Pari vuotta sen jälkeen kun kaikki muut ovat katsoneet True Detectiven, astuu areenalle naapuruston ystävällinen populaarikulttuuribloggaaja. Hänelläkin on sanottavaa tästä läpikehutusta ja paljon esseetekstiä inspiroineesta sarjasta.

En usko, että tämä oma kirjoitukseni tuo jo julkaistuun kirjalliseen materiaaliin hirveästi mitään lisää, mutta ihmettelen jos sarjan ykköskausi ei inspiroi jokaista harrastelijakirjoittajaa purkamaan edes jotain tekstimuotoon.

Vaikka en halua arvottaa True Detectiven ykköskautta "kaikkien aikojen tv-sarjaksi", tai "suosikkisarjaksi", se on monella tavalla vertaansa vailla. Vaikka sen aihepiiri on periaatteessa tv:n käytetyin, ja tarinan ydinkin nykykuvastossa varsin tuttu, kokonaisuus on onnistuttu yhdistämään osasistaan niin, ettei vertailukohtia löydy.

Tärkeimmät osatekijät ovat Matthew McConaghey ja käsikirjoitus. Näiden kahden natsatessa täydellisesti yhteen kokonaisuus muistuttaa enemmänkin runoutta tai videotaidetta. "Runous"-sanaa mietin useammankin kerran sarjaa katsellessani. Runous ei tietenkään aina liiku metaforisella tasolla, mutta käytännössä koko TD:n ykköskausi tuntui samaan aikaan liikkuvan muuallakin kuin Louisianassa ja osavaltion korkeille paikoille ulottuvan perverssin voodoo-rikollisuuden parissa.

En osaa oikein alleviivata sitä, mikä tässä sarjassa nimenomaan edustaa "runoutta". Ehkä se on vahva tunne rivien välissä olevasta materiaalista, vaikka mitään suurta allegoriaa teemoissa ei taida ollakaan. Tarkoitan siis, että TD ei hehku jotain "tarkoitusta" joka katsojan pitäisi tajuta, vaan ilmaisu on houreista ja vihjailevaa kuin voodoo-papin tanssi, jota on huumaavaa seurata, mutta joka ei lopulta tarjoa kovin konkreettisia vastauksia.

McConagheylle tämä on varmasti mieluisa rooli, sillä hän on liipannut aiemminkin läheltä tällaista hyperkarismaattista mutta sisäisissä kamppailuissa kärvistelevää sielua - Dallas Buyers Clubissa herkemmin ja humoristisemmin ja Mudissa huonomman käsikirjoituksen rampauttamana.

Woody Harrelson ja Michelle Monaghan ovat myös erittäin hyviä, mutta McConagheyn runonlaulaja varastaa kaiken huomion.

En ymmärtänyt sarjan kaikkia viittauksia, mutta ilmeisesti McConagheyn avaruuteen katsomisella on jotain yhteyksiä Antiikin Kreikan taruihin - tai hänen hahmossaan muutenkin.

Kuten kirjoissa, myös tv-sarjoissa liiallinen cliffhangereihin tukeutuminen on todella väsyttävää. True Detective väisti tämän ansan, enkä pitkälle yli puolivälin edes uskonut, että rikos selvitetään jotenkin perinteistä juonenkuljetusta tyydyttävällä tavalla. Eikä sitä selvitettykään, tavallaan.

Tämä vihjaileva ylistyslaulu siis varmistakoon, että kaikkien kannattaa tämä sarja katsoa. Se on maaginen ja tv-sarjan olomuodon yläpuolelle nouseva kokemus.