Archive for helmikuuta 2017

Lukuvinkki: Väinö Linna - Tuntematon sotilas

Ja katso, myös Also Sprach Jussin valtasi ihka-aito Suomi 100 -tunnelma, kun päätin vyöryttää hyökkäykseni itsenäisyyden ajan ikonisimman romaanin kimppuun.



Olen nähnyt Edvin Laineen ohjaaman Tuntematon sotilas -elokuvan suht moneen kertaan, mutten varmaan kertaakaan alusta loppuun. Osa hahmoista ja etenkin irtonaiset kohtaukset ovat siis tuttuja, mutta kokonaisuudesta minulla ei ollut mitään tarkkaa kuvaa ennen kirjan lukemista. Ja muutenkin – lukijat tietävät – runsaan romaanin jättämä jälki on onnistunuttakin elokuvaa syvempi.

En opiskellut etukäteen millaisen vastaanoton kirja aikoinaan sai. Tai siis toki tiedän, että se on ollut valtavan suosittu, luettu ja lainattu, mutta sitä, millaista keskustelua se aikoinaan herätti en tiennyt.

Kirjan suurin viehätys piilee näkökulmassa. En tiedä onko Tuntematonta väitetty sodanvastaiseksi tai sotaa ihannoivaksi (no, ainakaan sotaa ihannoiva se ei ole), mutta unohtumattoman siitä tekee mikronäkökulma. Koko Jatkosota nähdään yhden komppanian silmin, ja vielä tarkemmin yhden yksikön (toivottavasti tämä on oikea termi, sivarista päivää) kautta.

Maailma on tietysti pullollaan sotakirjoja, jotka tarkastelevat laajaa kokonaisuutta yhden tai muutaman ihmisen silmin, mutta Tuntemattomassa (sallittakoon tämä lempinimi tästä eteenpäin) konekiväärikomppanian miehille kokonaisuus ei hahmotu oikein missään vaiheessa. Tiedetään toki, että mennään Venäjän puolelle, mutta muiden tekemisistä tai suurista linjoista miehet kuulevat korkeintaan juoruja, ja todellisuus rajoittuu näkymättömistä tuleviin käskyihin, joihin suhtaudutaan poikkeuksetta helvetin nyreästi.

Koska Väinö Linna tosiaan oli Jatkosodassa, ja tiettävästi monet kirjan tapahtumista perustuvat hänen omiin tai muilta veteraaneilta kuultuihin kokemuksiin, kirjassa on hyytävää todentuntua. Kun miehet alussa lähtevät leiriltään kohti Neuvostoliiton rajaa, ja tulikaste lopulta tulee, tunsin Thaimaassa pehmeän valkealla hiekkarannallakin lukiessani, miten äärimmäinen tila taistelu on ihmisen psyykelle.

Valinta tehdä romaani nimenomaan Jatkosodasta lienee Linnan kritiikkiä sotimiselle yleensä. Hyökkäyssota, jolla kyllä yritettiin saada takaisin Neuvostoliiton Talvisodassa valtaamia alueita, mutta joka samalla oli osa yhteistä suunnitelmaa Natsi-Saksan kanssa ei näyttäydy miesten mielissä pelkästään kirkasotsaisena ja kyseenalaistamattomana totuutena, vaan sen poliittinen ulottuvuus ja hyökkäyssodan luonne nähdään paikoin melko raadollisenakin toimintana. Jos romaani kertoisi Talvisodasta, hukkuisi romaanin aitoudesta paljon sinänsä sankarilliseen tarinaan pienen kansan sankarillisesta vastarinnasta ylivoimaista vihollista vastaan.

Kuten usein, ryhdyin matkan varrella miettimään, mistä kirja oikeastaan kertoo. Mitä sen sisimmässä on? Linna on tunnetusti upottanut romaaninsa henkilöihin stereotyyppejä eri murrealueiden ihmisistä, mistä kirjaa ihan ansioista usein kehutaankin. Minun mielestäni kirjan ydinmehua on kuitenkin johtaminen. Tai oikeastaan perinteisen suomalaisen herravihan legitimointi ja toisaalta autoritaarisen tyylin mahdottomuus asiantuntijaorganisaation johtamisessa.

