Okei, tämä ei varsinaisesti ole lukuvinkki, koska Virtahevot on ensisijaisesti äänikirja, ja äänimuodossa minäkin sen nautin. Mutta kirjasta on olemassa myös... no, kirja, jota en valitettavasti ole vielä lukenut. Aion vähintäänkin hommata sen hyllyyn vaikken heti lukisikaan, sillä Paperilla toinen -esikoisen tapaan tämäkin kirja on hieno myös esineenä. No, kirjat yleensäkin ovat, useimmiten, ja 12 vuotta kestäneestä e-kirjakaudesta huolimatta niitä kertyy koko ajan lisää, varsinkin runokirjoja... tilaongelma... kasaantuvat kirjat... kommentteja kämppäkaverilta... niistä joskus toiste.

Ehkä tämän blogin lukijat muistavatkin, mutta minähän siis todella rakastin Paperilla toinen -romaania. Se heitti lukijan naamalle paljon itselleni tärkeitä avainsanoja aikuistumisesta ihmissuhteisiin ja seksuaalisuuteen tavalla johon en ole sitä ennen enkä sen jälkeen törmännyt. Siksi odotukset Virtahepoja kohtaan olivat korkealla. 

Odotukset lunastuivat kyllä. Ensinnäkin on Sjöholmin kirjailijanuran kannalta tärkeää, ettei Virtahevot yritä toisintaa esikoisen metodeja, vaan se lähtee tekemään jotain aivan uutta. Mielenkiintoista ja edelleenkin taitavaa kirjailijuutta osoittavaa on se, että esikoisen tapaan tämäkin tutkii kaiken muun ohessa taidemuodon rajoja. Siinä missä Paperilla toinen kävi ei-niin-uutta-mutta-edelleen-tärkeää keskustelua autofiktion ja ihan vain fiktion rajoista, lähtee Virtahevot taklaamaan paljon uudempaa monsteria: Mikä on äänikirja, mikä on kuunnelma, mikä on näytelmä, missä määrin äänikirja on aina tulkinta alkuperäistekstistä?

Emmi-Liia näyttää olevan lähtökohtaisesti samaa mieltä kuin minäkin: Äänikirjan lukeminen ON joka tapauksessa tulkinta, joten mahdollisimman neutraalin lukemisen sijasta hommaan kannattaa panostaa. Toisaalta Virtahevot on tehty nimenomaan äänikirjaksi, joten siinä mielessä se voisi olla enemmän kuunnelma. Tämä on semantiikkaa, ymmärrän, mutta näitä kysymyksiä tullaan lähiaikoina pohtimaan entistä enemmän. 

Virtahevot on sikäli antelias teksti tällaiselle formaatille, että se on kolme ja puoli tuntia kestävä dialogi. Se on totaalinen dialogi, sillä mitään selittävää tekstiä tai vuorosanojen ulkopuolista kuvailua ei ole. Sjöholm on itse ohjannut Eevistä ja Toukoa esittäviä Pihla Viitalaa ja Samuli Niittymäkeä. 

Intiimistä ja kuulokuvaltaan lähelle tulevassa dialogissa on imua, ja syntyvä immersio on vahva. Oikeastaan tekstin ja formaatin armottomuus käy ilmi vain niissä harvoissa kohdissa, joissa Eevis ja Touko tekevät muuta kuin puhuvat. Eeviksen karkit ovat yhtäkkiä loppu, vaikkei niiden syömistä ole puheen lomassa kuultu (luojan kiitos), kolmen tunnin jatkot kääntyvät aamuyöhön ja Toukoa ja Eevistä alkaa väsyttää, paitsi että puheen intensiteetti ja sävy ovat samanlaisia kuin alussa, lukuunottamatta yhtä Toukon äkillistä itkunpurkausta. 

