Olin eilen Virgin Oilissa katsomassa Lissietä. Kuten olen tässä blogissa aiemminkin tarinoinut, persoonalliset ja vahvaääniset nais-singer-songwriterit toimivat minulle AINA, mistä syystä Lissien Catching a Tiger noteerattiin myös viime vuoden suosikkilevyissäni.

Tiistai-ilta, flunssa ja Virgin Oil ei ole mikään suuria & hyviä asioita enteilevä yhdistelmä, mutta perkele Lissie voitti. Lämppärinä ollut Mirel Wagner meni yleisön jutellessa täysin harakoille, ja samat baariharakat meinasivat pilata Lissienkin intiimimmät hetket. Eivät onneksi aivan pystyneet, mut on se nyt jumalauta jos liput maksaa 30€ ja jengi seisoo baaritiskillä räpättämässä. Tavastialla tämä ei olisi haitannut, kun baari on erillään. Kultsalla vielä vähemmän.

Mutta se Lissie. En tiennytkään että hän on L-koodin naisia! Eipä sillä mitään merkitystä ole, mutta oli hauska huomata se butch-lite-ulkomuoto: Löysä t-paita, pillifarkut, ei meikkiä ja tukka sekaisin. Olen sanonut miljoona kertaa ennenkin, että tunteen välittyminen ratkaisee. Pitää olla sielultaan rampa, jos ei Lissien Bully-tulkinta - tai joka saatanan biisi tunnu kropassa. Huomaa, että mimmi on kiertänyt Losin singer-songwriter-kuppiloita, sen verran luonnollista se esiintyminen oli.



Pidin jokaisesta biisistä, paitsi Hank WIlliams -cover meni vähän ohi. Bändi muodostui kolmesta jenkkirentusta, jotka soittivat mukavan rennosti ja rock-folkisti. Toinen kitaristi muuten näytti ihan Stop, Shake, Honey, Go -blogin Antilta, mikä oli aavistuksen verran hämmentävää...

Ehkä mä menen sit keikoille varman päälle, koska Lissien levyn osaan ulkoa, ja olin kuullut että hän on vakuuttava esiintyjä. Samoin kävi Nationalin kanssa. Mutta minun vaativalla skaalallani nyt on hyvä keikkaputki menossa. Ensi tiistaina menen katsomaan The Blankoa, jonka keikalta odotan yhtä lailla suuria - olen tähän asti onnistunut missaamaan yhtyeen esitykset. Albumin sen sijaan arvostelin seuraavaan Rumbaan - saatanan kovaa tavaraa.

Kovasta tavarasta puheen olleen: Pienoisen alkuhämmennyksen jälkeen Justicen Civilization KOLISEE, PAUKKUU, HELISEE ja TYRMÄÄ järkyttävällä kovuudella. Voitteko väittää vastaan, etteikö tämän tahtiin nyrkin puiminen indian pale ale -kännissä kesällä olis vittu parasta ikinä????



Pitää olla ranskalainen läpicool rasvaletti, että osaa yhdistää Pink Floydin ja heavy metal -intensiteetin elektromusiikin näin nerokkaasti.

Luulin, että olin jo ohittanut iän, jolloin ihmisellä on lempiyhtyeitä. Lukioikäisenä ja siitä muutamaa vuotta vanhempana me keskusteltiin kavereiden kanssa todella paljon musiikista - eli siis lähinnä haukuttiin toistemme musiikkimakuja. Silloin piti pystyä absoluuttisesti sanomaan, mikä on lempiyhtye, jonka tuotanto piti tietää läpikotaisin ja jota piti pystyä puolustamaan.

Minun lempiyhtyeeni oli ensin Deftones. Myöhemmin rinnalle liittyi Outkast. Molemmat ovat sitä edelleen - ei tietenkään yhtä absoluuttisesti, mutta kuitenkin. Tosin molempien tuotantoihin osuu levyjä joita en enää allekirjoita, mutta 10 vuotta sitten moista ei edes voinut kuvitella. Suosikki tekee VAIN täyttä timanttia.

Plans-levyn jälkeen löytämäni Death Cab for Cutie liittyi suosikkibändien ryhmään jopa niin tanakasti, että huomasin kypsällä iällä voivani sanoa, että "tämä on yksi suosikkibändeistäni, ehkä jopa suosikki", ilman että mieleen tuli miljoona muuta vaihtoehtoa. Narrow Stairs vain vahvisti tätä - itse asiassa se on lempilevyni yhtyeeltä, vaikka toki tälläkin ryhmällä on ne alkulevyjen fanit.

Tänään bändi julkaisi uuden biisin You Are a Tourist. Se löytyy toukokuun lopussa ilmestyvältä albumilta Codes and Keys (Jolla sivujuonteena on hauska viraalikamppis, jossa kännykän viivakoodinlukijasoftalla luetaan CODE ja saadaan lisäsisältöä. Käväisin New Yorkissa pari viikkoa sitten, ja totesin että Jenkeissä on näitä viivakoodikamppiksia nykyään TODELLA paljon).