Kuuluisin esimerkki on tietysti kirjan puhtain sankari Antero Rokka. Mies on nerokas, taitava ja rohkea sotilas, joka ei pelkää ottaa vastuuta, muttei toisaalta jää odottamaan, että joku keksii hänen taitavuutensa vaan nauttii päästessään käyttämään taitojaan.

Rokan ongelma on kuitenkin auktoriteettikammo. Hän ei suostu ottamaan vähäpätöisimpäkään käskyjä (eikä varsinkaan niitä) vastaan, jos ei koe tehtävää mielekkääksi.

Välillä tuntui kuin olisin selaillut Twitter-virtaani, joka usein vilisee konsulttien sloganeja ja analyysejä yrityskulttuureista. Eikö Rokka olekin ilmiselvä esimerkki auktoriteetin kanssa johtamisen vaaroista? Jos johtaja joutuu todistamaan auktoriteettinsa nöyryyttämällä alaistaan, hän on jo hävinnyt. Armeijassa tämä on tietysti kaiken alku ja juuri - kuria noudatetaan, tai jos ei noudateta, sinut tapetaan. Mutta jo 1940-luvulla – ainakin Väinö Linnan mukaan – autoritaarisen johtamisen ongelma haittasi Suomen armeijan menestystä. Johtajat (yli-ihmissankari Koskelaa lukuunottamatta) eivät johtaneet edestä, eivätkä he tyytyneet päämäärän kertomiseen, vaan halusivat sanella jokaisen askeleen matkan varrelta, eivätkä jättäneet mitään työntekijöiden itsensä vastuulle.

Siitä ei synny muuta kuin myrkytetty ilmapiiri, mikä koko Tuntematonta sotilastakin leimaa. Sotilailla oli puolustettavanaan elantonsa lisäksi oma ja perheensä henki, isänmaakin, mutta motivaatio oli poljettu alas kyykyttämisellä. Joka tietysti on armeijan koko idea ja ajatus, mutta Linna ehkä vähän tietämättäkin haastaa sitä.

TOISAALTA kirjailija syyllistyy johtamistyyliä esitellessään melkoiseen yksisilmäisyyteen. Armeijan päällystö on Koskelaa (jota ei ansioista huolimatta ylennetä koska tämä on liian duunari, ei upseeriainesta) lukuunottamatta pikkusieluisia mulkkuja, jotka toteuttavat natsimielistä armeijafantasiaansa välittämättä miehistään mitään.

Kaikki päätökset ovat idioottimaisia, ja ne saavat poikkeuksetta tyrmäystuomion yksikön miehiltä. Herrat sitä ja herrat tätä, tulisivat saatana tänne niin vääntäisin niskat nurin. En osaa sanoa esiteleekö Linna suomalaista herravihaa tarkkanäköisyyttään, vai onko Tuntemattoman sotilaan suosio opettanut ilmiön meille? Tuskin sentään. Kirjailijan tarkkaa silmää, siis.

Mutta ihan oikeasti rykmentti, yrittäkää nyt joskus ottaa se pää perseestä ja katsoa tätä maailmaa vähän isommin. Eivät ne HERRAT teidän kiusaksenne niitä suunnitelmia tee. Rupesi jossain vaiheessa vituttamaan tuo umpimielisyys. Saa olla eri mieltä, mutta kai asioita saa joskus ajatella kokonaisuudenkin kannalta?

Kirjan veijarisankareita ovat joka tapauksessa ne, jotka eivät tottele. Aarne Honkajoki (joka on muuten kotoisin Huittisista omien sanojensa mukaan) on outo itseoppinut tiedemies, joka pyrkii välttämään eksentrisyydellään yhteistyön. Rokasta jo puhuimmekin.

