Jo seitsemänteen osaan on ehtinyt tämä hieno juttusarja, jossa alun perin piti esitellä harvinaisia ja/tai vähän tunnettuja levyjä. NOH, nyttemmin olen päättänyt, että musiikin back-katalogi tarvitsee myös kirjoituksia, joten tässä esiteltyjen levyjen ei tarvitse olla harvinaisia.
Vaan hyviä tai muuten tärkeitä.
Tänään on vuorossa Chris Rean On the Beach, joka oikeastaan kuuluisi tulla esitellyksi kesällä. Sen voi päätellä nimestä - totta kai - mutta harvassa levyssä nimi ja sisältö tukevat näin hienosti toisiaan. (No ehkä Roxetten Don't Bore Us, Get To the Chorus pääsee samaan).
Eli Chris Rea on siis tehnyt levyn, joka ilmentää täydellisesti sitä tunnetta, kun on ollut koko päivän rannalla, ja iho on kuivunut aavistuksen kutiavaksi auringosta ja meriveden suolasta. Chris Rean tapauksessa ollaan valkoisissa puuvillavaatteissa, ja lukuisten eilisiltojen kokaiinit tuntuvat limakalvoilla.
Auringon laskiessa maisema värjäytyy siedettävämmän väriseksi. Kun päästään eroon suoran auringonvalon värilämpötiloista, 80-luvulta tutuissa syvään uurretuissa stringiuikkareissa Miami Beach -pyyhkeen päällä pötköttävä kikkarapäinen kaunotar tilaa Chrisiltä Pina Coladan (en varmasti laita sitä kiehkuraa n:n päälle) ja maestro Rea tekee työtä käskettyä ja lompsii nautiskelevin liikkein rantabaariin, kokkelipussi taskussa kuumottaen.
Minä olen kuullut tästä levystä lähinnä AOR-fanaatikoilta (namely Rumban päätoimittaja Teemu "B-Ling" Fiilin). Ostin sen pari kuukautta sitten viidellä eurolla Black & Whitestä. Olin kuullut aiemin vain nimibiisin. Sitten annoin levyn soljua sisääni.
A-puoli on aivan JÄRKYTTÄVÄN tanakkaa kamaa. En ole koskaan kokeillut kokaiinia, enkä ollut Miami Beachilla, mutta en ole varma onko Reakaan (joka on britti). No joo, KYLLÄ HÄN ON. En tiedä mikä on "Little Blonde Plaits", mutta biisissä on jotain, mistä M83 (ja lukuisat muut) ovat myöhemmin ottaneet mallia. Lucky Day on A-puolen pirtein tapaus, mutta kokonaisuutena se on raukeinta ja pinnaltaan virheettömintä musiikkia kenties koskaan.
B-puolen avaa 7:28 kellottava It's All Gone, joka on ehkä levyn hienoin sävellys, ja sisältää myös härskeimmät synasoundit. B-puolen toiseksi viimeinen biisi Light of Hope tuntuu samaan aikaan lohdulliselta ja lohduttomalta.
Ja sitten se aurinko laskee. Chris lähtee kohti tylsempiä maisemia, eikä koskaan enää tee yhtä tyylikästä kokonaisuutta.
Tämä oli ylidramatisoitu lopetus, sillä en ole juuri kuunnellut muita Rean kokonaisia albumeita. Mutta se Road To Hell -matsku on ainakin aika ankeata, kuten ylipäätään muukin hänen "rokimpi" materiaalinsa.
Mutta jos tähän törmäätte, poistakaa.
PS. Tuo kuva on ruma. Mutta otin sen Lumialla hämärässä.
