Erittäin myöhään, ehkä jopa viimeisinä ihmisinä maailmassa, katsoimme puolisoni kanssa Mad Menin seitsemän kautta tässä muutaman viime kuukauden aikana. Matka oli huikea, ja sarja sen verran ajatuksia herättävä, että oli pakko kirjata hieman ajatuksia muistiin heti tänään, kun viimeisen jakson katsomisesta on vain muutama tunti.

Alun perin kun sarjaa näytettiin Suomen televisiossa taisin katsoa sitä parin jakson verran, mutta hulluko sitä jaksaa tai ehtii olla joka viikko johonkin tiettyyn aikaan television ääressä. Muistelin, että alku vaikutti ihan kivalta, mutta vähänpä tiesin. Nyt, kun sarjan aloitti järjestyksessä alusta, yleensä 2-3 jakson putkissa ahmien, joutui varsinkin parin ensimmäisen kauden kohdalla hokemaan ääneen sitä, miten hieno sarja on kyseessä.

Hienous jatkui kyllä kaikilla seitsemällä kaudella, mutta ehkä sitä sitten jo kolmoskauden jälkeen tottui siihen, että joillekin sarjoille hienoutta on jaettu tavallista isommalla kauhalla.

Mutta mistä Mad Menissä on kyse? En nyt tässä sen kummempaa juonitiivistelmää esitä, mutten toisaalta välttele spoilereitakaan (eli jos et ole sarjaa katsellut niin varaudu paljastuksiin). Mad Menistä erityisen onnistuneen tekee se, miten monta jännitettä tarinaan on kirjoitettu.

Ensinnäkin on tietysti Don Draper eli Dick Whitman, jonka elämän suuri teema on pakeneminen. Draper pakenee lähinnä itseään, mutta myös vaimoa, perhe-elämää, yhteiskuntaa ja yleensäkin kaikkea joka pakottaisi hänet antamaan jotain takaisin tai ottamaan asioista vastuuta.

Toiseksi on naiset. 1960-luvun Madison Avenuella (ja USA:ssa tai koko maailmassa yleisemmin) naisten asema oli suorastaan koomisen alisteinen miehille. Tämän asetelman överiydellä Mad Men onnistuneesti pelaa. Sihteerien kropat tsekataan heti ensimmäisenä päivänä ja kilpaillaan kuka pääsee ensimmäisenä panolle. Naisten työpalaverit asiakkaiden kanssa sisältävät joko suoraa tai tökerön suoraa seksuaalista vihjailua, ja kaikkein parasta olisi, jos vaimot pysyisivät vain kotona (muut naiset saavat kyllä tehdä töitä, miesten alla, usein jopa kirjaimellisesti). En väitä, että tämä olisi vielä nykymaailmassakaan vierasta, mutta 1960-luvun asenteiden jähmeydestä saadaan revittyä runsaasti onnistunutta komiikkaa. Saati sitten kun kyseessä on musta nainen.

Toisaalta sarjan sankareita ovat usein naiset. Peggy Olson luulee suorittavansa mainostoimistoelämää ja panee keskitason johtajaa. Tulee raskaaksi, antaa lapsen pois ja palaa töihin. Ylenee lopulta, muttei tietenkään luovaksi johtajaksi asti – vaikka hänelle asiasta vihjaillaankin. Peggy joka tapauksessa haistattaa paskat kaikelle, ja tekee lisäksi erittäin vaikeita henkilökohtaisia päätöksiä, sortumatta silti kusipäisyyteen tai pyrkyryyteen.

Punapäisella Joanilla on upea kroppa, ja hän saa miehiltä melkeinpä pelkästään epätoivottua huomiota. Hän tietää paikkansa ja arvonsa, ja löytää lopulta rauhan työstä perhe-elämän, lapsensaannin ja taloudellisen riippumattomuuden osoittauduttua toimimattomiksi ratkaisuiksi hänen onneensa. Olipa pitkä lause ja luin sen itsekin pari kertaa, mutten keksi miten sitä välimerkein parantaisin. Joan ansaitsee runsaan lauseensa.

Sitten on Trudy Campbell, jonka tyylikkyys, ryhdikkyys ja pirteys eivät romahda vaikeillakaan hetkillä. Yksi sarjan suurimmista douchebageista – Peter Campbell – on Trudyn mies, mutta Trudyn hymy ei hyydy, vaan hän selviytyy voittajana menettämättä kasvojaan tai tinkimättä periaatteistaan. Trudy <3

Kenties suurin sankari on kuitenkin Sally Draper, joka kammottavan turhamaisen ja ulkokultaisen äitinsä ja itsekkään ja aina niin etäisen isänsä yrityksistä huolimatta kasvaa vahvaksi ja itsenäiseksi nuoreksi naiseksi, joka pystyy ottamaan vastuuta kun sitä häneltä vaaditaan. Lapsinäyttelijä on valtavan lahjakas, mutta hahmo on muutenkin upeasti rakennettu.

Ja on siellä muitakin vahvoja naisia. Megan Draperin äiti Marie, oikean Don Draperin vaimo Anna, Roger Sterlingin ensimmäinen vaimo (aika ambivalentti hahmo tosin, osaa olla myös turhamainen) jne.

Koska sarjassa on onnistunut henkilögalleria, jako ei tietenkään ole niin mustavalkoinen, että kaikki miehet olisivat pahoja ja naiset hyviä. Esimerkiksi mainittu Sallyn äiti, Donin ensimmäinen vaimo Betty Draper (myöh. Francis) osoittautuu ihmiseksi, joka ei oikein tiedä mitä haluaisi, mutta ainakaan se ei saa sisältää mitään hankalaa. Toisaalta kotiäitiys tekee hänestä lapsilleen tiuskivan hirviön, toisaalta ulkomaailma aidosti pelottaa häntä. Myös Roger Sterlingin sihteeri-vaimo Jane on puhtaasti gold digger, jota ei kiinnosta muu kuin rahakas avioliitto. Suosikkikohtauksiani sarjasta on, kun Roger ja Jane LSD-tripin jälkeen päättävät erota. He makaavat alasti valtavan asuntonsa olohuoneen lattialla, kalliisiin lakanoihin kääriytyneenä. Sitten Roger kertoo haluavansa eron, ja raukea Jane toteaa miehelleen, että "it's gonna be expensive".

Mutta kuten alkutekstien aikanakin nähdään, eivät miehetkään ole välttämättä onnellisia roolissaan. Heitä ei tietenkään sorreta, varsinkin kun kaikki hyvätuloiset mainosmiehet ovat valkoisia, mutta 1960-luvun edetessä ja naisten ja seksuaalisuuden vapautuessa he ovat enenevässä määrin hukassa. Madison Avenuen hullut miehet ovat vaatimusten ympäröimiä. Pitäisi olla hyvä isä, suuret tulot ja toisaalta loistaa töissä, olla kukko tunkiolla, fyysinen mutta älykäs. Varsinkin Pete Campbell selvästi kärsii tästä macho-yhteiskunnan vaatimustasosta,  myös Lane Pryce, eikä Donkaan oikein osaa asettua rooliinsa, koska ei tunne itseään.

Otsikko olisi antanut olettaa, että puhuisin Donista enemmänkin. Jostain syystä usein kun jakson loputtua menin viemään koirat iltapissalle, tuo lause pyöri mielessäni. Siksi sen on pakko olla tämän kirjoituksen otsikko. En tiedä onko "tyhjyys" paras sana kuvaamaan Don Draperin sielua. Ehkä siellä on pikemminkin pimeää ja tunkkaista, koska sieltä ei pääse mikään ulos. Koko mies on haudannut oikean itsensä Dick Whitmanin nimen mukana syvälle, ja vain alkoholismi auttaa pitämään tunteet aisoissa.

Vasta kun hän käy oikean Don Draperin Anna-vaimon luona, vasta kun Betty saa vahingossa selville hänen oikean nimensä, aukeaa Don Draperin sisin edes hieman. Mutta niin vähän, että Don pääsee jatkamaan teeskentelyä itselleen ja muille. Hän ei koskaan anna itsestään mitään. Hänen työtapansa on asettua ihmisten mieleen, mutta tämä on kaikki roolia, ja rooleissa hän on hyvä. Sitten kun hän lopulta ammentaa ideoinnissa omasta elämästään Hershey's-kampanjaa tehdessään, hän saa potkut.

Lopulta hän lähtee kliseisti pakoon, luullessaan ehkä etsivänsä itseään. Oikeasti hän halusi vain kadota tuskin tuntemansa naisen kanssa, kenties aloittaa taas uutena ihmisenä. Don yritti samaa Rachel Menkenin kanssa jo kolmannella kaudella, mutta koska Rachel ei ollut hullu, hän ei suostunut. Don pakeni loppuun saakka, kunnes rannikolta toiselle paettuaan löysi ainakin näennäisesti rauhan viimeisen jakson retriististä.

Mutta Mad Men ei olisi Mad Men ilman lopun HELVETILLISTÄ NEROUTTA. Don istuu lootusasennossa ja Tyyni Valtameri kuohuu taustalla. Gurun johdolla he hokevat "ommmmmm", ja Don hymyilee ensimmäistä kertaa aikoihin. Suora leikkaus ilmeisesti autenttiseen 1960-luvun Coca-Cola-mainokseen, joka ryöstökalastaa hippiaatetta todella härskisti.

Katsoja jää miettimään, palasiko Don tekemään haaveilemansa kokismainoksen (itse en tätä usko), vai halusivatko käsikirjoittajat vain ironisoida sitä, miten mainosala ottaa kaikki aidot ja vahvat tunteet ja ilmiöt käsittelyynsä, ja tekee niistä jonkun globaalin brändin jatkeita.

Helppo sanoa: PALVON.

Bonarina näädimmät näädät top 3:
1. Duck Phillips
2. Peter Campbell
3. Jim Cutler / Harry Crane (jaettu)

**EI SPOILEREITA**

On ollut hiljaista täällä blogissa. Kiirusta pitää ja iltaisin on tullut kirjoiteltua muita juttuja. Joka tapauksessa, televisiota on silti tullut katsottua, tosin lähinnä suoratoistopuolta. Monta sarjaa on mennyt sellaisissa kädenlämpimissä, tai korkeintaan hieman innostuneissa tunnelmissa. Sillan neloskaudesta voisin sanoa sen verran, että se rikosjuoni ei oikein jaksanut innostaa, mutta Sagan tarinan loppuunkuljetus oli toteutettu hienosti ja hyvällä maulla. Suht ehjä neljän kauden draaman kaari, vaikka kahdella viimeisellä kaudella sitä suuremmin lähdettiin kehittämään.

Tämä kirjoitus käsittelee nyt kuitenkin Altered Carbon -nimistä TV-sarjaa, jonka Netflix on maksanut omasta pussistaan, ja joka pullahti pihalle tuossa kuukausi sitten. Sarja perustuu Richard K. Morganin samannimiseen romaaniin, jota en häpeäkseni ole lukenut, vaikka nimen olenkin kuullut ennen TV-sarjan ilmaantumista. Sarjan faneille minulla on sikäli hyviä uutisia, että Morgan kirjoitti romaaniin kaksi jatko-osaa.

Sarja kertoo Takeshi Kovacs -nimisestä entistä YK:n erikoisjoukkojen sotilaasta, jonka keho on tapettu rangaistuksena kapinallisuudesta, herätetty 250 vuoden jälkeen ja laitettu uuteen kehoon (eli "sukkaan", tai englanniksi "sleeve":n). Herätyksestä ja uudesta kehosta vastaa maapallon yläluokkaan (kirjaimellisesti, rikkaat asuvat kilometrejä korkeiden talojen yläkerroksissa pilvien päällä) kuuluva mies, joka haluaa, että Takeshi Kovacs ratkaisee hänen murhansa. Rikkailla on "sukkia" riittämiin, ja mielen sisältävästä metallidisketistäkin otetaan varmuuskopio muutaman tunnin välein, joten kuolema ei ollut kovin pitkäkestoinen. Silti Takeshin pitää selvittää murha.

Koska tämän kirjoituksen tarkoituksena on suositella ko. sarjaa, en mene juoneen sen syvemmälle. Sarja on viehättävällä tavalla cyberpunk-henkinen. Ei siis sellainen ylitehty William Gibsonin Neuromancer-kopio, vaan enemmänkin Strange Days -elokuva siirrettynä tulevaisuuteen. Tietoverkot ja ihmisyyden olemus ovat kuitenkin sarjan ytimessä.

