Archive for lokakuuta 2016

Lokakuun musavisa

HAH! Tunti ja 47 minuuttia jäljellä lokakuuta, I DELIVERED.

Nauttikaa. Hyvin laajalta skaalalta kysymyksiä.



Posted in | Leave a comment

Lukuvinkki: Justin Cronin - The Passage

Hyvä kirja tämä The Passage.

Olen aiemminkin maininnut, mutta jos haluaa kirjavinkkejä, paras tapa siihen on pyytää kustannustoimittaja Samuli Knuutia Facebook-kaveriksi ja seurata mitä hän postailee. Tätä trilogiaa (Passage on ensimmäinen osa) hän kehui myös, kuvailemalla sitä vampyyri-zombie-apokalypsitarinaksi, tai jotain sinne päin.




En voinut vastustaa kuvailua, se kuulosti sopivan sekopäiseltä. Kuten tämän blogin kirja-arvioita lukeneet tietävät, en ole trillereiden tai pelkkään juoneen perustuvien kirjojen suurin ystävä, mutta Cronin kuljettelee tässä tarinaa sen verran vapautuneesti, ettei homma missään vaiheessa vajoa pelkäksi trilleröinniksi tai cliffhangereiden metsästämiseksi.

Toisaalta zombie-tarinoiden tunnelma on kyllä läsnä. Jopa siinä määrin että eilen hotellihuoneessa lukiessani kirjaa loppuun (työmatka) rupesin vilkuilemaan hermostuneesti ympärilleni. Vanha tukholmalaisrakennus natisi ja liikenne humisi Birger Jarls Gatanilla. Vai oliko se sittenkin jotain muuta?

Kerron juonesta sopivasti, mutten spoilaa: Alussa ollaan lähellä nykyaikaa, ja USA:n armeijalla on Etelä-Amerikasta haettu virus, joka ihmisiin istutettuna tekee näistä vahvoja supersotilaita. FBI lähetetään noutamaan 12 kuolemaantuomittua vankia ihmiskokeisiin. Kokeen hullu johtohahmo tilaa paikalle myös 6-vuotiaan orvon tytön.

Paska osuu tuulettimeen, ja 12 koehenkilöä muuttuvat parviälyisiksi supervoimakkaiksi vampyyreiksi, jotka repivät ihmisiä kappaleiksi - suurimman osan ihmiskunnasta itse asiassa. Tai ainakin Amerikan mantereen, muiden maanosien tilanteesta ei vielä ensimmäisessä kirjassa olla varmoja. Tarkennetaan vielä sen verran, että tavallaan nämä viruksen riivaamat hahmot eivät ole vampyyrejä niin kuin Kreivi Dracula, mutta Cheekiä parafraseeratakseni "jotain samaa heis on".

Siirrytään ajassa 100 vuotta eteenäin, ja joukko ihmisiä on pelastautunut armeijan rakentamaan tukikohtaan, joka saa sähköä läheisestä voimalasta. Yöllä porottavat valonheittimet pitävät vampyyrit ulkona.

Siitä sitten lähdetään rakentelemaan massiivista tarinahimmeliä. Missä alkuperäiset kaksitoista vampyyriä ovat? Mitä 6-vuotiaalle tytölle tapahtuu? Millaisin keinoin ihmiset selviävät epätoivon ja vampyyreiden keskellä?

Tämä oli hyvää vastapainoa samaan aikaan lukemalleni superminimalistiselle Don DeLillon uutuuskirjalle, jonka paljaus ja vähäeleisyys on hieno vastakohta Justin Croninin vyörytykselle, jossa tutkiskellaan samaan aikaan selviytymisviettiä, pienen yhteisön sisäisiä voimasuhteita, epätoivoa ja toivoa.

Mielenkiintoista on esimerkiksi se, että tukikohdan yhteisössä lapset pidetään suojassa 8-vuotiaiksi asti, vanhemmat näkevät heitä vain päivisin, lukuunottamatta muutamaa ensimmäistä elinkuukautta jonka äidit viettävät vauvojen kanssa "Infirmaryssa". Todellisuus on liian tyly lasten kohdattavaksi.

