Archive for kesäkuuta 2017

Lukuvinkki: Matti Riekki - Raskas askel

Juoksukirjallisuutta pitkästä aikaa! Kertauksena voin sanoa, että olen kirjoittanut juoksemisesta useita kertoja aiemminkin, tämän linkin takaa löydät nuo kirjoitukset.

Ohuena disclaimerina todettakoon, että tunnen Matti Riekin, koska olen ollut saman firman palveluksessa. En kuitenkaan saanut tätä kirjaa häneltä tai kustantajalta, vaan nimimerkki Nurmijärven Benjamin Peltoselta (jolla ei ole oikean Benjamin Peltosen kanssa mitään tekemistä). Oliko tarpeeksi sekavaa? Hyvä.



Raskas askel kertoo alaotsikkonsa mukaisesta "juoksijan synnystä", eli siitä miten musatoimittajan elämäntyylistä nauttiva 34-vuotias mies ottaa itseään niskasta kiinni ja lähtee lenkkipolulle. Siitä hetkestä käymme Riekin seurassa kymmenen vuotta eteenpäin 6 maratonia ja lukuisia lyhyempiä kisoja juosseeksi kirjailijaksi, joka haluaa kertoa muillekin miltä juokseminen tuntuu, ja miksi sinunkin kannattaisi juosta.

Minä tosiaan juoksen jo, ja varsinkin kirjan alkupuolella kerratut perusasiat ovat itselleni tuttuja (ja olen itse asiassa lukenut melkein kaikki mainitut lähdeteoksetkin), mutta SILTI niitä on hyvä aina välillä kerrata. Kuitenkin se henkilö, joka on kenties jo haaveillut juoksemisen aloittamisesta, muttei ole vielä uskaltanut, saa tästä varmasti enemmän irti kuin minä.

Ja siltikin nautin tästä kirjasta. Laiskuuteen taipuvaisen kulttuurityöläisen kamppailussa kohti maratoonariutta on itselleni paljon samaistuttavaa, vaikka onkin sanottava, että Riekin ryhtiliike on paljon omaani riuskempi, olenhan saanut aikaiseksi juosta vain yhden kokonaisen maratonin ja viisi puolimaratonia.

Kävin viimeksi lenkillä eilen. Käyn lenkillä n. 3 kertaa joka viikko, mutta maratonharjoittelun vaatimia kilometrimääriä en ole kahden viime vuoden aikana saavuttanut. Se harmittaa. Tuntuu kuitenkin, että tämä kirja piiskaa minua tässä aikeessa eteenpäin. On kiire joo, on perhe joo, on sosiaalistakin elämää, mutta nämä ovat kaikki tekosyitä.

No niin, en nyt lähde tässä itse guruksi esittäytymään, lukekaa Raskas askel niin tiedätte.

Riekin kieli on selkeää, hänelle tyypillisen konstailematonta. Voin itse asiassa kuulla hänet puhumassa näitä sanoja, mikä on osoitus omasta tyylistä. Ainoana miinuksena voisin mainita sen sävyn, jolla hän juoksua aloitteleville miehille puhuu. Aivan kuin Riekki yrittäisi jallittaa vastentahtoista päiväkotilasta pistämään kurahousut jalkaan kun hän maanittelee miehiä käyttämään juoksutrikoita.

Olen unohtanut, että se on jonkun mielestä "noloo".

No, toisaalta keski-ikää lähestyvät miehet ovat hyvin paljon lapsen kaltaisia, jolloin lapsellinen sävy lienee perusteltu. Mutta muutamaan otteeseen tämä kävi kyllä häiritsemään.

Päiväkotisävy kuitenkin unohtuu, kun Riekki pääsee kuvailemaan maratonejaan. Herkullista luettavaa, itse yhden hyvin epäonnisen maratonin läpikäyneenä voin vakuuttaa. En nyt malta olla linkkaamatta sitä omaakin tekstiä: Miltä tuntuu juosta maraton.

Suosittelen, siis. Ei niin tekninen tai PRO kuin jotkut "ammattilaisten" juoksuoppaat, mutta ei toisaalta niin filosofinen kuin Haruki Murakamin mainio What Do I Talk About When I Talk About Running, mutta sopivasti siitä väliltä.

Posted in , , | Leave a comment

Podcast-vinkki: ...And the Writer Is

Pitkästä aikaa podcast-vinkki! Ensin on ihan työn puolesta mainittava, että Spotifyssä on nykyään saatavilla myös suomalaisia podcasteja. Browse-välilehdeltä löytyvät ne. Maininnan arvoisia ainakin Noin viikon radio, Anton & Joonas, Tuplariimi, Perttu Häkkinen ja en nyt muista mitä kaikkia.

Tämä kirjoitus kertoo kuitenkin amerikkalaisesta ...And the Writer Is -podcastista, johon tutustuin kuukausi pari sitten.