Minä en osaa sanoa miten tällaiset asiat olisi pitänyt ratkaista, sillä Virtahevot ei ole kuunnelma vaan äänikirja, mutta ehkä tottumuksesta johtuen joissain kohdin olisin kaivannut äänisuunnittelua, vaikken toisaalta pidä kuunnelmista, enkä myöskään "näytellyistä" äänikirjoista – tai niin ainakin luulin tätä ennen. Virtahevot paljasti, että oikeastaan pidän näytellyistä äänikirjoista, mutta toteutukseen täytyy kiinnittää huomiota. Yksin äänityskopissa tehty eläytyminen tai "rooliäänet" saavat oksennuksen nousemaan kurkkuun. Tai että niin kauan kuin muut eivät panosta äänikirjoihin kuten kirjailija Sjöholm niin pidättäydyn edelleen paperiversiossa. 

Itse tarinasta ja henkilöistä minä kyllä pidin. Tai siis en pidä henkilöistä, mutta pidin heistä luodusta fiktiosta. Tarina sijoittuu kesäyöhön puistossa, johon kaksikko tulee jatkoilemaan. He ryhtyvät pussailun sijaan keskustelemaan, ja päätyvät ruoppaamaan läpi koko 2020-lukuiset persoonallisuutensa. Eevis on varman oloinen nuori nainen, joka vannoo avoimien suhteiden nimeen ja on löytänyt niistä itseään vapauttavan voiman. Touko taas on moderni neljän lapsen isä, jonka tuore ero on ajanut pohtimaan elämän ihmissuhteisiin ja elämänarvoihin liittyviä kysymyksiä. 

Välillä tulee sellainen fiilis, että onneksi en ole samassa puistossa jatkoilla kuuntelemassa näiden ihmisten keskustelua, sillä paikoin heidän sanailunsa on voimakasta ilmaisua käyttäen ihan vitun raskasta. Tätä en kuitenkaan pidä fiktion epäonnistumisena, vaan merkkinä hyvin luoduista ja tunnistettavista henkilöhahmoista. Toisaalta taas ei voi olla ihailematta sitä tarkkuutta jolla Sjöholm löytää 30-40-vuotiaiden kipupisteitä ja lempeän viisaita näkökantoja niihin. Hän kirjoittaa Helsingin Sanomiin hienoja seksuaalisuutta luotaavia artikkeleja, joten ei ole ihme että Virtahevotkin osaa molempien roolihenkilöiden suulla nostaa keskusteluun erittäin oivaltavia ja kouraiseviakin ajatuksia aiheesta. Spoilaamatta voi mainita ainakin laukeamiskeskeisyyden seksissä, mistä kukin kiihottuu, miltä kumppani pitkässä suhteessa tuntuu, mustasukkaisuuden ja pettämisen käsitteen.

Virtahevot tavoittaa myös molempien roolihahmojen tilanteen loistavasti. Ambienssin puutteesta ja ajankulun huomaamattomuudesta (no okei, kirjaa kuunnellessa kuluu faktisesti juuri se aika jonka Eevis ja Touko puistossa istuvat, mutta henkisesti) huolimatta kuulija pääsee helposti kiinni kesäyön tunnelmiin, joissa lempeästi syvenevissä varjoissa pääsee katsastamaan yllättävän ja pelottavan syvälle ihmisen elämään. Kesäyö on mahdollisuuksien aikaa, mutta sen suojissa on myös mahollista tutustua rauhassa itseensä ja muihin. 

Ja silti, pakko vielä marmattaa. Mutta vain siksi että odotukset olivat niin korkealla! Ja ehkä marmatan tässä enemmän omista tottumuksistani kuin tämän teoksen ansioista, mutta: Kun materiaalina on vain dialogi, selittämättömälle jää liikaa tilaa. Tai toki dialogissakin on tilaa selittämättömälle, mutta minulle tuli paikoin Virtahevoissa sellainen olo, että koska Sjöholmilla oli todella paljon älykästä ja tärkeää sanottavaa, jäivät roolihahmot osin suoltamiensa sisältöjen alle. Tai ainakin itse olisin toivonut ettei kaikki heidän keskustelunsa olisi ollut niin älykästä ja eteenpäin menevää. TOKI paskanjauhantaa olisi varmaankin aika tylsä lukea, mutta jollain tavalla jäin kuitenkin kaipaamaan sitä fiktion selittämätöntä taikahippusta joka kimpoilee aivoissa aiheuttaen kaikua ja aistien yläpuolelle kohoamista. Osa esitetyistä ajatuksista oli sen verran monisyisiä, että nyt ne tulivat ulos hieman liian journalistisesti, minusta.

