Minä olen sitä tyyppiä nörtti, että luin Harry Potter -kirjat neljännestä osasta lähtien heti kun ne ilmestyivät. Ne kirjat eivät ole maailman parhaita fantasiakirjoja (ja itse asiassa kolme viimeistä osaa junnaavat pahasti paikallaan), mutta kerroin tämän antaakseni teille hieman kontekstia tähän kirjoitukseen.

Nyt luen #muuten Harry Potterin neljättä kirjaa iltasaduksi tytärpuolelleni. Tai en NYT, mutta vielä 20 minuuttia sitten. Harmittaa jo hänen puolestaan, että seuraava kirja on niin synkkä. Pelkään, ettei hän enää nauti siitä. Nämä neljä ensimmäistä osaa ovat nimittäin kolahtaneet 7-vuotiaalle kovaa.

Vielä vähän kontekstia ennen asiaan pääsemistä. Olen lukenut liikaa huonoa fantasiakirjallisuutta. Hyvät ja loistavat voi laskea kahden käden sormilla, mutta Terry Pratchettien,  Neil Gaimanien, Brian Aldissin Helliconia-sarjan (joka on ehkä enemmän sci-fiä) ja Ursula LeGuinin Maameren tarinoiden jälkeen parhaina voidaan mainita George R. R. Martinin Song of Ice and Fire (eli tv-sarjan mukaan paremmin Game of Thronesina tunnettu kirjasarja) (jota olen arvioinut täällä, täällä ja täällä) sekä tietysti Taru Sormusten Herrasta.

Lev Grossmanin The Magicians on ilmestynyt vuonna 2009, ja koska tämä on fantasiakirjallisuutta, Grossman teki aiheen ympärille tietysti trilogian, jonka kaksi jälkimmäistä osaa ilmestyivät 2011 ja 2014.

Harry Potter oli kätevä mainita tuossa aiemmin, sillä myös Grossmanin kirjan päähenkilö Quentin Coldwater saa yhtäkkiä tietää olevansa velho, ja saa kutsun taikakouluun (tai oikeastaan taikakoulun pääsykokeisiin). Erona Potteriin on se, että Coldwater on 17-vuotias ja Brooklynistä aloittaessaan taikaopinnot.

Grossman flirttailee muillakin fantasiakirjallisuuden ikonisilla tarinoilla, tehden niistä ikään kuin viittauksia. Esimerkiksi Narniasta otetaan pitkiä pätkiä.

The Magiciansista on tehty aikuisten kirja sillä, että osa tapahtumista on melko raakoja, mutta erityisesti sillä, että Quentin ja ystävänsä ryyppäävät ja panevat.

Aluksi pidin college-kasvutarinan ja kevytfantasian yhteentörmäyksestä, mutta jossain vaiheessa tarina lähti kehittymään suuntaan, joka tuntui yksinkertaisesti kököltä. Grossman kyllä punoo uskollisesti kaikki juonikuviot lopulta yhteen, ja lukija saa täyttymyksensä, mutta minusta kirjaa vaivaa jonkinlainen sieluttomuus.

Kekseliäs se kyllä on, ja ihailen usein tarinoissa vakuuttavasti liitävää mielikuvitusta ihan sellaisenaan, mutta jotenkin tämä kirja tuntui lahjakkaan ihmisen kirjoittamalta, joka ei kuitenkaan ole rusentanut sydäntään tähän mukaan - kuten vaikka Tolkien tai Martin ovat aina tehneet.

Sanoisin silti, että tämä on hyvää fantasiakirjallisuutta. En ladannut heti seuraavia osia, mutta kaipa ne tulee joskus luettua. On vielä sanottava, että kuulin tästä trilogiasta Bookrageous-podcastista, jonka panelistit hehkuttivat nimenomaan sarjan kolmatta osaa, eli ehkä tarina lähtee vielä rajumpaan lentoon tai Quentinin toimiin tulee enemmän sielua mukaan.

Jos siis pidät fantasiakirjallisuudesta, pidät luultavasti tästäkin. Älä silti odota liikoja.

Ai niin, ja SyFy-tv-kanava on tekemässä trilogiasta myös tv-sarjaa. Eli olkaa huoleti te jotka ette jaksa lukea mitään: Tämän voi kohta töllöttää telkusta myös!