Archive for lokakuuta 2015

Lukuvinkki: Harper Lee - To Kill a Mockinbird (Kuin surmaisi satakielen)



Klassikoiden kahlaaminen jatkuu. Jos olette lukeneet tätä blogia pitkään, tiedätte että minulla on sanonta joka kuuluu "kirjallisuuden klassikot eivät yleensä petä". Harper Leen rakastettu To Kill a Mockinbird tekee poikkeuksen tähän viisauteen.

Tartuin kirjaan tietysti siksi, että Harper Lee julkaisi jatko-osan tälle kirjalle, minkä johdosta Mockinbirdistäkin kirjoiteltiin jälleen lehdissä. Facebookin raati suositteli kirjaa myös, joten rohkaistuin.

Tiesin, että kirja taklaa jollain tavoin rotusorron kysymyksiä Yhdysvalloissa. Pelkäsin kirjan olevan nyyhkivä moraaliteetti, mutta tavallaan se oli jotain vielä paljon tylsempää.

Harper Lee on nimittäin päättänyt näyttää maailman epäkohtia kahden lapsen - Scoutin ja Jemin - perspektiivistä. Lapset asuvat (muistaakseni) Alabamassa, joten he vääntävät Etelän murretta, ja kummastelevat ihmisen pahuutta.

Ratkaisu tuntuu jotenkin lapselliselta, varsinkin kun Etelän murretta parodisoidaan niin usein yksinkertaisten junttien murteena. Niinpä kirjasta muodostuu tahattoman koominen kokoelma yksinkertaisen pienen ihmisen yksinkertaista ihmettelyä. "Pa why they gooon deew baaaawd duu daaad maan".

NO EN OSAA kirjoittaa sitä murretta, mutta tuollaista se on.

Lopussa tarina jotenkin avautuu, vaikka siinäkin pelataan ärsyttävästi lapsen näkökannalla, ja sillä etteivät aikuiset kerro lapsilleen kaikkea, vaan jättävät lapset pohtimaan asioiden todellista puolta.

Populaarikulttuurin tuntemusta kirjan lukeminen toki paransi. Jemin ja Scoutin naapurissa asuu mystinen Radleyn perhe, jonka Boo-poikaa ei koskaan nähdä ulkona. Boo Radley's!

Myös perheen ärsyttävän hiljainen-mutta-viisas isähahmo Atticus Finch on muistaakseni saanut lainata nimensä jonnekin.

Jos haluat lukea lastenkirjamaisen ja 2010-luvun ihmisen näkökulmasta mustavalkoisen moraliteettisadun, lue tämä. Muuten: Älä lue.

Jos päätit, että haluat lukea kirjan, suosittelen tilaamaan kirjan Suomalainen.comista tämän linkin kautta - pistävät näet minulle pienen bonarin siitä että linkkasin. Kirja on sinulle ihan saman hintainen kuin muutenkin (9,95€ pokkarina).


Posted in , , | Leave a comment

Haloo Helsingin Ellistä



Olen ajatellut tätä kirjoitusta viime kesästä lähtien, kun näin Haloo Helsinki! -yhtyeen mainion keikan Provinssirockissa. Mietin sitä entistä enemmän viikko sitten Hartwall Areenalla näkemän HH!-konsertin jälkeen.

Mietin sitä, miten onnistunut päätös Haloo Helsingiltä on ollut esiintyä korostetusti yhtyeenä (Elli - tai muutkaan bändin jäsenet - eivät käsittääkseni anna yksin haastatteluja, vaikka iltapäivä- ja naistenlehdet varmasti mieluusti kirjoittaisivatkin Elli-henkilökuvia).

Mietin myös sitä, miten vilpittömältä Elli Haloon pyrkimys suojautua liian avoimelta julkisuudelta tuntuu. Siis, että hän ei suojaa sukunimeään ja arkipersoonaansa jotta saisi ihmisten mielenkiinnon heräämään, vaan hän ihan aidosti haluaa pitää nämä asiat itsellään.

