Archive for joulukuuta 2016

Leffa-arvio: Star Wars - Rogue One

Kuka mahtaa Hollywoodissa päättää minkä studion suursarja saa hallita minkäkin joulukuun leffalippumyyntiä?

Hobittien jälkeen Star Wars palasi siihen asemaan, ja kassavirtaa pidemmälle tasoittaakseen Disney päätti pätkäistä päätarinalinjan lisäksi omiksi leffoikseen irtonaisia tarinoita Star Wars -maailmasta. Joista tämä on siis ensimmäinen.

*** TÄMÄ TEKSTI SISÄLTÄÄ SPOILEREITA *** Jos etsit juonitiivistelmää, suosittelen Wikipediaa.



En odottanut elokuvalta hirveästi, vaikka löyhähkösti seuraamani somepalaute oli pääosin positiivista. Mutta toisaalta somepalautteen antajat ovat ihmisiä, jotka ovat nähneet kolme alkuperäisosaa lapsuusiässä, kärsineet 2000-luvun vaihteen paskaosien yli ja intoutuneet Force Awakensista vuosi sitten. (No joo: Se ensimmäinen uusosa Anakinin kasvutarinan osalta oli ihan hyvä, ja tarinan kaari laajemmin on hieno).

Rogue Onen katsoi ihan mielellään, mutta ei se silti ollut kovinkaan unohtumaton kokemus. Olen yrittänyt tässä vuorokausi leffan katsomisen jälkeen eritellä, miksen jaksanut loputtomasti innostua. Päällisin puolin moni asia on toki kunnossa: Force Awakensista tuttu aavistuksen likainen ja "alkuperäisille" Star Warseille kumartava visuaalinen tyyli toimii. Nuhruiset Kapinaliiton alukset, koomisuuteen asti värikkäisiin nappuloihin perustuvat käyttöliittymät Imperiumin mega-aluksissa ja aavikkoplaneetan Pohjois-Afrikalta tuntuvat maisemat luovat mukavasti fiilistä.

Tosin mitään megamässyä maailmaa tai kohtausta ei tällä kertaa nähty - visuaalisesti. Force Awakensista muistan vieläkin kohtauksen jossa tämä uusi jedikokelas ja Kylo Ren taistelivat lumisessa metsässä valomiekat leiskuen.

Hauska yksityiskohta oli sade. Voin olla väärässä, mutta aiemmissa Star Warseissa ei ole hirveästi satanut. Alussa, kun johtaja Krennic tulee hakemaan Galen Ersoa tämän kostealta kotiplaneetalta sadepisarat näyttävät hämmentävän inhimillisiltä Krennicin tarkassa univormussa. Ja sade toistuu lopussa, kun Krennic käy selvittämässä kuka on vuotanut Kuolemantähden piirrustukset.

Leffan suurin ongelma on minusta se, ettei sitä ole tarpeeksi uskallettu irrottaa päätarinasta. Sillä on valtavasti painolastia henkilöiden ja viittausten muodossa, mutta lopulta sillä itsellään ei ole mitään tärkeää tehtävää.  Ohuemmatkin sisällöt kestää lusia, jos populaarikulttuurin ytimeen luikerrellut Star Warsin päätarina edistyy jotenkin, mutta tässä elokuvassa joudutaan - ehkä fanien miellyttämiseksi, ehkä kontekstin antamiseksi - viittailemaan entisiin tapahtumiin niin paljon, että leffan omalle tarinalle ei jää tilaa kasvaa tai hengittää.

Tai kuten eilisen leffaseurueen jälkipuinneissakin todettiin: Ei päähenkilö Jyn Erson ja hänen perheensä tarina jaksanut oikein kiinnostaa. Jos kerran tehdään spin off, niin tehdään se sitten rohkeasti! Tuotantoyhtiön olisi pitänyt tyytyä vain etäisiin viittauksiin ja keskittyä siihen mistä tässä elokuvassa kerrotaan. Esimerkiksi Darth Vaderilla ei ollut tässä elokuvassa mitään funktiota, mutta nörttien tyydytykseksi hänet uitettiin tarinaan olemaan hetkeksi vittumainen ja paha.