Vaikka sarja on toisaalta melko toimintavetoinen, se onnistuu myös pohtimaan ja kommentoimaan. Takeshi Kovacs taistelee todellisuudessa ja virtuaalitodellisuudessa, veri lentää ja raajojakin irtoaa, mutta sarja keskustelee myös valta-asemasta, uskonnosta, ihmismielestä ja teknologian ja inhimillisyyden rajapinnasta. Erityisesti sarja keskustelee siitä, mitä kuolemattomuus on, mitä erittäin vanhaksi eläminen tekee ihmismielelle. Tähän puoleen myös liittyy sarjan rumin, naisiin kohdistuva väkivalta. Mielestäni se alleviivaa pointtia, mutta ymmärrän muutkin tulkinnat.

Scifi-aste on kuitenkin melko korkea, eli mistään porttihuumeesta scifin pariin ei ole kyse, tätä katsoessa pitää olla jonkin verran historiaa lajin parissa. Muuten vaarana on käsitteiden lentäminen yli hilseen, tai vähintäänkin realismin kaipuu.

Pääosaa esittää Joel Kinnaman, josta tuli House of Cardsin kahden edellisen kauden ja tämän sarjan myötä yksi suosikkinäyttelijöistäni. Jälkiä jättämättä -sarjassa mies oli loisti myös, niinkin hyvin, etten sen perusteella kuvitellut hänen voivan esittää kovin maskuliinista hahmoa, kunnes House of Cardsin republikaanipresidenttiehdokas marssi ruutuun. Altered Carbonissa Kinnamanin hahmo on yksiulotteisempi supersankari, mutta jotenkin Kinnamanin jokamieheys tuo hahmoon lämpöä. Puntilla hän on ainakin käynyt Jälkiä jättämättä -sarjan jälkeen paljon, sen verran REVITTY on yläkroppa nykyisin.

Mutta siis: Pidin tästä sarjasta erittäin paljon. Päätin jättää näin painavan puoltavan äänen, koska olen yllätyksekseni lukenut, miten monet ovat jättäneet sarjan kesken. Joidenkin mielestä liikaa väkivaltaa, joidenkin mielestä sitten varmaan liian scifi. Minusta tämä on onnistunut sekoitus toimintaa, juonta, scifi-elementtejä, ihmissuhteita ja huumoria – sillä ei tämä tosiaan NIIN hard core -scifiä ole, etteikö siellä panemaan päästäisi. Ja rakastutaan tietysti myös, ja kaivataan kauan sitten kuollutta rakasta.

Luulen ja toivon, että Netflix tekee sarjalle jatkoa.

Tulipa siis lokakuustakin musavisaton kuukausi blogissa. Surullista. Olen kirjoitellut muuta, ja töitä on ollut paljon, joten blogi on ollut kärsijöiden listalla, koska perheajasta ei tingitä, sen tietävät kaikki.

Televisiota olen kuitenkin ehtinyt katsoa - ja tässä viikonlopun yli jopa niin paljon, että saimme puolisoni kanssa tankattua Stranger Thingsin toisen tuotantokauden maaliin. Jaksoja on yhdeksän ja kesto siinä 45-50 minuutin huitteilla, joten mikään valtava maraton tuo ei ollut.

*Tämä arvio sisältää spoilereita*

Ensimmäisestäkin kaudesta pidin, vaikka arviossa näköjään moitinkin toisen kauden petaamista käsikirjoituksessa. Muutenkin en tuntunut olevan oikein varma miten hyvä se kahdeksan jakson rypistys sitten oli.

Hauska huomata, että mielikuvani olivat oikeita, sillä olen tässä kuluvan vuorokauden aikana hokenut kaikille jotka jaksavat kuunnella, että tämä toinen kausi oli parempi kuin edellinen.

Periaattessa vahvuudet ovat samoja – kasarileffojen lämmin ja sopivan vähän pelottava fantasiatorttu maustettuna rakkauden ja ystävyyden teemoilla – mutta jotenkin kaikki tuntuu toimivan hieman paremmin.

Minusta tärkein 1980-luvun Spielberg-leffoista kopioitu juttu on kuitenkin käsikirjoituksen tapa optimoida jokaisen kohtauksen jännittävyys, hyvä fiilis ja draamallinen vaikutus. Tavallaan ratkaisut ovat hölmöjä, mutta sen antaa katsojana myhäillen anteeksi, koska hölmöä ratkaisua seuranneet tapahtumat ovat niin MÄSSYJÄ.

Ehkä toisen kauden määritti minulle paremmaksi se, että orastavia ihmissuhteita kuvattiin enemmän kuin ensimmäisellä kaudella. Olen vannoutunut college-leffojen ystävä, ja nupullaan olevan rakkauden kömpelöitä ensiaskeleita on vastustamattoman mielenkiintoista seurata. ST 2:lle pitää antaa pisteitä myös siitä, että draamalliset ratkaisut rakkaussuhteissa eivät edelleenkään noudata niitä tutuimpia kaavoja: Kaunis ylisuorittajatyttö päätyi sittenkin yhteen sen ujon friikin kanssa, mutta ei vaikuta kovin tyytyväiseltä, koska tämän viehättävä friikkiys näyttäytyy heti suhteen harjoitteluvaiheessa sisäänpäinkääntyneeltä nuhjaamiselta.

Mitä jos analysoinkin Nancyn ja Jonathanin suhdetta? Tässä arviossa ei tule enää mitään muuta? Siis että rikas bemarikakara Steve Harrington onkin lämmin ja auttavainen unelmavävy, joka ei post-traumaattiselta stressiltään kyennyt avautumaan Nancylle, joka lähti saman tien road tripille Jonathanin ruosteisella Chevyllä (nyt joku tulee korjaamaan sen auton oikean merkin).

Mehukas, mehukas suhdekoukero. Ja oli ne lastenkin ihastukset toteutettu luontevasti.

Hienoa ihmissuhdekuvausta jatkettiin sekä El/Janen ja Hopperin että Hopperin ja Joyce Buyersin välillä. Kuin vaivihkaa Duffer Brothersit väistävätkin niiden Matrix-veljesten ansat, eli täydellisen ymmärtämättömyyden draamasta. Toki Matrixin juonikin meni ihan paskavelliksi ekan osan jälkeen, mutta se ei liity tähän.

Näitä suhdeasioita vasten ei olekaan ihme, ettei itse mörköjuonen tarvitse olla NIIN kova toimiakseen. Demogorgon-koirat ovat lopulta aika paskoja vihollisia, ja pääpahasta ei oikein ota selvää, vaikka Willin käyttö pahiksena olikin helvetin nerokas veto. El/Janen "siskon" sivujuoni oli minusta mielenkiintoinen, ja dramaturgisesti oli tärkeää Janelle annettava paikka palata näyttävästi.

Lempihahmoihini kuuluu myös paidaton panomies, joka polttaa röökiä ja kuuntelee Metallican Four Horsemenia samalla kun pistää hiuslakkaa fledaan. Sitten armeijakuri-faija tulee ja vetää turpaan, ja BOOM, hahmon tausta syvenee kuin sen pahiksen rakentama kuilu.

Tein siis tässä arvioni aikana sen huomion, että Duffer Brothersien vahvuus on erityisesti hienoissa hahmoissa ja hahmojen suhteissa, vaikka he osaavatkin pelata myös aikakausiviittauksilla ja sopivasti pelottavilla möröillä. Upsidedown worldin leijailevat tuhka-lumi-hiutaleet toimivat hienosti, muuten.

Pakko mainita vielä erikseen hauska kasaripastissius, kun lähtevien autojen on AINA pakko ruopia helvetisti kiitäessään kohti seuraavaa mestaa. Diggasin.

Eihän tämä tähän lopu, vielä on paikkoja palata leijuvien hiutaleiden maahan, eikä Janen kaikkia sisko-velipuolia ole vielä nähty. Luultavasti joku heistä osoittautuu vielä pahikseksi. Ja ne mainitut ihmissuhteetkin ovat vielä ihan "auki".

Nautin. Tänään puhuimme Facebookissa skaalasta, jossa toisessa päässä on viihteellisyys ja toisessa taiteellisuus. Stranger Things 2:n arvot ovat ehdottomasti viihteessä, loistava arvosana. Mutta kyllä siinä taiteellista kunnianhimoakin on, vaikkei sitä ESIMERKIKSI Twin Peaksin kolmoskauteen voi verrata ikinä missään.

Tulen ja jään laulu on vihdoin kaartumassa kohti maalisuoraa – ainakin audiovisuaalisessa muodossa.

Tämä kirjoitus sisältää törkeän paljon spoilereita sekä omia ja  muualta luettuja spekulaatioita siitä, mitä tv-sarjan viimeisellä kaudella tapahtuu.

Älä siis lue tästä eteenpäin, jos et ole katsonut 7. kautta loppuun.

Nyt on varoitettu tarpeeksi. Jos vieläkin luet ja tulet puhumaan minulle spoilaamisesta, niin voin sanoa että ihan oma syy.

Tuntuu, että se mitä aion sanoa kauden laadusta on sanottu jo monessa muussakin paikassa. Mutta sanon kuitenkin:

Huomaa, että tiimi joutuu operoimaan ilman George R. R.:n laajaa tekstipohjaa. Tarina kertoo, että Martin on toimittanut sarjan tuottajille ranskalaisilla viivoilla luonnosteltuna kirjasarjan lopputapahtumat. Näiden pohjalta tuottajat rupeavat sitten purkamaan tarinan avonaisia lankoja, joita on käsittämättömän paljon.

Toki myös edellinen kausi edettiin ilman romaania, mutta Winds of Winteristä Martinilla on huhujen mukaan käytännössä kokonainen kirja valmiina, jonka viimeistelyä hän ei ole saanut valmiiksi. Mutta 6. kausi myös erosi niiltä osin kirjojen tapahtumista kuin mitä 5. kirjan lopusta ehti selvitä.

Ah, ennen kuin eksyn tähän vanhaan kunnon kirja vs. sarja -ikiliikkujaan, totean että oli hyvä että päätin ryhtyä katsomaan sarjaa viidennen kirjan jälkeen, enkä odottaa loppuja kirjoja kuten aluksi olin suunnitellut. Itse asiassa tässä vaiheessa minusta tuntuu, että R. R. aikoo julkaista loput kaksi kirjaa vasta kun tv-sarjan viimeinen kausi on näytetty, ihan vaan selkeydenkin vuoksi.

Lupaan, en mainitse enää kirjoja. En pysty pitämään tätä lupausta.

Mutta siis, 7. kauden seitsemässä jaksossa yritettiin päästä lähemmäs loppuratkaisua, mikä se sitten ikinä tulee olemaankaan. Siitä seurasi ongelmia, jotka tekivät kaudesta huomattavan erilaisen aikaisempiin verrattuna (ja myös verrattuna *tiedättekyllämihinjoitaenenäämainitse*. Game of Thronesille tunnusomainen viipyily ja runsaus oli poissa, tilalla oli pikakelausta taisteluiden yli, teleporttailua ympäri Westerosia ja yleistä ryntäilyn makua.

Tapahtumia oli lunastettu niin pitkään, että tuskinpa fanit jäivät dramaturgian hätäistä tyyliä murehtimaan, mutta jos tunnesidettä henkilöhahmoihin ja valtavaa määrää taustatietoa Westerosista ei olisi tankattu katsojien kalloihin kuudella ensimmäisellä kaudella, ei tämän kauden ryntäilyä olisi kestänyt kukaan.

Onneksi viimeisessä jaksossa päästiin sentään katsomaan kun Arya laskee Littlefingeristä veret pois, muuten ihmisten välisiä yllätyskäänteitä olisi koko kaudella ollut kovin vähän. Suurimmaksi rakennettu yllätys, eli Lannisterien armeijan siirtäminen kohti Highgardenia Casterly Rockin puolustamisen sijaan käytiin tarinallisesti Tyrionin väärin osuneen spekulaation taustakuvituksena. Samoin Martellien ja Dornen väen laivastojen upottaminen oli aivan kuin merkintä kursiivissa, jolla ei lopulta ollut mitään todellista vaikutusta Daenerysin toimintaan, vaikka tarina kovasti uskotteli, että se tasasi Lannisterien ja Targaryenien mahdollisuudet.

