Huh heijaa. Vuosia tämä kirja on ajelehtinut lukukiinnostuksen rajamailla. Vähän kuten Tuntematon sotilas muutama vuosi aiemmin. En ollut tehnyt mitään päätöstä olla lukematta tätä kirjaa, mutta aina löytyi jotain mielekkäämpää ja parempaa luettavaa joten Pohjantähteen tarttuminen oli vain jäänyt. 

Tässä muutaman viime vuoden aikana - luultavasti uusintapainoksesta johtuen - kirja nousi uudestaan moniin keskusteluihin ja sen lukeneet kertoivat uskomattomia sotatarinoita matkastaan trilogian kanssa. Vasta näistä keskusteluista havahduin ajattelemaan, että kaipa minunkin pitäisi tämä kahlata. En ole koskaan nähnyt edes sitä kahdesta ensimmäisestä kirjasta tehtyä elokuvaa, joten tietoni kirjasta rajoittuivat Akselin ja Elinan häävalssiin ja siihen että alussa oli suo, kuokka ja Jussi.

Nyt, kirjan luettuani, on tietysti hölmö olo. Jos Tuntematon sotilas antoi ryhmän mikronäkökulmasta armottoman ja kaoottisen luennan sodan satunnaisuudesta ja yksittäisen sotamiehen heittelehtimisestä maailman tapahtumien aallokossa, tarjoaa Linna tällä kertaa vähän isomman näkökulman, kun pääsemme Pentinkulman kylän asukkaiden silmin katsomaan miten Suomi muuttui 1880-luvulta 1950-luvulle. 

En tarkistanut tätä tietoa, mutta isäni väitti että Pentinkulma sijoittuisi jonnekin Urjalaan, mikä ei ole kovin kaukana synnyinkaupungistani Huittisista. Kulkeepa sisällissodan jälkimainingeissa Pentinkulman läpi joukko punaisia pakolaisia, joka etsii tietä Lauttakylään (joka on siis Huittisten keskustaajama josta myös Tuntemattoman eksentrinen jousipyssymies Honkajoki kertoi olevansa kotoisin). Huittisten läheisyys on merkittävää sikäli, että pentinkulmalaisten murteessa on tiettyjä kaikuja Huittisten murteesta, joka on pääosin satakuntalainen murre ohuin pirkanmaalaisin vaikuttein. 

Ensimmäiset parisataa sivua kului huvittuneen viihtymisen merkeissä. Pentinkulmalaisissa ja erityisesti Koskelan Jussissa oli jopa karikatyyriin asti paljon sitä, mikä vanhempieni sukupolvessa huvittaa. Jussin ja muiden kyläläisten ajoittain tyhmyyteen asti vajoava umpimielisyys on silti varmasti realistinen kuvaus tuon ajan ihmisestä, joka ei ole käynyt kouluja tai ajatellut muutenkaan maailmaa koskaan sen syvemmin oman elinpiirinsä ulkopuolelta. Minä siis suoraan sanottuna naureskelin tälle joukolle: Voi teitä. Kunnes jouduin myöntämään, että minä olen ihan samanlainen, toki pääkaupunkiseutulaistuneena ja maailmaa nähneenä, fyysistä palkkatyötä vain nuoruudessani tehneenä, mutta silti. Koskeloissa koskettaa haluttomuus puuttua liiaksi muiden asioihin, vaikeilu avoimien tunteiden ilmaisujen kanssa ja periksiantamaton puurtaminen jolle ei toivota kiitosta mutta jolle kuitenkin toivotaan kiitosta. 

Korjaan: En koe olevani samanlainen, mutta olen painiskellut elämässäni samanlaisten asioiden kanssa. Linna näki tuon alueen ihmistyypin erittäin taitavasti. Oman isäni voisi vieläkin laittaa tuonne asumaan eikä hän erottuisi porukasta kuin korkeintaan yleissivistyksensä ansiosta. 

