Archive for tammikuuta 2015

Lukuvinkki: Martin Amis - Money (A Suicide Note)

Ehti siellä lomalla lukeakin - tietysti. On jo pitkään pitänyt lukea Amisilta jotain, mutta piti odottaa 34-vuotiaaksi ennen kuin ryhdyin. Moneyn valitsin, koska se tunnutaan useimmiten mainittavan Amisin yhteydessä.

Täytyy sanoa että yllätyin kirjaa aloittaessani (10,86 dollaria Kindle Storessa), että se on julkaistu vuonna 1984. Vaikka luen paljon kirjoja, en seuraa kirjallisuusmaailmaa kovinkaan tarkkaan - olin luullut, että Amis on aloittanut joskus 1990-luvulla, mutta Wikipedia kertoo hänen ensimmäisen romaaninsa ilmestyneen jo 1973. Amis julkaisi romaanin myös viime vuonna (The Zone of Interest, pitäisi sekin lukea), joten hänen uransa on varsin kunnioitettavan mittainen.

Olen kuullut paljon kehuja Amisin kielestä ja älystä. Kehut ovat Moneyn perusteella ansaittuja. Ihan Don DeLillon tai David Foster Wallacen huimapäisyyteen hänen kielensä ei ainakaan tässä romaanissa yllä, vaikka kyyti kovaa paikoin onkin:

The smocked chick fingered my hair and said in her stupid voice, ‘You’re receding.’ ‘We all are,’ I said. We all are. We are all receding – waving or beckoning or just kissing our fingertips, we are all fading, shrinking, paling. Life is all losing, we are all losing, losing mother, father, youth, hair, looks, teeth, friends, lovers, shape, reason, life. We are losing, losing, losing. Take life away. It’s too hard, too difficult. We aren’t any good at it. Try us out on something else. But shelve life. Take life off the stands. It’s too fucking difficult and we aren’t any good at it.

Kirja on myös julkaisuvuoteensa nähden moderni. 1984 julkaistussa kirjassa on 1990-luvun lopun post-ironiaa tai "Post Everythinghiä", kuten Luke Haines asian ilmaisee. Monessakin kohdassa tuli mieleen, että Brett Easton Ellis on paljosta velkaa Moneylle. Hassua, sillä ajattelin, että Brett Easton Ellis jotenkin loi itsensä Less Than Zerolla "tyhjästä". Mutta eihän mikään koskaan tule tyhjästä.

Modernius näkyy myös teemoissa: Monet kirjassa käsitellyt asiat tuntuvat sellaisilta, jotka liitetään vasta 2000-luvun jälkeiseen aikaan. Kun joku puhuu "ajastamme". Joko Amis on ollut brutaalisti aikaansa edellä, tai sitten jo 1980-luvulla on puhuttu aivan samoista asioista: Itsekkyydestä, individualismista, rahan persoonattomuudesta, halusta olla julkkis ja esillä ja niin edelleen.

Minulla on sellainen vänkä fiilis, että tämän kirjan perusteella en vielä osaa sanoa mikä Amis on miehiään. Mitään Tuulen viemää -henkistä melodraamaa häneltä olisi tämän perusteella vaikea odottaa, mutta hän ei tunnu kirjailijalta joka jää toistamaan samaa tyyliä (kuten vaikkapa Irvine Welsh tai Brett Easton Elliskin tietyllä tavalla).

Money ei myöskään mielestäni kerro rahasta. Siis lopulta. Rahasta kyllä puhutaan kirjassa paljon, ja sen tapahtumatkin liittyvät paljolti rahaan, mutta silti raha tuntuu vain keinolta ilmaista muita asioita. Ennemminkin sanoisin, että Money kertoo ongelmallisesta isäsuhteesta. Tai siitä, millä kaikella juurettomuudesta ja isättömyydestä kärsivä ihminen yrittää sisäistä tyhjyyttään peittää.

Amis on kirjoittanut tarinaan tietysti myös muita tasoja. Ja tasojen lisäksi myös itsensä; kirjailijan nimeltä Martin Amis.



Ai niin, ehkä voisin tässä vaiheessa hiukan avata mitä kirjassa tapahtuu jotta näitä lätinöitä voisi edes jotenkin ymmärtää:

Money kertoo mainoselokuvaohjaaja John Selfistä, joka lähtee Amerikkaan tekemään ensimmäistä elokuvaansa tuottaja Goodney Fieldingin avustuksella. Selfillä on omien sanojensa mukaan paljon rahaa, ja nyt näyttäisi siltä, että sitä olisi tulossa paljon lisää.

Selfillä on kaunis ja seksikäs tyttöystävä, joka on hänen kanssaan rahan takia. Self on alkoholiongelmainen ja seksiriippuvainen lihava ihmissekasotku.

Hänen isänsä - Barry Self - on pornonäyttelijää tapaileva baarinpitäjä. Hänen äitinsä on kuollut. Barry ei pidä pojastaan.

Luin Wikipediasta, että Amis ammensi kirjaan materiaalia kokemuksistaan käsikirjoittajana. Vuonna 1980 hän käsikirjoitti elokuvan Script 3, ja leffan pääosanesittäjä Kirk Douglas toimii romaanihenkilö Lorne Guylandin esikuvana.