Vittu, mainitsen nyt ne kirjat, mutta niihin perustuvilla kausilla en koskaan kyseenalaistanut syy-seuraussuhteita, mutta tällä kaudella useinkin. Miksei Daenerys lentänyt lohikäärmeellä katsomaan white walkereita? Sarjan logiikalla tähän olisi kulunut puolisen tuntia. Entä missä päin Dragonstonea se 10 000 ukon Dothraki-lauma paimentaa hevosineen? Tai missä Unsullied olivat ennen kuin lähtivät Casterly Rockiin? Ja mikseivät alun alkaenkin oikaisseet mantereen kautta? No joo, osaan näistä saattaisi saada loogisen vastauksen, ja toisaalta tässä oli vain osa asioista jotka kiusasivat.

Toki minä sen ymmärrän ettei tätäkin kautta venytetty 10 jakson mittaiseksi, vaikka tarinassa aineksia siihen olisi helposti ollutkin. Tunnin huitteille kestävät jaksot on kuvattu hulppeissa lokaatioissa ympäri maailmaa, ja joka jakson budjetti on varmaan enemmän kuin 10 Suomi-leffan yhteensä.

Viimeinen tynkäkausi onkin sitten enää kuuden jakson mittainen. Joku nousee Iron Thronelle ja sitten odotellaan spin offeja. Tällä tietoa lopetusta päästään ahmimaan aikaisintaan 2018 loppupuolella.

SPEKULOIDAANPA VÄHÄN. 

Nörttimannaa satoi eniten silloin, kun Daenerys näytti kannunsa lähti sotimaan lohikäärmeidensä kanssa. Ensiesiintyminen Lannisterien armeijan kimpussa oli ihana, ja jakson loppukohtaus haavoittuneen Drogonin kanssa rannalla oli kauden parhaita. TOKI loppu sisälsi myös yhden monista epäuskottavuuksista: Brom pelastaa Jaimen lieskojen tieltä veteen, miehet tippuvat parin metrin päähän rannasta ja uppoavat sitten syvälle pohjaan.

Lohikäärmeisiin liittyy paljon spekulaatioita. Jon Snow eli Aegon Targaryen olisi looginen toinen ratsastaja, varsinkin nyt kun seitsemän jakson molemmipuolinen vonkaaminen päätettiin onnistuneesti hyttiseksiin. Mutta Daenerysin veljenpojalla on sukuvelvoitettakin, jonka lohikäärmeet tietysti tunnistavatkin.

Kolmas lohikäärme menetettiin Night Kingille, mutta sitä ennen mietin, voisiko Tyrion olla kolmas ratsastaja? Hänen sukutaustansa on nimittäin kiistanalainen. Toki Tyrionin isä vihasi poikaansa siksi, että hänen vaimonsa kuoli synnyttäessään lyhytkasvuista lastaan, mutta liittyykö tähän muutakin? Eikö Tyrionin isä sanonut tälle ennen kuolemaansa, ettei Tyrion ole hänen poikansa? Tarkoittiko Tywin, että Tyrion ei ole hänen poikansa, koska hän ei todella ole Tyrionin isä? Raiskattiinko Joanna Lannister Targaryenien toimesta?

Entä sitten sarjan tympein hahmo Bran Stark. Suosittu faniteoria Redditissä väittää, että Bran olisi Night King, ja että tämän pystyisi päättelemään nimenomaan Night Kingin kasvonpiirteistä. Loogista syytä tälle on vaikea keksiä, ellei sitten ajattele, että Three Eyed Raven on nähnyt viisaudessaan ihmisen suurimpana vihollisena koko valtakunnalle, ja että nämä täytyy putsata pöydältä. Tuskin näin, koska eihän Lannisterien valtakunta mikään uhka ekologiselle systeemilleole, eikä Westerosissa ole orjuuttakaan.

Tarinallisena kulkuneuvona kaiken nähnyt hahmo on tietysti hyödyllinen, hänen suullaan voi kertoa vaikka mitä, ei tarvitse näyttää. Night Kingin lisäksi Brania on ehdotettu myös Brandon the Builderiksi, joka rakensi Wallin alun perin. Molempia hän tuskin on. Tai jos on, niin miksei hän samalla olisi kaikki muutkin, todellinen kaikkivaltias.

Mitä viimeisellä kaudella sitten tapahtuu?

Kuulemma R. R.:n alkuperäisessä tarinaluonnoksessa ainakin Jon Snow ja Tyrion olisivat viimeisiä pystyssä. Tietysti altavastaajat, äpärä ja isänsä ja siskonsa hyljeksimä lyhytkasvuinen humoristi, ovat draamanjanoiselle herkullisimpia voittajia.

Tarinallisesti se, että Cersei jättää armeijansa King's Landingiin ja odottelee Golden Companya Braavosista ei ollut mitenkään yllättävää. En sitten tiedä mitä se hänen kannaltaan muuttaa, mutten hetkeäkään uskonut, että hän lähtisi oikeasti kuolleita vastaan taistelemaan.

Jos Jaime nyt pääsee Pohjoiseen, tietävät Daenerys ja liittolaisensakin kohta mikä on homman nimi. Itse luulen, että Jaime tapetaan heti seuraavan kauden alussa. Siinä olisi riittävän iso veriuhri yllätyksistä bensaa saavalle juonelle.

Cersein tiedemies-maagi-avustaja oli kiinnostunut white walkerin kädestä. Mahtaako miehellä olla mielessään jotain, mikä auttaa Lannistereja voittamaan epäkuolleiden armeijan, mistä syystä Cersei antaa itsevarmasti Daenerysin porukan kuolla ensin epäkuolleiden käsissä?

Se olisi kyllä antiklimaattisin kaikista mahdollisista lopuista: Lannisterit vastaan white walkerit. Cersei perustaa onnellisen kuningaskunnan, Pohjoinen on täynnä ruumiita jotka talvi säilöö syväjäässä kevään tuloon asti.

Melisandre tulee takaisin. Hän on mm. ennustanut, että Gendry tulee "nostamaan ja kaatamaan kuninkaita". Davos Seaworthilla oli myös rooli ennustuksissa.

Onko Cersei oikeasti raskaana? Muuttaako se mitään? Entä onko Jon Snow'n Targaryen-siemen riittävän vahvaa pistääkseen Danylle vielä "PULLAN UUNIIN", vaikka noita olisikin hänet kironnut.

Night Kingin lohikäärme. Pystyykö Daenerys sittenkin saamaan lapseensa yhteyden ja kääntämään tämän Night Kingiä vastaan? Onko sininen tuli kuumaa vai kylmää?

Ja vielä lopuksi: Kirjasarjan (noniin) nimi on "A Song of Ice and Fire". Ovatko Jon ja Daenerys jää ja tuli? Vai ovatko molemmat elementit läsnä Jonissa itsessään - Targaryenissä joka on Pohjoisen kuningas?

Vai kuvaako nimi lämminveristen ja kuolleiden viimeistä taistelua? Ja miksi se olisi viimeinen taistelu, kun ihmisetkään eivät pääse yhteisymmärrykseen keskenään?

Tein vasta tätä kevyttä arviointia varten hiukan taustatyötä Big Little Lies -sarjasta. En tainnut katsoa alkutekstejä kovin tarkasti, kun en huomannut, että käsikirjoittaja ja "luoja" on itse tv-sarjojen kultasormi David E. Kelley. Tosin jos ihan totta puhutaan en osaisi tästä lonkalta heittää yhtään Kelleyn sarjaa, vaikka varmasti NE KAIKKI PARHAAT ovat hänen. Nimi on joka tapauksessa tuttu.

Big Little Lies perustuu Liane Moriartyn romaaniin. Seitseonsainen sarja on sopiva mitta romaanin tapahtumien kuvaamiselle, sillä leffoista tuttua typistämistä tai joistain pidemmistä sarjoista tuttua venyttelyä ei esiintynyt. Tosin dramatisoinnin on tehnyt hra Kelley, joten voi olla, että se romaani on joku kahden pennin kioskikirja josta TÄMÄ KULTASORMI JONKA YHTÄÄN MUUTA SARJAA EN OSAA TÄSSÄ NIMETÄ on sitten taikonut hienon kokonaistaideteoksen.

Lähdin sarjan kelkkaan siksi, että HBO mainosti sitä päin persettä koodatussa sovelluksessaan, ja koska siinä oli niin loistavia näyttelijöitä. Tai sanotaanko, että Nicole Kidmanin ja Reese Witherspoonin kanssa lähtisin heikommillakin ennakko-odotuksilla ladatun sarjan kyytiin, mutta lisätään mukaan vielä Laura Dern, Alexander Skarsgård ja Zoë Kravitz, niin markkinointitekstien kirjoittaja voi kerrankin oikeutetusti puhua TÄHTIKATTAUKSESTA. Tai en tiedä onko Kravitz suuri näyttelijätähti ainakaan vielä, mutta vanhempansa ovat Lenny Kravitzista tuttu Lenny Kravitz, ja Bill Cosby Show'sta tuttu Lisa Bonet.

Sanotaanko tässä vaiheessa, että en varmaankaan jaksa lukea tätä jälkeenpäin, joten jos kirjoitan Little Big Lies tai Big White Lies, niin tietäkää, että tarkoitan Big Little Liesiä.

Tärkeää osaa elokuvassa näyttelevät myös Montereyn rantamaisemat. Pacific Coastal Highwayn (sen verran keulin että käyty) sillat ja mutkitteleva tie, rantakalliot ja aallot heijastelevat Witherspoonin näyttelemän Madeleinen, Kidmanin näyttelemän Celesten ja Shailene Woodleyn näyttelemän Janen sisäisiä tyrskyjä. Olipas virallisen oloisesti sanottu. En yritä tässä tehdä mitään kahden pennin Hesari-arviota (en muuten lukenut sitä vielä, ettei tämä kirjoitus spoilaantuisi), mutta aalloilla ja rannoilla tosiaan ON iso rooli.

Nyt mennään hiukan tarinaan, joten jos haluat yllättyä, älä lue eteenpäin. Suosittelen sarjaa erittäin lämpimästi.

*** TÄSTÄ ETEENPÄIN SPOILEREITA ***
Hyvinvoivan ja vauraan amerikkalaisen pikkukaupungin pinnan alla kyteviä roihuja on kuvattu tv:ssä ja kirjallisuudessa paljonkin. Big Little Lies liittyy tähän jengiin, mutta se kuvaa myös selviytymistä ja väkivallan (perhe- ja muun) vaikutusta ihmiseen.

Periaatteessa siis kolmella päähenkilöllä on kaikilla sisällään paljon paskaa, vaikka päällisin puolin kaikki on ihanaa rikasta, valkoista Kaliforniaa. Lapset viedään uusilla katumaastureilla kouluun ja synttäreillä mennään katsomaan Frozenia pikkubussilla.

Mieleenjäävin sarjan traumoista on Celesten perheidylli, jota aviomiehen väkivalta ja väkivaltaisesta seksistä saamat kiksit varjostavat. Mutta koska "Perry on oikeasti hyvä aviomies", ei Celeste halua tehdä pienelle väkivaltafetisille ja ajoittaiselle kuristamiselle ja hakkaamiselle mitään. Kun kaikki on muuten kunnossa!

Kidman näyttelee törkeän hienosti vahvaa, mutta niin niin haurasta naista, joka pikku hiljaa ottaa elämänsä takaisin omaan haltuunsa. Skarsgård taas on yksi tv-historian vittumaisimmista hahmoista väkivaltapanoja rakastavana bisnesmiehenä, joka aidosti kuvittelee olevansa hyvä isä. Joistain jaksoista jäi Perryn ja Celesten kodin ahdistus päälle, ja ihmettelin koiria lenkittäessäni miksi tuntuu niin pahalta. Mutta se oli Perryn luoma fiilis. Todella onnistunut, aito hahmo. Pelottava, limainen, karsea, vittumainen.

Rakastuin Reese Witherspooniin Walk the Line -leffassa June Carter Cashina. Big Little Liesissä Witherspoon on tavallaan typecastattu hiukan samanlaiseen rooliin, mutta topakkuus paljastuu lopulta vain kuoreksi.

