Archive for maaliskuuta 2020

Kirja-arvostelu: Antti Hyyrynen - Viimeinen Atlantis

Tässä muutamia asioita, jotka tiedämme tosiksi: Antti "Hyrde" Hyyrynen on Stam1na-yhtyeen laulaja-kitaristi. Viimeinen Atlantis on Stam1nan 10 vuotta sitten ilmestynyt ja erittäin arvostettu ekokatastrofi-teemainen albumi. Viimeinen Atlantis on nyt myös Antti Hyyrysen esikoisromaani, joka perustuu löyhästi samannimisen albumin tarinaan.



Pidän Stam1nasta ihan älyttömästi, olen pitänyt alusta saakka (perspektiiviin fanituksen asettava päteminen). Vuoden 2018 Taival-albumi saattaa olla jopa bändin paras, vaikka sen ja Viimeisen Atlantiksen lisäksi viivalle asettuu kakkoslevy Uudet kymmenen käskyä.

Mutta nyt puhutaan romaanista. Ennen lukemista pelkäsin, etten pitäisi tästä kirjasta, koska ilmastonmuutos tuntuu aiheena vaikealta käsitellä mielekkäällä tavalla. Mutta se huoli katosi alkutaipaleella, sillä tässä on kyse ehdasta jännäristä, tavallaan. Kirjan päärakenne on hyvin elokuvamaisen sankariparin - miehen ja naisen - selviytymistä yllättävään sotaan ja selvittämättömään ekokatastrofiin luhistuneessa Euroopassa. Päähenkilö Tobeas Seinur haluaisi päästä Ouluun, koska hänen isänsä otti pitkästä aikaa yhteyttä, kun taas Athina Flores, upeakroppainen lentoemo, haluaisi päästä Kuubaan äitinsä luo. Meno on viihdyttävää, ei liikaa pelkkään jännitykseen perustuvaa.

Luulen että VALLITSEVA TILANNE (jos luet tätä esim. vuonna 2024 niin tähän aikaan koronavirus jylläsi maailmalla) lisäsi kirjan tehoa. Oli paikoin todella omituista keskittyä ekokatastrofia käsittelevään ja mystisen kulkutaudin sisältävään kirjaan kun samaan aikaan hallitus määrää poikkeuslain voimaan, ja ihmiset taistelevat elintarvikkeista (onneksi toistaiseksi lähinnä tyhmyyttään). Jos siis haluaa buustata karanteeniolojaan mukavasti soljuvan jännityskirjan avulla, niin Viimeinen Atlantis on siihen erittäin suositeltavaa matskua.

Minulla oli vähän ongelmia kirjan kanssa kokonaisuutena. Se ei ollut saarnaava, eikä teemaa ollut tarvinnut pakottaa mukaan, mutta välillä tuntui, että kirjailija oli haukannut juoneen liikaa osasia. Lopulta osasta niistä tuli vain danbrownmaista mystiikkaa mystiikan takia, eikä niillä ollut funktiota kokonaisuuden suhteen. TAI sitten ne olivat mukana, koska Viimeinen Atlantis -albumin sanoituksissa käsiteltiin näitä aiheita. Hyyrynen on muutenkin upottanut tekstiin paljon easter eggejä Stam1nan musiikkia tunteville, ja onpa Stam1nan logokin piilotettu mukaan.

Itse olisin siis kuitenkin kaivannut keskittymistä. VA olisi voinut olla selkeämmin viihdyttävä jännäri TAI selkeämmin dystooppinen, mystinen scifi-harhailu, TAI tarina äidittömästä pojasta isänsä perässä, mutta nyt aineksia heitellään sekaisin tarpeettoman paljon, ja lopputuloksesta toimivaksi jää oikeastaan vain jännäriosuus. Tobeas Seinurin isänkaipuu ei missään kohtaa oikein konkretisoidu, Elokuution mielenkiintoinen psykologinen puoli iskee kuin tyhjästä, eikä Dan Brown -puolen mystisiä heittoja Jumalten kielistä päästä missään kohtaa hyödyntämään. Paljon rakentelua, vähemmän lunastelua. Ja henkilöihin lisää vereslihaa. Sitä minä kaipaisin.

MUTTA vetävästi kulkeva jännäri, sitä en kiellä. Ja varsinkin tässä tilanteessa.

Ehkä tähän voisi käyttää analogiaa Twin Peaksista. Mark Frostin kirjat ovat parempia TV-sarjan fanina nautittuna kuin yksin, ja Antti Hyyrysenkin tapauksessa Stam1na tulee ensin, jos mietin kummasta taideteoksesta - levystä vai kirjasta - itse pidän enemmän.