Martin Amis (romaanihenkilö) auttaa John Selfiä hänen elokuvansa Bad Money käsikirjoituksen kanssa. Näihin kohtauksiin Amis on sisällyttänyt myös mielenkiintoisen metatason: John ja Martin keskustelevat siitä, mitä kaikkea lukija sietää kirjan päähenkilöltä, miten inhottava tästä pitää tehdä jos haluaa ettei lukija samaistu päähenkilöön?

Tähän liittynee myös leikki päähenkilön nimellä. Varsinkin kun Amis (romaanihenkilö) toteaa kirjassa, että romaanihenkilön nimi on kaikki kaikessa. Tässä kirjassa sukunimellä Self on symbolinen ja juonellinen merkitys. Kuinka hienoa.

Mielenkiintoinen yksityiskohta on myös John Selfin auto, jota hän kutsuu "Fiascoksi". Ilmeisesti kyseessä on Ford Fiesta. Fiasco on jatkuvasti romuttamotuomion partaalla, ja John Self kiroaa autoaan useaan kertaan. Mutta silti hän myös välittää autostaan. Voisi jopa sanoa, että Fiasco on Selfille tärkeämpi kuin ihmiset. MUTTA miksi hänellä on kusinen Fiasco, vaikka hänellä on niin paljon rahaa? Martin Amis -hahmon vaatimatonta elämäntyyliä hän kyllä moittii, mutta ajaa itse Fiascolla.

En halua SPOILATA liikaa, joten en nyt pysty käymään läpi aivan kaikkia asioita joita haluaisin. Tämän takia haluaisin kuulua lukupiiriin. Olisi niin mukavaa keskustella lukemastaan. PUHUA KIRJOISTA SAATANA! Kuka on mukana? Perustetaan lukupiiri? No ei siitä kuitenkaan mitään tule, mutta aina voi haaveilla.

Kirjan alaotsikko on "A Suicide Note", ja jos voisin spoilata, kertoisin tässä mitä se tarkoittaa - minun mielestäni. Se liittyy sukunimeen.

Koska en nyt voi keskustella kirjasta kenenkään kanssa, tyydyn toteamaan lopuksi, että Money oli hieno ensiaskel Amisin maailmaan. Rakastan kirjoja, joita huomaa ajattelevansa tahtomattaan sen jälkeen kun on ne lukenut. Monet yksityiskohdat loksahtavat paikoilleen vasta muutama päivä kirjan loppumisen jälkeen. Kirja, josta jää jotain käteen.

Suosittelen. Lue tämä niin keskustellaan tästä sitten.

‘Confidence’ I now regard as a psychopathic state. Confidence, it’s a cry for help. I mean, you look at all that out there, and what you feel is confidence?


Posted in , , , | Leave a comment

Ko Lanta kokemuksiaa google-osumia hotelleja thaimaa 2015 suositukset ravintolat

Otsikko on parodinen, vaikka sitä ei kai tässä pitäisi erikseen mainita.

Olin pari viikkoa Thaimaassa. Ekaa kertaa elämässä Thaimaassa, ekaa kertaa elämässäni tammikuussa lämpimässä. Ko Lantan saari, Kaw Kwang Beach Resort -hotelli. Voin todellakin suositella.

Monta kilometriä pitkiä hiekkarantoja, ei diskoja, ei bailupaikkoja, ei ördäystä. Vain lämpöä, rauhaa ja hyvää ruokaa. Turistimesta se toki on, mut miellyttävän letkeä tunnelma siellä. Löysä elämäntyyli tarttuu.

Vietimme logistisista syistä mennessä ja tullessa yhden yön Phuketin saarella kahdessa eri paikassa, ja Phuketin ihmispaljous ja härdelli ei tuntunut ollenkaan niin hyvältä kuin Ko Lantan hidas tunnelma.

Blogi eli hiukan hiljaiseloa matkani ajan, joten hemmottelen teitä nyt ensi töikseni matkakuvilla.











Posted in , | Leave a comment

Lukupäiväkirja 2014

Oikeasti olen tällä hetkellä valkoisella hiekalla valkoisen vartaloni kanssa imemässä valkoista vaahtoa Singha-tuopista. Tämä on ajastettu postaus.

Pieni yhteenveto viime vuonna lukemistani kirjoista, sekä tieteellistä tarkastelua kestämätöntä analyysiä tästä datasta.

Luin viime vuonna 23 kirjaa. Aika vähän, ajattelen. Vähemmän kuin kirja per 2 viikkoa. TOISAALTA luen paljon tiiliskiviä joiden läpikahluussa kestää - viime vuonna tämän kriteerin täyttivät ainakin Luminaries, 1Q84, Blood Meridian (ei niin paljoa sivuja, mutta substanssia sitäkin enemmän), Dune ja Bonfire of the Vanities.



Näistä 23 kirjasta luin Kindlen kautta 14. Eli aika vähän ottaen huomioon miten paljon aina Kindleä hehkutan! No, jos puhuttaisiin lukemiseen käytetystä ajasta, Kindlen osuus olisi ehkä noin 85%, sillä paperisina olen lukenut lähinnä suomenkielisiä lyhyempiä kirjoja (yksi satukirjakin joukossa).

Tietokirjoja näistä oli viisi. Yksi ns. bisneskirja (It's Your Ship), kaksi bändikirjaa (Ukkosmaine ja Apulanta) sekä yksi puolivillainen elämäkerta (Ville Haapasalo) ja yksi tarina alkoholismista (Soberismia).