Johtuu ehkä kahden kanssanäyttelijän vahvuudesta, mutta Janen raiskaustrauma ei saanut ollenkaan niin ihan alle menevää käsittelyä Shailene Woodleyn kanavoimana. En oikein osannut erottaa, oliko hahmon pääilme näyttelijän oma ilme, vai yritys olla Jane. Ihan kelpo työtä se oli, mutta kun Kidman ja Witherspoon ovat LOISTAVIA.

Tarinan rakenne oli jotenkin romaanimainen. Mutta ei huonolla tavalla. Kuulustelukohtauksissa sivuhenkilöt pääsivät ikään kuin voice overina avaamaan päähenkilöiden luonteita ja taustoja. Katsojalle sen arvuuttelu, kenet alkukohtauksessa tapettiin ja kuka hänet tappoi toimii oivana lisäjännitteenä eteenpäin mentäessä. Ehkä draaman sääntöihin tottuneet aivot yrittivät lukea sarjaa jotenkin eri tavalla, kun koko homman pohjalla oli näennäisesti murhamysteeri, mikä taas teki kokemuksesta sopivan hämmentävän.

Mahtava sivuhahmo on myös Madeleinen tytär, joka luukutti kännykästään laadukasta musiikkia kaikissa tilanteissa. Toki se, että 9-vuotias ostaisi mp3-tiedostoja on täysin mielipuolinen ajatus, mutta ilmeisesti eräs omenafirma oli halunnut sponsoroida tiedostokauppaansa. Kyllähän me kaikki tiedetään mikä palvelu ko. musafani-lapselle olisi se kätevin ja todennäköisin valinta.

Mutta siis: Big Little Lies pääsi mahtavalla tavalla yllättämään. Vauraassa kaupungissa tapahtuneesta murhasta kertova sarja muuttuikin suht väkeväksi tripiksi kotiväkivallasta selviytymiseen ja kulissien ylläpidon raskauteen.

Naisten katseet viimeisessä kohtauksessa rannalla kertoivat niin paljon.

Koska on maamme 99. itsenäisyyspäivä, kirjoitan teille nyt amerikkalaisesta robottien tietoisuutta käsittelevästä tv-sarjasta. Aasinsilta on niin ilmeinen, niin ilmeinen.

Westworld on 1970-luvulla ilmestyneeseen elokuvaan perustuva tv-sarja. Alkuperäisen elokuvan on käsikirjoittanut Jurassic Parkeistakin tuttu Michael Crichton. Nyt HBO:lla nähdyn version ovat Crichtonin käsikirjoituksen pohjalta luoneet Jonathan Nolan ja Lisa Joy.

Katsoin eilen ensimmäisen kauden loppuun. KERRANKIN viimeinen jakso lunasti kauden aikana kasattuja odotuksia! En tosin yleensä pidä Suuriin Paljastuksiin perustuvasta käsikirjoittamisesta, mutta Westworldissa tapahtuu niin paljon muutakin, ettei pelkkien yllätysten varaan tarvinnut rakentaa.

Mutta oli se loppu hieno, voi saatana. Anteeksi ranskani. Lännen teemapuiston saluunasta löytyvä automaattipiano soittelee versioita tunnetuista pop- ja rock-kappaleista. Radioheadia kuultiin ainakin kahdesti, sillä feikkimaailman pinnallisuutta pohtineessa jaksossa piano jauhoi Fake Plastic Treesiä. Eilen katsomassani finaalissa sen sijaan pauhasi - ITSEOIKEUTETUSTI - Exit Music (for a film), joka väräytti kylmikset iholle, tietysti yhdessä loppujakson tapahtumien kanssa.

En nyt sitten spoilaa tässä tekstissä mitään, vaikka ihan paria ekan jakson jälkeistä tapahtumaa saatankin sivuta. Kivulias päätös, mutta ihan lukijaystävällisyydestä tämä.

Westworld kertoo jossain määrittelemättömässä tulevaisuudessa sijaitsevasta villin lännen teemapuistosta, johon ihmiset saapuvat "etsimään itseään", eli ammuskelemaan ja panemaan holtittomasti.

Puistoon on luotu "isänniksi" laaja joukko robotteja, jotka elävät heille annettua tarinaa Groundhog Day -tyylisessä luupissa niin kauan kunnes joku vieras ohjaa heidän toimintaansa muuhun suuntaan. Tapetut robotit siistitään puiston huoltotiloissa, jossa roboteilta myös kysellään analyysejä tapahtumista ja säädetään luonteenpiirteitä ja ulkonäköä.

Tätä kirjoittaessani tajuan, että kirjoitukseni sisällön kannalta ei haittaa, vaikken spoilaa tapahtumia. Itse asiassa taisin jo kolmannen jakson jälkeen nähdä jonkun linkkaamaan Reddit-ketjun, jossa osa viimeisen jakson tapahtumista osattiin ennustaa. Voi olla, että tapahtumat pystyi tarkistamaan siitä 70-luvun leffasta, en tiedä... Joka tapauksessa tässä sarjassa on niin paljon muitakin tasoi, ettei sarjasta kirjoittaminen jää pelkäksi juonen arvioinniksi.

Westworldin varsinainen teema ei ole sci-fi-lukijoille uusi. Etenkin Philip K. Dickin kirjoja lukeneet ovat tutustuneet robottien tietoisuudesta kumpuaviin ongelmiin (Do Androids Dream of Electric Sheep?, eli Blade Runner nyt etunenässä). Onko roboteilla oma tahto? Westworldin robotit läpäisivät Turingin testin jo aikaisessa vaiheessa, Anthony Hopkinsin loistavasti näyttelemän puiston luojan mukaan. Mutta vasta kun Hopkinsin esittämän Fordin yhtiökumppani Arnold loi roboteille muistot, ne tulivat tietoisiksi asemastaan. Tosin vasta pikku hiljaa.

Ihmiset mässäilevät kipua tuntevien robottien kustannuksella. Voiko sitä verrata eurooppalaisiin kolonialisteihin ja eri mantereiden alkuasukkaisiin? Ovatko "isännät" tulevaisuuden mustia orjia? Ts., onko roboteilla ihmisoikeudet - tai mikä määrittelee ihmisyyden? Tietoisuus? Kyky tuntea?

Teemasta on tullut ajan kuluessa ajankohtaisempi. 1970-luvulla se oli kauas näkevien mielten pohdintaa, mutta robottien ja tekoälyn kehitys on 2016 siinä pisteessä, että ihmiskunta joutuu kohta pohtimaan Westworldin ongelmia tosissaan. Sattumalta rupesin juuri lukemaan Robert Heinleinin kirjaa Stranger in a Strange World, joka kertoo Marsista Maahan saapuvasta humanoidista, joka ei ole koskaan nähnyt ihmistä.

Koska Westworld on HBO:n tämän syksyn Vakava Spektaakkeli Sarja, sen tuotantoon on laitettu ehkä biljardi dollaria. Tämän huomaa. Kaikki näyttää upealta, pelkkä musiikkibudjetti on isompi kuin kaikki mitä Yle on kaatanut Sorjoseen, alkutunnari on varmaan ollut kalliimpi kuin kaikki koskaan tehdyt suomalaiset tv-sarjat yhteensä.

Ja näyttelijät: Kuten mainittua, Anthony Hopkins on loistava puiston salaperäisenä ja omapäisenä perustajana, joka haluaa tehdä vielä yhden tarinan ennen väistymistään. Ed Harris on salaperäinen mustahattu, joka haluaa pelata puiston ns. läpi. Evan Rachel Wood on Dolores, joka herää alistuvan maatilan tyttären roolistaan huomaamaan, että koko hänen elämänsä valhetta.

Sarjan keskivaiheilla enimmäisten jaksojen aiheuttama valtava innostus laimeni hieman. Olin rakastunut sarjan maailmaan, ostin sen täysin. Hieno luomus. Sitten kului pari jaksoa, että tarina ei oikein kulkenut eteenpäin, kunnes se riuhtaistiin taas eteenpäin kohti lopun räjähdystä. Kuten alussa totesin, en oikeastaan pidä suuriin paljastuksiin perustuvista juonirakenteista, mutta Westworldin käsikirjoittajat todella onnistuivat viemään homman maaliin niin, että video on demand -kansa ryntää sosiaaliseen mediaan kirjoittamaan kapitaaleilla.

Toinen kausi tästäkin on ilmeisesti tulossa. Käsikirjoitus antaa sille hyvin tilaa. Ikävä kyllä sarjan pointti tuli selväksi jo tästä kaudesta, ja jatkossa tullaan luultavasti keskittymään enemmän Jännittävän Toiminta-Sci-Fi:n tekemiseen.

Katsomisen arvoinen, ehdottomasti, vaikkei top 5 -kamaa olekaan.

Oijoi, The Crown.

The Crown.

Oh, The Crown.

Enpä olisi uskonut, että sarja Englannin kuningattaresta voisi olla näin mielenkiintoinen. En ole varsinaisesti kuninkaallisten fani, ja kyseinen instituutio kaikissa olomuodoissaan tuntuu vain elähtäneeltä ja turhalta.

Tämä sarja ei varsinaisesti muuta mielipidettäni asiasta, mutta kuningatar Elisabet II:n (siis hän joka edelleen kansainyhteisöä hallitsee) valtakauden varhaisvaiheisiin 1950-luvulla keskittyvä sarja avaa kyllä uusia ajatusuria kuninkaallisuuteen ja koko monarkian ideaan.

The Crown on aivan käsittämättömän laadukas sarja. Usein katsomisprosessiin liittyi "voi helvetti tää on hieno" -tyyppistä huokailua. Sarjan näkökulmaa en ole koskaan aiemmin televisiossa nähnyt, vaikka tarina periaatteessa onkin samaa juonittelua, ihmissuhteita ja politiikkaa kuin vaikkapa House of Cardsissa.

Mutta yhdistettynä tuoreeseen näkökulmaan, historiallisiin tapahtumiin, hienoon kirjoittamiseen ja laadukkaaseen näyttelijäntyöhön voin puhua kymmenen parhaan koskaan näkemäni sarjan joukkoon kuuluvasta tapauksesta.

Sarjan hienovarainen ja lempeän älykäs tyyli seuraa päähenkilöidensä maailmaa viehättävästi. Miten paljon sellaista joutuu monarkki ottamaan huomioon, jota hyperindividualistinen valkoinen sosiaalidemokratiassa elävä hetero ei koskaan tule ajatelleeksikaan. Miten kaukana hän on alamaisistaan, ja miten tietoinen hän on etäisyyden tarpeellisuudesta valtansa sinetöijänä.

Saatoin myös hieman ihastua Claire Foyn esittämään kuningattareen. Niin herkkä ja vakava! Niin valtava paino harteilla! Miten macho-Philip ei tajua?????

Toisen maailmansodan jälkeen Isolta-Britannialta oli kuohittu imperialismin ajan valta pois. Murenevan entisen suurvallan fasadia piti pystyssä pääministeriksi uudelleen valittu Winston Churchill, jota John Lithgow esittää suorastaan herkutellen - joskus lipsuen Kolmas kivi auringosta -hahmonsa puolelle.

Miten nyt vielä osaisin kertoa miksi tämä on niin hieno sarja... taisin jo mainita, että kaikki tukee kaikkea. Kaikki on hienostunutta. Hovin juonittelu on kylmää. Upporikas monarkki ei ole kovin läheinen lapsilleen. Kruunun ja valtion etu tulee ensin, ihmissuhteet vasta sitten. Sarjaan uppoutuessaan saattaa hetkeksi ymmärtää mitä tämä ihminen (maailman pisimpään hallinnut monarkki, muuten) on kuningattaruutensa ensitaipaleella ajatellut, tai joutunut käymään läpi.

Monarkin elämä on eristäytynyttä. Autot liukuvat portista ulos ja toisesta sisään. Balmoralin linnan mailla on tilaa ratsastaa, mutta muita ihmisiä siellä ei näe.

Toisaalta hätkähdyttää, miten vähän kuningattarella on valtaa elämäänsä. "Yksityissihteeri" valitaan talon puolesta, koska joku hierarkian sisälle kehittynyt hierarkia näin vaatii. Hallitus hyväksyy kruunajaispäivän ja kuningaspuolison harrastukset.

