Hip hei ja taas mennään. Ollut niin painavia kirjoja että pakko purkaa tässä jo yhden kuun jälkeen ettei tule yhteen blogaukseen liian paksulti sanottavaa.
Virginia Woolf - Mrs. Dalloway
Jos puhutaan modernismista kirjallisuudessa, niin useimmiten mainitut teokset ovat T.S. Eliotin The Waste Land, James Joycen Ulysses ja Virginia Woolfin Mrs. Dalloway. Kaksi ensin mainittua olen jo lukenut (Waste Landin moneen kertaan) joten oli selvää että Woolfin näkemykseen pitää myös tutustua.
Eikä se pettänyt.
Mrs. Dalloway on valtavan tiivis romaani. Woolf rytmittää tekstiään kiihkeästi ja tulee lyhyessä romaanissa käyttäneeksi enemmän puolipisteitä kuin mihin olen tätä ennen törmännyt koko lukuhistoriassani. Ja toki teoksen tunnistaa myös modernismiksi: Löytyy symboliikkaa, tajunnanvirtatekniikkaa, vaihtuvia kertojia, vaihtuvia näkökulmia ja mitä vielä.
Niin, romaani sijoittuu yhteen päivään, aivan kuten Ulysseskin. Jos Ulysseksen päivä on 16. kesäkuuta, niin Dalloway Dayta vietetään vakiintuneen tavan mukaan 13. kesäkuuta. Ihan kohta siis, nämä molemmat! Ensi vuonna tulee kuluneeksi sata vuotta Mrs. Dallowayn julkaisusta, joten ehkä silloin juhlat ovat isommat, toistaiseksi Ulysses Day on vienyt päiväromaanibileiden kuninkuuspaikan. Dalloway Day voisi olla myös viikkoa myöhemmin, sillä se sijoittuu "keskellä kesäkuuta olevaan keskiviikkoon", mutta 13. kesäkuuta on tosiaan Woolf-tutkijan päättämä päivä joten sillä mennään.
Vain hiukan yli 120-sivuiseksi romaaniksi Mrs. Dalloway on valtavan tiivis. Woolf maalaa nopein vedoin, ja kirjan iästä huolimatta henkilöt ja heidän tunteensa ovat hyvin tunnistettavia, vaikka Woolf ei todellakaan yliselitä. Ensimmäisessä maailmansodassa traumatisoituneen Septimus Smithin ahdistuksen kuvaaminen tuntuu jopa modernilta, varsinkin kun se on kirjoitettu aikana jona psykoanalyysi ja analyyttinen psykologia olivat vielä uunituoreita ajatuksia. Jungin ja Freudin kirjoitukset toki tunnetusti kiinnostivat modernisteja, joten ehkä Woolf on poiminut sieltä Septimus Smithin oireita ymmärtämättömän kohtelun tuon ajan lääkäreiden käsissä. Upea trauman kuvaus joka tapauksessa.
Varsinaista juonta kirjassa ei tietenkään ole, mutta se kertoo päällisin puolin seurapiirirouva Clarissa Dallowayn päivästä ennen hänen järjestämiään seurapiirijuhlia. Clarissan maailmaa järkyttää heti aamusta hänen entisen ihastuksensa, lapsuudenystävä Peter Walshin vierailu. Clarissa hylkäsi nuoruudessa Walshin naimatarjouksen, ja vaiheilee nyt renttumaisen miehen edelleen tuntuvaa vaikutusta, mutta tajuaa lopulta ettei Walsh olisi tehnyt häntä onnelliseksi - toisin kuin hänen tylsän arvokas poliitikkomiehensä. Walsh käy läpi samaa rullaa, ja katuu jo Intiassa tehtyä säätöään naida brittisotilaan vaimo jonka eroasioita on tullut Lontooseen hoitamaan. No, en aio selostaa koko juonta tässä, mutta kertomani on hyvä esimerkki päänsisäisistä monologeista joista romaani koostuu.
Pidän modernismiromaaneista ylipäätään, koska pidän tavasta jolla ne jättävät ajatukselle tilaa. Siksi Mrs. Dallowaykin tuntui herkulliselta lukukokemukselta joka jäi pitkäksi aikaa päähän pyörimään. Erityisen hieno oli loppu, joka modernismin tyyliin ei ollut mikään juonikuvioiden yhteenpunonta, vaikka tietynlainen kliimaksi olikin.