Elokuvan ydin siis tavallaan on Jyn ja Galen Erson suhde, ja toisaalta motiivi taistella oikeaksi pitämänsä asian puolesta. Mutta nämä jäävät planeettojen ja avaruusalusten varjoon, TOISIN KUIN NIISSÄ alkuperäisissä elokuvissa, joissa myötäelit orpopojan matkassa heti alkuruuduista lähtien. Myöskään Jynin ja Forest Whitakerin esittämän kasvatti-isän suhde ei tunnu yhtään missään. Voisivat yhtä hyvin olla toisilleen vieraita sen ainoan kerran kun leffassa kohtaavat. Eikä heillä myöskään ole mitään selvitettävää. Jyn selvittää itselleen, että haluaa taistella hyvän puolesta kun hänelle selviää ettei hänen isänsä olekaan kuollut, ja kun isä onkin koko ajan tehnyt duunia hyvien puolella, siinä se.

Onneksi jotain pääjuonta kuljettavien elokuvien materiaalista oli maltettu jättää pois. Tai ainakin melkein, kyllä sitä jedeilyäkin siellä oli. JUU, kyllä me kaikki huomattiin että Jyn Ersolla on Voimaa, vaikkei hän itse sitä tiedäkään. Tai ehkä tietää, muttei osaa antaa sille nimeä. Suostutteli arkistoplaneetan portinvartijan päästämään heidän aluksensa läpi. Ja sitten se sokea ninja. Kyllä me kaikki nähtiin, että hänen kävely/taistelukeppinsä on rakennettu vanhasta valomiekasta.

Eli jos nyt vedän yhteen kokemustani, voin sanoa viihtyneeni, mutta olisin silti toivonut rohkeampaa irtiottoa ja spin off -henkeä. Toivottavasti se varsinainen seuraava osa ilmestyy pian.


Posted in , , , | Leave a comment

Arvio: HBO:n Westworld

Koska on maamme 99. itsenäisyyspäivä, kirjoitan teille nyt amerikkalaisesta robottien tietoisuutta käsittelevästä tv-sarjasta. Aasinsilta on niin ilmeinen, niin ilmeinen.



Westworld on 1970-luvulla ilmestyneeseen elokuvaan perustuva tv-sarja. Alkuperäisen elokuvan on käsikirjoittanut Jurassic Parkeistakin tuttu Michael Crichton. Nyt HBO:lla nähdyn version ovat Crichtonin käsikirjoituksen pohjalta luoneet Jonathan Nolan ja Lisa Joy.

Katsoin eilen ensimmäisen kauden loppuun. KERRANKIN viimeinen jakso lunasti kauden aikana kasattuja odotuksia! En tosin yleensä pidä Suuriin Paljastuksiin perustuvasta käsikirjoittamisesta, mutta Westworldissa tapahtuu niin paljon muutakin, ettei pelkkien yllätysten varaan tarvinnut rakentaa.

Mutta oli se loppu hieno, voi saatana. Anteeksi ranskani. Lännen teemapuiston saluunasta löytyvä automaattipiano soittelee versioita tunnetuista pop- ja rock-kappaleista. Radioheadia kuultiin ainakin kahdesti, sillä feikkimaailman pinnallisuutta pohtineessa jaksossa piano jauhoi Fake Plastic Treesiä. Eilen katsomassani finaalissa sen sijaan pauhasi - ITSEOIKEUTETUSTI - Exit Music (for a film), joka väräytti kylmikset iholle, tietysti yhdessä loppujakson tapahtumien kanssa.

En nyt sitten spoilaa tässä tekstissä mitään, vaikka ihan paria ekan jakson jälkeistä tapahtumaa saatankin sivuta. Kivulias päätös, mutta ihan lukijaystävällisyydestä tämä.

Westworld kertoo jossain määrittelemättömässä tulevaisuudessa sijaitsevasta villin lännen teemapuistosta, johon ihmiset saapuvat "etsimään itseään", eli ammuskelemaan ja panemaan holtittomasti.

Puistoon on luotu "isänniksi" laaja joukko robotteja, jotka elävät heille annettua tarinaa Groundhog Day -tyylisessä luupissa niin kauan kunnes joku vieras ohjaa heidän toimintaansa muuhun suuntaan. Tapetut robotit siistitään puiston huoltotiloissa, jossa roboteilta myös kysellään analyysejä tapahtumista ja säädetään luonteenpiirteitä ja ulkonäköä.