Ehkä koskettavin hetki sarjassa oli se, kun Elisabetin isä, kuningas Yrjö saa kruunun veljeltään, joka päätti luopua siitä voidakseen mennä naimisiin rakastamansa eronneen naisen kanssa. Yrjö itki tyttärensä kohtaloa, joka 10-vuotiaana saa yllättäen tietää olevansa kruununperijä. On leppoisaa elellä kuninkaallisessa suvussa kun sinulla ei ole velvollisuuksia. Rahaa ja puitteita riittää, duunia ei. Mutta hallitsijan koko elämä on omistettu kruunulle - ensimmäisen kauden lopussa on jopa epäselvää pystyykö kuningatar ylläpitämään parisuhdetta. Historiaa tunteville ei pääse syntymään cliffhangeria.

Palvon. Rakastan.

The Fall on Allan Cubittin kirjoittama ja ohjaama tv-sarja, joka kertoo Belfastissa asuvasta sadistisesta sarjamurhaajasta ja häntä Lontoosta asti jahtaamaan matkustaneesta etsivästä.

Tämä arvostelu keskittyy sarjan kolmanteen kauteen joka esitettiin BBC:llä pari kuukautta sitten, ja joka on myös saatavilla Netflixistä (oudosti tittelillä Netflix Original, vaikka sarja on tosiaan BBC:n tuottama ja se on esitetty myös televisiossa).

Lupasin jo tuossa, että tämä arvostelu keskittyy kolmanteen kauteen, mutta sanon kuitenkin sen verran, että ensimmäiset kaksi kautta ovat mielestäni loistavaa televisiota, viisi tähteä viidestä, suosittelisin kelle tahansa.

Siksi tämä kolmoskausi olikin melkoinen pettymys.

Kaksi ensimmäistä kautta oli rakennettu ensin kaksoiselämää elävän sarjamurhaaja-perheenisä Paul Spectorin ja häntä jahtaavan Stella Gibsonin esittelyyn, ja sitten hiljalleen kiristyvään verkkoon joka lopulta päättyy onnistuneeseen kiinniottoon. Tai ainakin kiinniottoon.

** Tästä eteenpäin spoilereita **

Kolmas kausi oli siis jo lähtökohtaisesti ongelmallinen. Suosittua tv-sarjaa halutaan jatkaa, vaikka sen tarina on jo loppu.

Tavallaan sarjan kolmas kausi oli johdonmukainen erilaisuudessaan. Murhaajajahti oli vaihtunut jälkipuintiin. Ikävä kyllä kaikki kauden kuuden jakson aikana nähdyt tapahtumat olisi voitu tiivistää yhteen pidempään jaksoon. Tarinaa ei kerta kaikkiaan ollut enää kerrottavaksi!

Toisaalta tämä kausi oli välitila, jonka tarkoituksena on pohjustaa Stella Gibsoniin (jota Gillian Anderson muuten näyttelee loistavasti) keskittyvää neljättä kautta - tai kokonaan omaa sarjaa.

Kausi sortui selitetlyyn murhamies Spectorin persoonan kohdalla. Kaksi ensimmäistä kautta oli jo antanut kuvan miehen häiriintyneisyydestä, lapsuuden traumojen lisäkaivelu oli vain mässäilyä likaisilla yksityiskohdilla.

Jos olet lukenut tähän asti tuon spoilerivaroituksen jälkeen, uskallan pelata avoimin kortein: Ensin 5 jaksoa menee ilman että tapahtuu yhtään mitään, ja sitten tapahtuu kaikki! Ihan tyhjäkäyntiä koko muu kausi - rakenneltiin teemoja oikeussalidraamasta, Spectorin persoonasta (sairaanhoitaja rakastui heti traagiseen hahmoon), koko syytteen hylkäämisestä teknisiin seikkoihin ja teinitytön hajoamiseen. Sitten Gibsonin hoito löytää johtolankoja vanhasta jutusta, Spector sekoaa ja pieksee Gibsonin ja tekee lopulta vähän muutakin.

Sarjoja ei pitäisi jatkaa väkisin. Miksei suoraan spin off Stellasta, vaikka sitten samalla nimellä? Tämä oli venytetty aftermath-jakso. Ei jatkoon.

Seuraava tv-sarja josta blogiin kirjoitan on mitä luultavimmin The Crown, joka on neljän jakson perusteella aivan valtavan hieno. Suosittelen jo ennen tulevaa arviotani. Hienointa telkkua hetkeen.

Tämän 8-osaisen Easyn on ohjannut ja käsikirjoittanut Joe Swanberg. En tule televisiosarjojen arvosteluissa sitä maininneeksi otsikossa, mutta että tiedoksenne. Swanbergin nimi yhdistyy mielessäni mumblecore-leffoihin, mikä tekee järkeä tätä sarjaa katsellessani.

Easy oli kaikin puolin positiivinen yllätys. Olin tainnut ennen sarjan katsomista kuulla vain, että siinä on hyviä ja nimekkäitä näyttelijöitä. Näin onkin, vaikken nyt muista ulkoa kuin Orlando Bloomin ja Marc Maronin. Mutta joka jaksossa on kyllä tuttuja naamoja, jotka paremmin näyttelijöiden nimiä muistava tai edes Googleen vaivautuva arvostelija tässä kertoisi.

Sarja kertoo lyhyesti sanottuna chicagolaisista hipstereistä - ja "hipsterit" tässä kokonaan ilman negatiivisia konnotaatioita. Mutta ei sarjan henkilöitä oikein muuten voi kuvailla. Vai mitä sanotte laittoman mikropanimon perustavista veljeksistä, iPhoneillaan "selfie-taidetta" tekevistä opiskelijoista tai vegaanilesboista?

Easy sai minut jälleen ihastelemaan käsikirjoitusta. Kirjoittamista. Saattaa olla, että dialogi perustuu paljolti improvisaatioon, niin luontevaa se on, mutta joka tapauksessa hahmojen välinen kommunikaatio on yksi sarjan vahvuuksista. Se ei ole mitään päämäärätöntä pölöttämistä niin kuin mumblecore-leffoissa joskus, vaan lyhyiden jaksojen tarinallinen toimivuus rakentuu myös hyvin pitkälti dialogin varaan.

Paitsi ehkä hienossa ryhmäseksi-jaksossa, jossa pariskunta ottaa Tinderistä lapsensa musiikkileikkikoulun opettajan kolmanneksi pyöräksi sänkyynsä. Harvoin näkee niin monisyistä seksikohtausta. Hieno toteutus. Seksi on muutenkin yksi Easyn pääteemoista, jos ei jopa kantava teema.

Ehkä Swanbergin edustamalle elokuvantekemiselle tyypillisesti jaksojen tarinat eivät pelaa minkään isojen tarinallisten kliimaksien varassa, vaan tilanteet ratkeavat joskus hyvin pienimuotoisesti. Inhoan tätä sanaa, mutta tilanteet ovat kovin ELÄMÄNMAKUISIA. Kyllä. ELÄMÄNMAKUISIA.

Kyseessä ei siis ole jatkuvajuoninen sarja, vaan kaikki jaksot esittelevät pääsääntöisesti uusia nuoria chicagolaisia, vaikka muutamat tarinat sivuavatkin toisiaan. Tyyli on pienimuotoinen ja novellimainen. Ratkaisu voi olla jopa antiklimaattinen, mutta viehättävä.

Suosittelen. Netflix tuntuu erikoistuvan näihin indie-leffojen muotokieltä käyttäviin draamasarjoihin (Love hieman samantyyppinen), mutta minä en valita. Erittäin hieno sarjatuttavuus.

Itsekin olen tullut muutamaan kertaan jauhaneeksi TV-sarjojen kultakaudesta, jota tässä parhaillaan eletään. Tai ehkä "sarjojen" olisi oikeampi termi, kun TV on melkein jokaisen hittisarjan kohdalla yksi mahdollinen ruutu josta sitä voi seurata.

Televisioasiaa. The Night Of on katsottu, ja se oli huima.

Arvioni ei nyt ole aivan näin lyhyt, mutta koska aion kohta lätkäistä tähän sellaisen varoituksen, että spoilereita seuraa, kerron ensin yleisemmin tuntemuksistani.

En nostaisi sitä kaikkien aikojen suosikkisarjojeni joukkoon, mikä tosin saattaa johtua myös suht lyhyestä 8 jakson kestosta, ja siitä ettei sarja varsinaisesti pelaa samaistumiskokemuksella. Näin lonkalta heitettynä kuitenkin sanoisin, että The Nighf Of on helposti kymmenen hienoimman näkemäni TV-sarjan joukossa.

Tajusin alkuvuodesta True Detectiveä katsoessani, että vanhemmiten minusta on tullut erityisesti käsikirjoitusten fani. Innostun teemoista, rakentelusta ja ihan vaan tekstistä, jota tässäkin sarjassa on paljon. Sekä repliikkejä että subtekstiä.

Ihan McConagheyn True Detective -hahmon monologin asteelle ei tekstinä päästä, mutta muuten The Night Ofissa viehättää erityisesti kokonaisuuden hallinta, omaleimaisuus ja helppojen ratkaisujen välttäminen.

Alun perin tämä on ollut Sopranosista tutun James Gandolfinin unelmaprojekti, mutta mies ehti valitettavasti siirtyä manan majoille ennen kuin projekti näki päivänvalon. Luin vasta tätä kirjoitusta varten sen verran Wikipediaa, että minulle selvisi sarjan perustuvan brittiläiseen Criminal Justice -sarjaan jota tehtiin vuosina 2008-2009. Tämä onkin todellisen tv-hipsterin merkki: Kiertää somessa kertomassa miten paljon parempi alkuperäinen on.

En nyt jaksa googlata sitä alkuperäissarjaa, mutta leikitään että kaikki The Night Ofin omaleimaisuus on Gandolfinin ja pilotin perusteella valmiin tv-sarjan tehneen käsikirjoittajien ansiota.

Ilmiasultaan The Night Of on aika tavallinen vähän laadukkaampi rikossarja. Mutta ei sitten kuitenkaan yhtään tavallinen. Tarinassa pakistanilaisten vanhempien Queensissa asuva nuori opiskelijamies ottaa isänsä taksin kyytiin kauniin naisen jolla on hieno biksi Upper West Sidellä. Pariskunta vetää ekstaasia ja harrastaa villiä seksiä. Sitten nuorukainen - Nasir Khan nimeltään - herää sammuneena naisen keittiön pöydän äärestä, menee yläkertaan hakemaan takkiaan ja löytää naisen brutaalisti puukotettuna.

**** TÄSTÄ ETEENPÄIN SPOILEREITA *********************

Ehkä hienointa The Night Ofissa on se, ettei sarja perustu mihinkään jatkuvaan cliffhangereilyyn tai uusien todisteiden putkahtelun aiheuttamaan jännitykseen. Ensimmäinen jakso on toki rakennettu piinaavan jännittäväksi kun pitää odottaa jääkö Nasir kiinni vai ei, mutta sen jälkeen sarja jakaantuu hienosti erilaisiin kokonaisuuksiin.

Ensinnäkin on tietysti Nasir. Päällepäin kiltti ja hyvä oppilas, jolla kuitenkin on ollut ongelmia aggressiivisuuden kanssa, ja joka myy piristävää lääkettä kavereilleen. Hän ei muista emmekä me tiedä tappoiko hän Andrean. Meistä ja syyttäjästä ja etsivä Boxista vaan TUNTUU ettei hän tehnyt sitä. Mutta emme lopultakaan tiedä, mikä ei lopulta ole sarjan pointti.

Satunnaisuus. Jury ei saa päätettyä, syyttäjä päättää antaa Boxin teorialle mahdollisuuden. Satunnaista on tietysti myös se, että Nasir ja Andrea alun perin tapaavat. Ja että hän jää kiinni. Että asianajaja sattuu kävelemään Nasirin ohi poliisiasemalla. Nämä voisivat tietysti olla vain käsikirjoituksellisia keinoja ohjata tapahtumien kulkua, mutta minusta se tuntui jotenkin teemalliselta.

Vankilasysteemi. Kuinka kunnollisesta pojasta leivotaan muutamassa kuukaudessa vankilasysteemiin vaivattomasti sujahtava narkkari. Idioottimaiset tatuoinnit sinetöivät muutoksen. Ja ihastuneen asianajajakaunottaren houkutteleminen pillerien salakuljettajaksi.

