Kesä-heinäkuun musavisa 2017

Tästä kauan kaivattu kesävisa. Olleet visat vähän tauolla mutta nyt taas tyckiting. Jakakaa, iloitkaa, suruitkaa. Täyden kympin tulokseen vaaditaan laaja-alaisuutta.




Posted in | 2 Comments

Lukuvinkki: Ernest Hemingway - Old Man and the Sea (Vanhus ja meri)

Ihan googlea varten lisäsin tuon suomennoksen, joten jos hakurobotti osaat suomea niin ehkä tämän seikan avoin myöntäminen heti tekstin alussa tiputtaa minua hakutuloksissa alaspäin. En välitä, olen satakuntalainen mies, ja elän ja kuolen rehellisyyteni kanssa.

Alkujakso joko liittyy tai ei liity käsittelyssä olevaan teokseen. Hemingwayn kenties kuuluisimman romaanin ruotiminen puolivillaisessa harrasteblogissa tuntuu vähän samalta kuin jos ajaisi Nissan Micralla Monte Carlon casinon parkkipaikalle, mutta koska olen tämän nyt lukenut, niin saatte luvan kuulla ajatuksiani kirjasta.



Internetissä kiertää Hemingwayn kuva, jonka päälle/viereen on kirjoitettu: "There's nothing to writing. You just sit at the typewriter and bleed". En tiedä onko hän oikeasti sanonut näin, mutta olen aina pitänyt tuosta lainauksesta, suurelta osin sen hemingwaymaisen reteyden vuoksi.

Hemingwaylta olen aiemmin lukenut Kenelle kellot soivat, josta pidän valtavasti, sekä Nuoruuteni Pariisi, joka on vähän heppoisempi elämäkerrallinen kuvaus ryypingeistä Euroopan kulttuuripääkaupungissa. Tämä helmi on kuitenkin jäänyt jostain syystä väliin, kunnes Kindlen algoritmi ehdotti sitä minulle.

Vanhus ja meri on maineensa veroinen pienoisromaani. Itse pidän enemmän For Whom the Bells Tollista, syistä jotka kerron myöhemmin.

Jos et tiedä mistä tässä kirjassa on kyse, niin synopsis lyhyesti tämä (sisältää spoilereita, mutta tavallaan se on tässä kirjassa ihan sama): Vanha kuubalainen kalastaja on ollut 84 päivää ilman saalista. Hänen rakas apupoikansakin on vanhempiensa vaatimuksesta siirtynyt onnekkaampien kalamiesten veneisiin.

Sitten vanhus lähtee hieman tavallista kauemmas rannasta kokeilemaan onneaan, ja valtava marlin (ilmeisesti purjekala) nappaa kiinni hänen syöttiinsä. Pappa ja veneensä kulkevat purjekalan perässä kaksi päivää ja yötä, kunnes sinnikäs väsytystaistelu tuottaa tulosta, ja pappa saa vihdoin purjekalan hilattua veneensä vierelle, jossa iskee kalan harppuunalla kuoliaaksi.

Ei kun purjekala kiinni veneeseen ja kohti kotisatamaa! Harmi vaan, että hait rupeavat hyökimään kuolleen kalan päälle, näykkien siitä valtavia palasia. Kun vanhus vihdoin pääsee kotirantaan, kalasta on jäljellä enää valtava ruoto, pää ja pyrstö.

Then his head started to become a little unclear and he thought, is he bringing me in or am I bringing him in? If I were towing him behind there would be no question. Nor if the fish were in the skiff, with all dignity gone, there would be no question either. But they were sailing together lashed side by side and the old man thought, let him bring me in if it pleases him. I am only better than him through trickery and he meant me no harm.


Mistä tässä kirjassa sitten OIKEASTI on kyse? No, tarina ilmiasultaan on tietysti juuri sellaista miehisyyttä ja glooriaa kärsimyksestä, jota Hemingway tuntuu diggaavan. Hän on vahvan ja toteavan kerronnan erikoismies, ja tässä kirjassa (hänen viimeinen suuri romaaninsa) kirjailija on hionut kykynsä niin hienoon tikkiin, että sittemmin vain Cormac McCarthy on pystynyt tekemään sanoista näin pelkistettyä ja raakaa - vittu ELÄMÄNMAKUISTA - tarinaa.

Kirjassa on 85 sivua (Kindle-versiossa ainakin), ja suurin osa tästä ajasta ollaan vanhuksen seurassa hänen "skiffissään", joka suomeksi on ilmeisesti skifferi. Pieni vene, siis. Vanhus ei suhtaudu saaliiseensa tai ammattiinsa vähätellen. Hän ei kiroa, että voi perse kun pitää lähteä raatamaan. Hänen ylpeytensä estää häntä myöntämästä entiselle apupojalleen, että päin vittuahan tämä menee.

