Archive for syyskuuta 2014

Levyarvio: Apulanta - Revenge of the A.L. People

Ensin pari huomiota:
Tämä ei ole varsinainen uusi Apulannan albumijulkaisu, vaan he tarjoavat sen osana uutta kolmen levyn kokoelmaansa. Spotifystä levy löytyy erillisenä ja siitä on tulossa myös vinyyliversio, mikä pitänee hommata.

Jos joku nyt ei tiedä, niin Attack of the A.L. People on Apulannan ensimmäinen albumi, joka ilmestyi vuonna 1995 (!!!!!!!!). Minun ja Apulannan historiasta voi lukea pidemmin taannoisesta Kaikki yhdestä pahasta -kirjan arvostelutekstistä, jota kirjoittaessani en vielä tiennyt että Apis on nauhoittamassa uutta versiota debyytistään.

Minä hyppäsin Apiksen kyytiin vasta vuotta myöhemmin 1996 kun Ehjä ilmestyi - tai oikeastaan Hei hei mitä kuuluu -video oli lähtölaukaus. Toki Attack hommattiin heti Ehjän kylkeen myös. Se oli ja on oudoin Apis-levy, koska sillä on enemmän yhteistä Tehosekoittimen tai Karkkiautomaatin kanssa kuin Apulannan oman musiikin kanssa.

Mutta se on ihastuttavan naiivi ja Toni Wirtasen sävellyskykyä hienosti esittelevä herkkä ajankuva, jonka bändi on nyt uuden basistinsa voimin roiskinut uuteen uskoon.

Koska alkuperäinen on nauhoitettu nopeasti ja alkeellisihkoissa olosuhteissa, ei Revengeäkään ole tehty niin viimeisen päälle huolella kuin Apiksen levyjä usein. Tämä kuuluu mahtavana rentoutena ja sovituksellisena irroittelua.

Mukaan on ympätty ska-punk-sävyjä, 60-lukulaista poppia (Kolme vuotta) ja jopa Risto-yhtyeestä tai Ville Leinosen taideproggiksista muistuttavaa kamaa (Valokuva). Samaisessa Valokuva-biisissä on Risto-soundin lisäksi otettu Nine Inch Nailsin March of the Pigsin draivi käyttöön, onnistunein lopputuloksin.



Mutta siis: Bändi ei ole lähtenyt vitsailemaan, mutta joitain sovituksia on rukattu melko rohkeastikin uuteen uskoon. Slovareiden vähäeleisempi ja pianoa ja jousia sisältävä sovitustyyli ruokkii laulujen teinivivahteista herkkyyttä, ja punk-palojen parempi kitarasoundi pukee melodioita.

Ei tämä tietenkään aiheuta niin suurta värinää kuin Attack siloin joskus, mutta luulen ymmärtäväni mitä bändi on ajatellut: Nämä orastavalla nupulla olleet biisit on nyt korjattu, 19-vuotinen vaillinaisuus on muutettu vuoden 2014 totuudeksi.

Aurinkoon on yksi kaikkien aikojen Apis-lemppareitani. Sipen tomikompin järjettömän upea ja raaka soundi alkuperäisversiossa on Revengellä muuttunut sisäsiistimmäksi. Ei aiheuta samanlaista värinää kuin alkuperäinen, vaikka parempihan tämä näin on.

Fanikäyttöön tämä on tehty. Tai jos joku ei ole malttanut koskaan kuunnella Attack of the A.L. People, sallittakoon siihen tutustuminen myös Revenge-muodossa. Eivät olleet kundit kovin vanhoja kun tällaisen levyn aikanaan roiskivat kokoon. Hattua päästä.



Posted in , , | Leave a comment

Levyarvio: Willie and the Goodsouls - Fortunate Son

Tämä ei ole ihan täysin objektiiviselta pohjalta tehty arvostelu, koska levyn tehnyt Ville on vanha ystävä jo lukioajoilta. Ei nyt bestis, mutta hyvin tuttu kumminkin.

En kuitenkaan hehkuttaisi tässä blogissa (tai muutenkaan) kenenkään levyä vain siksi, että tunnen hänet. Ja tämä levy on tehty suurella sydämellä ja pienellä markkinointibudjetilla, joten päätin kantaa korteni kekoon ja kertoa, että pidän tästä levystä.

Ville soittaa kitaraa myös hardrock-jyrä The Grammersissa (jonka rumpali Jussin studiolla tämä levy on nauhoitettu, myös Jussi on vanha tuttuni, MELKEIN sukua julkkikselle siis), mutta tämän levyn hän on tehnyt kokonaan yksin, lukuun ottamatta parin biisin naistaustalauluja ja muutamaa täytesoitinta.

Parasta tässä levyssä on sen rentous ja ilmeinen rakkaus tekemiseen. Fortunate Son sisältää jumalattoman lämminhenkistä bluesrockia, jossa kumarrellaan vanhoille mestareille. Tai ainakin akustisempaa Springsteeniä, Neil Youngia ja uudemmista mestareista Pearl Jamin fiilistelyjä tässä kuuluu (ja lauluissa välillä aikamoisia vedderismejä). Hommasta ei ole tehty liian monimutkaista, vaan tutun kuuloiset biisit soitetaan läpi ilman sen suurempia koristeluja - hienoja sooloja lukuunottamatta.

Mutta palataan tuohon rentouteen. Kuinka selvästi musiikin rivien väliin tallentuu asioita! Usein bändit puristavat mailaa - ja se kuuluu. Mutta kun vuosia lauluja sisällään pitänyt hard rock -kitaristi tekee soololevyn, jokainen nuotti hehkuu itsensä pyyteetöntä toteuttamista.