Tätä oman historiani kontekstia vasten voitte vain kuvitella miten vavahduttavalta tuntuu kun Linna vyöryttää pentinkulmalaisten päälle Suomen lähihistorian suurimpia käännekohtia. Tapahtumat ovat toki historiasta tuttuja, mutta vaikka Täällä Pohjantähden alla on fiktiota, tuodaan tässä historiaan sellaista sosiopoliittista ja esimerkein konkreettista kertomuksen voimaa jota yläasteen tai lukion taitavakaan opettaja ei pysty välittämään. Huimaavampaa vielä on ajatella, että Linna julkaisi trilogian 1950- ja 1960-lukujen taitteessa. Talvi- ja Jatkosodan kokemus oli maalle yhtenäistävä, mutta sisällissodasta oli kulunut vasta 40 vuotta. Tuon ajan vastakkainasettelun Linna latoo sivu sivulta 1800-luvun lopusta kohti Venäjän vallankumouksen edesauttamaa räjähdystä. Kokemus on erittäin vahva. Lukija tietää mitä on tulossa, mutta historian voimia ei aina pysäytä edes vakuuttavin järkipuhe. Tapa jolla Linna käsittelee yhtä historiamme surullisimmista luvuista on vakaa. Hän ei pyri ulkokohtaiseen objektiivisuuteen, ovathan tarinan päähenkilöt paljon lähempänä punaista kuin valkoista puolta, mutta hän ei myöskään pyri selittämään hyväksi kummankaan puolen rikoksia toisen puolen rikosten kustannuksella. Näkökulma on toki lähinnä niin sanotun tavallisen kansan, kuten Tuntemattomassakin.

Oikeastaan vain riittävän laaja kuva siitä, mitä ennen sisällissotaa tapahtui tarjoaa mahdollisuuden käsitellä tapahtumia linnamaisen toteavasti. Myös tapa, jolla ihmiset jatkavat elämäänsä yhdessä yhtenä yhteiskuntana moisen sodan jälkeen kuvataan kirjassa hienosti. Samat kyläläiset, samat talolliset, samat torpparit, samat jännitteet, mutta elämä jatkuu. Pentinkulmalaisille punaisten ja valkoisten sota näyttäytyy paikallisena, mutta Linna peilaa taitavasti tapahtunutta koko Euroopan skaalalla tapahtuviin suursotiin ja Lapuan liikkeen aikana fasismin nousuun Saksassa ja Italiassa. Uutiset kulkevat poliitikoiden ja sanomalehtien kautta, mistä paikalliset vaikuttajat sitten suodattavat ne ymmärrettävään muotoon. 

Historian käännekohdat ovat kuitenkin vain yksi osa Pohjantähden viehätystä. 70 vuoden aikajänne saattaisi tuntua puisevalta jos henkilögalleria ei olisi linnamaisen herkullinen, joskin aavistuksen karikatyyrinen. Kirjailija lie halunnut esitellä laajemmin arkkityyppisiä ajan ihmisiä, tällä kertaa he sattuvat kaikki asumaan samalla kylällä. Koska en ollut kirjaan juuri aiemmin tutustunut sain lopussa kokea melkoisen mieli blouattu -hetken kun tajusin, että Tuntemattoman Vänrikki Koskela on Akselin ja Elinan vanhin poika Vilho Koskela. Twitterissä joku huomauttikin, että 2000-luvun kielellä Täällä Pohjantähden alla on Tuntemattoman sotilaan "prequel". Väinö Linna Cinematic Universe alkaa tästä. Vielä puuttuisi että niskavuorelaiset tai Kalle Päätalo kirjoitettaisiin jatko-osassa sisään. 