Miten asianajajan ihottumasta tehdään koko sarjan mittainen teema. Psykosomaattiset oireet ja ihottumasta kärsivien tukiryhmä. Identiteettikriisi. Koko oikeusjärjestelmä! Miten asianajajat hakevat sopimuksia ennen oikeudenkäyntiä koska siitä saa helpot rahat ja syyttäjäkin suosii niitä. Miten isä ja työkaverinsa menettävät taksinsa - elinkeinonsa - valtiolla koska sitä "käytettiin rikoksentekovälineenä".

New Yorkia käytetään myös hienosti lavasteena. Ohjelmatunnarin tyylitelty lintuperspektiivi ulottuu sarjaankin. Oikeustalon kolho jättiläismäisyys, brownstonet, pimeät kujat, kulahtaneisuus.

Minulla on aivoissa kuplimassa kirjoitus cliffhangereiden yleisestä rasittavuudesta. Kuten mainitsin Night Of välttää tyylikkäästi tämän suon, eikä siitä toivottavasti tulla tekemään jatkokausia. Kahdeksan jaksoa riitti kertomaan valitut asiat päähenkilöistä. Nasir jäi vankilan kasvattamana pahoille teille, Box sai elämälleen tarkoituksen ja asianajaja John Stone löytää itsekunnioituksen Nasirin ja kollegansa Chapoorin auttamisesta. Viimeksi mainittu tosin uhrataan.

Television kultakausi jatkaa antamistaan. Teoriat Nasirin syyllisyydestä tai syyttömyydestä kommenttilootaan.

Nyt kun kaikki tämän ovat jo nähneet ja makusteluesseet on luettu voin minäkin viimein sarjasta kirjoittaa, ettei vain synny ajankohtaisuuden tuntua tähän blogiin.

Älkää antako sen luisua oman tekstinsä kommentointiin ennen kuin on edes päästy alkuun. Mitä me puhuttiin näistä metaosioista?

Asiaan. Stranger Things. Puhkihypetetty kuin Jay-Z:n Blueprint, mutta silti molemmat pitävät mikä on luvattu, ja enemmänkin.

Varoitus: Sisältää lieviä spoilereita.

Stranger Things - kuten väsymykseen asti on toisteltu - on kunnianosoitus lähinnä 1980-luvun Spielberg-leffoille, mutta yleisemmin koko vuosikymmenen lämpimän pelottavalle elokuvaviihteelle. En ole sitä sorttia kompletisti/kasarin popkulttuurituntija että jaksaisin tai osaisin tässä luetella kaikki leffat joihin viitataan, mutta se ei oikeastaan ole Stranger Thingsin kohdalla tärkeintä.

Enemmän sarja lainaa kasariviihteen tunnelmasta. Ja vielä tarkemmin pelottavien kasarileffojen tunnelmasta kun ne nähdään lapsen silmin. Sarja ei siis oikeasti ole pelottava tai outo, se on turvallinen syli, jonka turvallisuutta mukavasti pelottavat asiat lisäävät. Se ei siis ole vaikkapa Twin Peaksin surrealistista ja selittämätöntä epätoivoa, vaan enemmänkin Neverending Storya tai Labyrinttia vähemmillä fantasiaelementeillä.

On pakko ihailla käsikirjoittajien ja ohjaajan kykyä luoda turvallinen ympäristö kokea jännitystä heti alusta lähtien. Ehkä se liittyy jotenkin lähiössä paikasta toiseen pyöräileviin lapsiin - selkeä kasarileffojen elementti jota Stranger Thingsissä nähdään paljon. Nähdään yhtä pitävä kaveripiiri, tiputellaan aikakausitärppejä (Dungeons & Dragons, BMX-pyörät, vanhat kodinkoneet) ja ollaan heti varmoja että hyvin näille lapsille käy, mutta katsotaan nyt ensin millaiseen pinteeseen he itsensä järjestävät.

Pastissinomainen on myös kömpelö teiniromanssi, joka tosin jätetään katsantokannasta riippuen viehättävästi tai ärsyttävästi väärään tilanteeseen. Se köyhä, hyvästä musasta diggaava ja karskin näköinen "erilainen kundi" ei sittenkään ollut parempi vaihtoehto high schoolin kauniille ylisuorittajamimmille, vaan järkeväksi ja sydämelliseksi paljastuva viisas kundi vei voiton.

AINAKIN KUNNES TOINEN KAUSI KOITTAA.

Pakollinen toisen kauden petaus pilasi tämänkin kokonaistaideteoksen loppua melko lailla. Olisi hienoa jos tällainen superyhtenäinen kahdeksan jakson pitkä elokuva maltettaisiin pitää loppuun asti yhtenäisenä, mutta jossain vaiheessa Netflixin on pakko varmistaa, että tilausta jatketaan toista kautta odotellessa. Niinpä ehjä tarina avataan melko irrallisiksi langanpätkiksi. No, ei tämä mihinkään älyttömään cliffhangeriin todellakaan jää, sentään, ja draamallinen jännite saadaan laukaistua, mutta olisi kai sen toisen kauden voinut aloittaa vähän puhtaammalta pöydältä.

Käsikirjoituksessa on kaikki elementit joita sopii odottaa. Tarkoitan siis, että kun 1980-luvulla tehtiin isoja koko perheen tuotantoja, mukaan ympättiin pehmyttä romanssia, menneisyyden traumaa, ystävyyden symboliikkaa ja pelottavia enteitä. Poliisipäällikön kuolleen tyttären trauma on esimerkki käsikirjoituksellisesta "vaunusta", jonka takapyörät ovat lukossa, mutta joka silti raahautuu eteenpäin hiekkatiellä - jos sallitte kömpelön vertauksen. Muuten homma toimii hyvin öljyttynä.

Juonen pelottavat mystilliset elementit pysyvät kasassa juuri ja juuri. Tämä sarja on kuin äidin halaus kummitusjunassa, joten olisi ollut liikaa pyydetty jättää jotain selittämättömäksi. Ja kun yliluonnollisia asioita ryhdytään selittämään, käy usein aavistuksellinen lössähdys. Mutta se ei tosiaan ollut tämän sarjan tärkein anti muutenkaan, vaan se mahtava pikkukaupungin me-henki ja sopivan pieni mutta tunnistettava jännityksen tunne mahassa.

Jotkut asiat ovat Stranger Thingsinkin maailmassa muuttuneet oikeasta 1980-luvusta: Aikakauden elokuviin verrattuna naiset ovat itsenäisiä ja ajattelevia olentoja, eivät huokailevia voileipientekijöitä. Toisen päähenkilöperheen äiti on toki tyypilliseen jenkkityyliin kotiäiti, mutta hän on selkeä perheen pää mutisevan isän lähinnä odotellessa käskyjä. Winona Ryder taas luotsaa toista päähenkilöperhettä yksinhuoltajana, ajoittain hysteerisesti tai ylinäytellen, mutta kuitenkin päättäväisesti.

Pidän sarjasta valtavasti, vaikka äsken kirjoittamani sisältääkin paljon kritiikkiä. Kirkastaakseni pointtia sanon, että halusin alleviivata sarjan luonnetta. Se ei ole Lost tai Twin Peaks, vaan E.T. tai Stand By Me. Lämmintä perheviihdettä rakkaudella tehtynä.

Lyhyemmin: Minulla oli valtavan hyvä fiilis tämän sarjan katsomisen jälkeen.

Noniin. Olen kirjoittanut Song of Ice and Firestä ja Game of Thronesista monta kertaa aiemminkin, muun muassa täällä (6. kausi parin jakson perusteella), täällä (kirja vs. TV-sarja), täällä (kirja-arvio), täällä (kirja-arvio) ja täällä (kirja-arvio).

** JOS ET OLE KATSONUT 6. KAUTTA KOKONAAN, ÄLÄ LUE TÄTÄ, SPOILAANNUT **

** JOS LUET TÄMÄN, YMMÄRRÄT ETTÄ OLEN IHAN VITUNMOINEN NÖRTTI **

Eilen katsoin kuudennen kauden finaalin, ja kauden tapahtumat pyörivät sen verran ajatuksissa että avaan niitä hiukan teille, vapaaehtoiset ja veloituksetta sanaviihteestä nauttivat lukijani.

Tämä oli tosiaan ensimmäinen kausi jonka näin ilman kirjojen tukea ja taustatietoa. Vaikka olen jauhanut kyllästymiseen saakka siitä, että kirjan ja sarjan tapahtumat on juonellisesti johdettu eri reiteille, kirja tarjosi kuitenkin tapahtumien eroavaisuudesta huolimatta massiivisen taustatiedon ja monivivahteisemman polun kohti erilaisia tapahtumia.

Nyt kun tätä tukea ei ollut, jotkut tapahtumista tuntuivat äkkinäisiltä, ja hieman perustelemattomilta. Ehkä vain kuvittelin, mutta käsikirjoituksessa oli myös keskitytty enemmän TV:ssä hyvältä näyttäviin mutta kirjojen puolella GoT-maailmalle vieraisiin käänteisiin, kuten takaa-ajo kolmisilmäisen korpin linnakkeessa, Aryan nopeasti kehittynyt supersankarimaisuus tai Tyrion Lannisterin kännikiusoittelu Missandeille ja Grey Wormille.

Mutta nyt meinaan sortua taas vertailemaan kirjaa ja tv-sarjaa, mikä ei ole kovin hedelmällistä eikä tämän kirjoituksen tarkoitus.

Mitä kuudes kausi meille toi? Suurin yksittäinen paljastus oli varmasti se, että Bran näkee menneisyyteen, ja ennen kaikkea pystyy vaikuttamaan nykyisyydestä käsin menneisyyden tapahtumiin (Hodor kuuli "hold the door"in jo lapsena), mikä tietysti avaa mahdollisuuden melkoisille spekulaatioille: Oliko Bran kuiskimassa "Mad Kingille" totuuksia tulevaisuudesta, eikä hänen "burn them all" sittenkään viitannut King's Landingin asukkaisiin, vaan Branin neuvoon siitä, miten white walkereista pääsee eroon?

Tällä juonikikalla tuskin liiallisesti pelataan, sillä seitsemännen kauden pitäisi olla viimeinen, ja jo nyt siihen on ladattu niin tolkuton määrä avoimia tarinanpäitä, ettei moista lisätwistiä todellakaan tarvita.

Kauden hienouksiin kuului myös Braavosissa nähty teatteriesitys Westerosin tapahtumista. Se oli historiallisesti luultavasti ainakin osin tosi katsaus siihen, miten tieto myöhäisellä keskiajalla kulki: Tarinankertojat ja viihdyttäjät muuttivat valtakunnan suuret kuviot huviksi. Viesti tosin muuttuu matkalla melkoisesti, mutta kyse voi olla myös perspektiivistä: Kansa eri puolilla GoT-universumia ei välttämättä ajattele Lannistereita ilkeinä kusipäinä, vaan Targaryenien ja Robert Baratheonin jälkeen vauraana ja viisaana kuningassukuna. Kaikki joilla on "jaloja" pyrkimyksiä on joka tapauksessa tapettu jo kauan sitten, koska jalous tai kunnia ei ole paras selviytymiskeino.

Ja varsinkin, kun Jaime "Kingslayer" Lannister tappoi suojelemansa kuninkaan suojellakseen tämän alamaisia, ei petoksena. Ja sukupuolensa takia syrjitty Cersei, jolle lapset ovat tärkeintä maailmassa menetti vihdoin kaiken muun paitsi rakkaan veljensä. Synkät ajat.

Vaan mitä tapahtuu seitsemännellä kaudella? (EDIT: Minua ovat monet tämän blogauksen jälkeen valistaneet, että HBO tekee vielä kaksi kautta, joilla yhteensä 15 jaksoa. Hyvä näin. Kiitos korjauksesta kaikille.)

Etelästä lähestyy Iron Islandin laivasto täynnä khaleeseja, mukanaan kolme lohikäärmettä. Apuna kostonhimoinen Tyrellin mummo (lempihahmojani) ja Martellin voimanaiset. Sanoma on hyvin girl powerinen, tietysti. Daenerys, Iron Islandsin vahva siskojohtaja, Tyrelli mummo ja Martellin käärmeet - SHHHHIIIEIEEEEEEEEEET!