Podcastissa amerikkalainen biisintekijä Ross Golan haastattelee tuntemiaan biisinkirjoittajia. Golan itse on käsittääkseni enemmän sanoittaja, joka on ollut tekemässä muun muassa Selena Gomezin Same Old Lovea, Flo Ridan My Housea ja Ariana Granden Dangerous Womania.

Kaikki vähänkään musiikkilehtiä lukeneet tai muusikoiden radiohaastatteluja kuunnelleet tietävät, että on maailman tylsintä kuunnella kun muusikko kertoo PROSESSISTA ja siitä mitä studiossa tapahtuu. Tai siitä, miten juuri nämä biisit kuulostavat parhailta ikinä.

Golan väistää tämän sudenkuopan kahdella tavalla. Ensinnäkin kaikki haastatellut biisinkirjoittajat Benny Blancosta The Scriptin kundeihin ovat hänelle entuudestaan tuttuja, joten puheessa on hyvin rento sävy. Toiseksi Golan kyllä puhuu vieraidensa kanssa paljon kirjoittamisesta käytännössä, mutta kaikki tapahtuu kirjoittajan elämäntarinan ohessa.

Tai ehkä kun kaksi ihmistä puhuu aiheesta, josta molemmat tietävät paljon, on lopputulos viihdyttävämpi kuin "tavallisten" artistihaastattelujen tapauksessa.

Joka tapauksessa olen nauttinut suuresti tästä sukelluksesta musiikkibisneksen suurten taustavaikuttajien maailmaan. Suosikkini on ehkäpä J. Kash (joka *krhöm* puhui myös tammikuun Kuuban-reissullamme), joka on viime vuosien suurimpia hittikyniä vaikkei omien sanojensa mukaan osaa soittaa tai laulaa.

No, turha aukiselostaa podcastia enempää, tutustukaa itse. Biisinkirjoittaminen on kiehtova ala, joka rock-bändeiltä perityn itsetekemisen kunniallisuuden perinteen johdosta on vasta viimeisen 5-10 vuoden aikana noussut kukoistukseen Suomessa.

Posted in | Leave a comment

Lukuvinkki: Miki Liukkonen - O

O on luettu. "Kirjakevään tapaus". Jos olet helvetin lyhytpinnainen voin sanoa heti, että tämä arvio on positiivinen, O lunasti kaiken hypensä ja aika paljon päällekin. Toisaalta jos olet niin lyhytpinnainen, että tämä on maksimitta jonka jaksat kirja-arviota lukea, O on sinulle väärä kirja.

Pahoittelut muuten blogin hiljaisuudesta. Minulla oli toinen kirjoitusprojekti joka vei kaiken aikani, ja sitten päätin vain lomailla. Tein nimittäin puolisolleni ja tytärpuolelle lahjaksi 100-sivuisen lastenkirjan, jossa he seikkailevat satumaailmassa joka vilisee viittauksia meidän arkielämään. Voin kertoa tästä lisää myöhemmin, mutta se oli antoisa kokeilu.



Mutta siis O ja Miki Liukkonen. Tämä oli ensimmäinen Liukkoselta lukemani teos. Wikipedia kertoo, että häneltä on aiemmin ilmestynyt kolme runokokoelmaa ja yksi romaani.

Tämän teoksen ennakkohype pyöri somekuplassani sen verran kiivaana, ja kirjan yhteydessä mainittiin niin houkuttelevia vertauskohtia, että minun oli pakko tarttua O:hon.

Tavallaan vertauskohdat myös pelottivat – tai oikeastaan lähinnä vertailu David Foster Wallacen Infinite Jestiin, josta olen kirjoittanut ehkä tämän blogin parhaan tekstin, ja joka on yksi lempikirjoistani.

Olisi ollut O:n kannalta helpompaa, jos en olisi nähnyt vertauksia Infite Jestiin ennen lukemaan ryhtymistä. Toisaalta olisin varmasti tullut samaan lopputulokseen, mutta nyt kirjan alku vaikutti jotenkin niin ilmeisen wallacemaiselta, että ehdin jo ärtyä ensimmäisen sadan sivun aikana.

Esimerkiksi: Infinite Jestin päähenkilö Hal on tenniskoulussa opiskeleva nuori urheilijalahjakkuus, jolla on ongelmallinen isäsuhde (kirjan lukeneet: understatement, eikö). O:n päähenkilö Jerome on uinnin valmennusryhmässä harjoitteleva nuori urheilijalahjakkuus, jolla on ongelmallinen suhde vanhempiinsa. Kuitenkin niin, että O:ssa Jeromen suhde vanhempiinsa ei ole millään lailla kirjan tarinan kannalta tärkeintä antia, toisin kuin Infinite Jestissä.

Mutta myöntänette yhtäläisyydet. Toki esimerkiksi tietynlainen fantasia-realismi ja mielenterveysongelmien suuri rooli yhdistävät myös.

