C. G. Jung & Aniela Jaffe - Unia, ajatuksia, muistikuvia
Noniin, tämä on taas niitä kirjoja, jotka ovat isompia kuin mikään blogiteksti minkä tässä rajallisen ajan ja kykyjen puristuksessa pystyn kirjoittamaan. Minua harmittaa, että luin tämän kirjan vasta nyt. Olen ollut kiinnostunut Jungin arkkityyppi- ja symboliteorioista parikymppisestä lähtien, ja jossain AMK-esseessä etsiskelin Hayao Miyazakin elokuvista Jungin arkkityyppejä. Tai arkkityyppisiä hahmoja, nyt kun tunnen Jungin arkkityyppiteoriaa paremmin ymmärrän, että se mitä ko. kirjoituksessa (jonka aika on onneksi unohtanut) tarkoitin oli Jungin arkkityypeistä suodattuneet tarinalliset "arkkityypit", ei aivan protagonisti-antagonisti-tasolla, vaan siitä laajemmalle laventaen.
Oli miten oli, tämän nyt lukemani Jungin "elämäkerran" lukuvuoro oli ollut tulossa pitkään, en vaan ollut törmännyt sihhen missään. Onneksi rakas ystäväni ja mm. alkemistisia ja teosofisia tekstejä tutkinut Ilkka riensi apuun ja kiikutti Skoda Superbillaan Jungin kirjan suoraan kotiini.
Käytin tuossa aiemmin lainausmerkkejä elämäkerta-sanan ympärillä, koska vaikka tämä on tavallaan Jungin elämäkerta, jonka on kirjoittanut hänen ystävänsä ja työtoverinsa Aniela Jaffe (josta en tiedä muuta kuin tuon kirjan takakannesta löytyvän määritelmän "ystävä ja työtoveri", mutta oletan siis että psykologi), kirja sijoittuu huomattavasti enemmän Jungin sisäisen kuin ulkoisen maailman kokemuksiin. Tämän hän toki mainitsee heti alussa, ja jo silloin ymmärsin, että olen törmännyt erittäin poikkeukselliseen kirjaan.
Tunsin toki aiemmin lukemieni artikkelien perusteella Jungin maailmaa, mutta elämäkerta avasi myös ihmistä ajatusten takana. Ja kuten Jung itsekin toteaa, joskus persoonalähtöinen tapa kertoa joku asia on tieteellistä tapaa täsmällisempi – samalla tavalla ajatusten taustalla olevaan ihmiseen tutustuminen laventaa ymmärrystä myös tieteellisemmistä teksteistä. Jung oli erittäin poikkeuksellinen ihminen, ajattelussaan uniikki, vaikka tavallaan hänen ajattelunsa on meidän kaikkien tietoista ja tiedostamatonta aivotoimintaa.
Jos siis olet tippaakaan kiinnostunut ihmisen psyykestä, itsetuntemuksesta, minäkuvasta, ja etenkin ALITAJUNNASTA, tämä kirja on erittäin suositeltava retki Jungin pään kautta lukijan omaan päähän. Hänen johtavin teoriansa tiivistettynä on se, että ihmisillä on kollektiivinen alitajunta, jonka kuvat heijastuvat arkkityyppien kautta meidän alitajuntaamme ja ohjaavat sieltä toimintaamme (vaistoina) tietyissä tilanteissa. Siinä Jungin analyyttisen psykologian ydin, joka sekin on teoria josta voisi kirjoittaa (ja on kirjoitettu) kirjastollinen teoksia. Mielenkiintoisinta Unia, ajatuksia, muistikuvia -teoksessa on se, miten kirjan kirjoittamisen aikaan yli 80-vuotias Jung kertaa matkansa kohti kollektiivisen alitajunnan löytämistä.
Siihen liittyy usein toisteltu välirikko Freudin kanssa, mutta myös alitajunnasta kanavoitu "seitsemän saarnaa kuolleille" -kirjanen vuodelta 1916, joka oli tavallaan kollektiivisen piilotajunnan teoria runollisessa muodossa. Jung esittää saarnoissaan kuolleille (tämä lyhyt kirjanen löytyy Unia, ajatuksia, muistikuvia -kirjan liitteistä), että ihmiskunnan tulisi kehittyäkseen ottaa omakseen mysteeriuskonto, joka yhdistää... hrmh... "arjalaisuutta" ja psykoanalyysia. Ei hän mikään natsi-ideologi silti ollut. Seitsemän saarnan kuolleille kirjoittamisen aikaan Jung oli elämäkertansa mukaan aika huonossa jamassa, mutta tuo kirjoitelma avasi ajatuksissa uusia polkuja.
Uraauurtavan analyyttisen psykologian lisäksi tutustumme siis Jungiin, joka mm. rakennutti kivisen tornin Zürich-järven rannalle, näki siellä asuessaan kuolleiden esiinmarssin, tajusi jo lapsuudessaan että hänellä on kaksi persoonaa, joista toinen, "vanha mies", oli selkeästi enemmän kosketuksissa alitajuntaan, ja on itse asiassa yksi Jungin nimeämistä arkkityypeistä, latinaksi "citrinitas".
