Okei, kun olen viime ajat suunnannut luovan energiani Haamuvaltakunta-musiikin tekemiseen niin ei ole ollut energiaa tehdä bloggausta jokaisesta lukemastani kirjasta. Niinpä päätin koota ne ensimmäisen kvartaalin päättymisen kunniaksi yhden postauksen alle.
Joan Didion - Year of Magical Thinking
Joulukuussa alkaneeseen Didion-putkeen piti tuossa alkuvuodesta ottaa heti toinen opus. Tämä on Didionin myöhemmän tuotannon tunnetuin teos, essee-tietokirja aviomiehen kuolemaa seuranneesta surusta.
Netflixistä löytyy Joan Didionista mainio dokumentti, Center Will Not Hold nimeltään, ja siinä todetaan, että tämä on "ensimmäinen ateistin kirjoittama kirja surusta". Väitteen paikkansapitävyydestä en tiedä, mutta Didionin asiaan paneutuva ja samaan aikaan henkilökohtainen tyyli luo todella syvällisen pohjan tälle kirjalle. Didion ei tyydy autofiktion keinoin rypemään surussaan, vaan hän kerää journalismin keinoin lisää lihaa luiden ympärille.
Tämä kirja syvensi Didion-innostustani, mutta romaanitaiteen ystävänä Play It As It Lays viehätti huomattavasti enemmän. Harvinaislaatuinen ja koskettava kirja kuitenkin.
Hilary Mantel - Wolf Hall
Ostin tämän kirjan aikoja sitten ja aloitinkin sitä mutta kiinnostus herpaantui. Otin sen lomalukemiseksi Los Angelesin matkalle joulukuussa ja tämä alkusysäys riitti loppuun asti. Mantel kertoo erittäin yksityiskohtaisesti Henry VIII:n ajoista 1500-luvun englannissa, mutta niin että keskushenkilönä on kuninkaan läheiseksi neuvonantajaksi alimmista yhteiskuntaluokista noussut nokkela ja neuvokas Thomas Cromwell.
Kirja vilisee historiallisia henkilöitä, ja ilman kirjan alusta löytyvää henkilöluetteloa sen seuraaminen olisi erittäin hankalaa. Seuraamista hankaloittaa myös Mantelin tapa vältellä Cromwellin nimen kirjoittamista: Aina kun puhutaan "hänestä" lukijan pitää olettaa että kyseessä on Cromwell, vaikka konteksti antaisi olettaa että viitataan edelliseen nimeltä mainittuun. Minun lukuaivoni ei tottunut tähän käytäntöön koko kuudensadan sivun matkalla, mikä aiheutti hiukan turhautumista, mutta muuten Mantelin historiallinen proosa ilahduttaa monivivahteisuudellaan, "näytä, älä kerro" -asenteellaan ja yksityiskohtien rikkaudellaan.
Tämä oli vasta ensimmäinen kirja trilogiasta. En ole nyt ihan heti seuraavaan osaan tarttumassa, sen verran pitkäpiimäistä Mantelin kerronta kuitenkin on. Kiinnostuin kyllä Boleyneistä ja Tudoreista, ja nyt pitäisi vain selvittää mikä Mantelin kertoma on historiallista ja mikä fiktiota.
Sally Rooney - Conversations With Friends
Olen nyt sitten lukenut kaikki Sally Rooneyt. Normal Peoplesta se lähti, ja vaikka Normal People on edelleen se vahvin ja rakkain Rooney niin kyllä tässä debyytissäkin on paljon mihin ripustautua.
Elementit ovat Rooneynsa lukeneille tuttuja: Nuoria akateemisia aikuisia Irlannissa, hieman heitteillä, itseään ja toisiaan vajavaisuuksillaan satuttaen. Sanomattakin selvää että tällainen keitos maistuu minulle erinomaisen hyvin.
Rooneyn "tyypit" ovat tuttuja 2010-luvun kaupunkilaisille, mutta hän ei maalaa ihmisistä liian karikatyyrisiä, vaikka ensivilkaisulla siltä saattaisi tuntuakin. Ehkä teemojen käsittely on tässä esikoisessa hiukan karskia ja pinnallista verrattuna kahteen myöhempään romaaniin, mutta erittäin toimivaa coming of age- torttua joka tapauksessa.
Jim Shooter & Mike Zecki - Salatut sodat
Egmont julkaisi tästä Marvelin 1980-luvun klassikkotarinasta uuden kokoavan painoksen ja minä sen tietysti tilasin. Luin tämän oikeastaan viime vuoden puolella mutta sisällytän tähän alkuvuoden postaukseen, toivottavasti kestätte.
Alun perin 12 lehdessä julkaistu tarina oli lopulta yllättävänkin ehjä, ja siinä on paljon myöhempiin sarjakuvalehtiuniversumin avaintapahtumiin vaikuttavia kohtia. Muistan, että kun itse luin suomenkielisiä Marvel-sarjakuvia vasta 1990-luvulla, oli Mail Man joutunut alituiseen lisäämään selventäviä asteriskeja, että tässä muuten viitataan sitten Salattuihin sotiin.