Mietitäänpä sitten Pohjoista. Sansalle olisi ollut tarjolla Queen in the Northin virka, mutta hän halusi velipuolensa (olkoonkin että Rhaegarys Targaryenin poika, minulle muistutettiin Twitterissä että hän oli Mad Kingin POIKA, ei Mad King, häpeän) ottavan pestin vastaan. Jos miettii, että Cersei on Seitsemän Valtakunnan johdossa ja Jon Snow meinasi munia koko pelin typerän kunniakäsityksensä ja ajattelemattomuutensa takia, voi olla että viimeisellä kaudella miehet ovat vain tiellä.

Battle of Bastards oli mahtava näyte siitä, miten Sansan olisi pitänyt ottaa valta itselleen. Jon meni kaikkiin psykopaatti-Ramsayn kikkoihin, teki tyhmästi vaikka varmasti ymmärsi että se oli juuri se mitä Ramsay halusi. Lopulta hän on hyvin symbolisesti mudan ja veren ja ruumiiden peittämänä oman ylpeytensä ja kunniansa suossa. Kunnes sisko kylmän viileästi ratkaisee strategikkona taistelun. Myös Ramsay tyytyi johtamaan taistelua, ei huutoraivoamaan keskellä taistelua.

Paitsi tietysti jääkuningas, jonka nitistämiseen tarvitaan dragon glassia, ja vitusti.

Entä Littlefinger? Mies haluaisi sekä Sansalta pesää, että valtaistuimelle. Sansa ei lähtenyt siihen peliin (todella paha ilme Littlefingeriltä jakson lopussa), ja jätti ukon haaveilemaan yksin. Sitten käyttäjä @esapekkar muistutti minua Twitterissä tästä viime kauden kohtauksesta, jossa Littlefinger käy kertomassa Cerseille, että Sansa on elossa, ja Boltonin vaimona Winterfellissä. Vanha liittolaisuus jatkunee, jos Starkit eivät ole tarkkana.

Mitäs vielä? Lord of the Lightin joukot varmaan yhdistyvät. Clegane liittyy kiertävään kapinallisjoukkoon, ja luultavasti Winterfellistä häädetty Melisandre myös.

Antakaa nörtille edes se, että kuudes kirja tulisi ennen TV-sarjan viimeistä kautta.

Kahden jakson perusteella. En lisännyt sitä otsikkoon, mutta kahden jakson perusteella! Tätä kirjoitettaessa kolmas jakso on 10 tunnin päässä. Se katsellaan sitten huomenillalla.

** Kirjoitus sisältää spoilereita kahdesta ensimmäisestä jaksosta **

Mutta on minulla silti aiheesta asiaa. Kuten uskollisimmat, pitkämuistisimmat, tarkkaavaisimmat ja yleisesti enkelimäisimmät lukijani muistavat, katsoin Game of Thrones -TV-sarjan vasta tämän vuoden alkupuolella (täällä vertailua kirjat vs. tv-sarja), kun hituri-kirjoittaja George R. R. Martin ei saanutkaan kuudetta kirjaa lupauksista huolimatta pihalle.

Nyt olen siis kahden jakson verran kulkenut vierailla vesillä. Tapahtumia, joita en ole kirjasta lukenut. No, oikeastaan TV-sarjan neljännellä ja viidennellä kaudella tapahtumat eroavat toisistaan paljonkin, mutta kuudennen kauden tapahtumista minulla ei ole mitään viitettä.

TV-sarja on jatkunut mielestäni yhtä laadukkaana kuin ennenkin, mutta nämä kaksi ensimmäistä jaksoa saivat minut tajuamaan jotakin: Televisiosarja on dramaturgisesti koukuttava ja laadukas, mutta se hukkaa paljon kirjan potentiaalista.

Siinä missä kirjassa harvinaisen monipuolisesti taustoitetaan koko yhteiskunnan luisumista uuteen sotaan vain parikymmentävuotta edellisen suursodan jälkeen, televisiossa nämä ovat sivulauseissa kuultuja taustoituksia.

Vielä ankeampaa on oikeastaan se, että yksilötason väkivallanteoista tulee mässäilyä vailla taustoja, vaikka kirjoissa kaikelle annetaan - jos ei heti niin jälkeenpäin - jonkinlainen syy, ja mielestäni onnistuneesti tutkitaan väkivaltaa ja seksiä vallankäytön välineinä.

Televisiossa suuremman ja tehokkaamman jännitteen etsiminen ohjaa tapahtumia kärjistyksiin, joilla ei ole perusteita. Ihmisiä puukotetaan ja päähenkilöitä kuolee, kuten tyyliin kuuluu. Kritisoin jo aiemmassa kirjoituksessani  sitä, että Sansan vieminen Winterfelliin kiduttaja-Boltonin armoille tuo jännitystä, mutta sen looginen tausta on hämärä. Aina niin ovela Littlefinger jättää rakastamansa teinitytön sadistisiksi tietämälleen perheelle? Tuskin. Kuten todettua, kirjassa Sansa ei edes tapaa Ramsay Boltonia.

Entä sitten Daenerysin joutuminen khaleesin vangiksi? Käänne oli kuin jonkun halvan toimintaelokuvan ojasta allikkoon -väline ennen käännöstä parempaan. Kirja käsitteli pitkään Daenerysin sisäistä piinaa siitä, että orjien vapauttaminen ei johtanutkaan toivottuun lopputulokseen, eikä hänen hyvillä aikeillaan ollut mitään merkitystä lopputuloksen kannalta. Sarjassa koko tematiikka kipristyy eunukin ja hovineidon rakkaussuhteeseen sekä lepraiseen ritariin joka ei usko ettei nuori kuningatar halua häntä.

Tai nyt uusimmassa jaksossa nähty Balon Greyjoyn kuolema, jota ei kai taustoitettu juuri ollenkaan. Kirjassa koko Iron Islandsien kuninkuus avautuu Greyjoyn veljesten suhteiden kautta, kun hukkunutta jumalaa palvova veli, vallassa oleva Balon ja sotaisa Euron ajattelevat kaikki saarten hallitsemisesta eri tavalla. No, ilmeisesti telkkarissa pääsemme seuraavaksi katsomaan mitä Iron Mootissa tapahtuu, mutta taustat jäivät kyllä hämäriksi.

Tämä lienee sikäli turhahkoa valitusta, että TV-sarja on viihdyttävä ja sellaisenaan onnistunut. Mutta nyt kun minulla ei ole kirjan taustatietoja päässäni, tuntuu väkivalta vain väkivallalta. Kirjat tuntuvat sanomaltaan väkivallan vastaisina jopa (kun oikein silmiin katsotaan), mutta sarja keskittyy teräksen jutteluun.

Nörtti on puhunut. Also sprach Nörä.

HOKKI! HOKKI!

Netflixin lippulaivan uusi kausi julkaistiin muutama viikko sitten. Jos olisin ahkerampi ja klikkiahneempi bloggaaja, olisin bingettänyt koko kauden samana päivänä, ja kirjoittanut mielipiteitä janoaville arvion.

Mutta en tehnyt niin, vaan naatiskelin kauden puolison kanssa kahden jakson annoksina, ja palaan siksi asiaan vasta nyt, kun puolet maapallon populaatiosta on jo kauden nähnyt.

Ehkä myöhäinen ajankohta antaa mahdollisuuden spoilailuun, joten tietäkää, että TÄMÄ ARVIO SISÄLTÄÄ KEVYITÄ SPOILEREITA, EI KUITENKAAN MITÄÄN AVAINTAPAHTUMIA. Tuo ihan vain disclaimeria, jos vahingossa livautan jotain.

Mutta olihan kausi! En ole tainnut aiempia kausia jostain syystä arvostella, mutta ensimmäinen oli loistava, toinen oli hullu ja jännittävä, mutta meni ehkä vähän överiksi. Kolmas oli selvä vastareaktio edelliseen; pohdiskelevampi, hahmoja (STAMPER!) syventävä ja poliittisia käänteitä juonessa painottava. Mielestäni se oli toimiva ratkaisu, koska ei Frank olisi voinut jatkaa kakkoskauden meiningeissä kovin kauaa.

Neloskausi on HoC-taulukossa yhdistelmä 1. ja 3. kautta. Se tasapainottelee hienosti poliittista kommentaaria (Syyrian tilanne, viranomaisten internetseuranta, Venäjä, USA:n aselait, some-kampanjointi) ja toiminnallisempia juonenkäänteitä (ei niistä tässä sen enempää). Toisaalta se myös jatkaa päähenkilöiden syventämistä. Frankin ja Clairen ainutlaatuinen suhde, toisaalta Frankin harvat ystävyyssuhteet, Stamperin mielipuolisuus ja republikaaniehdokkaan avioelämä ovat kaikki äärimielenkiintoisia lankoja.

Kauden alkaessa netissä pyöri taas uutisjuttuja siitä, miten Netflix on käyttänyt käyttäjädataa neljättä kautta suunnitellessaan. Tämä on osin vanha juttu, sillä käsittääkseni kun Netflix päätti aikoinaan tehdä vanhasta brittisarjasta uusintaversion, se nimenomaan keräsi paljon käyttäjädataa. Mutta varmasti koko ajan muutenkin, kun sitä dataa kerran on tarjolla.

Olisiko ollut Hesarissa juttu, jossa "big datan" osuutta hieman liioiteltiin. Ei big data voi kirjoittaa käsikirjoitusta tai ohjata kohtausta, mutta käsikirjoittajat ja ohjaajat voivat tutustua hyvin jäsenneltyyn dataan ja oppia.

Joka tapauksessa neloskautta katsellessa tuli välillä mieleen, että homma on vedetty jopa liian varman päälle. Siinä oli niin paljon kaikkea! Ei mitään vähäeleistä tyylikkyyttä, vaan rytinää saatana! Luoteja, seksiä, petoksia, kuolemaa! Onneksi jo mainitsemani henkilöiden väliset suhteet ja poliittiset aiheet saivat myös tilaa.

Käsikirjoituksen dynamiikka oli myös sellainen, että 13. eli viimeisen jakson lähestyessä tajusi piinaavan selvästi, että käynnissä olevia tapahtumia ei saada käsiteltyä. Tavallaan käsikirjoittajat eivät olleet valinneet draaman kaareksi sitä ilmiselvintä eli presidentinvaalia, vaan Frankin ja Clairen väliset ongelmat, niiden ratkaisemisen ja sitä seuranneen uuden päättäväisyyden/moraalittomuuden.

Jaksojen lopuissa ei juuri ole cliffhangereitä, mikä johtuu varmaankin siitä, että seuraava jakso on heti katsottavissa. Kauden loppuun tällainen kuitenkin tavallaan rakennettiin, millä halutaan varmaankin varmistaa, että ihmiset palaisivat ensi vuonna (?) viidennen kauden pariin.

Toivon, ettei HoC:ia pitkitetä turhaan, mutta vielä tässä vaiheessa hahmoissa ja käsikirjoituksessa on helposti puhtia jatkoon.

Ja Neve Campbell on muuten todella kova roolissaan, ja myös järkyttävän kuuma.

(TÄMÄ KIRJOITUS SISÄLTÄÄ SPOILEREITA SEKÄ KIRJOISTA ETTÄ SARJASTA.)

Eilen SE saatettiin päätökseen. Nimittäin minun ja puolisoni viiden kauden Game of Thrones -maraton, joka alkoi tammikuun puolivälissä.

Olin pitkään urheasti toitottanut, että luen ensin kaikki kirjat, mutta George R. R. Martinin vuodenvaihteen ilmoitus siitä, ettei kuudetta kirjaa ole edelleenkään luvassa katkaisi kamelin, eli satakuntalaisen white walkerin selän.

Ajattelin avata hieman kelojani näiden kahden hienon kulttuurituotteen eroista. Kovana kirjanörttinä olen lukenut kirjasarjan jo joitain vuosia sitten, ja näitä arviota voi lukea täältä, täältä ja täältä.

Kaikki tätä odottavat, joten sanon nyt heti tähän kärkeen, että kirja oli parempi. Nahea ja ennalta-arvattava mielipide, joka usein johtuu varmasti siitä tavasta, millä kirja pääsee lähemmäs ihmistä, koska se esitetään ikään kuin leffana aivojen sisällä (tosin poikkeuksiakin on, Kellopeli Appelsiinin muistan aina mainita).

