Levyarvio: Rosalía - El Mal Querer

En olekaan pitkään aikaan kirjoittanut levyarviota. Tai mitään muutakaan. Kokeillaan miten onnistuu. Siis blogiin en ole, olen minä muuten kirjoittanut kuin hullu.

Nyt oli pakko TARTTUA KYNÄÄN koska käsillä on VALTAVASTI PÖHINÄÄ aiheuttanut VUODEN TAPAUKSEKSIKIN laskettava albumi.



Albumin on tehnyt Rosalía Vila ja sen nimi on El Mal Querer. Se on espanjaa, enkä tiedä mitä se tarkoittaa. Oikeastaan en pidä niin väliäkään. Tai oikeastaan pidän, mutta vain nimen tarkistaminen olisi ihan höpöä, El Mal Quereria kuunnellessa tulee hyvin selväksi, että sanat ovat Rosalialle (en jaksa tuota í:tä) hyvin tärkeitä. Eli kuuntelen tiedostaen, että paljon jää kokematta, mutta parempi sitten olla kokonaan mielikuvituksen varassa kuin googlata vain levyn nimi. Keksin tämän periaatteen äsken ja noudatan sitä nyt tiukasti.

Minä kuulin Rosaliasta ensimmäistä kertaa vähän yli kuukausi sitten. Tämän vuoden huhtikuussa hän julkaisi toista albumia enteilevän Malamente-singlen, joka niin sanotusti kohahdutti ensin Espanjassa ja sitten ympäri maailmaa. Kohahdutti kovuudellaan, siis. Viime vuonna Rosalia julkaisi debyyttinsä Los Angeles, joka ei ollut ihan perinteistä flamencoa, muttei kuitenkaan lähellekään niin rohkeaa ja uutta kuin tämä kakkosalbumi.

Näin noin kuukausi sitten Rosalian livenä Lontoossa. Hän oli pienimuotoisella Euroopan-kiertueella pysähtynyt Itä-Lontooseen noin 500 ihmistä vetävään klubiin. Ulkona parveili lontoolaisia etsimässä lippuja loppuunmyydylle keikalle. Itse olin tuolloin kuullut vasta Malamente-singlen, enkä ollut hirveästi opiskellut artistia muuten, ihan perustietoja lukuunottamatta. Siksi livekokemus tulikin ihan puskista ja läiski avokämmenellä naamalle. Nuori, mutta jumalattaren itsevarmuudella esiintyvä Rosalia ja kuudesta tanssijasta, kahdesta sekvensseri-syna-perkussionistista sekä kahdesta taustalaulajasta koostuva bändinsä soittivat musiikkia, jollaista en ollut koskaan ennen kuullut. Paljolti taputuksiin ja Rosalian huikean syvään ääneen perustuva show oli juuri niitä, joita vaan toljottaa suu auki aina silloin kun ei yritä kuvata keikasta jotain suttuisia videonpätkiä, että vielä seuraavanakin päivänä uskoisi mitä tuli nähtyä.

Käsittämätön liveartisti. Toivottavasti Flow-festivaali nappaa keikalle. Tämä kirjoitus kuitenkin käsittelee tuota albumia, jonka ruinasin hetimiten Lontoosta paluun jälkeen ennakkokuunteluun. En ole tänä vuonna kuunnellut mitään albumia yhtä paljon kuin tätä, ehkä Jonathan Wilsonia ja Pyhimystä lukuunottamatta. Tykkään tässä El Mal Quererissa siitä, miten se vie paikkoihin eikä tyydy olemaan missään kohtaa tylsä tai tavallinen.

En tietenkään tunne flamenco-musiikkia kovin syvällisesti, mutta aiheesta gradunkin kirjoittanut Rosalia leikkii tunnistettavasti genren konventioilla. Hän ei kuitenkaan tyydy kuppaamaan flamencon temppukirjaa muuttaakseen sen pop-musiikiksi, vaan sielua raastavissa tulkinnoissa on hyvinkin kyse jostain olemisen ja surun ytimestä jonka yhdistän flamenco-musiikkiin. Biisit on toteutettu ilman kitaraa suurimmalta osin, mikä varmaan on se uudistusmielisin osa El Mal Quererista.

Oikeastaan konsepti tai genren uudistaminen ei ole minusta tässä edes parasta, vaikka Rosalialle kuulemma (levyä kuunnellen tämä käy myös selväksi) konseptit ja kokonaisuudet ovatkin tärkeitä. Levyn musiikki on se, mikä tästä tekee niin hyvän. Biisit vaihtelevat kakkosbiisi Que No Salga La Lunan (jossa kitara soi) armottomasta paukutuksesta Di Mi Nombren, Malamenten ja Pienso En Tu Miran moderniin poppiin tai Bagdadin Timberlake-lainoihin. Toisaalta mukana on myös vähäeleisiä punaviininpunaisia sydänveren vuodatuksia kuten Maldicion tai A Ningun Hombre.

Armottomaan uudelleenkuuntelubiliteettiin on varmaankin syynä juuri se, että musiikki kuulostaa niin uudelta. En ole aiemmin kuullut mitään vastaavaa. Toisaalta BIISEINÄ nämä ovat myös upeita, ja kuten tuli todettua, niin Rosalian ääni on kuin pehmeitä, teräviä veitsiä viiltämässä kurkkua auki. Tällaisia levyjä tulee harvoin.

Vuoden 2018 parhaita levyjä, ellei jopa paras. Sanomattakin selvää, että PALVON.