Novellikokoelmia oli yksi - J.G. Ballardin Day of Forever. Poikkeuksellinen vuosi, sillä en yleensä koskaan lue novellikokoelmia.

Tänä vuonna aion lukea ainakin yhden kirjan enemmän!


Posted in | Leave a comment

Levyarvio: Mark Ronson - Uptown Special

Olin melkeinpä unohtanut koko Ronsonin. Record Collection oli ehkä vähän tylsä levy, eikä miehestä muutenkaan kuulunut pariin vuoteen mitään.


Mutta nyt kuului!

Bruno Marsin kanssa tehty Uptown Funk lähti hyvin nopeasti toimimaan ympäri maailmaa niin radioissa kuin streaminkihommissakin, vaikka periaatteessa biisi ei ole mikään itsestäänselvä hitti: Tarkasti esikuvilleen kumartavaa retrotaidetta, mutta myös hyvä pop-biisi - vaikkakin periaatteessa kertsitön.

Mark Ronsonin HOMMISSA on aina ollut kyse tyylittelystä. Uptown Specialin mies on jakanut periaatteessa kahtia: On 1970-luvun soulia ja funkkia, mutta taas toisaalta 80-luvun pehmeintä AOR:rää.

Ekassa biisissä vieraileva Stevie Wonder on toisaalta looginen silta näiden kahden puoliskon välillä, sillä ukon 80-luvun matsku on melko lähellä Ronsonin Uptown Special -visiota.



Varsinkin Andrew Wyattin laulamissa biiseissä on niin pehmeää AOR-soundia, että sitä tullaan varmasti kuulemaan klubeilla Helsingissäkin - ainakin remikseinä.

Tyylittely on tietysti myös tämän levyn heikkous. Ainakin näin noin seitsemän kuuntelun perusteella levy jää mukavasti tapetiksi, jota kyllä ihailee, mutta joka ei varsinaisesti houkuttele kuuntelemaan uudestaan. 

Levyn paras biisi on Mystikalin tähdittämä Feel Right, joka uudelleensynnyttää Shake Ya Ass -miehen 2010-luvun James Brownina. Mahtavaa kamaa, jota olisi kaivattu levylle enemmänkin.

Nyt lähden lomalle! Pari viikkoa auringossa. Blogi ei ole kuitenkaan hiljaa, sillä kuulumisia päivitän tännekin, ja pari juttua löytyy myös ajastettuna.




Posted in , , , | Leave a comment

Väärin tykätty! Rakastamasi pop-musiikki onkin tylsää ja tasapäistä!

Kyllä meni railakkaasti kahvi väärään kurkkuun, näppäimistölle, näytölle, seinälle, koko vitun kämpän tämä suustani purkautuva kahvi sotki.

Miksikö?

Koska luin Hesarin kulttuuritoimittaja Mari Koppisen kirjoittaman kolumnin pop-musiikista. Kolumnin, jonka asiasisältö on - anteeksi ranskani - AIVAN KAMMOTTAVAA PASKAA!

Olen tässä yrittänyt vetää henkeä ettei tämä kirjoitus menisi aivan huutamiseksi, mutta voi voi voi voi voi voi kun kiukuttaa!

Sen sijaan, että erittelisin mikä kaikki tuossa kirjoituksessa on pielessä, kirjoitan siitä lyhennelmän:

Kirjoittajan mielestä kaikki nykypopmusiikki on paskaa. JOTKUT PAHAT TAHOT (lue: levy-yhtiöt ja kaupallinen radio) ovat opettaneet ihmiset pitämään tästä kammottavasta paskamusiikista, ja tästä johtuen kukaan ei ole enää kiinnostunut siitä OIKEASTI HIENOSTA musiikista, eli folkista ja kansanmusiikista.

Tätä väittämää toimittaja yrittää purkaa jollain täysin toisiinsa liittymättömillä ja ohuilla perusteluilla. Ensin valitetaan autotunesta. Kun kanadalaislaulaja Michael Bublékin joutuu käyttämään autotunea että hänen musansa soisi radiossa! Ei voi mitenkään johtua siitä, että suurin osa Bublén musasta on sliipattuja covereita? Ja että kun hän teki jotain muuta kuin matinea-swingiä, hän sai pophitin (It's a Beautiful Day)?

Autotunesta valittaminen on muutenkin vuotta 2003, mutta Koppisen maailmassa IHMISET ON OPETETTU laboratorioapinoiden lailla nauttimaan VAIN autotunetetusta musasta, muu ei ole mahdollista!


"Ihmiset ovat jo niin tottuneita siistiin ja kompressoituun lauluun, että he vaativat sitä musiikiltaan. "

Voi ihmisparat. Kun ette te taaskaan osaa tykätä oikeanlaisesta musiikista! Te tykkäätte aina väärästä kun olette niin saatanan tyhmiä! 

Ettekö te tajua, että tänäkin vuonna Suomessa julkaistiin 80 kansanmusiikkilevyä! Suurin osa valtion tukemina vieläpä! Ja te uunot olette tajunneet kuunnella vain Arttu Wiskaria! Sen sijaan olisi pitänyt kuunnella "
hiphopia ja dubia yhdistävää The Mystic Revelation of Teppo Repo -kokoonpanoa", koska se kiinnostaa kiviäkin.