Joku voisi tietysti argumentoida, että mitäs läksit, mutta itse olen kyllä sitä mieltä, ettei artistiksi ryhtyminen automaattisesti tarkoita velvoitetta jakaa elämäänsä kaikkien kanssa. Ja onhan Elli Haloo esimerkiksi Instagramissa, mutta hänen hauskat päivityksensä eivät ole mitään peiliselfieitä, vaan viehättäviä kurkistuksia artistin elämän backstagelle.

Kirjoitukseni pääpointti on kuitenkin se, että Elli on laulaessaan niin auki, että erilliset avautumiset lehtien sivuilla tuntuisivat falskeilta. Tai siis: Toimittajien kautta siivilöity Elli olisi joka tapauksessa etäisempi ja valjumpi kuin se, jonka hän on yleisölleen jo näyttänyt.

Haloo Helsinki! on mitä suurimmassa määrin bändi. Vaikka Elli onkin tuon bändin keulakuva (halusi hän sitä tai ei), ei bändi olisi tässä pisteessä ilman kokonaisuutensa osia. Etenkin Leo otti viime viikonlopun Areena-keikoilla klassista lead-kitaristiroolia onnistuneesti ja oli entistä enemmän framilla, eivätkä Jere ja Jukkakaan jääneet taustalle soittelemaan.

Kuitenkin Ellin ominaisuuksien yhdistelmä tekee hänestä jopa ainutlaatuisen hienon keulakuvan rock-yhtyeelle. Hän on naisellinen, mutta tarvittaessa röyhkeä. Hän on herkkä, muttei todellakaan pelokas. Hän on vilpitön, muttei tilitä. Basso näyttää hänen kaulassaan koomisen isolta, mutta hän runttaa soitintaan kuin Krist Novoselic ikään.

Hän ei edes juuri vaikuta esiintyvän. Teini-iässä Nirvanan (valitsinkohan alitajuisesti äsken vertailukohdaksi Novoselicin) anti-keimailu-asenne oli minulle kaikki kaikessa, ja soittaessaan he eläytyivät musiikkiin, eivätkä niinkään esiintyneet. 

Myöhemmin tajusin, että se on vain yksi esiintymisen muoto, mutta Elli edustaa jollain lailla samaa koulukuntaa, vaikkei hän tiettävästi olekaan ottanut lentävää bassoa kiinni otsallaan.

Haastattelin Haloo Helsinki!:ä ensimmäisen kerran ennen debyyttilevyn ilmestymistä. Bändin miehet olivat vielä yläasteella, ja Elli lukiossa. Tuntui jo silloin hassulta miten luontevia ja tosissaan bändiläiset olivat. Sama luontevuus leimaa heitä edelleen, ja vaikka he ovat edenneet urallaan hyvin suunnitelmallisesti, (nyt seuraa klise) musiikkinsa ei tunnu koskaan puristetulta, vaan aina luontevalta.

En oikein tiedä miten saisin kiteytettyä sen mitä tarkoitan. Haluan vain sanoa, että Haloo Helsinki! ja eritoten Elli Haloo on hieno jatkumo bändikulttuurille ennen sosiaalisen median kaiken näkevää silmää. Elli on osin tahattomasti myyttiseksi noussut hahmo, jonka SIELU on niin kertakaikkisen auki taiteen suhteen, että häntä pitäisi periaatteessa kiitellä avoimuudestaan, ei yksityisyytensä suojelusta.

Jos Elliä verrataan esimerkiksi hieman suositumpaan Cheekiin, joka myös suojelee yksityisyyttään tiiviisti, voidaan todeta, että jälkimmäinen kertoo suojamuurinsa takaa mitä muut hänessä näkevät, kun taas Elli kertoo mitä hän näkee ulospäin.