En ole vielä niin moderni blogi-ihminen, että osaisin muodostaa yhdestä biisistä kovinkaan kummoista kuvaa. MUTTA ONHAN TÄMÄ NYT VITUN KOVA.

Jos Narrow Stairs avattiin psykedeelisellä jamilla I Will Possess Your Heart, on tämä "perinteisempi" DCfC-pala. Eli kaunis, mahtavan melodinen, upeasti kasvava ja hienosti sanoitettu indierock-biisi.

Rakastan Death Cab for Cutieta, ja haluan nähdä heidät livenä vielä jonain päivänä, kuten Princenkin.



Mitäs sanotte, toimiiko?

Sain Facebookissa kutsun Living To Music -nimiseen "eventtiin", jossa on tarkoitus kuunnella läpi Primal Screamin Screamadelica-albumi läpi kolmantena päivänä huhtikuuta niin, ettei samaan aikaan tee mitään muuta - keskittyy vain musiikkiin.

Living To Music on brittiläisen DJ Greg Wilsonin aloittama perinne. Viime vuoden elokuussa kuunneltiin ympäri maailmaa yhtä aikaa Marvin Gayen What's Going On -albumi, minkä jälkeen näitä sessioita on ollut enemmän tai vähemmän säännöllisesti.

Minä en ollut kuullut koko hankkeesta kuin vasta nyt, Screamadelica-session ollessa ensikosketus lajiin.

Ansiokkaassa kirjoituksessaan Wilson avaa Living To Musicin taustoja. Perimmäisenä tietenkin idealistinen kaipuu vanhoihin aikoihin, jolloin ihmiset kuuntelivat hippioloissa Hendrixin levyjä läpi ja käyttivät huumeita. No, pilkka sikseen. Rupesin nimittäin itsekin miettimään asiaa, ja tajusin etten ole kovasta musiikinkuuntelutahdista huolimatta varmaankaan vuosiin vain KUUNNELLUT jotain levyä läpi.

On tosin huomautettava, että kävelylenkeillä kuuntelen useinkin levyjä läpi, ja kävely/juoksu on pikemminkin keskittymiskykyä kasvattava oheistoiminta. Mutta kotona vain kuunnellen en ole albumeihin aikoihin syöksynyt. Olen huomannut, että esimerkiksi levyarviota tehdessä lenkillä tai työmatkalla kuulokkeissa kuuntelu on kullanarvoista albumin sisäistämisen kannalta.

Wilsonilla on kuitenkin myös yhteisöllinen ajatus taustalla. Kun Screamadelica on kuunneltu, voivat ihmiset jakaa kokemuksiaan, ikään kuin he olisivat kuunnelleet levyn yhdessä (kuten he tavallaan kai ovatkin). Harmi etten ehtinyt mukaan Dark Side of the Moon -sessioon, mutta onhan Screamadelicakin hieno levy, jonka tenhon tajusin vasta kypsemmällä iällä.

Onko albumi vaarassa, koska nykyihmisellä ei ole aikaa keskittyä niihin? Saako levyistä enemmän irti keskittyen kuuntelemalla? Pitääkö sanoitusvihkoa lukea samaan aikaan? (Pulpin levynkansia lukeneet tietävät Jarvis Cockerin kannan). Tehdäänkö nykyalbumeja keskittynyttä kuuntelua silmällä pitäen? Onko kyseessä vanhojen pilviveikkojen yritys romantisoida musiikkia?

Katsotaan, viikon päästä sunnuntaina siis vuorossa Screamadelican Living To Music -sessio.

Muokkaus: Kappas, sattumalta Au Naturelin Iisa kirjoittaa hiukan samaa aihetta sivuavasti tänään. Albumit framilla!

Iisasta tuli mieleen, että Regina julkaisi tänään mahtavan uuden biisin! Hatunnosto uusiutumisesta, helvetin hyvältä kuulostaa.

(Pistä heti Spotifysta soimaan, ennen kuin luet)

Tämän levyn kohdalla tapahtui se mahtava asia, joka välillä musiikinrakastajalle pääsee tapahtumaan: Saat promolevyn työpaikalle, avaat muovit ja pistät levyn soimaan tietämättä artistista MITÄÄN.

Jumalauta että on kova levy! Heti ensimmäinen biisi The Everchanging Spectrum of Life riitti vakuuttamaan, että nyt on hieno yhtye kyseessä. Yli 7 minuuttia kestävä ihana rypistys, jonka mitalla pääsee nautiskelemaan sellaisesta kauneudesta, jonka vain hienosti kenkiin tuijotellen luotu kakofonia onnistuu herättämään.

