Archive for tammikuuta 2020

Lukuvinkki: Emmi-Liia Sjöholm - Paperilla toinen

Huh. Olipa kokemus.

Kuulin, että blogiympyröistä tuntemani Emmi-Liia on kirjoittanut romaanin. Pidän hänen tyylistään ja tyypistä muutenkin, joten innostuin.



Paperilla toinen on hänen esikoisromaaninsa. Sen voi sanoa kuuluvan autofiktio-genreen, vaikka – kuten kohta pääsette lukemaan – kirjassa on paljon muitakin aineksia.

Oikeastaan kirjan lukeminen sai minut miettimään taas kerran autofiktion suhdetta romaaniin taiteenlajina. En halua nolata itseäni kirjallisuuden opiskelijoiden ja tutkijoiden (joita blogini lukijoissa epäilemättä on useita) edessä, joten en yritä kuvailla tätä suhdetta kovin teoreettisesti, mutta minusta on viehättävää, miten ilmeisen omaelämäkerrallisista aineksista saa riittävällä taidolla tehtyä todella raikasta ja TUNTUVAA romaania.

Kyse on paitsi rajauksesta, myös tyylistä. Sanoisin, että autofiktion vahvuus on yksityiskohtien todentuntuisuudessa. Se, miten elämän satunnaiset tapahtumat järjestää, ja miten niistä kirjoittaa, erottaa vieraan ihmisen päiväkirjojen urkkimisen hengästyttävän hienosta romaanista.

En ole nuori nainen, koskaan ollutkaan, mutta jostain syystä tämä romaani iski todella lujaa. Välähdyksinä etenevä, neljää-viittä tarinaa rinnakkain kuljettava Paperilla toinen on nopeasti luettu, mutta ehjä, eikä ollenkaan liian lyhyt. Paukuttelin koko kirjan eilen illalla, ja sitten kun sain sen luettua, minun piti tasoitella mielentilaa lukemalla amerikkalaisen jalkapallon sääntöjä että sain nukuttua. Varsinkin nuorempana rakastin sitä olotilaa kun joku tapahtuma tai kokemus on jättänyt aivot sellaiseen tilaan, että kaikki ajatukset tuntuvat isommilta kuin ne ovatkaan. Juuri sellainen olo minulle tuli tämän kirjan lukemisesta.

Mietin mistä tämä pään sekoittava vaikutus johtuu. Minulle tulee joskus samanlainen fiilis erittäin onnistuneista romanttisista komedioista. Kuten vaikka 500 Days of Summerista. Ehkä kirjan paikoin runollinen, hauskan yksityiskohtainen mutta tarkka kieli muistuttaa parhaiden indie-romcomien voiceoveria. Mieti Zooey Deschanel tepastelemassa farkkuhaalareissa latte kädessä, taustalla voiceover kertoo, miksi rakkaus menee joskus ihan vituilleen.

Mutta sitten: Paperilla toinen oli niin paljon todempi. Muotokieli on sama, mutta aiheena onkin seksuaalisuus ja se, kuka omistaa nuoren naisen vartalon. Mitä sillä vartalolla voi tehdä ja mitä seksistä ja seksillä voi saada. Pannaan perseeseen ja tamponin naru jää väliin, tehdään vaihtokauppaa suihinotoilla.

Ehkä tämä on se tyrmäävä efekti. Pinta on kuin Judd Apatowin kirjoittama runo, mutta sisältö väkevää todistusta ihmisen olemisen peruskysymyksistä.

Olen kirjoittanut seksikohtauksia ja lukenut seksikohtauksia. Ensin mainittu on vaikeaa, toiseksi mainitusta tykkään. Tässä kirjassa on paljon seksiä, mutta ei seksiKOHTAUKSIA per se (heh, oli pakko), vaan tyhjentävän luontevasti kuvailtua seksiä. Ei edes seksiä jostain syystä, seksiä seksin takia. Toisaalta seksiä siksi että luokan suosituin tyttö on tehnyt "sitä", seksiä koska sitä nyt vaan kuuluu olla, seksiä koska TARVITSEE seksiä.