En ryhdy lukemaan seuraavaa osaa aivan vielä - pakko lukea jotain tässä välissä, mutta vastikään päätökseensä saatu trilogia on kyllä pakko lukea jossain vaiheessa loppuun.

Huomaan jälleen mieltymykseni massiivisen paksuihin kokonaisuuksiin. Tämä ensimmäinen osa oli Kindle-versiona 880 sivua, eivätkä seuraavat kaksi varmaankaan eroa tästä. Jälleen kerran etuna tässä massiivisuudessa on lähinnä se, että maailmaan ja hahmoihin ehtii päästä niin syvälle, ja tilanteen herkullisuus antaa luvan sisällyttää myös runsaasti sivujuonia.

Suosittelen, siis. Ehkä joku kaikki kolme kirjaa lukenut uskaltaa kommentoida jotain laadun säilymisestä?

Kirja on suomennettu nimellä Ensimmäinen siirtokunta. Jos aiot tilata kirjan Suomalainen.comista, tilaapa tämän linkin kautta niin pistävät minulle pienen komission - kirja teikäläiselle saman hintainen kuin normaalisti. 

Posted in , , , , | 4 Comments

Kirja-arvio: Mikko Aaltonen, Jare Tiihonen: JHT - Musta lammas

Kyllä, tämä on "Cheek-kirjan" arvio. Kirjan nimi on siis virallisesti JHT - Musta lammas ja sen on ylöskirjannut toimittaja (itse asiassa Rumbassa aloittaessani ko. aviisin päätoimittaja) Mikko Aaltonen. Kirja on hip hop -kulttuurin sopivasti Jaren (puhutellaan Jare Tiihosta tässä tuttavallisesti Jareksi, koska kirjakin on hyvin tuttavallinen ja avoin) suusanallisesti kertoma, tai ainakin toimittaja Aaltonen on osaavasti muotoillut tekstin hieman Jay-Z:n Decodedin hengessä vetäväksi puhemuotoiseksi tarinaksi.

JHT - Musta lammas -kirja ja Ringo-jackrusseli

"Tarina" on sikäli väärä sana, että Jaren mukaan kyseessä on koko totuus niin kuin hän sen muistaa, eikä noita sanoja sovi epäillä, sen verran motiivivapaasti mies paljastaa kaiken, ja pyrkii vielä avaamaan päänsä sisäisen maailman lukijoille niin hyvin kuin taitaa.

Kun Alpha Omega -levy ilmestyi, pidin sitä muuten ihan perus 2010-luvun Cheek-levynä  (hip hop -levyksi varsin sävellettynä, huolellisesti viimeisteltynä, tasapainoisena ja hittirikkaana), mutta viimeinen biisi Valot sammuu herätti huomioni.

Vaikka kertojaminä Cheekin biiseissä on aina tuntunut suoralta, tämän elämäkertakirjan tiivistelmänä toimiva Valot sammuu kuulosti siltä, että tämä on nyt tässä. En joitain poikkeuksia lukuun ottamatta juuri kuuntele Cheekin musiikkia työn ulkopuolella, mutta tuon biisin kirjoittamista oli pakko ihailla. Hienosti kerrottu elämäkerta.

Tämä kirja on Valot sammuu, mutta 430-sivuisena.

Valot sammuu ja kirja puhuvat siitä, että Alpha Omega oli Cheekin viimeinen levy. Itse asiassa luulen, että CHEEK lopettaa, mutta Jare Tiihonen ei. Mainitsin jo Jay-Z:n Decodedin, ja kaikki varmaan muistavat mitä Jaykan joutsenlaululevy Black Albumin jälkeen tapahtui? Kolme vuotta ja Kingdom Come.

Mutta koska Jare suhtautuu uraansa intohimoisesti, hän on nähnyt tässä paikan lopettaa Cheekin ura, joka on katsantokannasta riippuen joko sulautunut Jare Tiihosen persoonaan tai muuttunut ahdistuksen lähteeksi tai pelannut läpi Suomen musiikin.