Ollakseni kuitenkin täysin rehellinen, ei sarja pääse lähellekään kirjan maailman valtavuutta, syvyyttä ja yksityiskohdista muodostuvaa todentuntuisuutta. Tähän vaikuttaa jo varmaan sarjan vs. kirjan parissa vietetty aika: Luin neljää viittä kirjaa aktiivisesti noin kaksi vuotta - TOSIN pidin taukoja kirjojen välissä ja luin samaan aikaan muutakin - mutta TV-sarja binge-katsottiin parissa kuukaudessa, vaikka keskimäärin meillä on aikaa katsoa sarjaa ehkä kolmena iltana viikossa.

Ei siis ihme, että kirjojen parissa viihtyneenä TV-sarja tuntui välillä kiihdyttävän tapahtumien ohi turhan nopeasti - taustat ja motiivit jäivät epäselviksi, ja henkilögallerian runsaudesta johtuen piti arvailla, että kuka tuo nutipää nyt taas olikaan.

Parilla ekalla kaudella valtavan pettymyksen aiheuttivat myös ilmeisesti budjettisyistä väliin jätetyt isot taistelut. Robb Stark syöksyy varoittamatta Lannisterien joukkoon hurjassa taisteluvireessä olevien Pohjan jätkien kanssa - suora leikkaus verta miekasta pyyhkivään sotapäällikköön joka julistaa taistelun päättyneeksi. DUDE, YOU YADA YADA'D THE BEST PART!

Toki syynä voi olla myös se, ettei taistelusta saa kovin hyvää telkkaria, mutta veikkaan budjettia todennäköisemmäksi syyksi. Koska kyllähän miekkatappelu on aina miekkatappelu.

TV-sarjaa on siis - syystä - kehuttu todentuntuisen maailman esittelystä katsojille, mutta kun tietäisitte miten monimuotoisena se esittäytyy kirjoissa! Tätäkin pitkää kirjasarjaa on esitetty parannettavaksi lyhentämällä, mutta paskat, näin laajaan kokonaisuuteen tarvitaan sivuja.

Viihdyttävä se televisioversiokin tietysti on. Ja fantasiakirjallisuuden ystävän tulee olla iloinen siitä, että lohikäärmeitä, juonittelua, miekkailua ja tissejä vilisevä kokonaisuus on maailman katsotuinta televisiota. Vai oliko se maailman laajimmalle levinnyt? Piratisoiduin? Joku enkka tällä sarjalla kumminkin oli.

Oma lukunsa on tietysti kirjan ja TV-sarjan eroavaisuuksien bongaaminen. Onneksi nörteillä on loputtomalta tuntuva määrä aikaa käytettävissään, ja jokaisen jakson eroista verrattuna kirjaan onkin kirjoitettu kattava analyysi.

Varoitan nyt uudestaan, että tämä sisältää paljon spoilereita, mutta itse en pitänyt Sansan tuomisesta Ramsay Boltonin leikkikaluksi - kirjoissa he eivät muistaakseni edes tapaa. Koko sarjan hienous on hahmojen mustavalkoisuudessa, mutta Ramsayn kohdalla Theon Greyjoyn kiduttaminen ja pakenevan naisen tappaminen alleviivasi tätä luonteenpiirrettä jo tarpeeksi. Sansan ahdinko Winterfellissä tuntuu jotenkin liian HELPOLTA jännitteeltä.

Tai, että Grey Wormille ja Missandeille tulee romanssi. Vittu, ei tämä mikään Harlekiini-kirja ole! Tässä seksi on vallankäyttöä puolin ja toisin, ei mitään muuta! Ja eikö Mother of Dragonsilla ollut joku orastava lesbosuhde sen vanhemman palvelijansa kanssa - Missandei kun taitaa olla aika nuori kirjoissa.

TAI, kun Arya tappaa listallaan olleen King's Guardin jäsenen. TV-sarjassa hänen äärimmäistä pahuttaan alleviivataan yllättävällä pedofiliakohtauksella, kun kirjassa hän saattaa Maester Aemonia, Samia ja Gillyä kohti etelää, ja he pysähtyvät kaupungissa jolloin Arya näkee hänet ja hapettaa vanhan mulkun. Joka tapauksessa kirjassa hän on kaartista häädetty surku ritari, jonka elämä on kääntynyt kohti lohdullisempaa loppua, ja Aryan lapsellinen tappolista tuntuu huonosti perustellulta, kun taas TV-sarjassa sadistinen pedofiili on "oikeutettu" kohde treenatulle lapsitappajalle.

Neljännen kirjan esittelemä spoileri, joka EHKÄ nähdään TV:ssä vasta myöhemmin:
Kirjassa hämmentävän nopeasti väläytetty Catelyn Starkin palaaminen samanlaisena zombiena kuin se kuusi kertaa Lord of Lightin herättämä entinen ritari ei kiinnostanut TV-sarjan käsikirjoittajia. Voi tosin olla, että hän palaa kuudennella tai seitsemännellä kaudella, jolloin tämä on ikävä spoileri. Anteeksi.

Näitä riittää. Pointtini on se, että TV-sarjan käsikirjoittajat tuntuvat kärjistävän tilanteita ja ihmisten välisiä suhteita, jotta sarjan tapahtumat olisivat perustellumpia. Tämä aiheuttaa kirjoista poikkeavaa hienovaraisuuden vähenemistä, mikä on sääli. Toisaalta, välineet ovat erilaiset.

Vaikka voinkin nyt tyytyväisenä mumista kirja-möhömahani takaa, aion silti luonnollisesti katsoa kuudennen kauden heti kun HBO sen ulostaa. Ja lukea kirjan, jahka uhkaavasti vanheneva Martin saa sen valmiiksi. Kirjan ja sarjan tarinat ovat tässä kohtaa joka tapauksessa niin kaukana toisistaan - paitsi muutamien päälinjojen osalta - ettei toisen näkeminen ennen toista juuri häiritse, paitsi siinä mielessä että niitä tulee jatkuvasti vertailtua toisiinsa.

Jälkikäteis-edit:
TOP 5 GoT-hahmot (sekoitus mielikuvia kirjasta ja sarjasta)
1. Tyrion Lannister
2. Brienne of Tarth
3. Daario Naharis
4. Arya Stark
5. Bronn

HBO:n alkuvuoden kohutuin uutuussarja taitaa olla tämä Martin Scorsesen Mick Jaggerin avustuksella luoma sarja 1970-luvun musabisneksestä New Yorkissa. Suomessakin tästä oli järjestetty oikein joku ennakkokatselutilaisuus. Minä katselin tämän kuitenkin ihan oman televisioni välityksellä, kun hankin kuukausi sitten vihdoin HBO Nordicin.

Nyt takana on vasta 1h 47min kestävä sarjan pilottijakso, joten tätä ei voi pitää lopullisena tuomiona sarjasta.

Pilottijakso oli kuitenkin minulle pettymys.

Ensinnäkin se oli pettymys siksi, että aihetta oli käsitelty kaikkien pahimpien kliseiden läpi. Kaikki levy-yhtiöihmiset ovat joko ahneita musiikinvihaajia tai huumekoukussa räpisteleviä ihmisraunioita. Radiosoittopäätökset tehdään kokaiinivuoren ympärillä ja artisteja yritetään huijata minkä keritään.

Kaikkia näitä asioita on toki 1970-luvun New Yorkin musiikkimaailmassa tapahtunut, mutta aiheesta on puhuttu niin paljon, että olisin kuvitellut Scorsesen ja Jaggerin kaivaneen vähän syvemmältä. Pilottijakson yksioikoista maailmaa tarkstellessa tulee fiilis, etteivät sarjan tekijät pidä aiheestaan. He halveksuvat sitä.

Ehkä minua nikotuttaa, koska olen lukenut aiheesta aika paljon, ja toisaalta toiminut Suomessa musiikkialalla 10 vuotta. Ehkä vaikutus on sama kuin jos rikospoliisin etsivät katsovat kliseisintä poliisisarjaa, joka toistaa kaikkia pahimpia poliisikliseitä. Joka tapauksessa, fiilis Vinylistä oli tympeä, koska se oli sarjan yleisfiilis.

Toki jo nyt on nähtävissä, että päähenkilön vilpittömänä esitelty rakkaus raakaan rhytm & bluesiin pelastaa hänet rahan pahuudelta. Hän löytää jälleen musiikin puhtaan ilon ja tekee ideologisia levytyspäätöksiä.

En tiedä miksi, mutta kuvittelin että tämä olisi jotenkin hienovireisempi, tai vastaavasti rehdin parodinen. Nyt tämä toistaa monesti lueteltuja kliseitä antamatta keskusteluun mitään lisää.

Toivottavasti tuleva kausi avaa uusia näkökulmia, koska tällaisenaan Vinyl on vain masentava karikatyyri.

Pari vuotta sen jälkeen kun kaikki muut ovat katsoneet True Detectiven, astuu areenalle naapuruston ystävällinen populaarikulttuuribloggaaja. Hänelläkin on sanottavaa tästä läpikehutusta ja paljon esseetekstiä inspiroineesta sarjasta.

En usko, että tämä oma kirjoitukseni tuo jo julkaistuun kirjalliseen materiaaliin hirveästi mitään lisää, mutta ihmettelen jos sarjan ykköskausi ei inspiroi jokaista harrastelijakirjoittajaa purkamaan edes jotain tekstimuotoon.

Vaikka en halua arvottaa True Detectiven ykköskautta "kaikkien aikojen tv-sarjaksi", tai "suosikkisarjaksi", se on monella tavalla vertaansa vailla. Vaikka sen aihepiiri on periaatteessa tv:n käytetyin, ja tarinan ydinkin nykykuvastossa varsin tuttu, kokonaisuus on onnistuttu yhdistämään osasistaan niin, ettei vertailukohtia löydy.

Tärkeimmät osatekijät ovat Matthew McConaghey ja käsikirjoitus. Näiden kahden natsatessa täydellisesti yhteen kokonaisuus muistuttaa enemmänkin runoutta tai videotaidetta. "Runous"-sanaa mietin useammankin kerran sarjaa katsellessani. Runous ei tietenkään aina liiku metaforisella tasolla, mutta käytännössä koko TD:n ykköskausi tuntui samaan aikaan liikkuvan muuallakin kuin Louisianassa ja osavaltion korkeille paikoille ulottuvan perverssin voodoo-rikollisuuden parissa.

En osaa oikein alleviivata sitä, mikä tässä sarjassa nimenomaan edustaa "runoutta". Ehkä se on vahva tunne rivien välissä olevasta materiaalista, vaikka mitään suurta allegoriaa teemoissa ei taida ollakaan. Tarkoitan siis, että TD ei hehku jotain "tarkoitusta" joka katsojan pitäisi tajuta, vaan ilmaisu on houreista ja vihjailevaa kuin voodoo-papin tanssi, jota on huumaavaa seurata, mutta joka ei lopulta tarjoa kovin konkreettisia vastauksia.

McConagheylle tämä on varmasti mieluisa rooli, sillä hän on liipannut aiemminkin läheltä tällaista hyperkarismaattista mutta sisäisissä kamppailuissa kärvistelevää sielua - Dallas Buyers Clubissa herkemmin ja humoristisemmin ja Mudissa huonomman käsikirjoituksen rampauttamana.

Woody Harrelson ja Michelle Monaghan ovat myös erittäin hyviä, mutta McConagheyn runonlaulaja varastaa kaiken huomion.

En ymmärtänyt sarjan kaikkia viittauksia, mutta ilmeisesti McConagheyn avaruuteen katsomisella on jotain yhteyksiä Antiikin Kreikan taruihin - tai hänen hahmossaan muutenkin.

Kuten kirjoissa, myös tv-sarjoissa liiallinen cliffhangereihin tukeutuminen on todella väsyttävää. True Detective väisti tämän ansan, enkä pitkälle yli puolivälin edes uskonut, että rikos selvitetään jotenkin perinteistä juonenkuljetusta tyydyttävällä tavalla. Eikä sitä selvitettykään, tavallaan.

Tämä vihjaileva ylistyslaulu siis varmistakoon, että kaikkien kannattaa tämä sarja katsoa. Se on maaginen ja tv-sarjan olomuodon yläpuolelle nouseva kokemus.