Siksi olikin niin totaalisen tyhjentävä hetki, kun kuulin ensimmäisen kerran Köpis 2012 -biisin, josta jaksan aina hölöttää, ja joka on HH!-mittakaavassa suoran tunnustuksellinen laulu. Se päästi niin lähelle, että pelotti. Koska totuus on pelottava ja kunnioitusta herättävä ilmestys

Ja näin päättyy espoolainen Haloo Helsinki! -raportti.

Posted in | 2 Comments

Lukuvinkki: Jonathan Franzen - Purity



Kylläpä minulla kesti kauan tämän kirjan kanssa. Purity on huikea romaani, eikä ollenkaan vaikealukuinen, mutta tässä nyt vain oli kaikenlaista, enkä oikeastaan ehtinyt ahmimaan kirjaa missään vaiheessa.

Olen tätä ennen lukenut Franzenilta Correctionsin ja Freedomin, joista kirjoittamani arvostelut kannattaa käydä lukemassa linkkien takaa.

(HUOM! Jos pidit arviosta ja olet aikeissa ostaa kirjan Suomalainen.comista, osta se tämän linkin kautta, niin Suomalainen tyrkkää minulle pienen siivun hinnasta. Kirja on sinulle samanhintainen kuin muutenkin.)

Jos on lukenut Franzenia aiemmin, tietää hänen suvereeniutensa romaanimuodon kanssa. Tai oikeastaan hänen vahvuutensa on (ja olen näköjään puhunut samasta asiasta Freedom-arviossa neljä vuotta sitten) elävien yksityiskohtien runsaus. Franzen kuorruttaa tarinansa niin vakuuttavalla määrällä satunnaiselta tuntuvia supereläviä huomioita, että hänen kirjojaan lukiessa unohtaa uppoutuvansa keksittyjen ihmisten elämään - niin aidoilta yksityiskohtien osuvuus saa ihmiset näyttämään.

Ehkä tämä esimerkki havainnollistaa teille mitä tarkoitan. Miten yksityiskohta on niin elävä, että sitä on vaikea kuvitella keksityksi. Tai ehkä niin terävä, että Franzenin kuvailemaan henkilöön tutustuu kuin varkain. Tässä Franzen kuvaa kahta saksalaista ihmisoikeusaktivistia, jotka kirjan nimihenkilö Purity tapaa Oaklandissa.

She and her boyfriend, Martin, were vacationing in various American slums, ostensibly to raise awareness of their international squatters’ rights organization, and to forge connections with the American antinuke movement, but primarily, it seemed, to take pictures of each other in front of optimistic ghetto murals.


Myöskin olen Franzeneja lukiessa oppinut, että kirjan nimen miettimiseen ei kannata käyttää liikaa aikaa, tai kirjan lukemisesta voi tulla mahdollisten teemaa valaisevien kohtien ylimiettimistä. (Ja arvion loppupuolella paljastan, että olen käyttänyt tämänkin kirjan nimen miettimiseen liikaa aikaa).

Niinpä purity voi joko - näin jälkikäteen mietittynä - tarkoittaa yhden päähenkilön pyrkimystä moraaliseen puhtauteen epäedullisista lähtökohdista (henkilö antoi tyttärelleen nimeksi Purity, mistä kirjan nimi yksinkertaisimmillaan on johdettu), tai sitten se on jotain mitä puolilla päähenkilöistä on, mutteivät osaa arvostaa sitä, ja jota toinen puoli tavoittelee.

Tällä kertaa Franzen on rakentanut romaaniinsa myös aikamoisen juonen. Noissa kahdessa aiemmassa lukemassani kuvataan molemmissa yhden perheen elämää, ja tapahtumat kyllä heittävät perheenjäseniä ympäri maailmaa, mutta Purity on paikoin kuin mikäkin jännityskirja - tosin sillä erotuksella, että jännityskirjailijat eivät ikinä osaisi kirjoittaa näin hienoja henkilöhahmoja.