Ei ollut nyt tarkoitus spekuloida mitä mies seuraavaksi tekee, mutta se on niin herkullista. Kirja vahvistaa kuvaa siitä, että Jare todellakin miettii hyvin tarkasti mitä milloinkin tapahtuu, ja kirjan aiheuttama spekulaatio on osa tätä. Cheek, Jare, tämä persoona on kirjassaan rehellinen, mutta samalla herkullisiin spekulaatioihin usuttavaa.

Tavallaan nolointa tämän kirjan lukemisessa on se, että Cheek on tosiaan kertonut biiseissään kaikesta melko suoraan, myös niistä laajalti uutisoiduista mielenterveyden ongelmista, tarkemmin sanottuna kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Itse olen jotenkin ajatellut, että biisien synkemmät puolet ovat värikynällä korostettuja paskoja fiiliksiä, mutta ne ovat tosiaan kuvaavia sanasta sanaan niin kuin Jare elämäkerrassaan paljastaa.

Ja vaikka kuuntelin Keinu-biisin lyriikkaa, en osannut yhdistää sitä Eino Leinon runoon, jonka olen kyllä joskus lukenut. Minulle kävi itse asiassa niin, että Kuukausiliitteen Jare-haastiksen jälkeen (jossa Keinu-biisin ja Eino Leinon Jumalien keinu -runon yhteys siis kävi ilmi) otin pitkästä aikaa Kindleni uumenista Eino Leinon runokirjat lukuun, ja imeydyin Leino-tripille joka kesti myöhään yöhön, ja joka muuttui seuraavana päivänä Paavo Haavikko -tripiksi. (Puut, kaikki heidän vihreytensä <3).

Todellisuus on usein paras käsikirjoittaja. Kirjassa selviää, että Jaren ollessa Los Angelesissa tekemässä "Riisi" Riihimäen kanssa Alpha Omega -albumin pohjatöitä 20 000 dollaria kuukaudessa maksavassa talossa (jonne rakennetun studiotilan lattialla hän saa ahdistuskohtauksen), hän keskustelee eräällä illallisella "Losissa" asuvan Paula Vesalan kanssa ko. biisin teemasta. Jare pyytää ensimmäistä kertaa ulkopuolista sanoitusapua biisiin, joka kertoo mielialojen vaihteluista.

Paula antaa hänelle Eino Leinon runon Jumalien keinu. Tietysti, koska taannoisella Alasti-klubilla Paula (tässä tapauksessa minulla ei ole pelkän etunimen käytölle muuta perustetta kuin "rispekti") paljasti hieman itselleen naureskellen palaavansa inspiraationhaussa aina Einon (tässä tapauksessa minulla ei ole mitään perustetta pelkän etunimen käytölle) laarille.

Jumalien keinu. "Kenen korkeat jumalat keinuunsa ottavat kerta, eivät ne häntä yhdessä kohden pidä, he heittävät häntä välillä taivaan ja maan - siksi kuin järjen valon häneltä vievät". TIETENKIN Paulan piti olla siellä ja näyttää se runo, joka sopi täydellisesti Jaren tunnetiloihin.

Pitäisikö minun nyt palata tämän kirjan arvostelemiseen? Sitä olin sanomassa, että siellä biiseissä tämä kaikki oli, ja fanit ovat varmasti sisällön biiseistä jo vuosia sitten bonganneet. Meille muille se kerrotaan nyt. Cheek on totta, siksi se vetoaa ihmisiin niin vahvasti.

Sen verran sanon vielä kirjasta, että vuosien päästä olisi mielenkiintoista jos joku kirjoittaisi Jare Tiihosesta kirjan, eikä haastattelisi häntä ollenkaan, koska perspektiivi ja tulkinta. Tähän hetkeen omaelämäkerta on kuitenkin toimiva ratkaisu.

Kirjan ote on hyvin psykologinen. Vahva ja kunnioitettu isähahmo, kipuisa teini-ikä, holtittomana ryöpsähtelevä raivo, itseruoskinta, kontrollifriikkiys. Yleensä elämäkertojen lapsuuskuvaukset ovat tylsiä, mutta Jaren tapauksessa lapsuudenkuvaus on välttämätön myöhempien tapahtumien ymmärtämiseksi.