Tarkennetaanpa heti: Shoegazingista tässä ei ole kyse. Pohjois-Walesilainen bändi tekee leijuvaa indie-rockia jossa on vähän Arcade Fireä, vähän Mewiä, hyvin vähän Musea, vähän jotain isoa, vähän pientä, vähän brittipoppia ja paljon paisuttelua.

Persoonallisen kuuloinen soundi herättää huomion. Hyvä. Mutta tällä bändilläpä on vielä biisejä! Austere-niminen biisi on muistaakseni Nissan-mainoksessakin, mutta se onnistutaan Nissan-alun jälkeen kasvattamaan mahtavaan meteliin, laulaja Ritzy Bryanin äänen pysytellessä sinnikkäästi meluvallin päällä. Pistävä ja kuulas on hänen äänensä. Pakko rakastaa.

Vapautumisen tunne tästä tulee. Tekee mieli tehdä hippien lentokone-tanssiliikettä, ja sellainen mielihalu ei totisesti usein osu kohdalleni. Tekee mieli juoda viskistä kännit, tulla saunasta ja istua hankeen. Elinvoimainen olo toisin sanoen.

Jos olet laiska etkä jaksa kuunnella koko levyä, kuuntele Austere, A Heavy Abacus ja Cradle. Sen jälkeen kuuntelet koko The Big Roar.

Kaipa tämäkin olisi pitänyt bongata jo ikuisuuksia sitten, Austere-single nimittäin ilmestyi jo 2008, jolloin bändistä myös kuhistiin Isossa-Britanniassa. Mutta ihan tiedotusasiana: Minä en ole sellainen bloggaaja joka pyrkii mahdollisimman nopeasti postaamaan kaikki uutuudet. En kuitenkaan pystyisi kilpailemaan nopeudessa ansiotuneempien kanssa, ja kirjoitan muutenkin mielummin vasta sitten kun olen ehtinyt makustella levyä/biisiä kunnolla.

Tämä levy saa joka tapauksessa yhdeksän jackrussellinterrierin kuvaa kymmenestä.

Keikalla on ärsyttävää huomata keskittymisen herpaantuvan niin, että tuijottaa vaikka basistin rikkinäisiä kenkiä. Olen ronkeli keikkojen suhteen, joten minulle käy bändiä katsellessa usein niin, että immersio rikkoutuu ja kokonaisen yhtyeen katseleminen muuttuu yksityiskohtien katselemiseksi.

Se on laajassa merkityksessä vastaus otsikon kysymykseen. Hyvällä keikalla katsoo bändiä, huonolla vahvistimen päällä vaarallisesti keikkuvaa kaljatuoppia tai haaveria kyttäävää kitarateknikkoa sivuverhoissa. Tietenkin hyvällä keikalla on paljon huomiopisteitä, joihin voi kiinnittää huomiota ilman että eläytyvästä katsomisesta tulee tuijottamista.

En nyt muista millä keikalla tämä ajatus tuli mieleeni, mutta jo se, että mieleeni tuli tällainen ajatus osoittaa ettei keikka ollut kovin hyvä. Katselin kosketinsoittajan ja laulajan kommunikointia pienin katsein ja elein.  Katselin basistia joka oli jotenkin hukassa. No okei, muistan minä mikä keikka se oli, mutta ei se ole tässä postauksessa tärkeää.

Pop-artistien keikalla SHOW on tärkeää. Esimerkiksi Emma-gaalassa Antti Tuiskun valkoiset portaat ja kokovalkoisiin pukeutunut tanssiryhmä tekivät vaikutuksen. Toki show'kin voi epäonnistua, mutta tässä tarkoittamani KATSOMISEN herpaantuminen koskee lähinnä perinteisempiä rock-keikkoja.

Muistan kun Lars Ulrich vittuili joskus Metal Hammerissa Pearl Jamille flegmaattisuudesta. Tyypit kuulemma vain seisovat selkä päin yleisöön ja ovat paikallaan. No, Eddie Vedderhän on tunnettu hulluista lavatempauksistaan, ja muutkin Jamilaiset liikkuvat (tai ainakin liikkuivat 1990-luvun tallenteilla, jolloin Ulrich tuon kommentin lohkaisi). Mietin joka tapauksessa, että Pearl Jamin keikalla ei musiikillisesti tule niin tylsää hetkeä että siellä huomais vahtaavansa Stone Gossardin pyöräilyhousuja.

Mikäköhän tässä on pointti? Ehkä se, että mielestäni rock-bändien kohdalla maneerimainen liikehdintä ja MEININGIN yrittämine on usein vahingollisempaa kuin se, että energia käytettäisiin sellaisen musiikillisen taian luomiseen joka hälventää kaiken tarpeettoman visuaalisen ärsykkeen. Asian ympärillä käydään ikuista keskustelua, mutta olen huomannut että usein nämä "kovan rögen röyl shöyn" lupaajat näyttävät lähinnä korneilta tempojilta.