Nämä Jungin ajatukset ruokkivat ahnaasti kiinnostustani alitajuntaan. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän olen kiinnostunut "tiedosta" – älkääkä nyt ymmärtäkö väärin, uskon tieteeseen, mutta tarkoitan sitä, että ihmiselle henkilökohtaisesti alitajunta on ainut kokonaan uuden tiedon lähde, muiden aistien välittämä on vain heijastumaa olemassaolosta. Erityisesti tämä kiinnostaa tietysti siksi, että kaikki taide asuu ja syntyy piilotajunnan kautta, tai ainakin merkityksiä tarjoava taide.
En nyt referoi koko teosta tässä, mutta suosittelen sitäkin lämpimämmin tätä kirjaa. Seuraavaksi minulla luvussa Jungin Aion ja Man and His Symbols, joista ensinmainittu keskittyy kollektiivisen alitajunnan ja "itsen" käsitteeseen ja jälkimmäinen nimensä mukaisesti niihin kaikille yhteisiin symboleihin.
Stella Harasek - Pimeä aine
Tähän disclaimerina alkuun, että Stella on koulukaverini. Kävimme yhdessä mediakoulua, jossa pystyi opiskelemaan mm. valokuvausta. Eli siis tutun ihmisen kirjaa tässä arvioin. Minusta tuntuu että nämä disclaimerit joita silloin tällöin blogissa viljelen tuntuvat enemmän fleksailuilta, mutta ei se haittaa, ehkä ne ovat sitäkin.
Pimeä aine on Stellan ensimmäinen - ja sanoisin että varsin pitkään odotettu - romaani. Pitkään odotettu siksi, että Stellan blogia lukeneet ja muutenkin hänen kiinnostuksensa kohteensa tunteneet aavistivat jo pitkään, että hänessä ehdottomasti olisi romaani - luultavasti useita - sisällään.
Ja niinhän siellä oli! Pimeä aine on debyytiksi kunnianhimoinen, ehjä ja huolella rakennettu. Se sijoittuu vuosituhannen vaihteeseen, mikä on teemallisesti ja ajallisesti herkullinen valinta. Teemallisesti siksi, että tuolloin elettiin analogisen ja digitaalisen murrosvaihetta niin valokuvauksessa kuin vaikka musiikissakin. Sama murrosvaihe näkyy päähenkilö Varpun elämässä. Varpu on unohtanut tiettyjä asioita ja haluaisi unohtaa toisia. Ovatko muistot kuin huonoilla kemikaaleilla valmistettuja filmivedoksia vai korruptoitumiselle alttiita digitaalisia tiedostoja, jotka saattavat kadota kovalevyn kolahtaessa betoniin?
Kunnianhimoinen teos on muun muassa siksi, että se kuvaa Varpun lisäksi kahden muun ihmisen elämää rikkaalla ja herkullisen tunnistettavalla tavalla. Varpun tarinan vastapareina toimivat opettaja Daniel (johon Varpu rakastuu) ja tämän vaimo Mia. Tässä on minusta (ajankuvan lisäksi) Pimeän aineen onnistunein elementti: Varpun tuskainen ja poukkoileva varhaisaikuisuus on tuttua kaikille sen kokeneille, eikä hänen valintojensa epäloogisuutta ja lapsellisuutta halua tuomita liian jyrkästi. Toisaalta Danielin ja Mian kolmekymppisessä pesänrakennusvietissä ja "ollaanko me nyt sitten aikuisia" -kipuilussa on siinäkin paljon tuttua. Stella (ärsyttääkö teitä muuten kun kutsun kirjailijaa etunimellä?) onnistuu kuvaamaan molempien elämänvaiheiden kipukohtia herkullisen oivaltavasti, ja osa teoksen kunnianhimoisuutta onkin juuri sen kyky kertoa kahden eri sukupolven kasvutarina samaistuttavasti.
Opiskeluaika yliopistokaupungissa sijaitsevassa media/taidekoulussa oli minulle hyvin samaistuttavaa, koska olen Stellan tavoin elänyt sen. Hän löytää kirjaansa juuri sopivat TYYPIT kuvaamaan tuon ajan ympäristöä ja keskusteluja tekemättä niistä kuitenkaan stereotyyppisiä. Myös musiikin sisällyttäminen romaaniin on erittäin onnistunutta. Se samaan aikaan tukee tarinaa ja henkilöhahmojen rakennusta, mutta on myös samanlainen itseisarvo kuin Nick Hornbyn High Fidelity (Uskollinen äänentoisto) -romaanissa.