Itsessäni oli teininä toki myös ahdistusta, mutta se ei koskaan purkautunut väkivaltana (huonona musiikkina ja huonoina runoina), joten siksikin on mielenkiintoista lukea jatkuvasti nyrkit pystyssä heiluvan ja vanhanaikaista kunniakäsitystä orjallisesti seuraavan ihmisen ajatuksia. Jos olisimme asuneet teineinä samaan aikaan samalla paikkakunnalla, olisin ollut Jaren jengin kohteena, pitkätukkaisena vastarannan kiiskenä. Toisaalta ainakin kirjassa tappeluita syntyy vain silloin kun on joku syy. Tai "syy".

Sinänsä klassinen taiteilijaelämäkerta, että hullun ja neron raja on todella veteen piirretty. Tai siis kiltimmin, että Jaren kyydit jumalten keinussa ovat hurjia, mutta ilman niitä hän ei varmasti olisi siinä missä on nyt.

Minä en ole koskaan ollut kateellinen artistien tuloista. Päinvastoin, olen aina ajatellut, että Suomi on siitä epäreilun pieni maa, että jos Jenkeissä osuu edes kerran isosti, voi loppuelämänsä elää suht turvassa, jos ei satu mälläämään kaikkea kokkelipäissään. Suomessa se kaikki on vaikeampaa, koska markkinan pieni koko ja kateus. Kirja on siinäkin mielessä rohkea, että Jare paljastaa miten kontrollifriikkimäisen (joku sanoisi: järkevän) tarkasti hän suunnittelee etukäteen uransa tulopuolen (kuten muutkin asiat) Exceliin, ja laskee mitä tarvitaan siihen paljon puhuttuun taloudelliseen riipumattomuuteen.

Jos joku nyt ajattelee, että kirja paljastaa vain asioita joista on Jarelle hyötyä, hän on väärässä. Esimerkiksi levy-yhtiöiden kanssa käydyt säädöt ovat poikkeuksellisen avoimia, joihin on toki pyydetty myös vastakommentit (nämä ovat kirjassa räppilevyiltä tuttuja "interludeja"). Jare on käynyt pitämässä Warnerille stadionkeikkojen jälkeen Powerpoint-esityksen siitä, mikä meni hyvin ja mikä huonosti. Alakanttiin arvioitu budjetti meni hänen mielestään huonosti, mikä lopullisesti kypsytti päätöksen vaihtaa keikkamyynti Fullsteamille (joka siis vastasi tämänvuotisesta jäähalli- ja festarikiertueesta).

Yleensä tällaisia juttuja kuulee musa-alan tapahtumissa myöhäisillan baarikeskusteluissa, mutta JHT - Musta lammas kertoo tämänkin tarinan kaikille. Myös lähtö Rähinältä on dokumentoitu huolella, Elastisen vitutus mukaanlukien.

Blogipostauksen pituus jo varmaan kertoo, että tämä oli mielestäni hyvä kirja. Olkoon se osa suurta Cheek-Jare-urasuunnitelmaa, olkoon se avoin koska tässä vaiheessa kannattaa olla avoin, sillä ei ole mitään merkitystä.

Sitä voi lukea mielenkiintoisena katsauksena suomalaisen musiikkibisneksen sisäpiiriin. Sitä voi lukea psykologisena tutkielmana. Sitä voi lukea julkisuuden ja tähteyden analyysinä. Sitä voi lukea hip hop -kulttuurin kuvauksena. Mutta vähän niin kuin kaikki muukin mitä Jare tekee, se tuntuu. Hyvältä, pahalta, inhottavalta, arvostettavalta, ärsyttävältä. Mutta tuntuu.

Jos aiot tilata tämän kirjan Suomalainen.comista, tee se tämän linkin kautta niin heittävät minullekin pienen komission. Kirja on tilaajalle samanhintainen kuin muutenkin.




Posted in , , , | 1 Comment

Testissä: Ensimmäiset 5 vuotta isäpuolena

Havahduin tässä sellaiseen, että tuossa vuodenvaihteessa tulee kuluneeksi viisi vuotta siitä, kun minusta tuli isäpuoli.