Juonta lyhyesti, ilman suurempia spoilereita:

Purity Tyler ei tiedä kuka hänen isänsä on, koska hänen äitinsä ei sitä suostu kertomaan. Hän on asunut lapsuutensa keskellä metsää Kaliforniassa, ja romaanin alkutilanteessa hänellä on liian paljon opintolainaa ja paska työ.

Andreas Wolf on alunperin itäsaksalainen internet-sissi, joka julkaisee Bolivian viidakosta käsin Wikileaks-henkisiä artikkeleja. Wolf harrastaa irtosuhteita ja hänellä on erittäin vakavia ongelmia äitisuhteensa kanssa.

Tom Aberrant on Denverissä asuva toimittaja, joka sai kadonneen ex-vaimonsa upporikkaalta isältä rahaa nettilehden perustamiseen. Tom päätoimittaa laatujournalismiin keskittynyttä Denver Independent -lehteä, ja asuu Leila Helou -nimisen Pulitzer-palkitun toimittajan kanssa, joka on myös hänen alaisensa.

Lisäksi on siis Purityn äitiä, Leila Heloun ex-miestä, Andreasin ensimmäistä suurta rakkautta ja vaikka keitä muita. Nämä ainekset Franzen paiskaa alussa melko erilleen, mutta pikku hiljaa kaikki alkaa yhdistyä klassisesti lukijaa palkitsevalla tavalla.

**** TÄSTÄ ETEENPÄIN SPOILEREITA ***

Minusta on hämmentävää että tarina pysyy kasassa, kun mietin moninaisista aineksista Purity on kasattu. Andreas Wolfin, Tom Aberrantin ja Leila Heloun internet-sivujuoni toimisi juuri sellaisena kuin se on - sivujuonena, mutta ilmeisesti Franzen haluaa sillä korostaa hahmojensa luonteita.

Andreas Wolfin hiipivä maanis-depressiivisyys tai skitsofrenia liittyy jotenkin hänen elämäntyöhönsä. Paljastaako hän valtioiden ja yrityksen salaisuuksia yrittäessään elää oman salaisuutensa kanssa?  Eli internetin "demokraattisuus" onkin tässä vain Andreas Wolfin äärimmäisyyttä.

Franzen pääsee käsittelemään myös kirjailijoita Leila Heloun ex-miehen kautta (joka siis on kirjailija). En tiedä onko mies kirjailija siksi, että se vain yksinkertaisesti sopii Leila Heloulle, vai onko hän väline jolla Franzen pääsee heittämään tämän oudon itseensä ja Jonathan Safran Foeriin liittyvän kommentin (vai onko tämä sisäpiirivitsi?):

“Good. Good. And are you a big fan of Jonathan Savoir Faire? So many of my students are.” “You mean the book about animal welfare?” “The very one. He’s a novelist, too, I’m told.” “I read the animal book.” “So many Jonathans. A plague of literary Jonathans. If you read only the New York Times Book Review, you’d think it was the most common male name in America. Synonymous with talent, greatness. Ambition, vitality.


Ja suuryrityksiä. Ja rahaa. Ja taiteilijuutta. Ja yhteiskunnallista aktiivisuutta. Kuten todettua, aineksia on paljon. Mutta silti ne pysyvät kasassa.

Yksi teema saattaa olla puolustuspuhe journalismille. Pelkkä tiedon saatavuus ei riitä, tarvitaan jäsentelijöitä. Tai sitten asiasta puhutaan, jotta voitaisiin korostaa Tomin ja Andreasin erilaisuutta.

Matter was information, information matter, and only in the brain did matter organize itself sufficiently to be aware of itself; only in the brain could the information of which the world consisted manipulate itself. The human brain was a very special case. He ought to have felt grateful for the privilege of having had one, of having played his small part in being’s knowledge of itself. But something was very wrong with his particular brain. It now seemed able to know only the emptiness and pointlessness of being.


Minulle tuli tätä lukiessa hiukan samanlainen fiilis kuin joskus Don DeLillon kirjojen kanssa: Osa ajasta kuluu vain ihaillessa kirjailijan jälkeä. Fanittaen lukemista.