Linna esittää, että lopulta ryhmä kuitenkin aina tekee mitä toivotaan, vaikka kaikkeen suhtaudutaan nuristen. Ehkä tämä sitten oli suomalaisen sotilaan luonne hankalissa olosuhteissa kovan paineen alla, mutta 2010-luvulta katsottuna homma näytti tässä esitetyltä johtamisongelmalta, jota ilmeni sekä pomoilla että työntekijöillä.

Purnaamisteoriaa tukee sekin, että kun kaksi rintamakarkuria teloitetaan varoittavana esimerkkinä, miesten yhteinen kanta tuntuu olevan, että he kyllä tekevät mitä käsketään, kunhan heitä kohdellaan kunnioittavasti.

Tuntemattoman henkilöhahmoista on kirjoitettu paljon. Itselleni nämä legendat näyttäytyivät jotenkin liian karrikoituna, ja toisaalta miesten toimia oli jatkuvasti vaikea erottaa toisistaan. Sama ongelma tosin toistuu melkein kaikissa sotakirjoissa ja -elokuvissa, joten ehkä se on enemmän lajityypin kuin kirjailijan ongelma. En joka tapauksessa jaksa olla näistä veijareista niin innoissani kuin kaanon, paitsi siinä missä hahmoilla alleviivataan jotain kirjan isompaa pointtia (eli vaikka sitten tottelemattomuutta, tai Lehdon kuuluisan kovennetun tapauksessa tottelemista silloin kun olisi hyväksyttävää olla tottelematta – eli esimerkiksi siis pommikoneiden iskiessä.

Hämmentävää oli sen sijaan huomata miten moni sanonta on tarttunut kieleen juuri tästä kirjasta. Tikkakosken mannekiini - luulin että se on Aksimin omaa tuotantoa, mutta ei, Rokka tuon heittää. En ole tutkinut asiaa, mutta lienee käynyt niin, että Linna oli ikään kuin Elias Lönnrot, joka keräili sodan aikana sanontoja eri puolilta Suomea - siinä missä sotatarinoitakin tietysti.

Kyllä TUNTEMATTOMASSA on siis substanssia. Ei tule tyhjästä kirjan maine. Vaikea tosin kuvitella, että tämä merkitsisi muille kuin suomalaisille yhtä paljon, ei tämä mielestäni kirjallisuutena ole maailmanluokkaa kuitenkaan. Mutta hyvä näkijä se Linna. Jos et ole lukenut, suosittelisin.
En sitten tiedä mitä uutta Aku Louhimies saa tästä irti. Ei se Edvin Laineenkaan leffa ole ainakaan minulle näyttäytynyt ollenkaan näin runsaana, joten on mielenkiintoista nähdä mihin Louhimies kiinnittää huomionsa. Sitä Rauni Mollbergin versiota en ole tainnut edes nähdä.


Posted in , , , | 2 Comments

Tammi-helmikuun tuplamusavisa

Koska tammikuu meni lomaillessa ja työmatkaillessa, päätin räjäyttää silmillenne oikean megavisan. Vain Jukka-Pekka Palo puuttuu, mutta voitte kuvitella hänen maskuliinisen leukansa jauhamaan näitä kysymyksiä. Jos haluatte, siis.



Posted in | Leave a comment

Matkakokemuksia Thaimaan Koh Mookilta

Thaimaa ei ole ehkä kovin trendikäs talvilomakohde, mutta se on mahtava talvilomakohde. Ja "talvilomalla" tarkoitan siis Suomen talvisaikaan tehtyä matkaa kohteeseen josta voi postata härskin määrän paidattomia paratiisikuvia sosiaaliseen mediaan.



Olin perheeni kanssa tammikuun puolivälistä helmikuun alkuun lähinnä Koh Mook -nimisellä pienellä saarella Thaimaan eteläosissa, Trangin provinsissa. Hieman yli sata kilometriä Krabista etelään.

Saari näyttää kartalla ranskalaiselta mieheltä jolla on terävä pystynenä. Jos satutte harhailemaan Google Mapsissa siellä päin, meinaan.