En tosin epäile yhtään etteikö tällaisia ihmisiä oikeasti olisi olemassa, ja ehkä itse kaipaan keskusteluihini asian lisäksi myös aina vähän hulluutta, joten tämä tosiaan saattaa johtua omista rajoituksistani. Mutta aina välillä muitakin paljon näkökulmia ja tietoa sisältäviä romaaneja lukiessa tulee sellainen fiilis, että olisiko sittenkin pitänyt tehdä esseekokoelma? 

Oli miten oli, tärkeimpään haasteeseensa eli äänikirjan muotoon Virtahevot vastaa komeasti. Eeviksen ja (myönnetään se nyt) rasittavamman Toukon dialogi on runsaasta sisällöstään huolimatta sujuvaa, roolit pysyvät ehjinä ja loppu sopivan auki (koska kysyn taas: mikä oikeastaan on loppu?), joten reilusti hyvän puolella tässä pienistä marmatuksistani huolimatta liikutaan, vaikkei Paperilla toinen -tason sävärejä (säväreitä?) tullutkaan. 

Ja tosiaan, ehkä minun täytyy hiukan löysätä ehdotonta suhdettani äänikirjoihin. Hyviäkin äänikirjoja on, kuten Virtahevot osoittaa.

Huh. Olipa kokemus.

Kuulin, että blogiympyröistä tuntemani Emmi-Liia on kirjoittanut romaanin. Pidän hänen tyylistään ja tyypistä muutenkin, joten innostuin.

Paperilla toinen on hänen esikoisromaaninsa. Sen voi sanoa kuuluvan autofiktio-genreen, vaikka – kuten kohta pääsette lukemaan – kirjassa on paljon muitakin aineksia.

Oikeastaan kirjan lukeminen sai minut miettimään taas kerran autofiktion suhdetta romaaniin taiteenlajina. En halua nolata itseäni kirjallisuuden opiskelijoiden ja tutkijoiden (joita blogini lukijoissa epäilemättä on useita) edessä, joten en yritä kuvailla tätä suhdetta kovin teoreettisesti, mutta minusta on viehättävää, miten ilmeisen omaelämäkerrallisista aineksista saa riittävällä taidolla tehtyä todella raikasta ja TUNTUVAA romaania.

Kyse on paitsi rajauksesta, myös tyylistä. Sanoisin, että autofiktion vahvuus on yksityiskohtien todentuntuisuudessa. Se, miten elämän satunnaiset tapahtumat järjestää, ja miten niistä kirjoittaa, erottaa vieraan ihmisen päiväkirjojen urkkimisen hengästyttävän hienosta romaanista.

En ole nuori nainen, koskaan ollutkaan, mutta jostain syystä tämä romaani iski todella lujaa. Välähdyksinä etenevä, neljää-viittä tarinaa rinnakkain kuljettava Paperilla toinen on nopeasti luettu, mutta ehjä, eikä ollenkaan liian lyhyt. Paukuttelin koko kirjan eilen illalla, ja sitten kun sain sen luettua, minun piti tasoitella mielentilaa lukemalla amerikkalaisen jalkapallon sääntöjä että sain nukuttua. Varsinkin nuorempana rakastin sitä olotilaa kun joku tapahtuma tai kokemus on jättänyt aivot sellaiseen tilaan, että kaikki ajatukset tuntuvat isommilta kuin ne ovatkaan. Juuri sellainen olo minulle tuli tämän kirjan lukemisesta.

Mietin mistä tämä pään sekoittava vaikutus johtuu. Minulle tulee joskus samanlainen fiilis erittäin onnistuneista romanttisista komedioista. Kuten vaikka 500 Days of Summerista. Ehkä kirjan paikoin runollinen, hauskan yksityiskohtainen mutta tarkka kieli muistuttaa parhaiden indie-romcomien voiceoveria. Mieti Zooey Deschanel tepastelemassa farkkuhaalareissa latte kädessä, taustalla voiceover kertoo, miksi rakkaus menee joskus ihan vituilleen.