Tätä kirjoittaessani tajuan, että kirjoitukseni sisällön kannalta ei haittaa, vaikken spoilaa tapahtumia. Itse asiassa taisin jo kolmannen jakson jälkeen nähdä jonkun linkkaamaan Reddit-ketjun, jossa osa viimeisen jakson tapahtumista osattiin ennustaa. Voi olla, että tapahtumat pystyi tarkistamaan siitä 70-luvun leffasta, en tiedä... Joka tapauksessa tässä sarjassa on niin paljon muitakin tasoi, ettei sarjasta kirjoittaminen jää pelkäksi juonen arvioinniksi.

Westworldin varsinainen teema ei ole sci-fi-lukijoille uusi. Etenkin Philip K. Dickin kirjoja lukeneet ovat tutustuneet robottien tietoisuudesta kumpuaviin ongelmiin (Do Androids Dream of Electric Sheep?, eli Blade Runner nyt etunenässä). Onko roboteilla oma tahto? Westworldin robotit läpäisivät Turingin testin jo aikaisessa vaiheessa, Anthony Hopkinsin loistavasti näyttelemän puiston luojan mukaan. Mutta vasta kun Hopkinsin esittämän Fordin yhtiökumppani Arnold loi roboteille muistot, ne tulivat tietoisiksi asemastaan. Tosin vasta pikku hiljaa.

Ihmiset mässäilevät kipua tuntevien robottien kustannuksella. Voiko sitä verrata eurooppalaisiin kolonialisteihin ja eri mantereiden alkuasukkaisiin? Ovatko "isännät" tulevaisuuden mustia orjia? Ts., onko roboteilla ihmisoikeudet - tai mikä määrittelee ihmisyyden? Tietoisuus? Kyky tuntea?

Teemasta on tullut ajan kuluessa ajankohtaisempi. 1970-luvulla se oli kauas näkevien mielten pohdintaa, mutta robottien ja tekoälyn kehitys on 2016 siinä pisteessä, että ihmiskunta joutuu kohta pohtimaan Westworldin ongelmia tosissaan. Sattumalta rupesin juuri lukemaan Robert Heinleinin kirjaa Stranger in a Strange World, joka kertoo Marsista Maahan saapuvasta humanoidista, joka ei ole koskaan nähnyt ihmistä.

Koska Westworld on HBO:n tämän syksyn Vakava Spektaakkeli Sarja, sen tuotantoon on laitettu ehkä biljardi dollaria. Tämän huomaa. Kaikki näyttää upealta, pelkkä musiikkibudjetti on isompi kuin kaikki mitä Yle on kaatanut Sorjoseen, alkutunnari on varmaan ollut kalliimpi kuin kaikki koskaan tehdyt suomalaiset tv-sarjat yhteensä.

Ja näyttelijät: Kuten mainittua, Anthony Hopkins on loistava puiston salaperäisenä ja omapäisenä perustajana, joka haluaa tehdä vielä yhden tarinan ennen väistymistään. Ed Harris on salaperäinen mustahattu, joka haluaa pelata puiston ns. läpi. Evan Rachel Wood on Dolores, joka herää alistuvan maatilan tyttären roolistaan huomaamaan, että koko hänen elämänsä valhetta.

Sarjan keskivaiheilla enimmäisten jaksojen aiheuttama valtava innostus laimeni hieman. Olin rakastunut sarjan maailmaan, ostin sen täysin. Hieno luomus. Sitten kului pari jaksoa, että tarina ei oikein kulkenut eteenpäin, kunnes se riuhtaistiin taas eteenpäin kohti lopun räjähdystä. Kuten alussa totesin, en oikeastaan pidä suuriin paljastuksiin perustuvista juonirakenteista, mutta Westworldin käsikirjoittajat todella onnistuivat viemään homman maaliin niin, että video on demand -kansa ryntää sosiaaliseen mediaan kirjoittamaan kapitaaleilla.

Toinen kausi tästäkin on ilmeisesti tulossa. Käsikirjoitus antaa sille hyvin tilaa. Ikävä kyllä sarjan pointti tuli selväksi jo tästä kaudesta, ja jatkossa tullaan luultavasti keskittymään enemmän Jännittävän Toiminta-Sci-Fi:n tekemiseen.

Katsomisen arvoinen, ehdottomasti, vaikkei top 5 -kamaa olekaan.