Hienoa on myös levystä välittyvä lämpö. Fortunate Sonissa on paljon surumielisyyttä, mutta katkeruutta tai vihaa ei yhtään. Goodsoul on siis totisesti hyvä nimi tälle projektille. Harvinaista myös suomalaiselle musiikille mielestäni.

Levy käy 11 biisinsä mittaan ehkä hieman toistamaan itseään, mutta ei se haittaa. Ei tämän ehkä ollut tarkoituskaan olla In the Court of Crimson King tai Lateralus, vaan sydänverta pursuavaa juurevaa rockia hyvällä fiiliksellä.

Jos kuuntelet vain muutaman biisin, kokeile Last Stop, Good Days, Walls In Our Hearts ja Earthstaggered. Upeaa tunnelmaa. Syysmusiikkia! Tulee samanlainen olo kuin hyvästä syysmusiikista muutenkin: Samaan aikaan kaihoisa ja onnellinen.

Ja sitten knoppitieto: MINÄ (myself, tämän blogin kirjoittaja) olen opettanut Villelle ensimmäiset soinnut kitaralla! Nirvanan Polly-biisin, jos tarkkoja ollaan. Tuntuu jotenkin hauskalta nykypäivänä ajateltuna. Toinen on omaääninen ja taitava kitaristi, toinen näpyttelee hienolla Martin-kitarallaan epätoivoisesti Bob Dylanin biisien sointuja.

Give Willie and the Goodsouls a chance. Ei näytä olevan levy vielä Spotikassa. Ehkä tulee sinne, tai sit teidän täytyy hommata levy.



Posted in , , | Leave a comment

Lukuvinkki: Cormac McCarthy - All the Pretty Horses

Vaikka olin jo aikoja sitten lukenut The Roadin ja No Country for Old Menin, vasta hetki sitten lukemani Blood Meridian sai minut ihan tosissaan rakastumaan Cormac McCarthyyn. The Road ja No Country... ovat tietysti hienoja kirjoja nekin, mutta Blood Meridianin ankaruus ja lauseiden raaka kauneus tekivät silti paljon isomman vaikutuksen.


All the Pretty Horses aloittaa "Border Trilogy" -nimisen löyhähkösti teemoitetun trilogian (johon Blood Meridian ei kuulu, koska se on julkaistu 7 vuotta aiemmin). Jos Blood Meridian kertoi sodasta ja ihmisen loppumattomasta verenhimosta, All the Pretty Horses on aiheeltaan varsin päinvastainen: Se kertoo rakkaudesta. Lähinnä naiseen, mutta myös hevosiin ja muihin vanhoihin hienoihin asioihin ja arvoihin. Ilmeisesti kirja oli tästä syystä herättänyt ilmestyessään huomiota: "MITÄ, Cormac on pehmentynyt!"

Silti siinä on paljon tuttua McCarthyä. Oikeastaan teemoiltaan se on sukua No Country for Old Menille, jossa vanhenevat papat ihmettelevät minne heidän tuntemansa kova mutta reilu länsi on kadonnut kun miehet sekoilevat huumekauppojen kanssa ja kuolevat. Tässä kirjassa kaksi nuorta poikaa ovat oppineet arvostamaan lännen erämaita ennen autoja ja teollisuutta. He ratsastavat paikasta toiseen, välttelevät autoteitä ja tietävät, että miehen sana pitää.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodan aikaan. Cowboy-mailla maailmansota kuuluu vain ohimenevänä uutisena, eikä hetkauta päähenkilöitä.

Arviolta 16-vuotiaat (ehkä heidän ikänsä mainittiin mutten muista) lähtevät kotoaan rajan yli Meksikoon. Erämaassa he törmäävät nuoreen pistoolisankariin joka menettää ukkosella hevosensa. Pojat yrittävät varastaa hevosen takaisin meksikolaisesta kaupungista, mutta joutuvat takaa-ajetuiksi.

Pistoolisankari katoaa, ja päähenkilöt menevät töihin farmille, jossa varsinkin varsinainen päähenkilö John Grady kunnostautuu hevoskuiskaajana. Regular Kari Vepsä, siis. 

Rikkaalla tilanomistajalla on myös tytär, johon Grady tietysti rakastuu. Tarinan loppu löytyy kirjasta, enkä sitä halua tässä spoilata.



McCarthy käsittelee tätäkin tarinaa upeasti. Kieli on edelleen karua kuin tarinan maasto, mutta John Gradyn järkähtämätön usko hyviin ja oikeina pitämiinsä asioihin tuo tarinaan lämpöä. Mietin onko siinä symboliikkaa, että John Grady osaa kuiskutella hevosille aina oikeita asioita, mutta naisen päätä hän ei saa kääntymään.

Kuten Blood Meridianinkin kohdalla, kirja oli jollain tavalla tylsä lukea. Viime kerrasta tiesin, että lukemisen jälkeen tylsyys palkitaan - ja se jopa kuuluu tyyliin. No, ehkä TYLSÄ on väärin sanottu, mutta McCarthyn proosan järkähtämättömyys ja kuuman aavikon kuivuus tuovat tarinaan tarvittavaa paikoin kivuliastakin hitautta.

Oman vittumaisuutensa lukemiseen tuo se, että Meksikossa monet lyhyet dialogit käydään espanjaksi, eikä niitä ole käännetty englanniksi. Ilmeisesti kirjailija on ajatellut, että jos ei osaa espanjaa, on paikalla ikään kuin ulkopuolisena. En tiedä. Toisaalta lauseet ovat sen verran helppoja, että monet - ja varsinkin Meksikon lähellä asuvat - jenkit varmasti ymmärtävät ne vaivoitta.