Posted in , , , | Leave a comment

Lukuvinkki: J. D. Salinger - The Catcher in the Rye

Kyllä klassikoiden lukeminen kannattaa. Ironista on, että parikymppisenä minulla oli ystävieni kanssa hankalaa hc-punk-nu metalia soittava yhtye Viha On Kihti, jolle sanoitin biisin nimeltä Klassikoiden väheksyntä, jossa siis väheksyin klassikoita. Kuitenkin vanhemmiten olen joutunut toteamaan, että monet klassiset romaanit tai vanhusten klassisiksi nostamat levyt ovat klassikoita syystä. Ennustettavaa mutta totta. Onneksi on olemassa paskojakin klassikoita.




Joka tapauksessa. Tässä horinaa kirjasta, jonka monet ovat varmaan lukeneet jo lukiossa, ja josta on kirjoitettu tuhansia analyyseja ympäri maailmaa. Rohkeasti tarjoan teille Vielä Yhden Analyysin. 

Sieppari ruispellossa. Tämä on niitä kirjoja joista jokainen koululainen kuulee ensimmäisen kerran yläasteikäisenä. Joillain äikänkursseilla tämä luetaan pakollisena. Tiesin kirjasta paljon irtonaisia asioita, samoja kuin kaikki muutkin. On nuoruuden kuvaus, käytti puhekielistä ilmaisua, aiheutti kohua. Kirja ei jostain syystä ole Kindlessä myynnissä, joten en ole sitä päätynyt lukemaan. Olin alkuvuodesta työmatkalla ja paluulentoa odotellessa eksyin hyvään lentokenttäkirjakauppaa, jonka klassikkohyllystä tämän poimin. Minulla oli matkalukemisena Miki Liukkosen Todellisuuden mestari, jota olen sporadisesti lueskellut kohta puoli vuotta, mutta Mikin kikkailu ei innostanut. Tähän saumaan iski J. D. Salinger.

Alkuasenne oli sellainen "luetaan nyt sitten että mistä tässä on kyse", mutta jo muutaman sivun jälkeen puhisin innostuksesta. Salingerin kuumeisen nuoruudentuskainen päähenkilö Holden Caulfield on todella väkevästi kuvattu ja todella elävän tuntuinen. Hänen turhauttavan paskamainen "mikään ei kiinnosta" -asenteensa on niin TOTTA, niin teiniä! Eikö tämä hyväosainen kakara tajua miten onnekas hän on? Ei TIETENKÄÄN, sehän on nuoruuden idea! Hän väheksyy klassikkoja.

Kuten kirjallista tuotantoani lukeneet tietävät, minua kiinnostaa loputtomasti tuo nuoruuden ja aikuisuuden nivelkohta. Sen ennustettavuus, vaarallisuus, järjettömyys ja tunteellinen äärimmäisyys. Tätä prosessia Salinger kuvaa mestarillisesti. Lopullisten ratkaisujen tekemisen helppous, "minä lähden pois", toisaalta pohjaton ärsyyntyminen kaikesta. 

Kehtaan referoida sisältöä hieman: Holden Caulfield opiskelee New Yorkin osavaltiossa sisäoppilaitoksessa. Joululoma lähestyy, mutta Caulfield on saamassa potkut tästäkin koulusta reputettujen kurssien takia. Kämppis vituttaa, koulu vituttaa, vanhemmat vituttaa, mimmit vituttaa. Oikeastaan tilanne lähtee eskaloitumaan TIETYSTI siitä, että kämppis on menossa treffeille naisen kanssa johon Caulfield on ihastunut. Rakkaus, sitähän se kaikki on. OOOON OOOON. 

Sisältö on siis kunnossa. Mutta muoto on yhtä lailla onnistunut. Koko romaani on Caulfieldin suullinen tunnustus jollekin. Hänen kielensä on toisteista, ja vaikka 1950-luvun slangi tuntuu 2020-luvulla viehättävän nostalgiselta ("horsing around"), todistuksen vereslihaisuus tuntuu yhä. Holdenin selitykset ovat tietysti myös epäluotettavia, sellaisia kuin asioita itselleen hyviksi selittelevän nuoren tarinat ovat. Tyyli on todella tuntuva, lukija tuntee olevansa keskellä nuoruuden pyörremyrskyä johon aikuisella olisi tarjota helppoja ratkaisuja, mutta jotka nuoresta tuntuisivat suorastaan loukkauksilta.

Kirjan nimi on aina tuntunut mahtavan mystiseltä, eikä merkityksen selviäminen todellakaan aiheuttanut pettymystä. 

Suosittelen, siis. Klassikoita ei kannata väheksyä.

Posted in , , , , | Leave a comment
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...