Posted in , , , , | Leave a comment

Lukuvinkki: Karl-Ove Knausgård - Taisteluni III

Olin venyttänyt tämän aloittamista, vaikka luin ensimmäiset kaksi Taisteluni-kirjaa melkein perä perää (arvostelut täällä ja täällä). Viive johtui siitä, että tiesin tämän kolmannen kirjan käsittelevän Karl-Oven lapsuutta, ja pelkäsin että se on tylsää luettavaa.



No, koska tämä on Knausgårdin Taisteluni, ei lapsuuskuvaus sentään tylsä ollut, mutta tästä puuttui kyllä paljon elementtejä jotka tekivät kahdesta ensimmäisestä kirjasta niin mahtavia. Kolmas kirja etenee melko kronologisesti varhaismuistoista yläasteelle, se ei sisällä hyppyjä nykyaikaan eikä esseitä satunnaisista aiheista. Se on siis lähinnä lapsuusajan elämäkerta.

Kuitenkin Knausgård sallii itsensä välillä eksyä pohtimaan sitä, millaisia lapsuusmuistot ovat. Mistä ne koostuvat ja miksi juuri ne tietyt lapsuusmuistot säilyvät? Ensimmäisen osan lukeneet tietävät, että Knausgårdin lapsuus kului tyrannimaisen ja dominoivan isän varjossa. Kolmas kirja tosiaan kertoo lähinnä nuoren Karl-Oven selviytymisestä kodissa, jossa väärä liike väärään aikaan kiinnittää isän huomion, eikä se ole koskaan hyvä asia.

Tätä muistellessaan Karl-Ove huomaa, ettei muista äidistään kovinkaan montaa asiaa tuolta ajalta. Äiti oli aina läsnä, ja äiti oli Karl-Oven turva ja kiinnekohta, mutta muistot isästä ja toisaalta ulkona odottavista kavereista ovat paljon vahvempia.

Tässä kirjassa ollaan 70-luvun Norjassa, mutta lapsuus on toki sen verran universaalia, että 80-luvun Huittinen resonoi hyvinkin Karl-Oven ajatusten kanssa. On jotenkin noloa myöntää, että samaistuin moneen kohtaan. Se kuulostaa siltä, että yrittäisin väittää olevani jotenkin samanlainen kuin 2000-luvun kirjallisuuden fanitetuin antisankari Karl-Ove Knausgård. Luultavasti samaistuminen johtuu kuitenkin siitä, että hyperhenkilökohtaisuudesta huolimatta Karl-Ove (ei muuten ollut mikään tietoinen päätös puhua hänestä etunimellä mutta nyt ei voi enää perääntyä) onnistuu tässäkin kirjassa löytämään jotain itsestään, mutta myös lukijasta.

Etenkin poikana tutulta tuntuvat seksuaalisen heräämisen hämmennys ja vimma, toisaalta lasten keskinäisen maailman armottomuus, toisaalta alemman keskiluokan lapsen himo uusiin vaatteisiin joita ei kuitenkaan saa. Se, että Karl-Ove näyttää negatiiviset ja nolot asiat yhtä armottomasti itsestään kuin muista, tekee kirjasta brutaalin totuudellisen, mutta ei ilkeän.

Edelleen, tuntuu kornilta kehua tätä kirjasarjaa joka on jo ehditty julistaa moderniksi klassikoksi ehkä miljoonassa lähteessä. Mutta niin se vain on, että en ole eläissäni lukenut mitään samanlaista kuin Taisteluni. Romaaniksi kirjoitettu elämäkerta. Aivan kuin Karl-Ovella olisi kirjaan lähtiessään joku asia mistä haluaa kirjoittaa (kuten kirjailijoilla toivottavasti aina), ja sitten hän vain pukee tämän aiheen oman elämänsä yksityiskohtaisiin vaiheisiin.

Jos ette ole lukeneet Taisteluni-kirjoja, lukekaa. Ei se ole sen vaikeampaa.

Jos haluat tilata Taisteluni III:n pokkarina Suomalainen.comista, käytä tätä linkkiä niin minä saan pienen komission. Pokkari on samanhintainen kuin jos ostaisit sen suoraan Suomalaisen sivuilta.

Huomasin muuten Suomalaisessa käydessäni, että Bob Dylanin Lyrics-kirjasta on otettu uusi painos. Pakko hommata se hyllyyn. Jos haluat tilata sen jollekin joululahjaksi, niin edelleen, käytä tätä linkkiä niin minäkin saan pienen siivun (aika hintava, 47€, mutta massiivinen teos).

Posted in , , , | 1 Comment
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...