On käsiteltävä vielä kirjan viimeinen taso, ehkä se vahvin: Ajan kuluessa Pentinkulman ihmisten elinpiirin pienuus, elämän kovuus ja vuodenaikojen sanelema toisteisuus kertovat vahvasti meidän kaikkien muidenkin elämästä. Kun kirjan lopussa vanha Elina ja vielä vanhempi Alma elelevät Koskelan "uudella puolella" ja seuraavat lastenlasten ja lastenlastenlasten puuhastelua, ajan paino tuntuu pelottavalta. Pihalla touhuava lapsi voisi olla minun isäni, joka muutti kotitilaltaan 10 kilometrin päähän lähiöön ja teki työuran lihateollisuudessa. Minä itse olen ketjussa seuraavana, kahden linkin päässä huolehtivan Elinan katseesta. Eikä aikaakaan kun minä itse katselen sumenevin silmin uusien ihmisten vilistämistä (toivottavasti vaikka Bahamasaarilla talvisin) ja joku joutuu turhautuneesti selittämään minulle asioita jotka sinä hetkenä liikuttavat yhteiskunnan rattailta, ja jotka minusta tuntuvat turhalta hömpötykseltä. Ja kaikilla uusilla sukupolvilla on yhtä painava tarve jättää jälkensä, kunnes vuodet hidastavat sen verran tahtia että jää aikaa tarkastella mitä tuli tehtyä. 

Vahva kokemus.

Ja katso, myös Also Sprach Jussin valtasi ihka-aito Suomi 100 -tunnelma, kun päätin vyöryttää hyökkäykseni itsenäisyyden ajan ikonisimman romaanin kimppuun.

Olen nähnyt Edvin Laineen ohjaaman Tuntematon sotilas -elokuvan suht moneen kertaan, mutten varmaan kertaakaan alusta loppuun. Osa hahmoista ja etenkin irtonaiset kohtaukset ovat siis tuttuja, mutta kokonaisuudesta minulla ei ollut mitään tarkkaa kuvaa ennen kirjan lukemista. Ja muutenkin – lukijat tietävät – runsaan romaanin jättämä jälki on onnistunuttakin elokuvaa syvempi.

En opiskellut etukäteen millaisen vastaanoton kirja aikoinaan sai. Tai siis toki tiedän, että se on ollut valtavan suosittu, luettu ja lainattu, mutta sitä, millaista keskustelua se aikoinaan herätti en tiennyt.

Kirjan suurin viehätys piilee näkökulmassa. En tiedä onko Tuntematonta väitetty sodanvastaiseksi tai sotaa ihannoivaksi (no, ainakaan sotaa ihannoiva se ei ole), mutta unohtumattoman siitä tekee mikronäkökulma. Koko Jatkosota nähdään yhden komppanian silmin, ja vielä tarkemmin yhden yksikön (toivottavasti tämä on oikea termi, sivarista päivää) kautta.

Maailma on tietysti pullollaan sotakirjoja, jotka tarkastelevat laajaa kokonaisuutta yhden tai muutaman ihmisen silmin, mutta Tuntemattomassa (sallittakoon tämä lempinimi tästä eteenpäin) konekiväärikomppanian miehille kokonaisuus ei hahmotu oikein missään vaiheessa. Tiedetään toki, että mennään Venäjän puolelle, mutta muiden tekemisistä tai suurista linjoista miehet kuulevat korkeintaan juoruja, ja todellisuus rajoittuu näkymättömistä tuleviin käskyihin, joihin suhtaudutaan poikkeuksetta helvetin nyreästi.

Koska Väinö Linna tosiaan oli Jatkosodassa, ja tiettävästi monet kirjan tapahtumista perustuvat hänen omiin tai muilta veteraaneilta kuultuihin kokemuksiin, kirjassa on hyytävää todentuntua. Kun miehet alussa lähtevät leiriltään kohti Neuvostoliiton rajaa, ja tulikaste lopulta tulee, tunsin Thaimaassa pehmeän valkealla hiekkarannallakin lukiessani, miten äärimmäinen tila taistelu on ihmisen psyykelle.

