Kirja-arvostelu: Antti Hyyrynen - Viimeinen Atlantis

Tässä muutamia asioita, jotka tiedämme tosiksi: Antti "Hyrde" Hyyrynen on Stam1na-yhtyeen laulaja-kitaristi. Viimeinen Atlantis on Stam1nan 10 vuotta sitten ilmestynyt ja erittäin arvostettu ekokatastrofi-teemainen albumi. Viimeinen Atlantis on nyt myös Antti Hyyrysen esikoisromaani, joka perustuu löyhästi samannimisen albumin tarinaan.



Pidän Stam1nasta ihan älyttömästi, olen pitänyt alusta saakka (perspektiiviin fanituksen asettava päteminen). Vuoden 2018 Taival-albumi saattaa olla jopa bändin paras, vaikka sen ja Viimeisen Atlantiksen lisäksi viivalle asettuu kakkoslevy Uudet kymmenen käskyä.

Mutta nyt puhutaan romaanista. Ennen lukemista pelkäsin, etten pitäisi tästä kirjasta, koska ilmastonmuutos tuntuu aiheena vaikealta käsitellä mielekkäällä tavalla. Mutta se huoli katosi alkutaipaleella, sillä tässä on kyse ehdasta jännäristä, tavallaan. Kirjan päärakenne on hyvin elokuvamaisen sankariparin - miehen ja naisen - selviytymistä yllättävään sotaan ja selvittämättömään ekokatastrofiin luhistuneessa Euroopassa. Päähenkilö Tobeas Seinur haluaisi päästä Ouluun, koska hänen isänsä otti pitkästä aikaa yhteyttä, kun taas Athina Flores, upeakroppainen lentoemo, haluaisi päästä Kuubaan äitinsä luo. Meno on viihdyttävää, ei liikaa pelkkään jännitykseen perustuvaa.

Luulen että VALLITSEVA TILANNE (jos luet tätä esim. vuonna 2024 niin tähän aikaan koronavirus jylläsi maailmalla) lisäsi kirjan tehoa. Oli paikoin todella omituista keskittyä ekokatastrofia käsittelevään ja mystisen kulkutaudin sisältävään kirjaan kun samaan aikaan hallitus määrää poikkeuslain voimaan, ja ihmiset taistelevat elintarvikkeista (onneksi toistaiseksi lähinnä tyhmyyttään). Jos siis haluaa buustata karanteeniolojaan mukavasti soljuvan jännityskirjan avulla, niin Viimeinen Atlantis on siihen erittäin suositeltavaa matskua.

Minulla oli vähän ongelmia kirjan kanssa kokonaisuutena. Se ei ollut saarnaava, eikä teemaa ollut tarvinnut pakottaa mukaan, mutta välillä tuntui, että kirjailija oli haukannut juoneen liikaa osasia. Lopulta osasta niistä tuli vain danbrownmaista mystiikkaa mystiikan takia, eikä niillä ollut funktiota kokonaisuuden suhteen. TAI sitten ne olivat mukana, koska Viimeinen Atlantis -albumin sanoituksissa käsiteltiin näitä aiheita. Hyyrynen on muutenkin upottanut tekstiin paljon easter eggejä Stam1nan musiikkia tunteville, ja onpa Stam1nan logokin piilotettu mukaan.

Itse olisin siis kuitenkin kaivannut keskittymistä. VA olisi voinut olla selkeämmin viihdyttävä jännäri TAI selkeämmin dystooppinen, mystinen scifi-harhailu, TAI tarina äidittömästä pojasta isänsä perässä, mutta nyt aineksia heitellään sekaisin tarpeettoman paljon, ja lopputuloksesta toimivaksi jää oikeastaan vain jännäriosuus. Tobeas Seinurin isänkaipuu ei missään kohtaa oikein konkretisoidu, Elokuution mielenkiintoinen psykologinen puoli iskee kuin tyhjästä, eikä Dan Brown -puolen mystisiä heittoja Jumalten kielistä päästä missään kohtaa hyödyntämään. Paljon rakentelua, vähemmän lunastelua. Ja henkilöihin lisää vereslihaa. Sitä minä kaipaisin.

MUTTA vetävästi kulkeva jännäri, sitä en kiellä. Ja varsinkin tässä tilanteessa.

Ehkä tähän voisi käyttää analogiaa Twin Peaksista. Mark Frostin kirjat ovat parempia TV-sarjan fanina nautittuna kuin yksin, ja Antti Hyyrysenkin tapauksessa Stam1na tulee ensin, jos mietin kummasta taideteoksesta - levystä vai kirjasta - itse pidän enemmän.

This entry was posted in ,,,. Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Hei kommentoija! Arvostaisin suuresti jos et kommentoisi anonyyminä, se jotenkin vähentää kommenttisi arvoa. Minä esiinnyn nimelläni, esiinny sinäkin.
T: Jussi

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...