Olen ajatellut isäpuoleutta usein, joten kerron nyt teillekin miltä viisi vuotta sellaisella tittelillä tuntuu.

Viime kesän Flow oli lapsen neljäs. Kesän kohokohtia hänelle.

Ensiksi pitää tietysti todeta, että kielemme on tässä kohdin pahasti vaillinainen. Isäpuoli on minusta sanana ikävä, ja vaikka se tietysti viittaa siihen, että tittelin kantaja ei ole biologinen isä, se on minusta kelvoton termi.

Koska eihän siinä ole mitään puolikkuutta, vaikka huoltajuus olisi biologisten vanhempien kesken jaettu (minun tapauksessani lapsi on 4-5 yötä viikosta yleensä täällä meillä). Vanhemmuutta se on, se kannattaa kaikkien isäpuolijuutta harkitsevien ymmärtää.

Minulla oli itse asiassa aluksi (ehkä 2 ekaa vuotta) sellainen olo, että minun pitäisi jotenkin erityisesti todistaa kelpouteni, koska olen "vain" isäpuoli. Enkä tarkoita tytärpuoleni biologista isää, joka on aina vastuullinen ja huolehtivainen, mutta yleisesti, eihän biologisten isien tarvitse erikseen todistella kelpouttaan, laaki riittää.

En tiedä ajatteleeko joku oikeasti niin. Että isäpuolen pitäisi tsempata erityisesti tullakseen nähdyksi vakavastiotettavana vanhempana. Mutta niin minä jostain syystä asian koin, vaikka en toisaalta erityisesti kokenut asiasta painetta. Olen lahjakas olemaan miettimättä mitä muut ajattelevat.

Toisaalta tässä yhteiskunnassa on varmasti paljon helpompaa olla isä- kuin äitipuoli, koska äitiyteen liittyy niin vahvaa myyttisyyttä. Miten muka joku toinen voisi olla äiti, äitiys on pyhää! Ei ole asiasta lähempää kokemusta, mutta vanhemmuutta se on.

Se, mitä yhteiskunnassa isäpuolista ajatellaan tai millä nimellä meitä kutsutaan on lopulta täysin toissijaista. Tärkeintä - tai oikeastaan ainoa tärkeä asia - on se, miten lapsi voi. Olin sinänsä onnekas isäpuolikokelas, että lapsi oli kolmevuotias kun tutustui minuun. Siinä iässä ei ole vaikeaa hyväksyä uutta perhemenettelyä kunhan hän tuntee, että molemmat vanhemmat ovat edelleen läsnä hänen elämässään. Hän ei menetä mitään, mutta saa uuden aikuisen elämäänsä.

En enää muista koska huomasin, että lapsi oli kiintynyt minuun. Aika pian se kuitenkin tapahtui. Itse en edes ajatellut asiaa sen kummemmin, koska hän tuli elämääni naisen mukana, johon olin (ja olen) palavasti rakastunut. Nopeasti ja yllättäen ne vauvat biologistenkin vanhempien elämään tulevat.

Sen jälkeen kyse on ollut vanhemmuuteen eikä erityisesti isäpuoleuteen liittyvistä hyvistä ja huonoista asioista. Ehkä joskus tunnen huonoa omaatuntoa siitä, että pääsen nauttimaan isänä olosta, mutta en ole joutunut "lusimaan" vanhemmuuden korkeakoulua eli valvottavaa ja vauvan ympärille kiertyvää paria ekaa ikävuotta kun kaikki liittyy lapseen ja hermot ovat kireällä.

Lapsi sentään osasi käydä itse vessassa kun tutustuimme, minulle jäi aikaa tutustua paremmin naiseen jonka kanssa olin päättänyt jakaa elämäni. Ehkä pienen lapsen läsnäolo opetti myös erilaista suhtautumista koko parisuhteeseen. Ei ole olemassa toista ilman toista, nämä kaksi tulevat samana pakettina.