Lainaukset kertovat taas paljon. Lukekaa nämä kohdat, ihailkaa tuota rytmiä. Varsinkin luonnon kuvaajana ja maiseman maalaajana Cormac McCarthy taitaa olla parempi kuin kukaan. Tai ainakin kärkiryhmässä. Toki myös nuo ihmisen sisimmän viisaudet iskevät lujaa.

They heard somewhere in that tenantless night a bell that tolled and ceased where no bell was and they rode out on the round dais of the earth which alone was dark and no light to it and which carried their figures and bore them up into the swarming stars so that they rode not under but among them and they rode at once jaunty and circumspect, like thieves newly loosed in that dark electric, like young thieves in a glowing orchard, loosely jacketed against the cold and ten thousand worlds for the choosing.


Shrouded in the black thunderheads the distant lightning glowed mutely like welding seen through foundry smoke. As if repairs were under way at some flawed place in the iron dark of the world.

In history there are no control groups. There is no one to tell us what might have been. We weep over the might have been, but there is no might have been. There never was. It is supposed to be true that those who do not know history are condemned to repeat it. I dont believe knowing can save us. What is constant in history is greed and foolishness and a love of blood and this is a thing that even God—who knows all that can be known—seems powerless to change. 

and then turned and put on his hat and turned his wet face to the wind and for a moment he held out his hands as if to steady himself or as if to bless the ground there or perhaps as if to slow the world that was rushing away and seemed to care nothing for the old or the young or rich or poor or dark or pale or he or she. Nothing for their struggles, nothing for their names. Nothing for the living or the dead. 

Seuraavaksi lukuvuorossa on Eleanor Cattonin Luminaries, joka minun piti itse asiassa lukea jo ennen tätä, mutta sitten All the Pretty Horses vei mukanaan.


Posted in , , , | 2 Comments

Puujalkavitsiperinne elää ja voi hyvin Twitterissä

Olen tässä viimeisen vuoden aikana sylkenyt aikamoisen määrän niin-huonoja-että-ne-ovat-hyviä puujalkavitsejä Twitteriin.

Joskus kauan aikaa sitten näissä käytettiin Twitterissä yleisesti häsää #haentakkini, mutta sittemmin olen lyhentänyt sen vain muotoon #takki tai #rotsi. En ole ensimmäinen tai ainoa joka näin tekee, mutta päätin kerätä tähän muutaman oman tuotantoni helmistä.

Ensimmäistä kertaa

Twitter on kyllä parhaimmillaan juuri tällaisissa jutuissa. Lyhyt puujalkavitsi SOPII Twitterin ideaan, joten siksi ne ovat siellä orgaanisesti yleistyneet. Kaikki #haentakkini-tweetit löytyvät Twitterin mainiosta advanced searchista.

Olisi #muuten jännä tietää onko vastaavia hashtageja syntynyt muille kielille kuin englanniksi ja suomeksi? #Haentakkini viittaa tietysti vanhaan Fast Show -sketsiin "I'll get me coat", ja #illgetmecoat-häsä vaikuttaa melko suositulta.

Toivottavasti viihdytte. Takkini on jo haettu ja puettu päälle.










Posted in , , | Leave a comment

Juokseminen ei ole taistelua

Tämä on ties kuinka mones juoksemisen luonnetta käsittelevä postaukseni, mutta aihe on minulle tärkeä, joten read it and weep.

Jokin aika sitten järjestettiin Helsingissä Tough Viking -niminen esteratakisa, joka sai minut jälleen kerran ajattelemaan sitä, miksi juuri yksin juokseminen on se liikuntamuoto, jolla on minuun niin piristävä vaikutus.

Minulle juokseminen ei ole sotaa. Se ei ole hauiksen näyttämistä ja irvistämistä mustat viirut poskiin piirrettynä. Se ei ole mitään, minkä voi ilmaista raivon karjaisulla tai juoksemalla sähköiskuja antavien lankojen läpi.

Minulle juoksemisessa ei ole tärkeätä se, millaiseksi se minun vartaloni tekee. Tai sanotaan, että se ei ole tärKEINTÄ: Minulle on jossain määrin tärkeätä etten päästä iän karttuessa vartaloani repsahtamaan, vaan että se pysyy suht timminä ja toimintakykyisenä.

Mutta en halua että vartaloni näyttää He-Manilta, enkä pyri siihen. Jos haluaisin, pelkkä juokseminen olisi hölmö harrastus.



Minulle on juokseminen on nöyryysharjoitus. Sen monotonisuus on kaunista ja puhdistavaa. On tärkeää, että se menee mahdollisimman yksinkertaisiin perusasioihin, ja että sen harrastamiseen ei tarvita suurta määrää varusteita.

Kun siirtää jalkaa tarpeeksi monta kertaa toisen eteen seuraa kipua, mutta kun kipu tulee, en halua irvistää kameralle ja huutaa, vaan haluan tutkia tunnetta itsessäni, ja päästä siitä ohitse.

En harrasta joogaa, mutta voisin kuvitella että joogatessa saavutetaan samankaltaisia tunnetiloja. Paitsi että juoksulenkillä kukaan ei ole antanut juoksuasennoille myyttisiä nimiä.

Välttääkseni väärinymmärryksiä: Tough Viking -kisa ei ole minusta paska juttu. Se on vain kaukana siitä, mitä itse haen liikunnalta.