Loppu jäi myöskin hieman tulkinnanvaraiseksi (mikä on minusta MAHTAVAA). Anabel sanoo Puritylle "get out of here both of you", vaikka he ovat fyysisesti kahdestaan mökissä.

Onko Anabelilläkin skitsofrenia? Vai tarkoittaako hän tytärtään ja omaa äiti-rooliaan, jonka Purityn paljastus on tehnyt tarpeettomaksi? Vai näkeekö hän Purityssä jonkun toisenkin hahmon?

En saanut eilen kirjan loppumisen jälkeen unta, ja mietin jopa että oliko kirjasta iso osa jopa vain Purityn kuvitelmaa? Siis se, että Tom tuli tapaamaan Anabelia, ja että tämä oli oikeasti upporikas, ja että hän löysi ainakin jonkinlaisen onnen Jasonin kanssa?

Ehkä tuo on jo liian vainoharhainen näkemys, mutta jotain upeaa loppukohtauksessa joka tapauksessa on. Siis kun Jason ja Purity palaavat kaupungilta ja kuulevat mökissä (tai Purity kuulee...) tappelevien Anabelin ja Tomin äänet.

Kirja kertoo ainakin myös suhteista vanhempiin. Tai ehkä siitä, millä ihmiset kompensoivat puuttuvaa suhdetta vanhempiinsa. Purity ei tiedä missä hänen isänsä on, Anabelin äidin tappoi raha, Tomin vanhemmat eivät rakastaneet toisiaan, Andreasin äiti oli sosiopaattinen hirviö (tosin lähinnä Andreasin mielestä, ja hänen biologinen isänsäkin vaikuttaa kirjassa Andreasin mielikuvituksen tuotteelta) ja Annagretin isäpuoli käytti häntä hyväkseen (ja sai lapiosta, mikä herätti Andreasin Killer-sivupersonan henkiin).

Kuten huomaatte, en ole tulossa mihinkään johtopäätökseen. Mutta kuten olen väsymiseen asti toistellut, rakastan kirjoja jotka jäävät mieleen jylläämään. Kenties loksahtelemaan paikoilleen, mutta ainakin herättämään ajatuksia.

Purity on ensinnäkin hieno näyte Jonathan Franzenin kyvystä kirjoittaa romaani, mutta myös ajatuksia ja hämmennystä herättävä katsaus ihmisen psyykeen. Ehkä hän kirjoittaa lopulta vallasta? Tai sitten se on vain yksi teema... kuka tietää. Ehkä Sarasvuon ohjelman Valta-jakson kuunteleminen ohjasi ajatuksiani siihen suuntaan, mutta jätän teille tähän loppuun viimeisen lainauksen kirjan loppupuolelta. Mitä Purity eli Pip ajattelee vallasta:

Pip nodded, but she was thinking about how terrible the world was, what an eternal struggle for power. Secrets were power. Money was power. Being needed was power. Power, power, power: how could the world be organized around the struggle for a thing so lonely and oppressive in the having of it?

(HUOM! Jos pidit arviosta ja olet aikeissa ostaa kirjan Suomalainen.comista, osta se tämän linkin kautta, niin Suomalainen tyrkkää minulle pienen siivun hinnasta. Kirja on sinulle samanhintainen kuin muutenkin.)

Posted in , , , | 3 Comments

Koeajossa: Tesla Model S





To boldly go where no pop culture blogger has gone before. Eli: Enpä olisi uskonut että jonain päivänä kirjoitan kokemuksiani auton koeajamisesta.

Voin heti tässä alussa vakuuttaa, ettei tämä ole Tuulilasi tai Tekniikan Maailma. En ole tehnyt Excel-taulukoita Teslan ominaisuuksista, tai muutenkaan yrittänyt tehdä tästä tyhjentävää vertailua.