Silti en kokenut että tämä kirja kertoi seksistä, enemmän varmaan naiseudesta, kasvamisesta, vartaloista. Äitiydestäkin toki, ja äitiys myös tarjoaa tarinalle onnellisen lopun. Päähenkilö ei anna vartaloaan kenellekään toiselle, mutta hän jakaa sen lapsensa kanssa. Vartalosta luopuminen ei ole ongelmatonta,  mutta päähenkilö hyväksyy sen. Pakko sanoa että vaikka tämä on varmasti totta autofiktion hengessä, olisin jotenkin nauttinut enemmän avoimeksi jätetystä lopusta, jossa päähenkilö jää vielä äitiyden äärellä miettimään kenelle tämä vartalo sittenkään kuuluu, voiko sielua ja ruumista erottaa. Mutta minä tykkäänkin nihilistisistä ja selittämättömistä lopuista. Koska LOPPUUKO mikään koskaan? Noniin, eksyn aiheesta.

Itse isäpuolena koin jaksot päähenkilön parikymppisenä kokemasta äitipuoleudesta erittäin vahvoina. Koska oma tilanteeni on täysin erilainen, en tunnistanut tunteita, mutta ymmärsin miten vaikeaa jonkun tuntemattoman vanhemmaksi asettuminen varmasti usein on. En usko koskaan lukeneeni kuvauksia näistä tunteista. Paperilla toinen -romaanin tyylille uskollisesti päähenkilö ei vain tunnustuksellisesti vuodata pahoja asioita paperille, vaan ne on järjestetty arkisten huomioiden ja runollisen mutta brutaalin rehellisyyden piirileikiksi.

Entä kirjan nimi. Minusta autofiktiota arvioidessa tylsintä on jäädä arvioimaan sitä, ovatko asiat OIKEASTI tapahtuneet. Mikä on "oikeasti"? Kuten jo sanoin, rajaus ja tyyli erottavat paljastuspäiväkirjat romaanista, ja tässä on kyse romaanista. Silloin tapahtumien "tosi" muuttuu merkityksettömäksi. Tärkeää on se, mitä kirja lukijalle kertoo, mitä se SANOO, jättääkö se sydämen pamppailemaan ja aivot levottomaan tilaan.  Ehkä tuota huimaavan kouraisevaa vaikutusta ei olisi päässyt syntymään ilman todentuntuisia yksityiskohtia, mutta mietin myös onko kirjan nimi nimenomaan kommentti tälle.

Ei päähenkilö ole muille tämä sama ihminen. Ei edes kirjoittajalle itselleen. Hän on paperilla joku toinen, hän huomaa kirjoittaessaan. Mutta tämä versio päähenkilöstä kertoo tarinan ja on sellaisenaan paperilla taideteos, ja sikäli tosi.

Sanomattakin selvää, että suosittelen tätä kirjaa kaikille.


Posted in , , , , | Leave a comment

Lukuvinkki: Nell Zink - Doxology



Vuoden 2019 viimeinen lukemani kirja oli tämä. Vuoden lukusaldoksi jäi 15 kirjaa. En lukenut tavoitteellisesti tai täyttänyt mitään "lukuhaastetta", mutta kirjojen määrä tuntuu pieneltä. Lukuaikaa kului romaanin viimeistelyyn ja ennätyksellisen kiireiseen työsyksyyn, ja lisäksi luin tapani mukaan lähinnä melko paksuja romaaneja, joten vaikka luin vähintään 10 minuuttia melkein vuoden jokaisena päivänä, määrä jäi pieneksi. Ajassamme kuuluu tähdätä ylöspäin, joten 2020 aion lukea vähintään 16 kirjaa.