Joka tapauksessa tämän ja Ulysseksen luettuaan voi hyvin todeta, että taidemuotona romaani ei ole juuri sadassa vuodessa kehittynyt, vaikka tietysti viimeisen sadan vuoden aikana on julkaistu valtava määrä merkittävää kirjallisuutta - koko romaanin kulta-aika periaatteessa. Onkin jännittävää nähdä mitä romaaneille käy tulevaisuudessa kun ihmiset lukevat pitkää muotoa vähemmän ja vähemmän, kuuntelun ja lyhyemmän muodon vallatessa alaa.
Kurt Vonnegut - Breakfast of Champions
Luin pari vuotta sitten uudelleen Slaughterhouse Fiven, ja se pärisi erittäin vaikuttavalla tavalla. Kuten ko. kirjan arviossa totean, rakastin Vonnegutin kirjoja lukioikäisenä, mutta aikuisena uudelleenluku avaa hänen romaaneistaan tasoja jotka menivät aikoinaan kokonaan ohi. Siksi hankin hyllyyn tämän toisenkin Vonnegut-klassikon kun siihen törmäsin Söderin English Bookstoressa muutama viikko sitten.
Efekti oli sama kuin Teurastamo 5:n kanssa: Henkeähaukkovan monitasoista ja ajatuksia herättävää romaanikirjallisuutta, joka puettu Vonnegutille tyypilliseen yliyksinkertaisen ja humoristisen proosan kaapuun.
Breakfast of Champions kertoo lyhyesti sanottuna amerikkalaisesta yhteiskunnasta, itsemurhasta, Slaughterhouse Fiven tapaan vapaasta tahdosta ja mielenterveydestä (tai toisin ilmaistuna mielen sairauksista). Romaani on sikäli intertekstuaalinen että Vonnegut-lukijat tunnistavat siitä monia muissa kirjoissa esiintyviä hahmoja. Toinen päähenkilö Kilgore Trout on useista Vonnegutin kirjoista tuttu scifi-kirjailija, jonka kekseliäitä romaaneja julkaistaan lähinnä pornolehdissä. Hän matkustaa romaanissa Midland City -nimiseen kaupunkiin taidetapahtumaan jossa hänen scifi-romaaninsa juoni suistaa skitsofreniasta kärsivän Pontiac-kauppias Dwayne Hooverin lopullisesti raiteiltaan. Taidetapahtumaan on saapunut myös kirjailija Vonnegut itse, joka tosin tarkkailee tapahtumia sivusta.
Midland Cityn avulla Vonnegut kertaa USA:n historiaa yliyksinkertaistetulla tyylillään. Olen melko varma, että Goodreadsin arvostelijat valittavat n-sanan käytöstä, mutta minä sanoisin että silloin lukijalta menee romaanin pointti ohi. Toki olen valkoinen keski-ikäinen mies joten minun lie helppo sanoa. Mutta joo, n-sanaa jonkin verran luvassa, liittyy elimellisesti kirjan tyyliin ja valittuun aiheeseen, eli tässä tapauksessa sisäänrakennettuun rasismiin joka on USA:n perusta. Vonnegut kirjoitti romaanin heti Slaughterhousen perään, joten hänellä oli melkoinen flow-tila 1970-luvun alussa (BoC ilmestyi 1973).
Rakastan Vonnegutin piilosyvällistä tyyliä ja jatkuvaa oivallusten virtaa. Rakastan hänen tapaansa kuljettaa tarinaa ja teemoja kevyesti kuin heliumpalloa tekstin mukana. Niin perinpohjaisen nerokas tämä ei ollut kuin Slaughterhouse, mutta loistava romaani joka tapauksessa.
Carl G. Jung - Yliluonnollisen psykologiaa
Harvoja suomennettuja Jungeja, jonka löysin mainiosta rajatiedon kirjoihin keskittyneestä Aioni-kirjakaupasta Helsingin Kaartinkaupungista. Vain hieman yli satasivuinen teos kuvaa Jungin potilassuhdetta spiritismissä kunnostautuneeseen 16-vuotiaaseen tyttöön.