Bajamajameri Madonnan Jätkäsaaren-keikalta. Sopi jotenkin tähän yhteyteen.


 No niin. Minä vedän henkeä.

Jos ohitetaan  tuo superalentuva asenne musiikin kuuntelijoita kohtaan, siirrytään väitteeseen pop-musiikista. 

Perusteena samanlaisuudelle on muun muassa se, että Vain elämää -levyt ja Robin ovat jo toista vuotta putkeen myydyimpien levyjen joukossa! Voitteko kuvitella! 

Jotenkin huterasti Koppinen saa yhdistettyä kirjoitukseensa myös kolme isoa levy-yhtiötä, jotka hallitsevat 75% maailman musiikkimarkkinoista. Yhtiötä, jotka viime vuonna tekivät muun muassa uusiseelantilaisesta goottiteini Lordesta yhden maailman suosituimmista artisteista Että sitä samaa te vaan koko ajan tuuttaatte. Suomessa listakärjessä kävi muun muassa Pink Floydin ambient-levy ja monta hevaria.

Viaton musiikkia kuunteleva karja on joutunut näiden yhtiöiden uhriksi, sillä:
"Yhtiöt ovat valtavia, niissä on töissä suuri joukko ammattilaisia ja ne julkaisevat paljon monenlaista musiikkia. Ei siis pidä yksinkertaistaa, että musiikin tasapäistyminen olisi yksistään yhtiöiden vika. Tai artistien, jotka hyppäävät suurten kelkkaan."

Voi te artistit jotka ette malta tehdä omakustanteita tai verorahoilla tuettua kansanmusiikkia! Voi te kurjat pahuuden morsiamet jotka levytätte pop-musiikkia isolle yhtiölle!

Ja sitten - TOTTA KAI - pelataan Ruotsi-kortti! Koko Suomen alentava Ruotsi-kortti, koska RUOTSISSA TÄMÄ ON HOIDETTU PAREMMIN!

Ruotsissa on nimittäin oma gaala kansanmusiikille. Kolme lyhyttä hura!-huutoa ja sitten snapsi huuleen: Hura, hura, hura!

Ei mainintaa siitä, että Ruotsi on tehnyt pop-musiikista tärkeän vientituotteen jo 1970-luvulla!

No, onneksi on Radio Helsingin pari toimittajaa ja Ylen joku ohjelma.

"Uuden löytämisessa auttavat myös Spotify ja YouTube".

Niin, niitä kuunnellaan enemmän kuin koskaan. Tosin ihmiset kuuntelevat MYÖS NÄISTÄ VÄLINEISTÄ SITÄ MITÄ HE HALUAVAT. Eniten pop-musiikkia, mutta myös klassista, räppiä, iskelmää, black metallia tai sitä Wiskaria.

Ehkä sanon vielä sen, että täytyy olla kuuro jos ei kuule pop-musiikin monimuotoisuutta. Radiota varten kompressoidut biisit ovat oma keskustelunsa, mutta MUSIIKKINA pop jatkaa kehittymistään, jatkaa vaikutteiden imemistä ympäröivästä maailmasta, jatkaa ihmisten viihdyttämistä, tunteiden herättämistä ilosta itkuun.

Suositusta pop-musiikista suosittelen kaikille kansanmusiikkikuplassa eläville esimerkiksi soittolistaani viime vuoden 20 parhaasta levystä. Siinä joukossa on paljon hienoa ja uutta luovaa pop-musiikkia.

Surullisinta itse asiassa on, että viime vuosi oli suomalaiselle pop-musiikille todella hieno. Uusia artisteja syntyi, vanhat tekivät hienoja uusia levyjä. MUTTA KUN EI NIISTÄ SAA TYKÄTÄ.

Posted in , | 15 Comments

Keikka-arvio: Apulanta @ Barona Areena 9.1.2015 - Kosto kaikista vuosista

Eilen oli ensimmäinen kahdesta KKV-konsertista. Kokemäen Kova-Väki. Tai siis Kosto Kaikista Vuosista.

Viime vuoden keväällä pohdin, minne Apulannan spektaakkeli on kadonnut. Vähän aikaa kirjoitukseni jälkeen Apulanta julkisti nämä jäähallikeikkansa. Sattumaako?, kysyisi Nalle Österman. Tämä varmasti oli sattumaa, mutta spektaakkelinkaipuuseeni joka tapauksessa vastattiin.

Kuten Apulanta-kirjan arviotekstistänikin huomaa, A-Laudan asioita on tässä blogissa vaikeaa - ellei jopa mahdotonta - käsitellä kovinkaan objektiivisesti. Tai no, tämähän on blogi, enkä objektiivisuuteen pyri muutenkaan, mutta tuntuu että tykkään kaikesta mitä Apulanta tekee.

Ei sillä, että Apulannalle olisi tarvinnut antaa jotain tasoitusta tai katsoa keikkaa Apis-aurinkolasien läpi. Kosto kaikista vuosista oli täydellisesti Apulannan näköinen versio viime vuosien "Suomiartisti isolla areenalla" -buumista.

Se ei ollut viimeisen päälle kiiltävä ja vieraita myöden varman päälle koko kansan paketti kuten Cheekin stadionkeikat, tai hypertunteellinen, ultramusikaalinen ja kaunis kuten PMMP:n viimeinen keikka.