Posted in , , , | Leave a comment

Lukuvinkki: Sylvia Plath - The Bell Jar (Lasikellon alla)

Mitäpä sitä muuta syksyn pimetessä lukisi kuin Sylvia Plathin ainoan romaanin, masennusklassikon, yhden 1900-luvun tärkeimmistä kirjoista. Jätti jäljen.




The Bell Jar (suomennettu nimellä Lasikellon alla) on vahvasti omaelämäkerrallinen kertomus Esther Greenwood -nimisen naisen masennuksesta ja kamppailusta sukupuolirooleja vastaan. 

En ole koskaan sairastanut masennusta, joten kaikki aiheesta tietämäni perustuu kirjoihin ja ihmisten kertomuksiin. Esther Greenwoodin vajoaminen masennukseen, ja kuvaus lasikuvun alla olemisesta teki varsin vavahduttavan vaikutuksen. Se puki masennuksessa ilmeisen yleisiä tunteita sanoiksi tavalla, jota en ole aiemmin kokenut. Voimattomuutta, piinaa ja yleistä kaiken päällä vellovaa sumua. Epätoivoa, ja ihmisten ymmärtämättömyyttä. 

(I felt very still and very empty, the way the eye of a tornado must feel, moving dully along in the middle of the surrounding hullabaloo.)

Tarinassa Greenwood on ensin New Yorkissa muotilehden toimituksessa kesätöissä stipendin turvin. Lahjakkaita stipendiaatteja kierrätetään juhlissa, ja heille korostetaan, että pitää olla kiitollinen näin hyvästä kohtelusta. Esther ei kuitenkaan tunne muuta kuin kyllästymistä ja inhoa. Ja väsymystä. Sitten ahdisteleva mies laukaisee hänessä lopullisen romahduksen juuri kotiinpaluun kynnyksellä. Mekot lentävät kadulle, ja Esther palaa kotiin huomatakseen, että hän ei ole saanut toivomaansa stipendiä kirjoitusopintoihin. 

Alkaa unettomuus, yhä vakavammiksi käyvät itsemurhayritykset ja lopulta kellarissa pillereiden yliannostus ja makaaminen tiedottomana niin kauan, että Estherin äiti luulee jonkun siepanneen hänet. Todella kylmäävä kohtaus.



Sitten mielisairaala, sähköshokkihoidot, muut potilaat ja ymmärtäväisen naispsykiatrin tuella koettu tilan kohentuminen.

Romaani kertoo paitsi masennuksesta, myös Estherin ahdistuksesta naisille asetettuja rooleja vastaan. Hänen odotetaan olevan neitsyt, mutta hänen idioottimainen sulhasensa on edellisenä kesänä paljastanut paneskelleensa huvikseen. Hänen odotetaan etsivän aviomiehen ja asettuvan aloilleen. Hän haluaisi olla vapaa, mutta vapaana hän on miesten armoilla. Lopulta ehkäisykierukka auttaa häntä vapautumaan perheodotuksista, ja hän lunastaa vapautensa myös tällä tasolla.

Tarinassa on tiettyjä yhtäläisyyksiä Mad Meniin (kirjoitin aiheesta täällä), jossa naiset ovat niin ikään yhteiskunnan (eli toisin sanoen itsensä, ystäviensä ja miestensä) odotusten vankeja. Ainakin Donin ensimmäinen vaimo Betty Draper kärsii tästä huomattavasti. 

And I knew that in spite of all the roses and kisses and restaurant dinners a man showered on a woman before he married her, what he secretly wanted when the wedding service ended was for her to flatten out underneath his feet like Mrs. Willard’s kitchen mat.

Vahvimpana itselleni jäi kuitenkin mieleen masennuksen kuvaus. Saavutettu terveys on suhteellista, ja hyvin hauraan oloista, mutta lopulta hoidot tehoavat, ja Esther saa jonkinlaista otetta elämästään. Loppu tosin jättää hänen tulevaisuutensa avoimeksi.

Lisäkierroksia kirjan lukemiseen saa siitä tiedosta, että kirjailija Plath teki itsemurhan vain muutama kuukausi kirjan julkaisemisen jälkeen, ja että tarina perustuu monelta osin hänen omiin kokemuksiinsa. Minusta tosin tuntuu, ettei kukaan ei-masennuksen kokenut voisi kirjoittaa näin hyytävän todentuntuisesti aiheesta. Ei edes psykiatri tai mielenterveyshoitaja, tai masennusta sairastavan läheinen. 

I knew I should be grateful to Mrs. Guinea, only I couldn’t feel a thing. If Mrs. Guinea had given me a ticket to Europe, or a round-the-world cruise, it wouldn’t have made one scrap of difference to me, because wherever I sat—on the deck of a ship or at a street café in Paris or Bangkok—I would be sitting under the same glass bell jar, stewing in my own sour air.

Minusta joka tapauksessa tuntuu, että opin jotain. Siis sen lisäksi, että pääsin lukemaan erittäin vahvatunnelmaisen ja armottoman romaanin. Tämän lukeminen jätti jäljen, kuten tuossa alussa mainitsin. Sellaista ihminen kai lukemaltaan kaipaakin. Että kirja ravistaisi sisintä, yrittäisi saada pintaan jotain sellaista, jota ei tiennyt itsessä olevankaan. Tai ehkä se on kirjan antamaa. Olen joka tapauksessa kiitollinen, että luin tämän. 

Tällä hetkellä luvussa pitkään kesken ollut Umberto Econ The Name of the Rose, sekä Vulture-lehden "2000-luvun parhaat romaanit" -listan kärjestä poimittu Helen DeWittin The Last Samurai. 

There ought, I thought, to be a ritual for being born twice—patched, retreaded and approved for the road.


Posted in , , , , , | Leave a comment
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...