On myös otettava huomioon, etten ole koskaan ajanut yli 100 000 euron bensa-autoa (tai diesel-, neropatit), joten tätä ei voi myöskään pitää suorana vertailuna saman hintaluokan polttomoottoriserkkuihin.

Mutta tulipa kuitenkin tuossa Norjan-reissun yhteydessä ajatus, että vuokrataan Tesla, ja niin myös tehtiin. On nimittäin niin, että vaikka minusta ei parhaalla tahdollakaan saa leivottua ns. "AUTOMIESTÄ", olen ollut melkoisessa Tesla-kiimassa luettuani aiheesta lukuisia artikkeleja, joista voin suositella esimerkiksi uudistuneen Mikrobitin juttua.

Niille jotka eivät tiedä: Tesla on myyttiseksi supersankariksi nostetun liikemies Elon Muskin sähköautofirma, joka on mullistanut sähköautoilun. Ei siksi, että Tesla teknisiltä ominaisuuksiltaan olisi muita sähköautoja edellä, mutta siksi, että Teslan akku yhdistettynä muihin ominaisuuksiin ja onnistuneeseen markkinointiin on tehnyt sähköautoilulle saman kuin Apple älypuhelimille.

Eli tuolla jossain Kainuussa saattaa olla joku Nokia, joka on rakentanut teknisiltä ominaisuuksiltaan Teslaa vastaavan auton jo pari vuotta sitten, mutta eivät ole onnistuneet viemään sitä autotallinsa ulkopuolelle. Joten turha nyyhkiä parin vuoden päästä Talous-Sanomissa, että "MEILLÄ OLI TÄÄ JO". 

Tarpeeton sivujuonne tuo äskeinen, mutta tyypillinen suomalainen markkinointitarina silti.

Okei. Tesla. Meillä oli käytössä tuo perusversio, eli MODEL S, tosin nelivetomalli. Istahdan vuokrausfirman parkkipaikalla auton kyytiin. Kahden iPadin kokoinen näyttö kertoo, että Tesla on "parking modessa". Vuokrafirman misukka häipyy taustalle. Mitäs nyt sitten?

Veivataan kollegan kanssa kosketusnäyttöä ja jenkkiautoista tuttua lasinpyyhkimen paikalla olevaa vaihdevipua. Ei onnistu. 

NOH, kysytään apua, ja jarru pitää tietty olla pohjassa samaan aikaan kun painaa vaihdevipua alaspäin. Ratin välistä näkyvään näyttöön vaihtuu moodiksi D eli Drive.

Tätä ennen ehti tapahtua se, että samainen misukka ajoi Teslan paikalle. Emme vain huomanneet sitä, koska hiljaisissa nopeuksissa Tesla ei pidä käytännössä mitään ääntä. Hiipi siihen taakse saatana. 

Model S ei näytä ulkoisesti pröystäilevältä, tai edes loistoautolta. Uudelta ja hienolta toki, muttei överiltä. Sisällä kaikki on pehmeää nahkaa, jopa ratti, josta on todella miellyttävä pitää kiinni.

Okei, pitäisi ajaa Gardermoenin lentokentältä syvälle Norjan vuoristoon. Jättimäisen näytön ylälaidasta löytyy helposti navigointipainike. Osoitteen syöttämisen jälkeen Tesla ehdottaa heti, että ajetaan matkalle sattuvan Supercharger-pisteen kautta. 

Meille Tesla lupaa täydellä akulla 350 kilometrin ajomatkan. Supercharger-pisteissä (Suomessa kaksi, Norjassa monta, Keski-Euroopassa vielä enemmän. Bensa-asemilla on vähän miedompia latauspisteitä, joiden avulla täyslataus kestää muutaman tunnin, kun Superchargerilla se on alle tunti. Tavallisesta töpselistä täyslataus on noin 12 tuntia.