Ajatusleikkinä Nationalin keikalla olleille: Kuvitelkaapa jos teidät yhtäkkiä teleportattaisiin Kultsan saliin kun Berninger ja kaverit soittavat, mutta ette kuulisi mitään. Miten hölmöltä ja kenties kalsealta se näyttäisi, kun onnettomassa valaistuksessa lavalla nytkyy kännisiä ex-graafikoita nuhruisissa pikkutakeissa? Kun siihen pistää Vanderlyle Crybaby Geeksin soundtrackiksi, niin johan näyttää erilaiselta.

Huomaatko tuijottavasi triviaaleja yksityiskohtia keikoilla? Pitäisikö bändien soittaa verhojen takana vai yrittää kaikkensa jotta show olisi myös miellyttävä visuaalinen kokemus?

Samae Koskisen kolmas soololevy Kuuluuko, kuuntelen julkaistiin viime viikolla. Musiikillisesti levy on Koskisen parasta antia, mutta ajattelin kirjoittaa levyn itselleni tärkeimmästä puolesta, eli sanoituksista.

Kuten kaikki edes yhden Samae-haastattelun lukeneet tietävät, tällä levyllä Koskinen on ensimmäistä kertaa kirjoittanut sanoitukset kokonaan itse. Ei Kauko Röyhkää, ei random-runoilijoita, eikä edes Jarkko Martikaista, joka tosin usutti muusikkoa kirjoittamaan itse.

Samaen sanoitukset ovat itselleni siksi tärkeitä, että ne ovat vastavoima 18-35-vuotiaita ihmisiä eniten näivettävälle luonteenpiirteelle, eli sarkasmille. VIHAAN sitä kaikkitietävää, turvallisuushakuista ja pelkurimaista kaiken kuittaamista sarkasmilla. Tämä pätee toki musiikkidiggailuun, mutta myös elämään laajemmin.

Kukaan ei uskalla innostua mistään, koska on paljon turvallisempaa digata VÄHÄN tai naljailla varovaisesti. Mitä jos joku onkin eri mieltä ja huomaa innostukseni? Mitä jos innostujaa pidetään lapsellisena?

En osaa sanoa onko tämä nimenomaan suomalaisten, hipstereiden vai miesten ongelma, mutta kuluttavaa se on. Itse näen asian niin, ettei ilman innostumisen tuomaa energiaa tässä maailmassa pysty nauttimaan innostumisen aiheuttamista saavutuksistakaan. Kaiken sarkasvoinnilla voi toki edetä elämässään, koska kaikkeen viielästi suhtautuvaa ihmistä pidetään jostain sairaasta syystä älykkäänä, mutta en usko että sarkasti antaa edes itselleen luvan estoitta nauttia mistään.

Toivon etten koskaan menetä kykyä innostua, niinkuin tällä viikolla The Joy Formidablen ja Panic! At the Discon uusista levyistä. Tai sitten näistä sanoituksista.

Haastattelin itsekin Samaeta jolloin en pysty arvioimaan levyä objektiivisesti, arvosana jää siis antamatta. Mutta onhan tämä nyt hienoa musiikkia. Eivät levyn sanoitukset suoranaisesti käsittele tuota aihetta, mutta ainakin omasta mielestäni rivien välissä kulkee juuri tuo mainitsemani sarkasminvastaisuus ja innostumisen tärkeys. Löytyyhän sieltä esimerkiksi upea rakkauslaulu Hän, jolla on kaikki, jossa ainakin heittäydytään ja innostutaan.

"En oo sellainen, joka antaa periks näinkin helposti
 jos haluatte mut kukistaa, niin koittakaa kovemmin"

Terkut New Yorkista, blogi palaa lyhyeltä lomaltaan leffa-arvion merkeissä. Katsoin nimittäin Darren Aronofskyn Black Swanin, josta Natalie Portman nappasi parhaan naispääosan Oscarin, ja ajattelin kirjoittaa siitä muutaman sanasen.

Kuten ylihypetetyt Unelmien sielunmessu (Requiem for a Dream) ja The Fountain, kärsii Black Swankin siitä puutteesta, että ohjaajalla tuntuu olevan taipumus keskittyä kuviin sisällön kustannuksella. Black Swanissa vielä Sielunmessua korostetummin oli tarinallisia aineksia kymmenen minuutin lyhäriin, mutta saman aiheen toistuvalla ja runsaalla kuvallisella käsittelyllä leffasta saatiin täyspitkä versio.

Voihan sitä toki pitää vahvuutenakin, että jo trailerin parin ekan sekunnin perusteella tietää mistä on kyse, ja kun Portmanin suorituskin on vahva, niin kyllä tämän mielummin katsoi kun otti turpiinsa. Tähtinä siis tuollainen kaksi ja puoli.