En pitänyt romaanissa siitä, miten sinänsä vahvat ja verevät kuvat tuntuivat usein niin romantisoiduilta. Varpu oli ahdistunut, mutta "cooliuteen" pyrkivällä tavalla. Daniel tuntee syyllisyyttä kaksoiselämästään Varpun kanssa, mutta potee huonoa oloaan niin, että tärkeintä on se miltä poteminen näyttää, ei itse tunne tai päänsisäinen maailma. Kyky luoda tällaisia kauniita ja tarkkoja kuvia on tietysti myös Stellan vahvuus kirjoittajana, mutta jyrkästi sanottuna joskus tuntui kuin lukisi kuvausta herkullisen loftin sisustuksesta, ei masennuksesta kärsivän ihmisen tunne-elämästä. Paino sanalla JOSKUS, useimmiten tunne kyllä välittyi.
Minusta kirjan tarina jäi myöskin puolivälin jälkeen polkemaan paikoilleen, kunnes aivan loppusivuilla päästiin siihen symbolisuuteen ja abstraktiuteen jota nimen ja Varpun isää muistelevien jaksojen lisäksi toivoin muuallekin kirjaan.
That said, romaani oli silti ehdottomasti onnistunut siinä, mitä se lähti tekemään. Ja kuten myös todettua, se on skaalaltaan ja symbolisilta tasoiltaan (valokuvauksen lisäksi ainakin Danielin ja Mian rintamamiestalon lahoaminen nuorenparin valuessa kohti pidemmän liiton realiteetteja) onnistunut. Minua ei haittaisi vaikka Stellan seuraavatkin romaanit sijoittuisivat vuosituhannen vaihteeseen. Se on minun ikäiselleni ihmiselleni sopivan tunnistettava mutta jo vähän nostalginen ja siksi toivein ja unelmin projisoitu ajanjakso. Harasek bibliographic universe, ihmissuhteita, eroja, coming-of-age-tarinoita ja seikkailuja nimeämättömässä yliopistokaupungissa joka voisi olla vaikka Tampere, vaikkei olekaan Tampere.
Sue Monk Kidd - Book of Longings
Kirjan nimestä ei ehkä heti tajuaisi, että tämä romaani kertoo Jeesuksen vaimosta. Mutta se kertoo. Sue Monk Kidd on tehnyt erittäin huolellista taustatyötä ja kirjoittanut kirjan Anasta, joka oli kuvitteellinen Jeesuksen vaimo, ja jonka elämäntarina selittää mitä Jeesus teki niinä "kadonneina" vuosina joista raamattu ei kerro. Mutta enemmän tämä on tarina Anasta, joka on Herodeksen kirjurin tytär, mutta joka ei suostu hänelle määrättyyn avioliittoon, eikä myöskään Herodeksen jalkavaimoksi, joten isä karkottaa hänet talostaan, minkä jälkeen hän päätyy yhteen markkinoilla tapaamansa nasaretilaisen puusepän kanssa, joka asuu äitinsä, veljensä ja siskojensa kanssa vaatimattomassa talossa, kierrellen lähiseuduilla hanttihommissa.
Anan tarina vie kuitenkin myös Alexandriaan, jonne hän lähtee Yaltha-tätinsä kanssa. Ana ja Yaltha ovat antiikin ajan feministejä, joita possunrasvassa uitetut pomomiehet eivät komentele, vaan he tekevät kuten itse haluavat. sydäntään ja aivojaan seuraten.
Sue Monk Kidd ei selkeästi ole halunnut tehdä uskovaisille liian provokatiivista teosta Jeesuksesta, mutta varmasti fundamentalisti-kristityt ovat hänelle suuttuneet, kun hän kehtaa mennä väittämään että Jeesuksella oli vaimo ja perhe-elämää (spoileri: sukupuoliyhteyttäkin harjoitetaan). Ana kirjoittaa Jeesuksen tarinan papyruksille talteen muiden tärkeiden tarinoiden ohessa, jotka lopuksi piilotetaan maaperään, josta Sue Monk Kidd ne varmaankin löysi (tämä oli huumoria).
Book of Longings on kirjoitettu kauniilla kielellä ja kuten todettua kaikesta huomaa, että taustatyöt on tehty enemmän kuin huolella. Romaani on mielenkiintoinen, lämminhenkinen ja sen kieli on taitavan kaunista, ajan henkeä mukailevan runollista ja paikoin filosofista. En kuitenkaan saanut romaanista hirveästi irti tämän taitavuuden ja historiallisesti mielenkiintoisen tarinan lisäksi. Eli voin suositella tarinan lukemista, se antaa elämyksiä, mutta minulle tästä ei ollut lukemisen jälkeistä iloa. Päähän ei jäänyt pyörimään ajatuksia, ja se on minulle romaanin todellinen testi.
Seuraavaksi lukuvuorossa ovat mainittujen kahden Jung-teoksen (Aion ja Man and His Symbols) lisäksi Heikki Kännön alun perusteella LOISTAVA Mehiläistie ja Gabrielle Zevinin niinikään erittäin mielenkiintoinen, tietokonepelien tekijöistä (ja tietysti metatasolla monesta muusta asiasta) kertova Tomorrow, and Tomorrow, and Tomorrow.