Jung käy läpi hyvin yksityiskohtaisesti ja neutraalisti kuvauksen jokaisesta spiritismi-istunnosta ja taustoittaa ensin hieman "yliluonnollisen" psykologiaa yleisesti: Mistä mahdollisesti transsitilassa nähdyt näyt ja käydyt keskustelut syntyvät, miten se vertautuu (1900-luvun alkupuolen) psykologisessa kirjallisuudessa dokumentoituihin ilmiöihin. Lopulta Jung purkaa pala palalta näkijätytön istunnot ja löytää niille psykologisen selityksen.
Kirja edustaa Jungin tuotantoa ajalta ennen hänen kollektiivisen alitajuntateorian kirkastumista, ja on aika yksinkertainen ja tylsä opus verrattuna joihinkin myöhempiin kirjoituksiin tai tutkimuksiin (Aion, Undiscovered Self, Man and His Symbols)
Carl G. Jung - Undiscovered Self
Jungin elämän viimeisiä julkaistuja töitä tässä. Kirja sisältää kaksi esseetä, joista jälkimmäinen, unia ja niiden tarkoitusta luotaava löytyy myös Man and His Symbols -kirjan alusta, mutta siinä selkokielisempänä versiona. Kirjan ensimmäinen essee Undiscovered Self - The Dilemma of the Individual in Modern Society sen sijaan on loistava tiivistelmä Jungin ajatuksista hänen elämänsä loppupuolella. Se on provokatiivinen katsaus nykyihmiseen joka on menettänyt kosketuksen itseensä ja alitajuntaansa, ja joka tätä tyhjiötä täyttämään palvelee joko valtiota, rahaa tai molempia. Jungin Aion-kirjasta tuttu teema uskonnon psykologisesta merkityksestä ihmisen hyvinvoinnille on pinnalla tässäkin tekstissä. Vaikka en kirkkoon kuulukaan niin hämmästyttävää kyllä ymmärrän mistä Jung puhuu - ja olen itsekin joitain vuosia sitten päättänyt, että sen sijaan että käyttäisin energiaa rationaaliseen debatointiin jumalan olemassaolosta, voisin keskittyä elämässäni ihmeen mahdollisuuteen. En siis niin, että toivoisin löytäväni jeesuksen tjsp, vaan että hyväksyn ja kuuntelen mieltäni ja maailmaa, koska se mahdollistaa onnellisemman elämän kuin raivopäinen ateismi. Tälle ajatukselle olen löytänyt valtavasti kaikupintaa Jungin teksteistä - ja tämän lisäksi varsinkin Aion - Researches on the Psychologhy of the Self on erittäin suositeltavaa luettavaa "jumaluuden" synnystä.
Joka tapauksessa Undiscovered Selfissä Jung peräänkuuluttaa ihmisten uskallusta ja halua kasvattaa itsetuntemustaan "individuaatioprosessin" kautta, jonka ytimessä on yhteyden luominen oman alitajunnan kanssa, ja ymmärrys sen kollektiivisesta alitajunnasta ammentaviin viesteihin. Tähän liittyy myös oman "varjon" eli jokaisessa ihmisessä olevan pahuuden hyväksyminen ja siihen tutustuminen.
Kirja on kirjoitettu 1950-luvulla, joten Jung on erityisen kauhistunut Neuvostoliitosta ja uskonnonkaltaisena massana valtiota seuraavista ihmisistä, mutta olen varma että nykymaailman somekulttuuri ajaisi Jungin aivan yhtä jykevään paatokseen. Vaikka hänen peräänkuuluttamansa individualismi on saavutettu, olisi hän varmasti kauhuissaan siitä miten vähän ihmiset uskaltavat kohdata omaa sisintään. Toisaalta yhteisten rituaalien katomainen yhteiskunnasta on myös Jungin mielestä negatiivinen asia. Lääkkeeksi eurooppalaisille hän tarjoaa periaatteessa katolisen kirkon seremoniallista uskontoa, mutta se taitaa olla vähän turhan vaikeasti nieltävä pilleri, ainakin minulle.
Olen kuitenkin kiitollinen siitä että ymmärsin ryhtyä tutkimaan Jungin ajattelua, se on ollut pitkästä aikaa suurimpia ahaa-elämyksiä tuottavaa kirjallisuutta. Vielä on muutama avainopus lukematta, onneksi.