Mutta sitten: Paperilla toinen oli niin paljon todempi. Muotokieli on sama, mutta aiheena onkin seksuaalisuus ja se, kuka omistaa nuoren naisen vartalon. Mitä sillä vartalolla voi tehdä ja mitä seksistä ja seksillä voi saada. Pannaan perseeseen ja tamponin naru jää väliin, tehdään vaihtokauppaa suihinotoilla.

Ehkä tämä on se tyrmäävä efekti. Pinta on kuin Judd Apatowin kirjoittama runo, mutta sisältö väkevää todistusta ihmisen olemisen peruskysymyksistä.

Olen kirjoittanut seksikohtauksia ja lukenut seksikohtauksia. Ensin mainittu on vaikeaa, toiseksi mainitusta tykkään. Tässä kirjassa on paljon seksiä, mutta ei seksiKOHTAUKSIA per se (heh, oli pakko), vaan tyhjentävän luontevasti kuvailtua seksiä. Ei edes seksiä jostain syystä, seksiä seksin takia. Toisaalta seksiä siksi että luokan suosituin tyttö on tehnyt "sitä", seksiä koska sitä nyt vaan kuuluu olla, seksiä koska TARVITSEE seksiä.

Silti en kokenut että tämä kirja kertoi seksistä, enemmän varmaan naiseudesta, kasvamisesta, vartaloista. Äitiydestäkin toki, ja äitiys myös tarjoaa tarinalle onnellisen lopun. Päähenkilö ei anna vartaloaan kenellekään toiselle, mutta hän jakaa sen lapsensa kanssa. Vartalosta luopuminen ei ole ongelmatonta,  mutta päähenkilö hyväksyy sen. Pakko sanoa että vaikka tämä on varmasti totta autofiktion hengessä, olisin jotenkin nauttinut enemmän avoimeksi jätetystä lopusta, jossa päähenkilö jää vielä äitiyden äärellä miettimään kenelle tämä vartalo sittenkään kuuluu, voiko sielua ja ruumista erottaa. Mutta minä tykkäänkin nihilistisistä ja selittämättömistä lopuista. Koska LOPPUUKO mikään koskaan? Noniin, eksyn aiheesta.

Itse isäpuolena koin jaksot päähenkilön parikymppisenä kokemasta äitipuoleudesta erittäin vahvoina. Koska oma tilanteeni on täysin erilainen, en tunnistanut tunteita, mutta ymmärsin miten vaikeaa jonkun tuntemattoman vanhemmaksi asettuminen varmasti usein on. En usko koskaan lukeneeni kuvauksia näistä tunteista. Paperilla toinen -romaanin tyylille uskollisesti päähenkilö ei vain tunnustuksellisesti vuodata pahoja asioita paperille, vaan ne on järjestetty arkisten huomioiden ja runollisen mutta brutaalin rehellisyyden piirileikiksi.

Entä kirjan nimi. Minusta autofiktiota arvioidessa tylsintä on jäädä arvioimaan sitä, ovatko asiat OIKEASTI tapahtuneet. Mikä on "oikeasti"? Kuten jo sanoin, rajaus ja tyyli erottavat paljastuspäiväkirjat romaanista, ja tässä on kyse romaanista. Silloin tapahtumien "tosi" muuttuu merkityksettömäksi. Tärkeää on se, mitä kirja lukijalle kertoo, mitä se SANOO, jättääkö se sydämen pamppailemaan ja aivot levottomaan tilaan.  Ehkä tuota huimaavan kouraisevaa vaikutusta ei olisi päässyt syntymään ilman todentuntuisia yksityiskohtia, mutta mietin myös onko kirjan nimi nimenomaan kommentti tälle.

Ei päähenkilö ole muille tämä sama ihminen. Ei edes kirjoittajalle itselleen. Hän on paperilla joku toinen, hän huomaa kirjoittaessaan. Mutta tämä versio päähenkilöstä kertoo tarinan ja on sellaisenaan paperilla taideteos, ja sikäli tosi.

Sanomattakin selvää, että suosittelen tätä kirjaa kaikille.