Posted in | 3 Comments

Maailman paras biisin aloitus

Myönnetään, tämä on ohimenevään ajatukseen perustuva lyhyt bloggaus. Mutta oltiin tuossa mökkireissulla jossa lasten mentyä nukkumaan valvottiin aika myöhään. Nyt on aika sunnuntai-iltainen olo siispä.

Mökiltä kotiin ajaessa kuunneltiin perheen kera Soul-suosikit-listaani Spotifystä. Siellä tuli vastaan Arthur Conleyn mainio biisi Sweet Soul Music.

Tajusin, että siinä on mahtavin biisin avaus mitä missään.

Maestro Conley täräyttää heti alkuun ilmeisen retoriseksi tarkoitetun kysymyksen:

"Do you like good music?"

Sitten hän jatkaa vielä tarkentamalla "that sweet soul music", mikä sisältää monien todeksi tietämän oletuksen siitä, että vanha soul-musiikki on parasta mitä on.

Mutta eihän biisissä muuta oikeastaan edes tarvitse olla? Rakastan tuota hyväntuulista röyhkeyttä jolla Conley itsensä ilmaisee. Hän ei ole naljaileva, vaan kuulostaa iloisen vilpittömältä. 

Se on myös hyvä ohjenuora musiikin tekijälle: Tee hyvää musiikkia. Hyvä ohjenuora vinyylien keräilijälle on, että osta niin paljon vanhaa soul-musiikkia kuin mahdollista. Minulla ei ole sitä tarpeeksi.




Posted in , | Leave a comment

Levyarvio: Kasmir - AMK Dropout

Kuten kuka tahansa minua somessa seuraava (@jussi_mantysaari Instagramissa, seurata kannattaa jos haluaa nähdä jackrussellin, vinyylin ja juoksevan miehen kuvia) tietää, olen ollut aivan helvetin tohkeissani tästä levystä.

Näin Kasmirin ensimmäistä kertaa livenä tänä keväänä, kun Universal järjesti Emma-etkot. Kasmir nousi juhlapukeutuneen kutsuvierasyleisön eteen näyttäen hämmentävän paljon Universalin a&r-jehu Pyhimykseltä. Minulle oli ennakkoon hehkutettu, että nyt on tulossa kova suomalainen miespoppari. Epäilin, koska suomalainen miespoppari ei ole koskaan julkaissut hyvää kokonaista levyä minun kirjoissani. Ei sillä, että heitä olisi hirveästi tätä ennen ollut moista edes yrittämässä.

Kasmir veti muistaakseni Wowwowwow'n ja Vadelmaveneen. Hän teki heti vaikutuksen. Ensinnäkin nousta tuntemattomana jähmeän kutsuvierasyleisön eteen 50 senttiä korkealle lavalle ja vetää falsetista "aina kun sut nään meen wowwowwow" vaatii pokkaa. Sitä Kasmirilla (eli Thomas Kirjosella) toki on, sillä myöhemmin minulle selvisi, että hän oli se 15 Minutes Before the Diven taitava laulaja.

No, sitten tuli Vadelmavene, josta tuli kesän suurin hitti. HANKOON jne. Olin käynyt Hank Solon ja Jonas duppel-V Karlssonin studiolla kuuntelemassa tulevaa levyä levy-yhtiön pyynnöstä. Tuolloin biisit olivat vielä osin demoja, mutta paljon oli jo valmiina. Kuulosti helvetin hyvältä, mutta ajattelin odottaa mielipiteeni kanssa siihen, että saan kuulla levyn rauhassa, sillä studiossa istuessa ja fiilistelymielialalla moni musa kuulostaa hyvältä.

Onneksi ei tarvinnut pettyä. AMK Dropout on hölmöstä nimestään (ymmärrän kyllä Kanye-viittauksen) huolimatta PARAS suomalaisen miespopparin levy koskaan. Siis jos lasketaan soolona omalla nimellään vetävät yrittäjät. Itse asiassa olin jo luullut, ettei tällaisen musan kanssa onnistuta Suomessa. Mutta sitten tuli tämä partajeesus, falsettia vetävä partajeesus!

Vadelmavene ja WOWWOWWOW ovat hittejä, mutta kun täältä olisi tulossa vielä ainakin pari sinkkuhittiä lisää. Ryan Gosling on ihan vitunmoinen party anthem ("mä haluun ajaa niinku Ryan Gosling, ja tatuoida sun kuvan mun nahkarotsiin", KAMAAN mikä sanoitus), Iholla saattaa olla parin vuoden päästä katsottuna tämän levyn isoin biisi (ainakin toivon niin), mutta lepsusti sävellettyä biisiä ei oikeastaan ole. Antheemista (anteeksi finglanti) suomalaista pop-musaa. Hengitän huohottaen. Ei tällaista pitänyt olla! Mutta nyt on.

Hank Solo ja Jonas W. tekivät kovaa jälkeä jo Sannin levyn kanssa, ja sama ääriskarppi meno jatkuu nyt. En sano, että AMK Dropout olisi jotenkin vallankumouksellinen tuotannoltaan - nämä kaikki jutut on jo Jenkeissä tehty - mutta tuotanto TOIMII ja tukee mahtavasti biisejä. Kasmirilla ja muilla säveltäjillä on joku geeni, joka estää kertsittömän tai melodiattoman biisin tekemisen. Ei Suomessa pärjää tanssikoreografioilla, vaan pitää olla BIISEJÄ ja artisti jossa on tarttumapintaa. Tuotanto ottaa ROOLIA - sekin on uutta suomalaisessa popissa.

