Olimme aavikon reunalla, kun kirjakerhoni toinen jäsen lähetti minulle vinkin tästä kirjasta. No ei, yritin mukailla erään klassikkoromaanin alkulausetta. Olin Thaimaassa kun sain vinkin tästä kirjasta. Jenkkiläinen iso romaani jossa vinyylikauppiaita ja perhedraamaa. Sataprosenttisesti minun kuppini teetä.
Minun pitäisi varmaankin lukea jotain kirjallisuuslehtiä, kun tämäkin kirja oli näin kauan (ilmestynyt vuonna 2012) ehtinyt olla tutkani sivussa. Vannoutuneena Don DeLillon, Jonathan Franzenin, Zadie Smithin, John Irvingin ja Philip Rothin kirjojen ystävänä minun olisi pitänyt tietää tästä kirjasta. Chabon on sitäpaitsi Pulitzer-voittaja, ja ko. palkinnon voittaneita kirjoja markkinoidaan sen verran paljon, että olisi pitänyt sitäkin kautta huomata kirjailijan ja kirjan olemassaolo. Viimeksi kun luin Pulitzer-palkitun kirjan se oli tosin pettymys. Tämän esipuheen pointti on kuitenkin se, että jälleen kerran tajuan, että minun pitäisi seurata kirjallisuusmedioita. Ainut tietämäni edes joten kuten laadukas kirjallisuuspodcast Bookrageous on lopettanut toimintansa, harmi.
No, Telegraph Avenue on siis iso amerikkalainen kirja. Se sijoittuu Oaklandiin ja Berkeleyyn (miten taipuu), nimensä mukaisesti Telegraph Avenuelle. Tapahtumien keskipisteenä on Brokeland Records -niminen jazziin ja souliin keskittyvä levykauppa, jota pyörittävät Archie Stallings ja Nat Jaffe.
Luultavasti luen suurimman osan ajasta kirjoja, joiden päähenkilöt ovat valkoisia. Tai en välttämättä ajattele heidän olevan valkoisia, mutta niin se taitaa olla. Tässä kirjassa etnisyys nousee lopulta pointiksi, vaikka aluksi ajattelin, että Stallingsien ihonväri on vain heitä määrittävä seikka, ei kirjan pointti. Mutta juutalaisen Natin ja mustan Archien ja heidän kätilövaimojensa Avivan ja Gwenin ystävyydessä erilaiset taustat korostuvat tietyissä tilanteissa, mikä on varmasti realismia Berkeleyssä, Amerikassa, maailmassa.
The architecture of her ass was something deeper than a memory to Archy, something almost beyond remembrance, an archetype, the pattern of all asses forever after, wired into the structure of reality itself.
Etnisyys ei ole kuitenkaan pääpointti. Ei lähellekään. Sen enempää spoilaamatta vanhemmuuden ja vastuunoton voisi kai sanoa olevan jonkinlainen teema. Vähän kuin Franzenin kirjoissa, Chabonkaan ei halua (onneksi) liikaa alleviivata teemoja. Tai Franzenin (ja Chaboninkin) tyyli on kait olla edes miettimättä teemoja, kunhan asettavat perheet myllerryksiin ja katsovat mitä sieltä toisesta päästä putkahtaa ulos. Archien blacksploitaatio-leffoissa 70-luvulla menestynyt isä Luther ja toisaalta Archien yllätyksenä kuvioihin ilmaantuva Titus-poika kääntävät kuitenkin huomiota isyyteen.
Gwenin ja Avivan kätilöbisnes tietysti alleviivaa tätä. He yrittävät saada synnytystilanteen hallintaan, mutta vanhemmuus on heti aivan alusta lähtien alttiina olosuhteille ja arvaamattomille käänteille.
Not even time to stop and browse the new-arrivals bin. Leave a little more of my hard-earned pay in that cash register over there.” This got a bigger laugh than any Abreu had managed to scrape together from this crowd, admittedly, a tough Berkeley/Oakland crowd, its sense of humor reduced, like the sperm count of a man who wore his underwear too tight, by the heat of two dozen outraged brains.
Brokeland Recordsissa vietetyt kohtaukset ovat herkullisia. Nat, Archie ja vakioasiakkaat puhuvat levyistä ja jauhavat paskaa. Lähinnä Nat ja Archie briljeeraavat jazz- ja soul-tietämyksellään, muille Telegraph Avenuen kulkijoille Brokeland on kahvilamainen pysähdyspaikka, jossa pullan sijasta ostetaan harvinainen vinska.
Kirjassa on paljon hyvää, mutta perheet eivät tunnu tarpeeksi aidoilta. Ehkä kirjassa hukataan jännitettä myös siihen, että Archien isän, Lutherin, muinaisista rötöksistä käynnistyvä tapahtumaketju pitäisi olla kiinnostavampi kuin on verrattuna sen saamaan tilaan. Ei kirja olisi välttämättä tarvinnut moista juonellista härveliä kulkeakseen eteenpäin.
“What I’m going to do. Okay. Let’s. One thing? I don’t want to sell fucking used vinyl records anymore.” “Nat.” “I actually, you know, I actually hate records. No. Let me restate that: I hate music. All music. Yeah, I repudiate it. Fuck you, music! Music is Satan. We serve its hidden agenda. It’s like a virus from space, the Andromeda strain, propagating itself. We’re just vectors for the contagion. Music is the secret puppet master.”
Yritän nyt muotoilla vielä uudestaan. Kirjailija Chabon epäonnistui siinä ettei se osannut valita tarjoaako Telegraph Avenue (kirja) viipaleen Telegraph Avenuen (katu) ihmisten - ja erityisesti Stallingsin ja Jaffen perheiden - elämästä ja siirtyy sitten eteenpäin ja jättää meidät pohtimaan miten näille kävi VAI perhedraama-jännärin, jonka loppujännitteen selvittyä voimme keskittyä tarkkailemaan kuinka kaikki elivät elämänsä onnellisinä loppuun asti.
Ja tämä kaikki VAIKKA kirjassa puhutaan vinyylien keräilemisestä ja vanhasta ihanasta jazzista.
Jos tässä arviossa mainitut kirjailijat siis lämmittävät, et varmasti kärsi Telegraph Avenuta lukiessasi, mutta epäilen ettei siitä myöskään ole suosikkikirjaksesi.