Pikku hiljaa lakkasin kuitenkin vertaamasta kirjoja keskenään, vaikka väittäisin, että Infite Jest on vaikuttanut Miki Liukkoseen paljon. Tai ehkä sitä ennen tulleet mammutit Thomas Pynchonilta, mutta joka tapauksessa mammuttimaisuus, kesken luvun toiseen paikkaan ja henkilöön siirtyminen, fantasia-realismi, runsas alaviitteiden käyttö ja kulttuuriset viittaukset voidaan laskea Infinite Jest -vaikutteeksi.

Sen verran vielä IJ:stä, että jos sen ytimessä tutkittiin riippuvuuksia, on O:n ydinmehua on ehdottomasti neuroottisuus.

O ei ole niinkään tarina kuin välähdyksiä ihmisistä, vaikka suht looginen juonentapainen tapahtumia yhdistääkin. Mistään Aristoteleen mallin mukaisesta alku-keskikohta-loppu-juoksutuksesta ei kuitenkaan ole kyse, vaan tarina on ikään kuin nukkea roikottava näkymätön siima. Nukkejen liikkeet ovat tärkeämpiä.

Parasta O:ssa on runsaus. Henkilöillä on ajallisesti noin viikko aikaa esittää paikkansa suhteessa tarinan tärkeimpään osaseen, eli Emilia Jensenin kirjoittamaan näytelmään. Tosiasiassa Liukkonen antaa hahmojen hyppiä ajassa sinne tänne, tarjoillen niin herkullisia sivutarinoita, että niistä olisi saanut helposti oman romaanin, tai ainakin pitkän novellin, aikaiseksi. (Argh, pakko mainita, että Infinite Jestissä oli täysin sama juttu). Esimerkiksi: Nikola Teslan apulaisena työskennelleen Zoltanfin sukusaaga, puutarhavajaansa eristäytynyt perheenisä, munakoisoja soittava professori, Teslan kokeiden johdosta aikavääristymiä aiheuttavasta metallista tehty liukumäki tai psykologis-urheilullinen uutta huumetta testaava salaseura.

Olen viehtynyt pitkiin romaaneihin. Ehkä lukukokemuksen ajallinen kesto auttaa imeytymään maailmaan, ja toisaalta pienet kauneusvirheet antaa helpommin anteeksi kuin kompaktimmassa ilmaisussa, jossa jokaisen pisteen täytyy olla kohdallaan.

Toki Liukkosen kieli tekee myös vaikutuksen, mutta näin pitkässä kokonaisuudessa ainakin minun on mahdotonta arvioida mikä jaksoo toimii paremmin kuin joku toinen.

Tallentamistani lainauksista löytyi hauska yksityiskohta. Sekä sivulla 387 että 429 sanotaan: "Aurinko oli liekkaussalin lamppu kaupungin ruumiin yllä." Ja kummallakin kerralla olen kokenut lauseen tallentamisen arvoiseksi.

Tallensin myös tällaisen, koska se muistutti minua Dylanin biisistä Gotta Serve Somebody:

"Ole hyvä vaan", viesti jonka Magnus ymmärsi hetkessä kehotukseksi jatkaa putkamerkintöjen jaloa perinnettä ja hän sanoi ääneen: "Selvä pyy", nosti jopa käden lippaan, sillä kaikkihan me jotain tottelemme, jos emme kuittia putkanpöntön juurella niin jotain vierasta osaa itsessämme."

Rakastan myös järjettömyyksiä, ja aluksi tarpeettomilta tuntuvia sivupolkuja. Tuntuu oudon kotoisalta sinkoilla O:n järjettömien henkilöiden keskellä, vaikka neurooseista minulla ei olekaan mitään kokemusta.

O ei yritä olla sukupolven tai minkään ihmisryhmän romaani. En ole edes varma, kannattaako siitä yrittää irroittaa mitään sanomaa. Välillä tuntuu, että monet käsitellyt teemat ovat mukana ironisesti - kuten esim. "kännykkäsukupolven" tai internetin käyttämisen taivastelu – aivan kuin Liukkonen tekisi pilkkaa nykyajan taivastelijoista. Toisaalta kirjassa on paljon ymmärrystä, ja se on pienen ihmisen puolella.

Niin, ehkä sitä voisi pitää O:n sanomana. Jokaisella vastaantulijalla on joku taistelu josta sinä et tiedä mitään, älä tuomitse, vai mikä se latteus nyt onkaan.

Joka tapauksessa, minulle O on parhaita suomalaisia romaaneja koskaan. Huomaan, että mitä pidemmäksi tämä "arvio" muodostuu, sitä enemmän löytyisi uutta sanottavaa. Parempi siis jättää teksti tähän, ja jatkaa spekulaatiota kirjakerhossa ja muissa tilanteissa joissa kirjoista puhutaan.


Posted in , , , | Leave a comment
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...