Valkoista kohinaa, avausbiisi, on upea. Sen kohdalla tulee fiilis, joka kestää levyn loppuun. Miten tämä kaveri saa nämä jutut onnistumaan? Tyler the Creatorilta lainattua biittiä, hullua falsettia ja särötettyä laulua, ja SILTI kaikki kuulostaa oikealta. Onnellinen mies -biisin Kendrick Lamarr -fiilistely ei tunnu matkimiselta, vaan luontevalta suomalaiselta pop-musiikilta. Levyn lopettava Aavikko rakentaa upean ison rakennelman, joka viedään tylyyn seinälopetukseen asti tarvittavalla pokalla. Huomautan tässä jälleen, että Kasmir osaa oikeasti laulaa. Hän on taitava laulaja.

Mistä lähtien Suomessa on julkaistu luontevaa pop-musaa? No tästä lähtien!

Mikä vertaus minulla oli tästä levystä mietittynä? James Blake kohtaa Justin Timberlaken ja Ceebrolisticsin? Ei se ollut noin kömpelö, mutta jotain sinne päin. Ja siinä oli joku melodisempi suomalaisbändi mukana.



Jälleen kerran, words fail me. Tuntuu etten osaa hehkuttaa tarpeeksi vakaasti. Jos tämä levy ei saa tulokas-Emmaa ensi talvena niin maailmassa on virhe. Aivan helvetin kova debyytti. #Nainen pyörii tuossa ympäri kämppää, ja kyselen häneltä jatkuvasti, että "tajuatko miten innoissani olen tästä levystä???".

No, jotain paranettavaa etsiässä sanottakoon, että Vioittumaton, S.T.I.K. ja Rumaa voisivat olla vähän parempia, mutta kun nekään eivät ole huonoja, eivät edes keskinkertaisia, keskinkertainen plus ehkä! Ja sitäpaitsi tämä on debyytti! 11 biisiä jotka toimivat! Tai no, Indiana Jones on enemmän välisoitto, mutta kuitenkin.

Rakastan. Vuoden parhaita suomalaisia levyjä, ellei paras.

Posted in , , , | 5 Comments

Levyarvio: Interpol - El Pintor

Kun edellisen kerran kirjoitin Interpolin levystä, kirjoitin myös siitä, miten en enää halua antaa levyille arvosanaa yhden ja viiden väliltä (tai millään muullakaan skaalalla, tietysti), koska se on ainut kohta arviosta johon kiinnitetään huomiota. Se oli blogin ensimmäinen levyarvio. Silloin vielä annoin blogissa levylle arvosanoja, nyt vain sanoja.

Nyt Interpol julkaisi jälleen levyn, viidentensä. Voisi sanoa että YMPYRÄ SULKEUTUU, jos se oikeasti jollain tavalla sulkeutuisi!

Se 2010 ilmestynyt levy ei sitten ollutkaan niin hyvä kuin alkukuuntelujen jälkeen ajattelin. Interpolin kaikkiin levyihin on minusta hankala päästä sisälle, mutta sitten kun sinne pääsee, siellä myös pysyy.

Interpolin ystävien murskaava enemmistö on varmasti sitä mieltä, että bändin kaksi levyä ovat ylitse muiden. Our Love To Admirellakin oli hetkensä, mutta edellisestä levystä minulle on jäänyt mieleen vain Always Malaise.

Tämä viides levy on ensimmäinen ilman basisti Carlos D:tä. En osaa häntä levyä kuunnellessa kaivata, mutta Ruisrockin keikalta mies jäi kyllä mieleen. Se oli ihana keikka.

Kiertelen aiheen ympärillä. Let's face the music:

Olisin halunnut KILAHTAA tähän levyyn paljon enemmän. Ensimmäisellä kuuntelulla se kuulostaa oikein hyvältä; Bändi tuntuu energiseltä ja muutama koukkukin jää mieleen. Maailman cooleimman jäbän eli Paul Banksin laulu on tutun surullisen innotonta.

Levyllä on muutenkin halua palata kahden ensimmäisen levyn maailmaan, ja ehkä vielä enemmän debyyttiin. Sovitukset ovat pelkistetympiä, meno aavistuksen "rockimpaa" (tuo sana tuntuu tässä yhteydessä jotenkin hassulta, mutta kuvaa parhaiten levyn rivakkuutta verrattuna kahteen edelliseen levyyn) ja tunnelma parhaimmillaan juuri niin hyytävän kaunis kuin vain Interpol osaa.



Interpolin tarinaan taitaa kuulua se, että yleisö aina haikailee Turn on the Bright Lightsin ja Anticsin perään, ja bändi onnistuu näillä myöhemmillä levyillään joko tekemään pesäeroa näihin kahteen, tai sitten lähentymään niitä positiivisessa mielessä.

Sinkkubiisi All the Rage Back Home, Breaker 1, Anywhere ja melankolinen punk-biisi Everything Is Wrong toimivat minusta El Pintorilla parhaiten. Myös lopun kaksikko Tidal Wave ja Twice As Hard jättävät jälkensä. Silti vielä seitsemän-kahdeksan kuuntelun jälkeenkin on vaikea yrittää muistella mitä muuta levyllä tapahtuu. Eli biisejä uupuu. Mieleenpainuvia kitaraleadeja riittää, mutta ne muussautuvat liian monessa kohdassa yhdeksi ja samaksi biisiksi.

Koska minulla on jonkinlainen man-crush Paul Banksiin haluaisin fanittaa tätä levyä ja häntä enemmän, mutta tämä on vain hyvä levy. Tekee mieli kuunnella Anticsia mielummin.