Koska koko perheemme rakastaa lojumista, snorkailua ja lukemista, keskityimme lähinnä näihin. Koh Mook tarjoaa näille harrastuksille täydelliset puitteet, sillä saarta ei ole vielä pilattu liialla hälinällä tai ostosmahdollisuuksilla. Rannasta pääsee uimaan koralliriutoille, ja innokkaammille snorklaajille ja sukeltajille on lähistöllä tarjolla Koh Kradanin ja Koh Ngain saaret. Niitä ei näy kartalla kun ovat niin pieniä, mutta ne sijaitsevat ihan Koh Mookin länsirannikon lähellä.

Meidän hotellimme Charlie Beach Resort sijaitsi saaren länsipuolella, jonka suojaisaan poukamaan sijoittuva ranta on minusta paljon parempi kuin itärannalla sijaitsevan pramean Sivalai Beachin ranta (se kartalla näkyvä ranskalaisukon nenä), joka kyllä näyttää ensisilmäyksellä kauniilta, mutta josta on vaikea mennä uimaan, joka on paljon roskaisempi (lähinnä kuolleita vesikasveja, en tarkoita muoviroskaa) ja kapeampi kuin pittoreski Charlie Beach.

Saaren läpi menee yksi tie, joka itäpuolella jakautuu pienen kylän ympäri kulkevaksi hyvin epämääräiseksi ruutukaavaksi. Minulla oli tapana käydä juoksulenkillä auringon laskiessa, ja Charlie Beachilta tietä pitkin itärannalle ja takaisin oli sellainen 5,5 kilometrin rykäys, joka on ihan tarpeeksi pitkä matka 26-30 asteen helteessä - vaikka aurinko onkin jo painumassa mailleen.


Ruoka Mookilla oli hyvää oikeastaan kaikkialla, mutta jos joku nyt haluaa suosituksia, niin:

- TripAdvisorin läpikehuma Hilltop oli hyvä - joskin jonotusaika on pitkä ja perheen 8-15-vuotiaat lapset toimivat tarjoilijoina. Isot annokset.
- Coco Lodgessa ei itse asiassa edes syöty, mutta rakastavat koiria, rantabaari on hieno ja bungalowikylän pihamaalla asuu valtavan sympaattinen mäyräkoiran ja saksanpaimenkoiran risteytys sekä chihuahua, jonka vasemmanpuoleiset tassut oli kipsattu pöydältä tippumisen jälkeen :( Kuulemma hyvää ruokaa myös!
- Team Restaurant kylän keskustassa. Aika vaatimattoman näköinen mutta todella hyvää thaimaalaista ruokaa tosi halvalla - jopa Koh Mookin hintatasolla.
- Mayow Restaurant oli symppis rafla lähellä Charlie Beachia. Vanha koira partioi "ovella" (kaikki raflat ovat enemmän tai vähemmän taivasalla tai korkeintaan jonkun pienen katoksen suojassa). Todella maukasta thairuokaa halvalla, mukava ilmapiiri ja kylmää bisseä.
- Mookies Restaurant on osa Mookies Bungalow -hotellia (tai siis mökkikylää). Selvästi joku hiukan pro:mpi kokki, klassisista thairuoista pikkaisen omia versioita, valurautaisia lautasia joissa kypsennettiin kastike asiakkaan nenän edessä, todella hieno valikoima mehuja. Lisäksi ravintolassa asui sokea koira, jonka kerjääminen oli ehkä maailman sympaattisinta ("minne se liha nyt meni")
- Charlie Beach Resortin eli oman hotellimme ravintola siirretään illalla rantahiekalle. Muovituolit ja pöydät, mutta sentään pöytäliinat. Keskivertoa parempaa ruokaa ja hyvä palvelu. Maisema 1000/5.

Muuten Koh Mook oli viehättävä sekoitus reppumatkalaisten bambumajabungaloweja ja paketti- tai perhelomalaisten hiukan tasokkaampia hotelleja. Toivon silti, ettei paikkaa ylirakenneta, sillä nykyinen mopotaksien varaan perustuva liikenne oli söpöä, ja rannoilla on yllin kyllin tilaa.