Se oli Tonin ja Sipen näköinen. Samaan aikaan pätevä esitys siitä mitä he ovat ja toisaalta siitä, millaisia päiväunia he ovat pikkupojista asti nähneet.



Jos kokonaisuudesta olisi yritetty rakentaa liian "hieno", apulantamaisuus olisi kärsinyt. En tarkoita etteikö toteutus olisi näyttänyt upealta ja bändi kuulostanut todella tanakalta, vaan että Apiksen camp-hengen ja huumorintajun oli tärkeätä päästä esiin myös.

Siksi oli hienoa, että kun bändi ensin rutisti pari vanhempaa punk-biisiään, pistettiin lava mustaksi, jonka jälkeen näimme, miten houraileva munkki manasi taivaalta esiin miniatyyrikokoisen Stonehenge-kivipaasin.

Muutenkin pommeja, lieskoja ja valoja oli juuri niin paljon, että bändi tuskin hirveästi jää keikoistaan voitolle, vaikka ne loppuunmyytyjä olivatkin.



Show kesti railakkaat 2 tuntia ja noin 40 minuuttia, mutta silti jäi paljon biisejä soittamatta. Mahtavien laulujen vyöryessä vastaan tajusin taas, miten laaja bändin tuotanto on. Ehkä Revenge of the A.L. Peoplen innoittamana bändi soitti paljon biisejä Attackilta - uusina muhevampina versioina.

Valitettavasti internetin yhteisöllisyys ON RIKKI, sillä tätä kirjoitettaessa keikasta on kulunut jo 12 tuntia, eikä kukaan ole edelleenkään rustannut biisilistaa Setlist.fm-palveluun. Biisejä tuli niin paljon, että settilistan plärääminen auttaisi huippukohtien erottelussa.

Maanantai oli ainakin mahtava. Samoin Ilona. Samoin Armo. Samoin Pahempi toistaan. Samoin Mato. Samoin se "varoa räkä" -biisi. Samoin Aivan kuin kaikki muutkin. Samoin Mitä kuuluu.

Äh, ei mikään biisi kuulostanut varsinaisesti huonolta. Ehkä 2000-luvun metallisemmilta levyiltä tutut biisit kulkivat parhaiten, koska Blanko-yhtyeen Paulilla ja vakkari-kiertuekosketinsoittaja Pitkiksellä vahvistettu bändi soi melko muhkeasti.


Vieraita käytettiin säästeliäästi, ja hyvä niin. Tuukka Temosen odotettu esiintyminen koettiin vasta toisessa encoressa kun Mitä kuuluu pisti Baronan polvilleen (tai joku muu mahtipontinen tapa sanoa, että biisi kuulosti helvetin hyvältä). Temosta ei kuulutettu imelästi lavalle, vaan kokoomuspunkkari yksinkertaisesti ilmestyi valokeilaan, ja yleisö repesi.

JOS lavalla olisi nähty vaikkapa Elastinen tai Paula Koivuniemi, olisin pitänyt sitä epäapulantamaisena ja mauttomana vetona. Ei nähty. Pyrhösen viulistisisarukset kävivät, mutta heitäkään ei (muistaakseni) esitelty. Apis on edelleen Apis, vaikka "kansan syvät rivit" Tonia ja yhtyettä Vain elämään jälkeen uudella tavalla lähestyvätkin.

Kokonaisuus oli tosiaan enemmänkin Tonin ja Sipen fantasia, kuin alusta asti yhteinäiseksi rakennettu tyylikäs show. Siinä oli tiettyä apulantamaista kotikutoisuutta, jota rakastan. Oli modernia tanssia, kauko-ohjattavia lentokoneita, HELVETIN MAKEA sotalaivakohtaus ("AC/DC:llä oli kaksi tykkiä, meillä on seitsemän"), sirkustaiteilijoita ja zombeja. Kaikki iloisesti sekaisin.



Oli hienoa olla Tonin ja Sipen puolesta iloinen. Kaikesta näki, miten totaalifiiliksissä Sipe Santapukki oli, kun hän helvetin korkealta rumpuriseriltaan veti pitkän rumpusoolon, joka päättyi synkronoituihin pommeihin. Tai miten Wirtanen nautti kun hänet nostettiin lavalta ilmaan soittamaan kitaraa.

Rumpuriser ja lavarakennelma muutenkin toivat mieleen Iron Maidenin, mikä ei varmasti ole sattumaa.

Nyt kun tässä kirjoitan, tajuan, että KKV oli siksi niin hyvä, että bändi oli rakentanut show'n ensi sijassa itseään miellyttämään. Se ei ollut laskelmoitu koko kansan karnevaali, vaan Apulannan näköinen spektaakkeli.

Paljon köyhempiä oltaisiin ilman Apulantaa.

Posted in , , | Leave a comment

Lukuvinkki: Robert Shelton - No Direction Home

Jos olet tämän blogin aktiivinen lukija, olet saattanut huomata, että viimeisen puolentoista vuoden aikana olen totaalisesti kilahtanut Bob Dylaniin.

Oikeastaan tärkein syy siihen, että ryhdyin tätä kirjaa lukemaan, oli halu ymmärtää mikä Bob Dylanissa viehättää. Mikä tekee hänestä artistin, jota kuuntelee pakkomielteisesti, ja jonka raakkuvasta ja naukuvasta äänestä ja universumin kokoisesta päänsisäisestä maailmasta ei kerta kaikkiaan saa tarpeekseen.