Ehkä, EHKÄ, tämä alkaa parin viikon päästä potkimaan enemmän. Tai kyllä tämä nytkin POTKII, mutta se syvempi ihastuminen ei tule, ja sitä myöden pelkään että jatkokuuntelut jäävät vähäisiksi.

Posted in , , | Leave a comment

"Radiot suosivat isoja levy-yhtiöitä"

Tämä kirjoitus on itsenäinen jatko-osa viime vuonna julkaisemalleni kirjoitukselle, joka pyrki kumoamaan harhaluuloa siitä, että levy-yhtiöt ostaisivat biisejä radioiden soittolistalle. Siksi en kertaa tuota kyseistä perustelua tässä kirjoituksessa turhaan. Leikitään, että olemme kaikki ohittaneet  lahjomisennakkoluulon (Tosiasiassa viimeksi viime viikolla minulle väitettiin "varmana kaverilta kuultuna tietona", että näin edelleenkin on. Työni on vielä kesken.)

Tämä kirjoitus EI KÄSITTELE levy-yhtiöiden sopimuksia, Spotify-tulojen jakoa tai levymyynnin laskua. Tämä kirjoitus käsittelee otsikon mukaisesti väitettä, että radiot suosivat isoja levy-yhtiöitä. Itse olen tietysti töissä vain yhdessä radiossa, mutta yritän tässä löytää hieman vaihtoehtoisia tapoja nähdä koko tilanne – niin sanottu ISO KUVA.

Tämä kirjoitus perustuu sitkeään ennakkoluuloon, johon aina aika ajoin törmään. Nimittäin siihen, että radiot (Yle ja yksityiset radiot) suosivat isoja levy-yhtiöitä (joita on jäljellä kolme: Universal, Sony ja Warner) valitessaan biisejä soittoon.

Todisteeksi tälle väitteelle on yleensä nostettu tilastoja. "Katsokaa, tässä on radioiden sata soitetuinta biisiä, niistä suurin osa on ison levy-yhtiön julkaisema!"

Tämä on tilasto tietysti totta. Mutta yritän tässä kirjoituksessa avata uusia ajatuslinjoja näiden väitteiden taakse.

Esimerkiksi: Yleensä näissä syytöksissä lähdetään siitä lähtökohdasta, että iso levy-yhtiö on huono ja pieni levy-yhtiö hyvä. Miksi? Esitettäisiinkö sama väite, jos markkinan lähtökohdasta pieni levy-yhtiö saisi suhteessa enemmän biisejä radioiden soittolistoille? Olisiko sama kuoro silloin laulamassa vääryyttä?

En tarkoita, että haaveilisin monopolista tai duopolista musiikkimarkkinoilla (nämä vaihtoehdot varmaankin laskisivat kokonaismarkkinan arvoa kaiken muun pahan ohessa), mutta miksi ajatus ei koskaan johda tätä premissiä syvemmälle?

Musiikkiteollisuus radioiden suuntaan näyttäytyy biiseinä. Se on yksikkö, johon kaikki perustuu. Hittibiiseihin. Tässä on ensimmäinen kohta, joka aiheuttaa vääristymää isojen ja pienien levy-yhtiöiden välille: USEIN pienet levy-yhtiöt keskittyvät lähtökohtaisesti marginaalisempaan musiikkiin, eikä niiden ajatusmaailmaan välttämättä ollenkaan kuulu hittien julkaiseminen. Isoille levy-yhtiöille se taas on kaiken perusta. 

Kumpi malli synnyttää enemmän hittibiisejä? Soittavatko mahdollisimman isoja kuulijamassoja tavoittelevat radiot mielummin hittibiisejä, joista pitävät monet, vai marginaalibiisejä, joista pitävät vähemmän monet?

Kuvituskuvana Hüsker Dün Candy Apple Grey -vinyyli, joka oli bändin ensimmäinen major-julkaisu.

Hittiradion musiikkipäällikkönä voin käsi väräjävällä sydämelläni vannoa, että jos biisi on hitti, sen julkaisijalla ei ole väliä. Ja tämän joudun kertomaan usein. Mutta jos minun pitäisi suosia pienen levy-yhtiön vaikeahkoa indiejulkaisua siksi, että sen on julkaissut pieni levy-yhtiö, siinä ei ole MITÄÄN JÄRKEÄ. 

Tämä on minusta se suurin virheajatelma koko salaliiton taustalla. Emme suosi isoja levy-yhtiöitä, mutta emme todellakaan myöskään pieniä. Jos pienellä levy-yhtiöllä on laadukasta hittimusaa tekevä artisti, se saa varmasti huomiota. Miettikää vaikka JVG:tä Monspilla - Häissä oli valtava hitti ja Mustaa kultaa myi nomen est omen -hengessä kultaa. Mutta sitten JVG lähtikin Warnerille. Pitäisikö salaliittoteoreetikkojen siis syyttää artisteja, eikä levy-yhtiöitä tai radioita? Tosiasiassa JVG ilmeisesti tajusi, että ison levy-yhtiön tietotaidolla ja markkinointiresursseilla heidän musiikistaan tulee vielä suositumpaa, kuten kävikin. Päinvastaisiakin esimerkkejä varmasti on - mutta jälleen pointtina se, että biisi ratkaisee.