Etukäteen tunteita kuohuttanut lesboseksikohtaus Mila Kunisin ja Natalie Portmanin välillä (tässä kohtaa en nähnyt hahmoja vaan nuo näyttelijät...) oli kieltämättä miellyttävä.

Mutta muuten tämä on liian aronofoskeilyä, ei jaksa täböillä innostua.

Vähän provokatiivinen otsikko, mutta tavallaan tosi. Sain kunnian lukea 28. tätä kuuta kauppoihin ilmestyvän Nalle Östermanin esikoiskirjan Härmägeddon jo näin etuajassa. Oikeastaan tarina siitä, miten sain kirjan luettavakseni ennen sen ilmestymistä on todella sopiva tälle kirjalle.

Viime viikon torstaina iltapäivällä noin kello 14 varsin pitelemättömässä humalassa ollut Nalle soitti minulle. Keskustelimme Härmägeddon-kirjasta, ja kerroin totuudenmukaisesti odottavani sen lukemista todella. Kirjan valmistuminen on suuri elämys, ja ymmärsin miten kovasti mies on teokseensa panostanut. Nalle lupasi tuolloin lähettää kirjan pdf-kopion minulle heti kun saa sellaisen käsiinsä. Eilen sellainen kolahti sähköpostilaatikkooni. Sattumaako?

Kirja perustuu Östermanin Rumba.fi:ssä julkaistuihin gonzo-henkisiin blogeihin, joista Leningrad Cowboysin keikkaa käsittelevä sai ko. bändin laulajan pahoinpitelemään kirjailijan, varsin julkisesti puiduin seurauksin.  Kyseinen teksti ei edes käsittele Ville Tuomea mitenkään ilkeästi, mutta ilmeisen väkivaltainen yksilö oli kait suuttunut pelkästään siitä, että oli kuullut hänestä kirjoitetun Nallen blogissa.

Blogissa jo julkaistujen tekstien lisäksi mukana on paljon ennen julkaisematonta materiaalia. Tekstit on hienosti toimitettu niin, että niissä on kokonaisuuden muodostavia yhtenäisiä elementtejä. Muun muassa erilaisia lentäviä lauseita, joita tässäkin tekstissä on mukana kaksi, molemmat kursivoituna.

Miksi se sitten on paras suomalainen rock-kirja koskaan? Se ei ole yhtä perinpohjainen tai kattava kuin vaikkapa Ari Väntäsen Hanoi Rocks -kirja tai Jukka Lindforsin ja Markku Salon Dumari-kirja. Mutta se on kirja jota on helppo väittää parhaaksi, koska se vetoaa tunteisiin.

Kirja ei ole pelkästään kokoelma Nallen kännisiä gonzo-raportteja keikoilta, ei pelkästään kuvaus alkoholismin partaalla tasapainoilevasta läskistä kontulalaisesta suomenruotsalaisesta muusikko-toimittajasta, ei pelkästään katsaus suomalaisen rockin tilaan vuonna 2011, ei pelkästään kokoelma loistavia rock-anekdootteja suomalaisen musiikin historiasta - VAAN helvetin luonteva yhdistelmä kaikkia näitä.

Elämäkerrat ovat siitä tylsiä, että varsinkin Suomessa ne keskittyvät sokeaan palvontaan ja kohteensa jalustalle nostamiseen. Österman peilaa oman kokemusmaailmansa kautta keikalla kävijöitä, muusikoita ja musiikkibisneksen ihmisiä tavalla, joka on sekä äärimmäisen viihdyttävä että pistävän osuva. Kirjan mainospuhe uhoaa mielestäni hieman liikaakin musiikkijournalismin pölyttyneiden kaavojen rikkomisesta, sillä vaikka Nallen ote on joitain bändejä ja ihmisiä kohtaan melko roisi, kertoo kirja enemmän ihmisestä joka rakastaa musiikkia vilpittömästi.

Jo pelkästään lukemattomien ja hienosti tekstin sekaan upotettujen anekdoottien ansiosta kirja on lukemisen arvoinen. Itse en tekstissä esiinny (olen ollut läsnä muutamissa näistä tapahtumista, joten ohimenevä mahdollisuus tällaiseen oli, en mitenkään odottanut että näin olisi :D), mutta mukana vilisee kattava otos keikoilla pyörivää kansaa Mikael Konttisesta Nikita Fouganthineen.

Tunnen Nallen henkilökohtaisesti, joten tämä ei ole objektiivinen arvio. Mutta eipä ole Härmägeddon objektiivinen kirjakaan, vaan äärisubjektiivinen.

Ja muistakaa, tämä EI OLE vain kokoelma kännisen toimittajan kirjoittamia tarinoita. Tämä on omaelämäkerta, ajankuva ja tietokirja. Lukekaa ja viihtykää - kerrankin musakirja josta sama jengi joka lukee Törkytehdasta voi innostua. Oikeastaan kanteen voisi painaa tekstin "ei vaadi aiempaa tietoutta Suomen musiikkikentästä" - vaikka on siitä apua.