No, en tee nyt tästä mitään parisuhdeavautumista, vaan keskityn tuohon lapseen. Koska isäpuoli on ilmeisesti lapsenkin mielestä outo termi, hän kehitti jossain vaiheessa oman versionsa. "Papi". Minä olen "papi". En samassa merkityksessä kuin Jennifer Lopezin biiseissä, vaan ilmeisesti se on lähellä isää oleva sana, joka on kuitenkin selkeästi eri kuin isi. Koska isi on kumminkin isi, enkä minä hänen asemaansa voisi enkä haluaisi missäään tapauksessa hämärtää.

On mahtavaa olla papi. On mahtavaa kun lapsi vielä 8-vuotiaanakin (ja toitottavasti vielä 10 vuoden päästäkin) juoksee vastaan kun olen ollut vaikka työmatkalla (tai no, sekin riittää että nähdään koulupäivän jälkeen) ja huutaa "papiiiiiiii". Alun stressailun ("miten osaan olla tämän kanssa kahdestaan") jälkeen opin jo pian nauttimaan minun ja lapsen kahdenkeskisestä ajasta.

Joskus on tietysti raskasta työpäivän jälkeen hypätä johonkin leikkiin - varsinkin kun hän oli pienempi jolloin leikki oli poikkeuksetta joku missä piti olla a) kaupassa asiakkaana b) kaupassa myyjänä tai c) jonkun eläinlajin isä. Mutta yleensä meillä on kahdestaan aina hauskaa. Kahdestaan vietetty aika on myös tärkeää siksi, että keskinäinen side vahvistuu ihan eri tavalla kuin kolmistaan lapsen äidin kanssa puuhaillessa .

Mutta nämä kaikki ovat asioita jotka kuluvat vanhemmuuteen, ei sinänsä isäpuoleuteen.

Nyt kun katson tätä tekstiäni, niin isäpuolena olemisesta erityisesti osaan sanoa lähinnä sen, että se on vanhemmuutta, ei kannata ajatella sitä minään muuna, ja toisaalta on tärkeä kuunnella lapsen tunteita siitä, että hänellä on turvallinen fiiilis sen suhteen, ettei kumpikaan hänen biologisista vanhemmistaan ole katoamassa.

Vanhemmuudesta sinänsä voisi tietysti kirjoittaa vaikka kuinka paljon. Mutta jos säästän sen toiseen kertaan. Opettavaista se on. Oppii itsestään hienoja ja huonoja asioita. Olen esimerkiksi huomannut olevani välillä aika kärsimätön, hoputan liikaa. Toisaalta olen välillä hermoheikko. Perus lapsitouhuihin kuuluva metelöinti tai likaaminen saattaa ärsyttää minua. Peiliinkatsomisen paikkoja, varsinkin kun olen ollut vähän yllättynyt että löydän itsestäni sellaisia luonteenpiirteitä.

Mutta toisaalta olen saanut asioihin perspektiiviä. Olen oppinut erilaista rakkautta, joka ei liity pariutumiseen tai verisiteisiin. Olen oppinut - pakosta - pysähtymään. Olen oppinut nauttimaan uimahallissa käymisestä. Olen oppinut, että värityskirjojen täyttäminen on hauskaa (kunhan muistaa ettei pysy viivojen sisällä). Olen oppinut kertomaan vapauttavan vitsin sopivassa kohtaa minihaaverista johtuvaa itkua. Olen oppinut tekemään lettejä, jopa ranskanlettejä. Olen oppinut että lapsi osaa melkein mitä vaan kunhan antaa yrittää (tämä on minulle vaikeaa). Olen oppinut herättämään hellästi unisen päiväkotiin- ja nykyisin kouluunlähtijän. Olen oppinut rasvaamaan kuivaksi äityvää nenänseutua ja rystysiä (en aina muista). Olen oppinut, että on tärkeämpää ohjata toimintaa kohti haluttua päämäärää kuin nöyryyttää lasta käskyttämällä häntä haluttuun päämäärään. Olen oppinut Oktonauttien nimet. Olen oppinut ihailemaan tanssiesityksiä vaikka väsyttää. Olen oppinut puhumaan 5-6 eri pehmolelun äänillä. Olen oppinut sanomaan "jippiidioodenpoppoodentiidentaaden*tshtsh*.