Miksei artisteja syytetä? Nirvana siirtyi Geffenille, saatanan siat! Miksei Cheek enää levytä omalle levymerkilleen? Yökin on siirtynyt majorille! Ymmärrän, että punk-kulttuurissa on tärkeää kenelle levyttää, eikä varsinkaan nykymallisessa musabisneksessä iso levy-yhtiö ole monellekaan bändille mikään välttämättömyys, mutta ei kai suosittuja artisteja ole aseella uhaten viety isoille levy-yhtiöille. Keskustelu artisteille epäreiluista sopimuksista on validi, mutta ei liity tämän kirjoituksen pointtiin, ja koskee muutenkin lähinnä kykykilpailujen kautta ensisopimuksensa tehneitä artisteja. Mutta esimerkiksi Idols-sopimuksensa jälkeen Anna Abreu lähti Sonylta – ei suinkaan itsenäiselle pienfirmalle vaan – Warnerille.

Tulemme taas siihen, että isot eivät ole isoja sattumalta. Heillä on valtavan kokenut porukka miettimässä, mistä biiseistä tulee seuraavaksi hittejä, mistä artisteista suosittuja. En sano, etteikö näin olisi (varsinkin tietotaidon osalta) myös pienissä levy-yhtiöissä, mutta iso osa niistä on joka tapauksessa keskittynyt johonkin musaan, joka on niin marginaalissa, etteivät isot levy-yhtiöt suoraan kilpaile heidän kanssaan. Lisäksi pieniä levy-yhtiöitä on tietysti ostettu jatkuvasti isojen omistukseen. Onko syy siis sittenkin pienlevy-yhtiöiden omistajissa, jotka halusivat saada suuresta työstään rahallista korvausta?

Toisaalta usein juuri marginaalimusan (-> pienlevy-yhtiöiden) piiristä löytyy bändejä ja genrejä, joiden yleisö ostaa fyysisiä äänitteitä vielä pitkään sen jälkeen, kun kriittinen massa on laittanut viimeisenkin cd-soittimen ulkovarastoon pölyttymään.

Sitten on tietysti kansainvälinen repertuaari. Isoilla firmoilla on listoillaan biisejä koko maailmasta, jotka ovat jo Suomeen saapuessaan hittejä. Tämä on jälleen yksi iso syy sille, että esimerkiksi radioissa isot levy-yhtiöt korostuvat, kun mitataan puhtaasti volyymiä.

Eikä sovi unohtaa sitä, että isot levy-yhtiöt osaavat promotoida julkaisujaan. Onneksi monet pienetkin. Mutta eivät kaikki. VIeläkin törmää ajatukseen, että kun "biisi on julkaistu, niin se kyllä löytää yleisönsä". Ehkä, mutta varmemmin ja isomman yleisön se löytää niin, että sitä promotoidaan. Isoilla levy-yhtiöillä on paljon ammattimaisia tiedottajia, joten he kyllä osaavat tuoda biisinsä musiikkipäällikön tietoon. Mutta yhtä osaavia tiedottajia löytyy myös freelancer-puolelta. Ja toki hyvä biisi löytää tiensä aktiivisesti musiikkia seuraavan ihmisen (musiikkipäällikkö tai vain musiikin kuuntelija) korviin joka tapauksessa, mutta hyvällä promotyöllä on merkitystä: Se luo johdonmukaisen ja eteenpäin menevän uran, antaa hyvälle biisille paremmat mahdollisuudet menestyä.

Ja jälleen: Minulle on periaatteessa se ja sama kenen julkaisemia biisejä radiossa soi eniten, kunhan siellä soivat sen kanavan yleisön kannalta parhaat. Ehkä jos tekisin tiiviisti rajatulle crusti-punk-yleisölle radiokanavaa, levy-yhtiöstä tulisi tekijä biisejä valitessa - paljon Dischordin julkaisuja jne (tai en minä tiedä tykkäävätkö crustit Dischordin bändeistä, mutta tajunnette esimerkin). Mutta hittimusiikkia valitessa se on yhdentekevää, koska radiota kuunteleva yleisö ei takuulla mieti, kenen julkaisema mikäkin biisi on.

Pitkä sepustus, mutta tässä vielä pointteja:
  • Radiossa isoja ei suosita, mutta ei myöskään pieniä, koska kaupallisen radion tekeminen ei ole kulttuurityötä, vaan bisnestä.
  •  Soitamme biisejä, joita ihmiset haluavat kuulla. Emme biisejä, joita iso tai pieni levy-yhtiö haluaisi kuulla.
  • Isot ovat isoja syystä: Ne haalivat aktiivisesti talleihinsa hittipotentiaalilla varustettuja artisteja ja tekevät sitten kaikkensa, että näistä julkaisuista tulisi mahdollisimman suosittuja.
  • Kun isojen ja pienien eroja mitataan numeroina, tilastoon hukkuu paljon yksityiskohtia, esimerkiksi mainitsemistani marginaalisuus-hittihakuisuus-vastakohdista.
  • Pienten levy-yhtiöiden lähtökohdat toimia saattavat nykyään olla paremmat kuin aikoihin. Fyysisten äänitteiden laskeva markkina vaikeuttaa toimintaa, mutta toisaalta digitaaliseen liiketoimintaan ei tarvita niin isoa infraa, ja laadukkaiden biisien äänittäminen halpenee yhä.
  • Ns. perinteinen iskelmämusiikki ei juuri major-levy-yhtiöiden katalogeissa näy, joten ehkä sillä saralla pikkufirmoilla on eniten valtaa ja tilaa toimia. Esimerkiksi Amadeus Lundbergin levy meni albumilistan kärkeen viime viikolla. Toisena oleva levy on sekin pikkufirman julkaisu Solstafir. Sopisiko kummankaan musiikki Voicen soittolistalle? Ei.