Ki-tois!

Täältä lisätietoja kirjasta.

Ps. Bloggaajanne lähtee huomenna päivällä lyhyelle kaupunkilomalle. Seuraava blogipäivitys siis luvassa vasta sunnuntaina. 

Voi paska, tänään olis ollut Jätkäjätkät Tavastialla, mutta pitkään varjoissa väijynyt flunssa iski sopivasti viikonlopuksi päälle. Kuunnellaan sit musiikkia ja möllötetään kotipesässä.

Onneksi flunssa antaa aikaa blogata. Pari viikkoa sitten törmäsin rap-artistiin, jolla on selvää valkoisen indie-harrastajan tulokulmaa, hiukan kuin Clipsellä kovimman Pitchfork-hehkutuksen aikaan.

Tyler, the Creator on jannun nimi, ja hän on julkaissut yhden albumin. Tämä huhtikuussa ilmestyvä kakkosalbumi Goblin on viemässä kaverin varsin koville hypelukemille. Los Angelesin miehiä, 20-vuotias. Omaperäisessä tyylissä, minimalistisissa biiteissä ja neuroottisen älykkäässä otteessa on jotain samaa kuin Clipsessä, mistä syystä Tyler, The Creator on ilmeisesti saanut valkoiset indiemediatkin heräämään.

Clipse on mahtava bändi jolla hienoja levyjä, joten en minä tässä valkoista indiemediaa kritisoi, hyviä löytöjähän nuo ovat. Halusin oikeastaan itsekin liittyä hype-kuoroon, Goblin-albumin Yonkers on ollut kovassa kuuntelussa viime aikoina. MAHTAVA video sitäpaitsi.



Tyler, The Creator kuuluu Odd Future Wolf Gang Kill Them All -nimiseen posseen, jonka tekemisiä ihan ryhmänäkin seurataan varsin tarkasti. Puskevat sooloalbumeja ja mixtapeja pihalle rivakkaan tahtiin. Tekemisen meininki, itse synnytetty suosio. Mahtava fiilis varmasti.

OFWGKTA-possen jäsen Hodgy Beats muuten julkaisi Dena Tape -nimisen levyn. Sopis esimerkiksi Tokoinrannan kesään varmasti hyvin.

Tyler ja Hodgy kävivät Jimmy Fallonin show'ssa vetämässä uuden Goblin-levyn raidan, Sandwiches. Ei yhtään haittaa et The Roots vetää taustalla...



Ollaan hienouden äärellä ystävät.

Jep, Google Analytics on hieno työkalu. Se kertoo muun muassa, millä sanoilla tähän blogiin on tultu. Lisäksi se kertoo, että täällä kävi viime kuussa hiukan vaille tuhat eri ihmistä, mikä on helvetin hieno homma!

Tämähän on klassinen blogauksen aihe.

Suosituimmat haut ovat artistien levyarvosteluja. Myös Maria Show, Off the Record, Kindle 3 ja blogini nimen erilaiset kirjoitusmuodot ovat suosittuja. Greiseihin voisi laskea esimerkiksi nämä seuraavat:


"another shirt please" oskar (siis mitä...)
"tuttu" hakulinen lindholm
e kirjojdlelle
eri sissijärjestöt
huittinen, strippari (HAHAHA, tämä hakija joutui kyllä pettymään)

päässä koko ajan pyörivät ajatukset (jotenki pelottava ja vähän raasu)
tuuri ohjelman lopetus musiikki (moi Tuuri-fani, yhdyssanataidottomuudesta huolimatta pidetään yhtä)

Blogiin on löydetty sekä hauilla "oikeisto rap" että "vasemmisto rap". Hienoa minun mielestäni.

Olen tässä viikon verran kuunnellut Rubikin uutta Solar-levyä. Kyllä mä kohta tajuan tämän tarpeeksi hyvin, että kehtaan kirjoittaa arvostelun. Helvetin hyvä tämä on, sen verran voin sanoa.

Jaykka-Z on lempiräppärini. Tämä ei johdu miehen levyjen musiikillisista arvoista, vaikka niitäkin toki on. Jay-Z on lempiräppärini, koska hän osaa järjestää ja luetella sanat rytmin päälle paremmin kuin kukaan muu. Hän on erittäin älykäs, hauska, syvällinen ja tarvittaessa törkeä.

Siksi jo ajatus Jay-Z:n omaelämäkerrasta, jossa sanoitusten taustoja avataan kuulosti äärimmäisen mielenkiintoiselta. Kirja ei ole aivan uusi, mutta itsetajusin hankkia sen vasta pari viikkoa sitten, Kindleeni tietenkin. Mahtavaa oli jälleen se - mietiskellä illalla että mitä sitä lukisi, ja sitten ostaa kirja yhdellä klikkauksella ja alle minuutin päästä klikkauksesta pääsin lukemaan kirjaa.