Mutta ajamiseen: 

JUMALAUTA ETTÄ TÄMÄ LÄHTEE! Norjan teillä ei paljon kaahailla, mutta kun Tesla Model S:n kaasun pääsee painamaan pohjaan, se tuntuu kirjaimellisesti poskissa. En ole koskaan ajanut tällaista autoa. Sähkömoottorin ei tarvitse kerätä kierroksia tai vaihtaa vaihteita, voima siirtyy suoraan renkaisiin. Nelivedon ja leveiden renkaiden tuntuma tiehen on kuin auto kulkisi kiskoilla. Varma ja PÄRÄYTTÄVÄ ajokokemus.

Tunnen testosteronin kerääntyvän elimistössä. Jos se nyt "kerääntyy" yhtään mihinkään. Joka tapauksessa koen aitoa autokiimaa. Tällaista autoilun kuuluisi olla! Eteen aukeaa suora, joku norski on lähtenyt korealla Bemarillaan liikkeelle, mutta minäpä kiihdytän parissa sekunnissa pehmeästi vauhdin 140km:n, ja hiivin Bemarin ohi. 

Ajaminen on siis aivan helvetin hieno kokemus. Muutama moite on, mutta ne koskevat tekniikkaa. 

Ensinnäkin johtuu ilmeisesti "urheilullisuudesta", etten löytänyt Teslasta vakionopeudensäädintä. Ainakaan ratissa sitä ei ollut. Se olisi kiva meille espoolaisille. 

Toiseksi, Elon Musk on virittänyt Tesloille oman maailmanlaajuisen netin, jossa meidänkin automme oli koko ajan kiinni. Kuitenkin Teslan navigaattori oli aivan pihalla muutamista uusista teistä, vaikka iPhonen Google-kartta osasi selvästi kertoa minne kannattaa ajaa. Vähän noloa, eikö?

Vaihdekeppi on välillä outo, sellainen perinteisempi keskikonsolissa oleva tikku toimisi mielestäni paremmin. Jenkeille tuo varmaan toimii. 

Mutta siis: Lopettaakseni pääpointtiin: Tesla on SÄHKÖAUTO. Se ei tarvitse polttoainetta!! Ja silti se on aivan helvetin cool urheiluauto, jolla voi ajaa 350 kilometrin matkan. Minulla on toivottavasti joskus varaa tämäntyyppisen autoon, sillä sen ajaminen herättää autohulluutta jopa melkoisen anti-autohullussa ihmisessä.

Yksityiskohdat ovat sen verran kaikin puolin loppuun asti hiotut, että esimerkiksi auton kosketusnäyttökäyttöliittymä vaikuttaa joltain Android-versiolta, eli simppeliltä ja toimivalta, vaikka se lienee koodattu vain tätä autoa varten. 

Jos saatte mahdollisuuden, kokeilkaa. Mutta olkaa varovaisia sen kaasun kanssa.


Posted in , | 4 Comments

Patikkaretki Norjan vuonoille ja vuoristoon



(Tämä blogi on muuten ehdolla Indiedaysin Blog Awardsissa Lifestyle-sarjassa. Käy äänestämässä jos on fiilistä.)

Terveisiä norjalaisten maasta. Duunin virkistysmatkalle osallistunut joukko sai yhdessä päättää mihin mennään, jolloin kohteeksi valikoitui Norja, koska vuoret.

En muista olenko aiemmin maininnut, mutta rakastan vuoria. En varsinaisesti haaveile korkeimmille vuorille kiipeämisestä, mutta minulle tulee rauhallinen ja nöyrä olo kun olen vuorten läheisyydessä.

Olin toki tiennyt, että Norjassa on paljon vuoria ja niiden jylhyyden lomassa luikkivia vuonoja, mutta silti maan totaalinen upeus yllätti.



Jos haluaa patikoida, Norjaan on lyhyempi matka kuin Alpeille, eivätkä maisemat juuri häviä Keski-Euroopan vastaaville, vaikkeivät huiput niin korkeita olekaan.