Tämä kirja tarjosi vastauksen kysymykseeni. Tai vastauKSIA, mutta tämä katkelma jäi mieleen parhaiten:

The particular magic that Dylan has over, say, twenty million people, is the paradox and the inaccessibility of him. In his music, people are struck by something and yet they don’t really seem to know what it is.

Tai siis... äh. Tuossahan vain todetaan se minkä jo totesin itsekin: Että miehessä on outoa taikaa.

Mutta entäs tämä pätkä:

Even though he denied being in “the teachin’ business,” there’s a world to learn by following his road, of self-made culture, of self-education. When he hopped off the subway from America’s heartland in Greenwich Village, we were all looking for answers, only he probed deepest, knowing the question itself might unlock the answer. We turned to him for his vision, wit, fresh ideas, but mostly for his daring to try what hadn’t been tried. Find your own answers, man, and you’ll value them more, he said to us, man and woman, time and again. Even when we insisted, he didn’t want to play guru. He was too skinny then to carry a cross, and too wary to let his manager carry it for him.

Olemme lähempänä totuutta.

Minä en hirveästi pidä bändi/artistibiografioista, koska ne toistavat itseään. Tämäkin toisti tuttua kaavaa, mutta oli kuitenkin riittävän erilainen. Robert Shelton on musiikkitoimittaja, joka ensimmäisenä hehkutti Bob Dylania New York Timesissä.

Hänen otteessaan on sopivasti paatosta ja riittävästi runollisuutta käsittelemään tätä valtavaa aihetta. Oikeastaan Sheltonin harhapolut Jungin teorioihin ("Dylan on alkemisti") ja muu psykofyysinen maalailu pelastaa kirjan muiden musakirjojen tylsältä "lapsuus-yritys-menestys-takapakki-onnellinenloppu-tai-ennenaikainenkuolema"-kaavalta.



Kysyin arvostamaltani musatoimittajalta ja Dylan-ihmiseltä Jean "Ram" Ramsaylta mikä Dylan-kirja olisi paras. Hän suositteli jotain 1000-sivuista opusta, mutta päätin etten voi investoida musakirjaan niin paljon aikaa, joten luin tämän Sheltonin kirjan, jota kai "yleisesti pidetään" parhaana Dylan-elämäkertana.

Tämä kirja loppuu vuoteen 1979, minkä jälkeen joku muu on toimittanut lyhyen katsauksen Dylanin vuosista 1980-2010. Sinänsä kirja loppuu liian aikaisin, sillä nyt esimerkiksi 1978-1982-vuosien Jeesus-vaihe jäi minulta edelleen hämärän peittoon. Harmi sinänsä, sillä tuolta ajalta on muun muassa yksi Dylan-lemppareistani, Slow Train Coming. Eikä Shot of Lovekaan huono ole.

Dylanin uran dynamiikka kuitenkin selvisi minulle aivan uudella tavalla. Ihailen häntä taas hiukan enemmän tämän lukemisen jälkeen. Tuntuu uskomattomalta, että Bringing It All Back Home on joskus voinut kuulostaa niin vallankumoukselliselta, että folk-puristit ovat suuttuneet ja yleisöt Isossa-Britanniassa buuanneet Dylanille ja pitäneet häntä "sell-outina".

Sitten pitää myös hämmästellä miehen tuotteliaisuutta ja tuotannon laadukkuutta eri vuosikymmenillä. Nythän ukolta on tulossa joku cover-levy. En malta odottaa! Mutta jos mietitään vaikka vuotta 1975 (vai oliko se 74?), jolloin vuoden sisällä ilmestyi ensin Planet Waves, sitten Live at the Budokan ja sitten oma Dylan-suosikkini Blood on the Tracks. Tämä mies teki ne! Yli 10 vuotta siitä kun hänestä tuli legenda!

Tämä on siis hyvä musakirja, mutta musakirjat eivät ole kovin hyviä. Jos pidät musakirjoista, tämä kannattaa lukea, vaikka Sheltonin ajoittainen tarve todistella, että hän oli Dylanin "ystävä" (mitä hän ei varmaankaan ollut, vaikka Dylan tekikin tämän kirjan yhteistyössä hänen kanssaan) on ärsyttävää. Mutta se johtuu siitä, että olen allerginen toimittajien tarpeelle kaveerata artistien kanssa. Fanittaminen on ok, mutta älkää teeskennelkö että se on ystävyyttä. TIEDÄN, tämä on minun "pet peeveni".

Päätämme kirjakatsauksen lainaukseen presidentti Barack Obamalta parin vuoden takaa, kun Dylan oli esiintymässä Valkoisessa talossa jossain hyväntekeväisyystapahtumassa. Obama osasi täydellisesti kiteyttää sen, mikä Bob Dylanissa on parasta:

Speaking to Rolling Stone, President Obama said of Dylan’s appearance: “Here’s what I love about Dylan: He was exactly as you’d expect he would be. He wouldn’t come to the rehearsal…He didn’t want to take a picture with me…He came in and played “The Times They Are a-Changin’.” A beautiful rendition…Finishes the song, steps off the stage—I’m sitting right in the front row—comes up, shakes my hand, sort of tips his head, gives me just a little grin, and then leaves. And that was it…And I thought: That’s how you want Bob Dylan, right? You don’t want him to be all cheesin’ and grinnin’ with you. You want him to be a little skeptical about the whole enterprise. So that was a real treat.