Sainkin joa Facebookissa kommentin, että täällä kuului käydä silloin kun siellä ei ollut vielä hotelleja, mutta itse en ole koskaan pystynyt ymmärtämään tätä reppureissaamisen romantisointia. Aivan kuin thaimaalaisen kalastajakylän elämään jotenkin luonnollisesti liittyisi batiikkipaitoihin pukeutunut mainostoimistoelämään kyllästynyt snobi, joka etsii halvinta bambumajaa ja jotain poltettavaa.

NEWSFLASH: Backpackerismi on TURISMIA siinä missä perheloma rantahotellissa on TURISMIA. Ensin mainittu saattaa olla ekologisempaa ja siitä voi keskustella Bassoradion aamuohjelmassa, mutta aivan samalla tavalla se synnyttää ja tarvitsee palveluita.

Olikin hauska huomata, miten ennen valtaosin backpackerismiin keskittynyt saari siirtyy kohti meitä laiskoja turakaisia. Muutama reggae-teemainen baari (varma reppureissaajamagneetti, koska reggae = rentous, myös vihje pilvestä) oli sulkenut ovensa, ja tilalle oli tulossa perinteisempää ravintolaa.



Yleensä olemme matkanneet rantalomakohteisiin matkatoimistojen lennoilla, koska niitä on saanut halvemmalla kuin reittilentoja - ainakin jos ei halua lapsen kanssa lentää Kirgisian ja Shanghain kautta ja odottaa 6 tuntia molemmissa paikoissa. Tällä kertaa otimme KOKO matkan TUI:lta, koska löysimme äkkilähtönä melkein 2000€ listahintaa halvemman paikan haluamastamme kohteesta.

No, nykypäivänä matkatoimiston kautta ostaminen ei tuo juuri muuta lisäarvoa kuin sen, että kuljetuksen kohteeseen voi ostaa samasta paikasta. Koska lähdimme lentokentälle viideltä aamulla saarelta josta pääsee pois vain veneellä, minua ei huvittanut alkaa säätää omia kyytejä, joten ostimme sen TUI:lta vaikka ehkä pitikin pulittaa kympin pari enemmän.

TUI:n nettisivujen esittelyteksti oli todella vaatimaton, ja osa tekstistä vaikutti siltä, ettei kukaan toimistosta ollut edes käynyt saarella. "Ei autoja ja vain muutama mopo" tarkoitti oikeasti yhtä avolava-autoa ja noin sataa mopoa ja niin edelleen.

Kävimme viereisellä Koh Kradanin saarella tutustumassa meisinkiin. Ko. saarella ei ole alkuperäisasutusta, vaan kaikki liittyy turismiin. Tämän huomasi heti hinnoissa: Maailman laiskin tarjoilija pyysi vaatimattoman näköisen rantahotellin ravintolassa tuplasti Koh Mookia korkeampia hintoja. Lisäksi japanilaisten turistien minuutilleen ohjelmoidut venematkat ruuhkauttivat kapean rannan tunnin välein. En menisi.

Nyrkkisääntönä siis: Mene saarelle, jossa on myös paikallista asutusta. Koh Mookin itärannalla sijaitseva Sivalai Beach Resort tosin vaikutti kliinisyydessään ja suojaisuudessaan siltä, että paikalle saapuneet ruotsalaisperheet eivät oikeastaan olisi halunneet nähdä paikallista asustusta, vaan tarvitsivat lähinnä trooppista lämpötilaa ja halpaa ruokaa. En siis tykännyt siitäkään.

Tämä, hyvät lukijani, oli tiivistelmä kokemuksia Thaimaasta. Kuva-anti on melko vaatimatonta, koska uidessamme "Emerald Caveen" (kannattaa todellakin käydä), kännykäni oli ennen-vedenpitävässä pussissa, jonka vedenpitävyys oli historiaa, mistä johtuen myös puhelimeni on nyt historiaa. 9000 kuvaa. Otinko backupin milloin? Vuosi sitten. Koska en pelkää elämää.


Posted in , , | Leave a comment
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...