Matkanjohtajamme - kutsuttakoon häntä tässä Honkamieleksi - oli jättänyt tarkat suunnitelmat tekemättä, joten meillä oli tiedossa ainoastaan että ajaisimme Teslalla, ja että viettäisimme kaksi yötä Laerdalsøyri-nimisessä kylässä, Airbnb:stä hankitussa majoituksessa.


Onneksi kylän läheltä löytyi pienellä googlauksella montakin potentiaalista patikkakohdetta, joista 25 kilometrin päässä (joko 25 km pitkää tunnelia pitkin, tai vuoriston päällä kulkevaa totuustietä pitkin - molemmat kokeiltiin) sijaitseva Aurlandsvangen suorastaan hyppäsi sattuman johdatuksesta reitillemme - sieltä kun löytyi seudun ainut Teslojen Supercharger-latauspiste, jossa lataus onnistuu nopeasti (Teslasta lisää myöhemmässä postauksessa).




Aurlandin maisemat meren pinnan tasolta (tuo ensimmäinen kuva) olivat huikeat, ja juuri sitä mitä itse olin Norjalta toivonut, mutta todellinen totuusmaisema avautui eteen vasta kiivettyämme - ensin autolla ja sitten lopun kilometrit kävellen - Prest-nimiselle huipulle, josta avautui kertakaikkisen mieltävenyttävän ilmat pihalle lyövä näkymä Aurlandsfjordiin ja mainittuun Aurlandsvangenin kylään.

Polku ei varsinaisesti ollut opastettu, mutta reitti oli sen verran suosittu, että polkua oli vaivaton seurata. Paikalliset riippuliitäjät käyttivät reitin alempia kielekkeitä lähtöalustanaan. Alas vuonoon leijuvat liitovarjot olivat hieno näky nekin, joskin tapaamamme paikallinen kertoi jonkun juuri viime viikolla kuolleen varjoillessaan. Mountains give, mountains take away.



Vaikka jatkaisin tätä kirjoitusta vielä 10 000 sanalla en saisi ilmaistuksi miltä vuoristoalue näytti. Jatkuvasti joutui huutokiroilemaan kun joku käsittämätön Thorin vasaralla veistetty vuorenrinne ilmestyi näkyviin, tai jostain satojen metrien korkeudesta syöksyi valkoinen vesiputous, joka etäisyydestä johtuen vaikutti hidastetulta ja äänettömältä. Sivuasiana: Huipensin tietysti Norja-kokemukseni lukemalla lentokoneessa Karl Ove Knausgårdin Taisteluni II:sta, joka on huikea kirja.

Koska en voi olla yrittämättä kuvailla ja näyttää mitä näin, olen liittänyt tähän kirjoitukseen ottamiani kuvia. Ne on otettu iPhone6:lla, ja näyttävät valittavan valjuilta.


Uskallan kuitenkin suositella Norjan-matkailua: Varsinkin jos pidät patikoimisesta järjellä vaikeasti käsitettävissä maisemissa. Tai oli siellä ihan 50 metrin päässä parkkipaikastakin sijaitsevia näköalapaikkoja, ja tiet itsessään ovat nähtävyys nekin, mutta patikoinnissa on enemmän fiilistä.



Ei ihme, että siellä asuvat ihmiset ovat kehittäneet niin rajun mytologian. Ei Valhallaa voi keksiä missään kiltillä tasamaalla. Vuoristo Norjassa on kaunis, mutta esimerkiksi vuoritieltä näkemämme Jotunheimenin vuorenhuiput näyttivät kuin pahantahtoisen peikkoarmeijan veistämältä linnalta.



Posted in , | Leave a comment

Lokakuun musavisa

Ladies and henkselmen!

Jos joskus rupean juontamaan viihdetapahtumia, messuja ja markkinoita niin tappakaa minut jos avaan tuolla linjalla.

Mutta asiaan: Musavisan aika on tullut. En osaa sanoa onko teidän mielestänne helppo, mutta laaja-alainen tämä jälleen on. Kommenteissa voi ilmiantaa 10/10-tulokset.



Posted in | Leave a comment
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...