Viime marraskuussa ilmestyi tämä siis USA:ssa. Kirjassa Jay-Z etenee johdonmukaisen epäjohdonmukaisesti uraansa eteenpäin. Ei kovin yksityiskohtaisesti, mutta taustoja avaavasti. Välissä käydään läpi valikoituja biisejä, joita Hovi Baby avaa lukuisin viittein. Esimerkiksi hänen levyillään paljon esillä oleva crackin kauppaaminen ja ns. hustlaaminen avataan huolellisesti. Hän ei pyri puolustelemaan huumekaupan mainostamista, vaan korostaa sen metaforallisuutta ja yhteyttä hänen persoonaansa. Selittelyn makua, sanoisi joku, mutta siltä se ei Decodedissa tunnu.

Täytyy sanoa, että Jaykalla on paljon viisaampia ajatuksia räpeistään kuin osasin ajatella. Hän avaa myös muiden tekstejä ja korostaa parhaiden mc:iden runollisuutta ja subtanssia. Mies on alusta asti halunnut tehdä myös rahaa, joten tästäkin puolesta saadaan mielenkiintoisia taustoja.

Decoded on kyllä sikäli fanikirja, että Jay-Z:n tuotantoa tuntemattomille pelkistä sanoista ei riitä hirveästi iloa. Toki nykypäivänä voi painua Spotikkaan ja kuunnella biisejä lukiessaan, mikä onkin paras tapa nauttia tästä opuksesta.

Kävin viime kesänä Jay-Z:n kotiseudulla Brooklynissa. Marcy Projectsien pihoilla en sentään, mutta lähellä. Voin vain kuvitella millaista siellä on 1980-luvulla ollut.

Musakirjat jotka kertovat musasta ovat helvetin tylsiä. Rap-kirja joka kertoo rappaamisesta ei ole - ainakaan jos se on Jay-Z:n tekemä.

Ai mikä on Jay-Z:n paras levy? No Blueprint. Entä huonoin? No Blueprint 3.


En pysty valitsemaan parasta biisiä, mutta tämä on yksi parhaista.

Been busy boys and girls, joten ei oo ollu aikaa kirjoitella. En ole kuitenkaan tuhlannut aikaani juttuihin joita ei voisi blogissa käsitellä, joten sikäli analysoisin tilanteen kliseellä win-win.

Torstaina Brooklynin ylpeys Natikka, Natsku eli The National VALTASI Kulttuuritalon Helsingin Alppilassa. Olin nähnyt bändin kahdesti aiemmin, tosin en kertaakaan kokonaan. Ruisrockissa 2008 keikan katkaisi humalatilassa hukatun laukun metsästys, Ankkarockissa taas Volbeatin haastattelu (lose-situation).

Lähtökohta oli sikäli hiukan huono, että menen nykyisin aika ajoissa nukkumaan, mutta Natikat aloittivat to-iltana vasta klo 22:15. Sinne on aika turha ottaa lämppäreitä IMO, koska ihmiset haluavat arki-iltana Kultsalla hengailla mielummin baarissa kuin istua katsomassa tuntematonta yhtyettä. Jäähallissa tai Tavastialla eri, kun lämppäriä voi kätevästi käydä vilkaisemassa.

Mutta National. Olihan se helvetin hieno. Kultsan akustiikka antoi seisomakatsomoon tarkat soundit, bändi jyräsi paikoin jopa post rockisti, ja intensiteetti kasvo hurjaksi loppua kohden. TOsin ankeana taktikkona lähdin vikan biisin, eli mun lempparin Vanderlyle Crybaby Geeksin, alussa narikkaan ja taksiin et ehdin edes jotenkin järkevästi nukkumaan.

Laulaja Matt Berninger on kyllä leppoisasta kännistään huolimatta erittäin tärkeä hahmo bändille. Hän käyttää laulua aika monipuolisesti ja rohkeasti. Tosin huuto- osuuksiin voisi kuunnella jotain kunnon hardcorea. Kuulostavat vähän hölmöiltä, tosin johtui ehkä miksauksesta. Mutta eihän se Matt huutaa osaa.

Tästä keikasta on jo aika paljon kirjoitettu, kuulemma istumapaikoilla - varsinkin ylhäällä - laulu ei kuulunut kunnolla ja kitarat liikaa, mutta kyllä bändi osoitti olevansa livenäkin niin tärkeä kuin viime vuoden top 2 levy High Violet antaa olettaa. Conversation 16 oli erityisen hieno, jotenkin sai ihan uusia kierroksia keikalla kuultuna.

Settilista oli tämän näköinen.

