos.

Luultavasti siksi, etteivät kaikki tapahtumat ole Liimatalle itselleen sattuneita, tai että muut henkilöt ovat yhdistelmiä monista ihmisistä eikä totuuteen pyrkiminen ollut tärkein päämäärä. Romaanimuoto lienee tällöin hedelmällisempi, mutta itselle askeettisen dokumentaarinen linja ei kyllä tippunut.

Kuten todettua, ajankuvana ja yksityiskohdissa Jeppis on parhaimmillaan. Alemman keskiluokan lapsena itsekin kasvanut voin samaistua melkein kaikkeen Tommin elämässä. Mitään hienoa ja kallista ei edes viitsi pyytää, mutta onneksi on hienoja halvempiakin juttuja. Tai joululahjarahaa. Ja tyhjiä C-kasetteja joille kopioida musaa. Tommin ja ystäviensä intohimon kohde tosin on KISS, melko lailla puoliksi ulkomusiikillisista ja puoliksi musiikillisista syistä. Minulle Metallica ja 1990-luvulle tultaessa kaikki synkempi toimi paremmin. KISS oli sellaista pelleilyä.

Muutamassa kohdassa kirjailija rohkenee laittaa lapsen mieleen suurempiakin ajatuksia, kuten neljännellä luokalla kun Tommi huomaa olevansa aiempaa vakavampi. Lähestyvä teini-ikä heijastuu käytökseen, ja lapsi itsereflektoi niillä työkaluilla joita hänellä on. Mutta muuten kirja etenee kronologisesti kuukausi kerrallaan läpi niitä samoja leikkejä kavereiden kanssa ja hetkiä koululuokassa.

Tavallaan diggailemattomuuteni yllätti, sillä olen aina ajatellut pitäväni vähäeleisestä kerronnasta. Tajusin kuitenkin, että tämän tarinan tasot ovat joko niin yhteiskunnallisia ("tämä oli maailma 1980-luvulla, miltä se näyttää 2010-lukuun verrattuna?") että tulen pohtineeksi niitä oman elämäni kautta, tai sitten tasoja ei yksinkertaisesti ole – eli mainittu dokumentaarinen ote.

Näistä syistä en ihan heti ole Jeppis 2:n tarttumassa. Mutta jälleen: Varsinkin 1980-luvulla kasvaneille varmasti herkullinen katsaus omaan lapsuuteen. Ehkä Jeppis 2:n oletettavasti teini-ikäisessä maailmassa päästään vähän syvempien aiheiden äärelle, elämäkerroissa varhaislapsuus on melkein poikkeuksetta se tylsin osuus, ja tässä oli kyse vain siitä.



Posted in , , , | Leave a comment
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...