Valinta tehdä romaani nimenomaan Jatkosodasta lienee Linnan kritiikkiä sotimiselle yleensä. Hyökkäyssota, jolla kyllä yritettiin saada takaisin Neuvostoliiton Talvisodassa valtaamia alueita, mutta joka samalla oli osa yhteistä suunnitelmaa Natsi-Saksan kanssa ei näyttäydy miesten mielissä pelkästään kirkasotsaisena ja kyseenalaistamattomana totuutena, vaan sen poliittinen ulottuvuus ja hyökkäyssodan luonne nähdään paikoin melko raadollisenakin toimintana. Jos romaani kertoisi Talvisodasta, hukkuisi romaanin aitoudesta paljon sinänsä sankarilliseen tarinaan pienen kansan sankarillisesta vastarinnasta ylivoimaista vihollista vastaan.

Kuten usein, ryhdyin matkan varrella miettimään, mistä kirja oikeastaan kertoo. Mitä sen sisimmässä on? Linna on tunnetusti upottanut romaaninsa henkilöihin stereotyyppejä eri murrealueiden ihmisistä, mistä kirjaa ihan ansioista usein kehutaankin. Minun mielestäni kirjan ydinmehua on kuitenkin johtaminen. Tai oikeastaan perinteisen suomalaisen herravihan legitimointi ja toisaalta autoritaarisen tyylin mahdottomuus asiantuntijaorganisaation johtamisessa.

Kuuluisin esimerkki on tietysti kirjan puhtain sankari Antero Rokka. Mies on nerokas, taitava ja rohkea sotilas, joka ei pelkää ottaa vastuuta, muttei toisaalta jää odottamaan, että joku keksii hänen taitavuutensa vaan nauttii päästessään käyttämään taitojaan.

Rokan ongelma on kuitenkin auktoriteettikammo. Hän ei suostu ottamaan vähäpätöisimpäkään käskyjä (eikä varsinkaan niitä) vastaan, jos ei koe tehtävää mielekkääksi.

Välillä tuntui kuin olisin selaillut Twitter-virtaani, joka usein vilisee konsulttien sloganeja ja analyysejä yrityskulttuureista. Eikö Rokka olekin ilmiselvä esimerkki auktoriteetin kanssa johtamisen vaaroista? Jos johtaja joutuu todistamaan auktoriteettinsa nöyryyttämällä alaistaan, hän on jo hävinnyt. Armeijassa tämä on tietysti kaiken alku ja juuri - kuria noudatetaan, tai jos ei noudateta, sinut tapetaan. Mutta jo 1940-luvulla – ainakin Väinö Linnan mukaan – autoritaarisen johtamisen ongelma haittasi Suomen armeijan menestystä. Johtajat (yli-ihmissankari Koskelaa lukuunottamatta) eivät johtaneet edestä, eivätkä he tyytyneet päämäärän kertomiseen, vaan halusivat sanella jokaisen askeleen matkan varrelta, eivätkä jättäneet mitään työntekijöiden itsensä vastuulle.

Siitä ei synny muuta kuin myrkytetty ilmapiiri, mikä koko Tuntematonta sotilastakin leimaa. Sotilailla oli puolustettavanaan elantonsa lisäksi oma ja perheensä henki, isänmaakin, mutta motivaatio oli poljettu alas kyykyttämisellä. Joka tietysti on armeijan koko idea ja ajatus, mutta Linna ehkä vähän tietämättäkin haastaa sitä.

TOISAALTA kirjailija syyllistyy johtamistyyliä esitellessään melkoiseen yksisilmäisyyteen. Armeijan päällystö on Koskelaa (jota ei ansioista huolimatta ylennetä koska tämä on liian duunari, ei upseeriainesta) lukuunottamatta pikkusieluisia mulkkuja, jotka toteuttavat natsimielistä armeijafantasiaansa välittämättä miehistään mitään.