Doxology on ilmestynyt vuonna 2019. Ystäväni vinkkasi minulle siitä, varmaankin luettuaan arvion jostain arvostetusta jenkkisanomalehdestä. Aineksissa on kieltämättä paljon minua viehättävää: Jonathan Franzen -tyylistä perhekronikointia kahden sukupolven ajalta, New Yorkia, napakkaa ja kuivan humoristista dialogia ja vieläpä sukellus musiikkiteollisuuteen.

Kirjan alussa punkkari Pam ja musajäbä Daniel tapaavat ja rakastuvat New Yorkissa 1980-luvulla. . Heidän lievästi autistinen ystävänsä Joe Harris ryhtyy muusikoksi. Hänestä tulee supertähti. Pian tapaamisen jälkeen Pamista ja Danielista tulee vanhempia, ja Pam harkitsee olisiko Joe sittenkin Danielia parempi isä ylitsevuotavaisessa rakkaudessaan ja luottavaisuudessaan (tämä on jatkon kannalta tärkeä yksityiskohta, en nyt kerro juonesta enempää). Menestysvuosien jälkeen Joen vittumainen tyttöystävä Gwen yllyttää häntä kokeilemaan heroiinia 9. syyskuuta 2011, ja Joe kuolee yliannostukseen.

Tähän asti kirja oli paljon viihdyttävämpi kuin tästä eteenpäin, vaikken suorastaan innosta kiljunut alkuakaan lukiessani. Zinkin tapa ankkuroida päähenkilöiden elämä historiallisiin tapahtumiin on ärsyttävä ja väkinäinen. Lukiessa tulee fiilis, että Zink on yrittänyt tehdä Suurta Amerikkalaista Romaania, varsinkin loppupuolella kun Trump astuu kuvioihin. Floran osuus poliittisena toimijana ja opiskelijana Etiopiassa tuntuu jotenkin todella epäuskottavalta, kehykseltä historiallisille tapahtumille joita Zink haluaa Tärkeässä Romaanissaan esitellä.

Minulle tuli olo, että Doxology on kirja, jota lukiossa suositellaan luettavaksi äidinkielen kurssilla. Vaikka sitten esimerkkinä historiallisten tapahtumien käyttämisestä romaanin kehyksenä. Tai Sofian valinta -tyyppistä "opi filosofiaa fiktion keinoin" -menoa.

Zinkin hahmoissa – osassa niistä – on kuitenkin syvyyttä. Tyly ja itsekäs Pam on tarvittaessa huolehtiva äiti, vaikka hänen parisuhteensa Danieliin tuntuu lähinnä tavalta jonka hän voisi minä päivänä tahansa lopettaa. Toisaalta hän luovuttaa tyttärensä pysyvästi isovanhempien hoitoon satojen kilometrien päähän, koska se vain tuntuu parhaalta ratkaisulta.  Samoin musiikkiosuudet tuntuvat toimivilta. En tiedä kirjailija Zinkin taustaa, mutta jos hän ei ole musiikkitoimittaja niin sitten hän on työskennellyt levy-yhtiössä.

“But you can’t grade music on a bell curve. Mediocrity is not the norm. Most records either rock or they suck.”


Lopulta kuitenkin kirjasta jäi puuttumaan tehoja. Pidän amerikkalaisessa sukupolvia kronikoivassa fiktiossa varsin vakiintuneesta tavasta esitellä varsin satunnaisilta tuntuvia hetkiä ihmisten elämissä. Tässä romaanissa kaikki tuntui liian suunnitellulta, ikään kuin henkilöt odottaisivat lavasteissa hetkeä jolloin lukija ilmantuu paikalle. Lopputulos on oppikirjamainen ja mailaa liikaa puristava. Pelkästään Pamin elämästä kertova romaani olisi varmaankin ollut parempi.


Posted in , , , | Leave a comment
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...