Samaan sarjaan menee Dylanin viimekesäinen Porin-keikka. Itse en ollut paikalla, mutta ystäväni Sami "Rich Man" Rikala kertoi, että vaikka hän omistaa lähes kaikki Dylanin levyt, hän tunnisti hädin tuskin pari biisiä koko setistä. Dylle <3

Loppuun maistiainen 75-vuoden hurjalta Rolling Thunder Revue -kiertueelta. Sara-biisissä Dylan muuten myöntää, että hän kirjoitti Blonde on Blonden Sad Eyed Lady of the Lowlandsin vaimolleen Saralle. Joka ei silloin ollut hänen vaimonsa. Jonka kanssa eroamisesta Blood on the Tracks kertoo. Ja Freewheelinin kannessa oleva Suze Rotolo on taas eri mimmi. Nää on näitä.





Posted in , , | Leave a comment

Kerro ihmisille mitä he haluavat kuulla - eli totuus nettitesteistä

Facebook-feedissäni oli pari päivää pyörinyt testi, joka kertoi monen kaverini olevan varsin taitava englannin kieliopissa. Moni sai 14 tai 15 pistettä 15 mahdollisesta.

Pitihän minunkin koittaa! Ja täydethän sieltä rapsahti. Olin kuitenkin vähän epäileväinen, sillä mielestäni tein ainakin yhden virheen - tai en ollut sataprosenttisen varma vastauksistani.

Kokeilin uudestaan. Nyt vastasin varmasti väärin niin moneen kysymykseen kuin osasin vastata väärin. Ja niitä oli monta, olenhan sentään kirjoittanut englannista Laudaturin (*krhm*).

SILTI tuloksena 14! HOMMA SELVÄ. What character are you -sivusto (mistä näitä testejä löytyy) kertoo ihmisille mitä he haluavat kuulla (eli että olet helvetin viisas ihminen), minkä jälkeen ihminen jakaa hienon testituloksensa, minkä jälkeen ihmisen Facebook-kaverit tulevat käymään sivustolla, mikä tarkoittaa lisää mainosnäyttöjä sivuston ylläpitäjälle.




Eli toisin sanoen riippumatta siitä mitä vastaat, saat aina täydet tai melkein täydet pisteet.

I dare you, tehkääpä joku tietoon perustuva testi tuolta (valittavana on myös paljon "mikä väri olet" -tyyppistä huttua) ja näyttäkää minulle alle 13/15 tulos.

Kuvaavaa on, että PISA-testissä on kirjoitusvirheitä (PISA-testiä ei tosin voi "läpäistä" kuten sivusto väittää, se vain mittaa oppilaiden tietotasoa).



Tämä on tarina internetistä, jossa on ainakin kaksi opetusta.

Ensinnäkin lähdekritiikkiä ei voi nykypäivänä korostaa liikaa. Jos joku asia tuntuu liian hyvältä, epäile aina pahinta.

Toiseksi Facebookissa ei leviä maailman tärkeimpiä uutisia, vaan hauskojen kuvien ohessa asioita, joita ihminen haluaa itsestään kuulla.



Internetin demokraattisuuteen kuuluu ajatus, että ihmiset levittävät tärkeäksi kokemiaan linkkejä niin, että lopulta se tieto, joka ansaitsee levitä, leviää.

Mutta eihän se näin ole. Oikeasti tärkeät asiat - sellaiset jotka määräävät millaisessa maailmassa elämme - ovat niin vaikeita, etteivät ne mahdu otsikkoon ja ingressiin ymmärrettävästi. Siksi ne eivät leviä Facebookissa.

Sen sijaan "Olet oikea kaupunkituntija!" tai "Virkamies iski taas: Olutmainos piiloon" on jo otsikkotasolla ymmärrettävä ja tunteita herättävä viesti. Tällaisten viestien avulla kerätään miljoonia mainosnäyttöjä, jotka lopulta ohjaavat sitä, millaista sisältöä kannattaa tehdä.

Hieman lievemmässä mielessä esimerkiksi voi ottaa Jani Kaaron kolumnit, jotka otsikko- ja ingressitasolla tuntuvat puhuvan paljon järkeä, mutta jotka lopulta ovatkin lähinnä valikoituihin tiedonmurusiin puettuja mielipidekirjoituksia, joiden paikka olisi ehkä ennemmin Voima-lehdessä kuin Helsingin Sanomien tiedesivuilla.

Isot asiat ovat edelleen isoja. Niihin pitää hieman jaksaa perehtyä että ne ymmärtää. Voi tehdä valinnan ettei halua perehtyä, ja keskittyä vouhottamaan maahanmuuttajien lastenvaunuista tai oluen maahantuonnista, mutta sitten ei kannata esittää yllättynyttä jos maailma vetää jalat alta.

KYLLÄPÄ eksyin aiheesta. Tavallaan samaa suonta kuitenkin nämä asiat.

Älkää antako kenenkään pitää itseänne tyhmänä.

Posted in , , | Leave a comment

Lego Friendsin ja Lego Cityn erot - eli mitä lapset haluavat leluiltaan

Kun tämän kirjoituksen sisältämä ajatus pari viikkoa sitten tuli mieleeni, ei siitä pitänyt tulla blogikirjoitusta. Mutta kun ajatus edelleen huvittaa, päätin kertoa siitä muillekin.