Ehkä leimaudun tämän kirjoituksen myötä isojen levy-yhtiöiden puolustajaksi, ja tavallaan sitä olenkin - silloin kun isoja sorsitaan ilman oikeita perusteita. Mutta se ei ole tämän kirjoituksen pointti. Minun näkökulmastani katsottuna asiasta useimmiten käyty keskustelu on yksiulotteista, ja jää joka kerta jumiin siihen, että isot levy-yhtiöt saavat enemmän radioaikaa kuin pienet. SYITÄ ei kuitenkaan koskaan lähdetä miettimään, vaan typistetään ongelma tähän tilastoon. Toivottavasti tämä kirjoitus avasi edes joitain uusia tapoja ajatella tätä ikuisuuskysymystä.


Posted in , | 6 Comments

Suuri hetki! Virallinen syksyn soittolista 2014!

Rakastan syyssoittolistojen tekoa. Kuuntelen niitä ympäri vuoden, mutta näinä viimeisinä edes jotenkin kesäisinä päivinä nousee vastustamaton halu varautua pimenevään vuodenaikaan.

Tarvitaan siis balladeja, herkistelyä, tunnelmointia, surullista musiikkia joka joko aiheuttaa tai vahvistaa haikeankaunista syysfiilistä.

Ensimmäiset syyssoittolistani poltin aikoinaan cd-levyille. Annoin kokoelmille kornihkon nimen "Dark Nights, Darker Days". Nykyään ne kulkevat Syksymusaa-nimellä.

Tämän hienosti aihepiiriä visuaalisesti rikastavan kuvan otin viime syksynä Uudenkaupungin saaristosta kun oltiin ystävien kanssa ÄIJIEN mökkireissulla.



Ennen tämän vuoden listan julkistamista pari käytännön asiaa: Minun soittolistojani Spotifyssä kannattaa kuunnella shufflella. En halua miettiä niihin järjestystä, koska kuuntelen niitä vuoden mittaan niin usein, että kyllästyisin siihen järjestykseen.

Tämän vuoden listalle ei ole mitään teemaa - siis syksyn lisäksi. Yritin etsiä mukaan uutta ja vanhaa, suomalaista ja ULKOLAISTA. Vittuako minä tätä analysoin: Pistäkää VILLA_SUKAT jalkaan (Jippuakin on mukana), ottakaa teetä tai punaviiniä mukiin (emalinen, romanttisesti) ja lista soimaan. Ja muista tilata se Spotikasta ettei huku.

Vuoden 2011 lista täällä. Vuoden 2012 lista täällä. Vuoden 2013 lista täällä. 



Posted in , , | Leave a comment

Levyarvio: Eva & Manu - Cinnamon Hearts

Eva ja Manu jotenkin onnistuivat ärsyttämään minua debyyttilevynsä aikaan. Travellaajapariskunta oli Euroopassa viinitilalla siivoillessaan säveltänyt söpöjä leirinuotiolauluja ja sitten ne päätettiin julkaista.

No, tämä on oma karrikoitu muistoni levystä ja sen tulokulmasta, mutta en joka tapauksessa pitänyt sitä juuri minään.

Siksi olinkin yllättänyt miten freesiltä ennakkoon kuultu sinkku Cinnamon Hearts kuulosti. En voinut muuta kuin myöntää, että biisi on tarttuva ja hauska pop-biisi.

Cinnamon Hearts kuitenkin kertoo samannimisestä levystä aika huonosti. Nimibiisi on sinkkupotentiaalistaan tietoinen ja hitikäs veto, joka Robin Schulzin remiksaamana saattaisi juhlia Benelux-maiden ja Ranskan radiolistoilla.

Yllätys olikin suuri, kun pyöräytin koko levyn ensimmäistä kertaa läpi. Tämähän menee ihon alle!

Heti eka biisi Empty on mahtavan pahaenteinen ja hienosti tuotettu biisi, josta oikein hyvällä mielikuvituksella voisi löytää jopa Blonde Redheadia. Ja kas, Tuomo Prättälä on toiminut tuottajana Evan ja Manun kanssa. Osalla biiseistä voikin kuulla Tuomon New Mystiquen härö-Timberlakea, mutta esimerkiksi Emptyllä liikutaan enemmänkin Brooklynissä.



Silloin kun Eva ja Manu söpöilevät, he ovat minun näkökulmastani huonoimmillaan, mutta esimerkiksi Emptyn, Papin ja There Is Nobody Like Youn surumielisyydelle duettolaulu antaa paljon lisää.

On mahtavaa päästä tarkastamaan näkemyksiään! Eli toisinsanoen muuttamaan mieltään jostain bändistä.

Lopulta sävellykset voisivat olla vahvempia - huippukohtien väliin jää tilaa. Tai ehkä tunnistettava duettolaulutyyli tekee joistain biiseistä hieman liikaa toistensa kaltaisia (toisinsanoen en seitsemän kuuntelun jälkeenkään muista niitä). Mutta tuotannon onnistuminen koko levyllä, ja surumielisempien biisien huiput tekevät tästä harvinaisen onnistumisen suomalaisessa mitäikinämusaatämäonkaan. Ruotsalaista indietä, sitä se on. Tai voisi tämä tulla Ranskastakin. Mutta Manu taitaa olla ranskalainen?

Työkaverini meinasi muuten ostaa Evalta pianon, mutta se oli mennyt jo. Harmi.

No nyt loppui asia. Anna tämän levyn yllättää sinut. Syysmusiikkia, jos joku. Seuraavalla kerralla toivoisin vielä suurempia riskinottoja, hurjempaa heittäytymistä ja lisää Evan alarekisterin laulua.



Posted in , , | Leave a comment
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...