Aika menneen maailman narratiivia, jota nykyään käyttävät hyväkseen lähinnä ne, jotka yrittävät saada jonkun tekemään ne kurjemmat hommat kurjalla palkalla. Mutta tunnen silti tarinan vahvuuden ja yhteyden ihmisen liskoaivoihin. Ylpeys siitä mitä tekee, pystypäin vaikka missä olosuhteissa.

No, tämä on siis ilmiasu. Valittamatta, nurisematta työtään suorittava ihminen joka osaa olla ylpeä ammattitaidostaan tulosten uupuessa.

Rivien välissä on sitten kaikkea muutakin. Tarinan lohduttomuus yrittää kai sanoa jotain satakuntalaista. Ken kuusen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa. Mitäs lähdit liian kauas kalaan, haukkasit suuremman palan kuin mihin sinusta on. Tämän pappa myöntää itselleen paluumatkalla. Olisi vaan pitänyt pysytellä lähivesillä ja koittaa napsia omaan profiiliin sopivia pikkusaaliita.

Sitten on raamatullinen taso. Ihmisen kilvoittelu ja kiirastuli, jossa nöyryys tuo lopulta armon. Köyden pitely kahden päivän ajan saa vanhuksen kämmenet vuotamaan verta, vähän niin kuin tiedätte kyllä kenellä. Taisi itse asiassa olla, että jossain kohtaa kipua verrataan suoraan siihen kun "naula iskee kämmenen läpi puuhun" (vaikka myöhemmin on taidettu tutkia, että ristiinnaulitseminen on tapahtunut ranteen läpi, ei kämmenistä, joten se siitä stigmatasta).

Luonnon arvostaminen tuntuu myös ylväältä. Alkuperäiskansojen tyyliin saalista pidetään suuressa arvossa. Se ei ole vakuumiin pakattu ateria, vaan "brother", jota pappa lupaa yhdessä vaiheessa olla edes syöttämättä kenellekään kaiken heidän yhdessä kokemansa takia.

Itselleni selvittämättömimmäksi seikaksi jäi apupojan osuus. Pappa kaipaa useaan otteeseen pojan perään; sanoo ääneen, että olisipa poika täällä. Kaipuulle on tietenkin ihan käytännön syitä, sillä jättikalan kesyttäminen olisi huomattavasti helpompaa kahdestaan, mutta mainintoja tulee niin usein, että pojalla on varmasti jokin muukin merkitys.

No one should be alone in their old age, he thought. But it is unavoidable.


Kenties pojan poistuminen korostaa sitä, ettei vanhuksella ole omia lapsia. Mainitaan, että hänellä oli vaimo, mutta lapsia mielestäni ei. Tai jos niitä on, he eivät ole kalastajia. Santiagon (vanhuksen nimi) ylväs ammatti ja suku sammuu, kun hänen ruoskittu ruumiinsa lakkaa jaksamasta.

Tai ehkä vanhus on keskittynyt kalastamiseensa liikaa. Hänellä ei ole enää ketään jäljellä, mutta kalassa hän käy, vaikka 84 päivään ei ole tullut saalista. 1950-luvun Kuuba on toki vanhakantainen paikka, mutta lopussa rantaravintolassa istuvat turistit luovat kontrastia vanhuksen ja nykymaailman väliin. Turistit luulevat kalanruotoa hain jäännöksiksi. Eivät raukat tiedä.

On siinä kerroksia kuulkaa.

En keksi mitään syytä, miksei tätäkin kirjaa kannattaisi kaikkien lukea. Se on äkkiä luettu, mutta sitten se jää aivoihin pyörimään, niin kuin parhailla romaaneilla on tapana.

Tosin kuten alussa mainitsin, minulle For Whom the Bells Toll on edelleen tärkeämpi Hemingway. Se johtuu viehtymyksestäni pitkään muotoon. Tiiviissä romaanissa jokainen sana on tärkeä ja punnittu, eikä Hemingway epäonnistu tässä, mutta laajemmassa ja massiivisessa kirjassa on aina jotain taianomaista johon lankean. Enkä siis tarkoita pelkästään "immersion" kokemuksen syvyyttä, joka ei kaikissa romaaneissa ole ollenkaan se pointti, vaan kerta kaikkiaan lukemiseen käytettyä aikaa (ehkä). Joka tapauksessa tästäkin kirjasta jäi lyhyytensä vuoksi sellainen fiilis, että aivan kuin olisin lukenut jonkun hineon romaanin tärkeän jakson, enkä kokonaista romaania. Enkä sano sitäkään, että itsetarkoituksellinen pitkittely olisi järkevää - päinvastoin, se on kaikkein tuskallisinta. Mutta jos ja kun on aineksia, niin pitkällä pärjää paremmin. End of rant.

Besides, he thought, everything kills everything else in some way. Fishing kills me exactly as it keeps me alive.




Posted in , , , , | 2 Comments
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...