Jokin aika sitten luin Sally Rooneyn menestysromaanin Normal People, jota kerta kaikkiaan rakastin. Välillä pelottaa ryhtyä uuden kirjailijaihastuksen seuraavaa romaania lukemaan, mutta onneksi Sally Rooney ei pettänyt uudenkaan romaaninsa kanssa.
Vaikka Goodreads-profiilissani tyrkkäsin Beautiful World, Where Are You?:lle viisi tähteä, se ei kuitenkaan ole niin hyvä kuin Normal People. Tämä johtuu lähinnä siitä, että Normal Peoplen päähenkilöt ja tarina saivat sydämen roihuamaan ja todellisuuden tuntumaan olemustaan suuremmalta. BBWAY:n (jep, en jaksa kirjoittaa sitä enää kokonaan) arvot ja pyrkimykset ovat muualla.
BWWAY:ssa Rooney onnistuu jälleen luomaan hyvin todentuntuiset hahmot, mutta tällä kertaa hänen tarkoituksensa ei ole luoda yhtä aikamme suurista rakkaustarinoista, vaan... no, en ole aivan varma mikä hänen pyrkimyksensä on, mutta yritän tässä tekstissä löytää romaanin ydintä. Vaikka Rooneyn tyyli on tunnistettava – dialogi on viehättävästi upotettu kappaleiden sisään ja päähenkilöinä ovat nuoret monitahoiset irlantilaiset – hän on tällä kertaa ottanut mukaan myös esseemäisempiä jaksoja, jotka ilmennetään kahden päähenkilön, Alicen ja Eileenin, sähköpostikeskusteluna. Viehättävää on myös se, miten sujuvasti Rooney vaihtaa rakenneratkaisusta toiseen: Ensin lyhyt retrospektiivi siitä, mitä henkilöille on tapahtunut, sitten Eileenin ja Alicen sähköpostitse hoidettua ystävyyttä ja lopulta kliimaksi – kind of – kun päähenkilöt saadaan samaan kaupunkiin muutamaksi päiväksi.
"We can’t conserve anything, and especially not social relations, without altering their nature, arresting some part of their interaction with time in an unnatural way."
Välillä Alicen ja Eileenin esseemäisiä sähköposteja lukiessa tuli fiilis, että onpa teennäistä paskaa, mutta sitten tajusin että juuri tällaista kirjailija (Alice on kirjailija, herättää tietysti tukun kysymyksiä hahmon omaelämäkerrallisuudesta, mutta toisaalta me kirjailijat kirjoitamme kaikki hahmot omiksi kuviksemme) ja kirjallisuuslehden toimittaja varmaankin keskenään mailailevat: Välillä osuvia ja välillä aika pseudosyvällisiä kuvailuja vaikkapa kauneuden luonteesta. Taitavasti hän kuitenkin upottaa hyvin teoreettisiin sähköposteihin myös hahmojen välisen suhteen kehittymistä.
"At times I think of human relationships as something soft like sand or water, and by pouring them into particular vessels we give them shape. So a mother’s relationship with her daughter is poured into a vessel marked ‘mother and child’, and the relationship takes the contours of its container and is held inside there, for better or worse. Maybe some unhappy friends would have been perfectly contented as sisters, or married couples as parents and children, who knows. But what would it be like to form a relationship with no preordained shape of any kind? Just to pour the water out and let it fall. I suppose it would take no shape, and run off in all directions. That’s a little like myself and Felix, I think. There is no obvious path forward by which any relation between us can proceed."
Sally Rooney on erittäin älykäs kirjoittaja. Hän ei yritä tehdä hahmoistaan ihailtavia tai vihattavia, hahmot eivät ylipäätään tunnu "luoduilta", vaan siltä että ne ovat lojuneet jossain odottamassa että Rooney kertoisi heistä. Ehkä tämä oli vain romanttinen tapa sanoa uudestaan, että Rooney on taitava henkilöhahmojen elävöittäjä. Esimerkiksi kirjailija-Alicen tavallaan-poikaystävä Felix. Kaverista ei oikein ota selkoa. Hänet tuodaan tarinaan mulkun rooliin, ja sellainen hän melko lailla onkin, mutta Eino Leinoa mukaillakseni enemmän heikompi toista, ei paha.
BBWAY:ssa Alice esitetään selkeänä päähenkilönä, mutta toisaalta hänen tarinaansa ei käydä läpi kovin tarkasti. Kerrotaan kursorisesti, että hän kärsi hermoromahduksesta, yritti tappaa itsensä, vietti aikaa mielisairaalassa. Vastentahtoisesti hän ottaa vastaan menestyksensä kirjailijana ja miljoonaomaisuuden, mutta sinuiksi itsensä kanssa hän ei pääse muuten kuin Felixin kanssa, jonka Alice valitsi Felixin teorian mukaan siksi, että arveli Felixin satuttavan itseään. Mutta sitten on Eileen, joka kärsii pienipalkkaisessa (myös Normal Peoplessa oli tämä sosiaaliluokkien taso, mikä on mielenkiintoista) työssään sinkkuna. Eileen ja hänen nuoruudenihastuksensa Simon, uskovainen poliittinen lobbari joka ei osaa puhua tunteistaan, käyvät kirjan aikana läpi paljon enemmän kuin Alice henkilöhahmon kehittymisen kannalta.
Näistä aineksista muodostuu romaanin ydin, tajuan nyt kun olen tätä tekstiä kirjoittanut: Elämässä ja ihmissuhteissa sen ilmaiseminen miten vaikeaa ihmisten on ilmaista mitä he haluavat, tai toisaalta miten hankalaa sitä on edes tiedostaa itse.
And we hate people for making mistakes so much more than we love them for doing good that the easiest way to live is to do nothing, say nothing, and love no one.
Teoria ei ole aukoton sillä se jättää paljon materiaalia käyttämättä, muun muassa Alicen ja Eileenin pohdinnoista. Alicen etuoikeutettu asema ja siitä johtuva morkkis, moraalisuus ja uskonto yleensäkin, onhan tuota. En todellakaan kaipaa hyvältä romaanilta kaiken loksahtamista paikoilleen, vaan kuten olen usein tässäkin blogissa todennut, rakastan sellaista pään sekoittavaa fiilistä tai toisaalta muhimaan jäävää ajatusta joka ei jätä rauhaan. Ja sellaista tässä romaanissa piisaa.
On siis helppo todeta, että Sally Rooney on yksi nautittavimmista ja taitavimmista nykykirjailijoista. KUin Donna Tartt vähemmällä symboliikalla ja ilman pakollista juonta.
"Or were they in this moment unaware, or something more than unaware – were they somehow invulnerable to, untouched by, vulgarity and ugliness, glancing for a moment into something deeper, something concealed beneath the surface of life, not unreality but a hidden reality: the presence at all times, in all places, of a beautiful world?"