En ole oppinut "hipsuttamaan" häntä uneen niin kuin äiti. En ole oppinut laulamaan tuutulaulua niin kuin isi. Mutta toisaalta kukaan ei lue fantasiakirjojen taistelukohtauksia niin uskottavilla äänillä kuin minä. "Äiskän ääni on liian pehmeä".

Posted in , | Leave a comment

Arvostelu: Netflixin Easy

Tämän 8-osaisen Easyn on ohjannut ja käsikirjoittanut Joe Swanberg. En tule televisiosarjojen arvosteluissa sitä maininneeksi otsikossa, mutta että tiedoksenne. Swanbergin nimi yhdistyy mielessäni mumblecore-leffoihin, mikä tekee järkeä tätä sarjaa katsellessani.



Easy oli kaikin puolin positiivinen yllätys. Olin tainnut ennen sarjan katsomista kuulla vain, että siinä on hyviä ja nimekkäitä näyttelijöitä. Näin onkin, vaikken nyt muista ulkoa kuin Orlando Bloomin ja Marc Maronin. Mutta joka jaksossa on kyllä tuttuja naamoja, jotka paremmin näyttelijöiden nimiä muistava tai edes Googleen vaivautuva arvostelija tässä kertoisi.

Sarja kertoo lyhyesti sanottuna chicagolaisista hipstereistä - ja "hipsterit" tässä kokonaan ilman negatiivisia konnotaatioita. Mutta ei sarjan henkilöitä oikein muuten voi kuvailla. Vai mitä sanotte laittoman mikropanimon perustavista veljeksistä, iPhoneillaan "selfie-taidetta" tekevistä opiskelijoista tai vegaanilesboista?

Easy sai minut jälleen ihastelemaan käsikirjoitusta. Kirjoittamista. Saattaa olla, että dialogi perustuu paljolti improvisaatioon, niin luontevaa se on, mutta joka tapauksessa hahmojen välinen kommunikaatio on yksi sarjan vahvuuksista. Se ei ole mitään päämäärätöntä pölöttämistä niin kuin mumblecore-leffoissa joskus, vaan lyhyiden jaksojen tarinallinen toimivuus rakentuu myös hyvin pitkälti dialogin varaan.

Paitsi ehkä hienossa ryhmäseksi-jaksossa, jossa pariskunta ottaa Tinderistä lapsensa musiikkileikkikoulun opettajan kolmanneksi pyöräksi sänkyynsä. Harvoin näkee niin monisyistä seksikohtausta. Hieno toteutus. Seksi on muutenkin yksi Easyn pääteemoista, jos ei jopa kantava teema.

Ehkä Swanbergin edustamalle elokuvantekemiselle tyypillisesti jaksojen tarinat eivät pelaa minkään isojen tarinallisten kliimaksien varassa, vaan tilanteet ratkeavat joskus hyvin pienimuotoisesti. Inhoan tätä sanaa, mutta tilanteet ovat kovin ELÄMÄNMAKUISIA. Kyllä. ELÄMÄNMAKUISIA.

Kyseessä ei siis ole jatkuvajuoninen sarja, vaan kaikki jaksot esittelevät pääsääntöisesti uusia nuoria chicagolaisia, vaikka muutamat tarinat sivuavatkin toisiaan. Tyyli on pienimuotoinen ja novellimainen. Ratkaisu voi olla jopa antiklimaattinen, mutta viehättävä.

Suosittelen. Netflix tuntuu erikoistuvan näihin indie-leffojen muotokieltä käyttäviin draamasarjoihin (Love hieman samantyyppinen), mutta minä en valita. Erittäin hieno sarjatuttavuus.


Posted in , , | Leave a comment

Syyskuun musavisa

En nyt edes mene siihen iten nöyryyttävää on julkaista tämä vasta lokakuussa. MITEN SE AIKA HUJAHTIKIN NÄIN? Löyhä, hyvin, HYVIN löyhä syysteema.




Posted in | Leave a comment
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...