Sitten eiliseen. Näin Jukka Poika Sound Explosionin ja Jätkäjätkät Jyväskylän Lutakossa. Loppuunmyyty tupa, Jukka Pojan Kylmästä lämpimään oli myynyt kultaa, Hulkkosen veljesten synttäripäivä - aika hyvät lähtökohdat. Mutta keikat olivat vielä parempia. Jukka Poika oli hyvä, mutta keskityn nyt tässä Jätkäjätkiin, koska he ovat parhaita.

Tuntuu, että bändistä tulee jatkuvasti tiukemmin yhteen soittava. Virtuoosimainen ryhmä tuo on ollut aina, mutta on helvetin hienoa seurata miten yhdeksän jätkää puhkuu noin saumattomasti yhteen hiileen. Ja kun bändissä on Joska Josafat ja Puppa J laulamassa ja Asa räppäämässä, niin suunpieksäntäpuoli on kunnossa tavalla, josta muut suomalaisbändit voivat vain haaveilla.

Riehaannuin. En ollut juonut kuin pari olutta, joten kännistä ei ollut kyse. Se karnevaalimeininki, mielipuolinen balkan-punk-hop vaan tempaa mukaansa. Takanani seisseen mimmin se tempaisi mukaansa niin kiivaasti, että vieruskavereita kaatuili kun hän ryhtyi pogoamaan. Järkälemäinen kokoni piti minut pystyssä, mutta vain vaivoin.

Asan biisejä Jätkäjätkät vetävät nykyään harvemmin, ukko kiertelee dj:n kanssa "räppikeikoilla". Leijonaa metsästän kuultiin silti niin ekstaattisena versiona että meinasin pyörtyä. "Kaduilla maailmanmestareita ysiviisi, mä en tiedä lätkästä mut tää on leijonabiisi". V I T T U.

Ja se pesäpallobiisi, voi HERRAMUNJEE. Järki meinas lähtee siinä kyydissä. Kasio Rantala ja percumies Pekkakin räppäävät. Hienoa kamaa. Ja Joskan ääni käy herkissä paloissa sieluun asti. Vittu, on tuo nyt Suomen paras livebändi, vaikka PMMP, Lapko ja muutama muu pääsevätkin lähelle.

Tulossa toinen levy Jatkojatkot.Odotan.

Mutta arvatkaapa mitä? Armas työnantajani oli niin armollinen, että meni ja tallensi sekä Jukka Pojan että Jätkäjätkien keikat! KATSOKAA NE!


Irrotellaan lopuksi Jätkäjätkien pesäpallobiisillä. LAITON!

Kiitos livemusiikki. Parhaimmillaan olet parasta. Rakastan sitä tunnettä mikä esimerkiksi tuolla Jätkäjätkien keikalla syntyi. Riemu ja riehakkuus. Leveästi hymyilevä Asa kapellimestarina.

Off the Record on hieno sivusto ja idea. En ole ehtinyt antaa "blogirakkautta" heille aiemmin, mutta nyt sen teen. Tänään palvelussa julkaistiin Uusi Fantasia -yhtyeen ja Freemanin sessio Helsingin Kisahallissa(?!). Mahtava meininki.

Off The Record: Uusi Fantasia Feat. Freeman - Liian myöhään from Off The Record on Vimeo.

Ideana on siis kuvata muutama livebiisi artistilta baarissa tms. ympäristössä. Pienimuotoinen ja toimiva toteutus tuottaa hyvän lopputuloksen, kuten Uusi Fantasian tai Magenta Skycoden esimerkit osoittavat.

Off The Record: Magenta Skycode - Simple Pleasures from Off The Record on Vimeo.

Musablogeja alkaa olla aika paljon (köh köh), ja Off the Record osoittaa mainiosti, että tuoreilla ideoilla ja konstailemattomalla toteutuksella homma viedään niinsanotusti "nextille levelille". Käsittääkseni tässä ei (ainakaan vielä) ole mitään ansaintalogiikkaa tai halua tehdä bisnestä, vaan hommaa tehdään tekemisen ilosta. Niin ovat monet hienot (parhaat?) palvelut saaneet alkunsa.

Netti ja tuotantovälineiden pienuus ja halpuus mahdollistaa vaikkapa näppärien livetallenteiden tekemisen ilman valtavaa kalustoa. Tämä on nettiajan idea. Kaikella kunnioituksella Moon TV:n uutta tulemista kohtaan, ehkä heidänkin olisi kannattanut miettiä asioita välineen kautta. Nykyiset Moon TV:n nettiohjelmat ovat vain halpoja televisio-ohjelma, jotka streamataan netissä. Välineellä on valtavasti mahdollisuuksia, kuten Off the Recordin esimerkki osoittaa. Sisällöllä on väliä, Think outside the television set ja muita lennokkaita 2.0-lauseita.

Se siitä saarnasta, juhlitaan Off the Recordia. Kiitos sisällöistä.