Oli siis hieno kokemus vihdoin ymmärtää mistä on kyse, kuten myös on hienoa omistaa tämä nopeasti loppuunmyyty laitos. Suosittelen kaikille MCU-elokuvia seuraavalle tämän lukemista, sillä lähivuosina sama tarina on jossain muodossa tulossa myös Marvel-leffoihin.
Rick Rubin - Creative Act: A Way of Being
Tästä Rick Rubinin luovuuskirjasta on kohistu ainakin omassa internet-kuplassani melko paljon. Ja onhan siinä merkittävä määrä varsin naulan kantaan osuvia ajatuksia luovasta prosessista.
Rick Rubin on, kuten monet varmaan tietävät, musiikkituottaja jonka CV kattaa merkittävän määrän merkittäviä yhtyeitä ja albumeja. Kuitenkaan Rubin ei omien sanojensa mukaan osaa juuri soittaa eikä varsinkaan käyttää studiotekniikkaa riittävällä tasolla levyntekoon. Hänen lahjansa on kuunteleminen ja olennaisuuksien ymmärtäminen ja kirkastaminen.
Tämän kirjan kautta ymmärtää myös millainen oraakkeli Rubin muusikoille varmasti on. Hän ei keskity bridgeihin tai kertsin sointukääntöihin, vaan siihen miten luova ihminen saa itsestään mahdollisimman paljon irti.
Koska kyseessä on amerikkalainen self help -opus, sen heikkoudet ovat samoja kuin muissakin alan töissä: Creative Act sisältää valtavan määrän toistoa ja suurimmat ja kirkkaimmat oivallukset koetaan ensimmäisen 50 sivun aikana. Joko kustannustoimittajat eivät suostu laittamaan self help -kirjaan uutta informaatiota alun jälkeen koska toisto on tärkeää tai koska ihmiset eivät lue self help -kirjoista kuin alun, tai sitten on yksinkertaisesti niin, että useimmiten esiteltävä idea on lopulta sen verran kompakti, ettei taitavinkaan sanankäyttäjä saa siitä kuin 50 sivun verran irti.
Jos pystyy hyväksymään tämän puutteen niin Rubinin ajatuksista pystyy nauttimaan. Kuten mainittua olen itsekin viimeisen vuoden ajan antautunut musiikilliselle luovalle prosessille amatöörimäisen mutta sydämellisen läppäri-indie-aktini Haamuvaltakunnan kanssa, ja olen ollut jopa yllättynyt miten syvälle menevä parantava vaikutus prosessilla on ollut. Siksi Rubinin sanat osuvat otolliseen maaperään, ja uskallan suositella kaikille samaa: Käykää peremmälle mysteeriinne, luovuttakaa ohjat universumille. Voitte paremmin.
The act of creation is an attempt to enter a mysterious realm. A longing to transcend. What we create allows us to share glimpses of an inner landscape, one that is beyond our understanding. Art is our portal to the unseen world.
Stevie Smith - A Selection & Louise Glück - Wild Iris
Runojakin pitää aina lukea! Se tekee hyvää. Nyt minulla on ollut työn alla Nobel-voittaja Glückin pääteokseksikin kehuttu Wild Iris, missä hän kukille, kukista ja kukkien kautta kirjoittamiensa runojen välityksellä kertoo terävän syvällisiä ja joskus hauskojakin huomioita maailmasta. Ei minusta niin hyvä kuin saman kirjoittajan Averno, jonka olen lukenut ainakin neljä kertaa, mutta Glückin tyyliin ällistyttävän ja ihailtavan hallittua sanankäyttöä.
Stevie Smith on 1900-luvun keskivaiheilla vaikuttanut brittirunoilija, jonka tyyli on makaaberin synkkä ja samalla humoristinen. Runoissa on lähtemistä ja kuolemista, kunnes sitten seuraavaksi on vuorossa brittiläiselle keskiluokkaisuudelle irvaileva limerikki.
Tässä kokoelmassa on mukana myös kaksi hänen lyhytromaaniaan jotka edustavat samaa kujeilevaa synkkyyttä kuin runotkin. Jättivät hieman kylmäksi runoihin verrattuna, täytyy sanoa. Mutta ihailen todella Smithin tyylin omintakeisuutta.
Lopetankin tämän kvartaalikatsauksen lainaamalla Stevie Smithin kenties tunnetuimman runon "Not Waving But Drowning"
Nobody heard him, the dead man,But still he lay moaning:I was much further out than you thoughtAnd not waving but drowning.Poor chap, he always loved larkingAnd now he’s deadIt must have been too cold for him his heart gave way,They said.Oh, no no no, it was too cold always(Still the dead one lay moaning)I was much too far out all my lifeAnd not waving but drowning.
Parhaillaan minulla on luvussa kolme kirjaa. Henry Millerin Tropic of Cancer eli Kravun kääntöpiiri (panemista Pariisissa), Esther Perelin Mating In Captivity (panemista pitkässä parisuhteessa) ja Sami Kuuselan Pohjalta - Happoradion tarina (vähemmän panemista).