Pohjana lukijalla pitäisi olla hieman tietoa nyky-Legoista, mutta jos sitä ei ole, niin autan: Lego Friends on selvästi enemmän tytöille markkinoitu (pastellisävyt, kaikki hahmot tyttöjä, jne) sarja, kun taas Lego City on sinisine paketteineen ja perinteisine Lego-ukkoineen enemmän pojille markkinoitua kamaa.

Olen yleisesti ottaen sitä mieltä, että keskustelu "tyttöjen ja poikien leluista" on ihan aiheellinen, eikä mitään ylitasa-arvoista hömpötystä. On tylsää, että leluista tehdään räikeästi jomman kumman sukupuolen näköisiä, niin että lapset varmasti oppivat, että jotkut jutut ovat tytöille, jotkut pojille.

Se ei ole kuitenkaan pointtini tällä kertaa.

Pointtini on se, että vaivihkaa Lego onkin päättänyt maalata Lego Friendsien (eli lähinnä tyttöjen) maailmasta aivan helvetin coolin, kun taas Lego Cityn (eli lähinnä poikien) maailma on jäykkä, virkaintoinen ja insinöörimäinen.

Tajusin tämän, kun seurasin millaisia Legoja rakas tytärpuoleni toivoi joululahjaksi. Friendsejä tietysti, vaikka olen skandinaavishenkisenä sukupuolineutraaliuteen hellästi ohjaavana aikuisena näyttänyt hänelle myös katalogien kaikki muut Legot.

Veljenpoikani sen sijaan toteutti sukupuoltaan toivomalla Lego Cityjä. Lähdin niitä ostamaan. Mitäs täällä on tarjolla? Poliisiauto, paloauto, poliisiasema, tietyöläisiä, palokunnan helikopteri, poliisit jahtaavat rosvoja, autonkuljetusauto ja varikkoauto. Kuinka velvollisuudentuntoista! Äkkiä hommiin pojat, yhteiskunta kutsuu! Äkkiä tutkinto, työpaikka, farmariauto, palvelkaaaaaaaaa, suuret ikäluokat tarvitsevat eläkettä!

Kuva: Lego


Entäs Lego Friendsit sitten? Lapsi sai lahjaksi muun muassa vitun päheän RANTATALON. Kaksikerroksisessa talossa on upea terassi, jossa kaksi säädettävää aurinkotuoli ja martinin näköiset drinkit pöydällä. Koko homma vaikuttaa ihan Scarfacelta!

Toinen lahjukseksi saatu Friends-kokonaisuus on viidakon tukikohta. Homma on naamioitu sairaalaksi, mutta tarvitaanko sairaalassa suoraan kumiveneeseen johtavaa pakoliukumäkeä tai tähystystornia, jonka kaukoputki on katsojasta riippuen joko kaukoputki tai konekivääri? Vai olisiko tämä johonkin muuhun tarkoitukseen tehty hideout?

Samassa sarjassa on myös tukikohta, joka on piilotettu suihkulähteen taakse. Luolasta löytyy valtava arkku täynnä timantteja.

Veritimantteja.



Muutenkin koko hommasta tulee mieleen ne Beach-elokuvan pahikset, jotka kasvattavat huumeita viidakossa. Ja kun massia tulee, elämäntyyli on leveä. #Lapsi ei tietenkään näe asiaa niin, mutta itse olin aivan varma, että jossain kohtaa ohjetta pöytään kiinnitetään pieni muovinen pussukka täynnä valkoista jauhetta.



HYVÄ! Tämä on HYVÄ! Ei tyttöjen lelujen tarvitse aina keskittyä kodinhoitoon (vaikka sellaisiakin Lego Friendsejä on), vaan leveään elämään ja bailaamiseen.  Friendsit eivät kuitenkaan tarvitse mitään rikkaita ukkoja heille näitä ylellisyyksiä ostamaan, vaan he ansaitsevat rahansa ITSE! Koko sarjassa ei nimittäin ole ainuttakaan miestä joka nämä rikkaudet voisi neideille tarjota.

Auto on tietysti mallia avo. Se on New Beetlen ja Porschen sekoitus, ja sillä pääsee kovaa.

Everyday I'm hustlin'. Hyvä tytöt! It's your time to shine.

Jälkikirjoitus:

Kyllähän minä tiedän, ettei Lego sattumalta ryhdy valmistamaan tietynlaisia leluja. He tutkivat. He tilaavat laajoja kyselyjä ja pilkkovat lasten halut ja toiveet markkinoitaviksi kokonaisuuksiksi. Ja City-legojen lisäksi pojille on tarjolla muun muassa sotaisen seikkailullisia Star Wars ja Chima-Legoja.

MUTTA eikö silti ole hienoa, jos Lego on havainnut, että tytöt haluavat leikkiä leveätä elämää eläviä viidakon huumelordeja? Siis ajatuksen tasolla, enhän minä TIETENKÄÄN halua, että lapset ihannoivat huumekauppaa tai jotain muuta yhtä tyhmää. Kyse on asenteesta, mitä fantasioita niihin pieniin muovihahmoihin projisoidaan: Itsevarmuutta, oman elämän haltuun ottamista ja etenkin hauskanpitoa.

Kauas on tultu siitä, kun tytöille ostettiin esiliina ja puinen uuni.

Posted in | 4 Comments
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...