Kaikki päätökset ovat idioottimaisia, ja ne saavat poikkeuksetta tyrmäystuomion yksikön miehiltä. Herrat sitä ja herrat tätä, tulisivat saatana tänne niin vääntäisin niskat nurin. En osaa sanoa esiteleekö Linna suomalaista herravihaa tarkkanäköisyyttään, vai onko Tuntemattoman sotilaan suosio opettanut ilmiön meille? Tuskin sentään. Kirjailijan tarkkaa silmää, siis.

Mutta ihan oikeasti rykmentti, yrittäkää nyt joskus ottaa se pää perseestä ja katsoa tätä maailmaa vähän isommin. Eivät ne HERRAT teidän kiusaksenne niitä suunnitelmia tee. Rupesi jossain vaiheessa vituttamaan tuo umpimielisyys. Saa olla eri mieltä, mutta kai asioita saa joskus ajatella kokonaisuudenkin kannalta?

Kirjan veijarisankareita ovat joka tapauksessa ne, jotka eivät tottele. Aarne Honkajoki (joka on muuten kotoisin Huittisista omien sanojensa mukaan) on outo itseoppinut tiedemies, joka pyrkii välttämään eksentrisyydellään yhteistyön. Rokasta jo puhuimmekin.

Linna esittää, että lopulta ryhmä kuitenkin aina tekee mitä toivotaan, vaikka kaikkeen suhtaudutaan nuristen. Ehkä tämä sitten oli suomalaisen sotilaan luonne hankalissa olosuhteissa kovan paineen alla, mutta 2010-luvulta katsottuna homma näytti tässä esitetyltä johtamisongelmalta, jota ilmeni sekä pomoilla että työntekijöillä.

Purnaamisteoriaa tukee sekin, että kun kaksi rintamakarkuria teloitetaan varoittavana esimerkkinä, miesten yhteinen kanta tuntuu olevan, että he kyllä tekevät mitä käsketään, kunhan heitä kohdellaan kunnioittavasti.

Tuntemattoman henkilöhahmoista on kirjoitettu paljon. Itselleni nämä legendat näyttäytyivät jotenkin liian karrikoituna, ja toisaalta miesten toimia oli jatkuvasti vaikea erottaa toisistaan. Sama ongelma tosin toistuu melkein kaikissa sotakirjoissa ja -elokuvissa, joten ehkä se on enemmän lajityypin kuin kirjailijan ongelma. En joka tapauksessa jaksa olla näistä veijareista niin innoissani kuin kaanon, paitsi siinä missä hahmoilla alleviivataan jotain kirjan isompaa pointtia (eli vaikka sitten tottelemattomuutta, tai Lehdon kuuluisan kovennetun tapauksessa tottelemista silloin kun olisi hyväksyttävää olla tottelematta – eli esimerkiksi siis pommikoneiden iskiessä.

Hämmentävää oli sen sijaan huomata miten moni sanonta on tarttunut kieleen juuri tästä kirjasta. Tikkakosken mannekiini - luulin että se on Aksimin omaa tuotantoa, mutta ei, Rokka tuon heittää. En ole tutkinut asiaa, mutta lienee käynyt niin, että Linna oli ikään kuin Elias Lönnrot, joka keräili sodan aikana sanontoja eri puolilta Suomea - siinä missä sotatarinoitakin tietysti.

Kyllä TUNTEMATTOMASSA on siis substanssia. Ei tule tyhjästä kirjan maine. Vaikea tosin kuvitella, että tämä merkitsisi muille kuin suomalaisille yhtä paljon, ei tämä mielestäni kirjallisuutena ole maailmanluokkaa kuitenkaan. Mutta hyvä näkijä se Linna. Jos et ole lukenut, suosittelisin.
En sitten tiedä mitä uutta Aku Louhimies saa tästä irti. Ei se Edvin Laineenkaan leffa ole ainakaan minulle näyttäytynyt ollenkaan näin runsaana, joten on mielenkiintoista nähdä mihin Louhimies kiinnittää huomionsa. Sitä Rauni Mollbergin versiota en ole tainnut edes nähdä.