Taas kerran tuo lukuvinkki-sana tuntuu totaalisen väärältä, mutta löydettävyyden ja blogin sekavan taksonomian vuoksi käytän sitä nyt tässäkin kirjoituksessa, joka käsittelee maailmankirjallisuuden klassikkoa nimeltä Lolita.
VOI POJAT että tämä kirja oli paljon enemmän ja erilainen kuin mitä olin etukäteen ajatellut.
Kirjallisuuden opiskelijoilla on tästä varmaan jotkut ulkoa opetellut rivit, mutta seuraavassa ajatuksia ELÄMÄM KOULULAISELTA.
Toki tiesin, että se kertoo pedofiilisedästä, joka hullaantuu Lolitaan, ja että aiheestaan johtuen se herätti aikoinaan melkoista kohua (jälkisanoissa Nabokov kertoo, että eräs kustantaja oli sanonut, että kirja veisi sekä kustantajan että kirjailijan vankilaan).
MUTTA kun kirja ei tietenkään lopulta kerro pedofiliasta. Se ei yritä erikseen tuomita pedofiliaa, muttei myöskään missään nimessä tehdä siitä hyväksyttävää. Se ei puolusta tai tuomitse pedofiliaa, se ei kerta kaikkiaan kerro pedofiliasta.
Nyt kun kirjoitin "pedofilia" noin monta kertaa sain varmaan KRP:n nettitutkijatkin paikalle. Tervetuloa, tämä on hyvä blogi.
Minä rakastan tällaisia kirjoja jotka jäävät ajatuksiin pyörimään. Lolita ei oikein jättänyt rauhaan edes silloin kun kirja oli vielä kesken, vaikka yleensä sinnikkäimmät kirjat vyöryvät ajatuksiin vasta kun olen lukenut ne loppuun.
Koska kirja on yli 50 vuotta vanha, uskallan nyt tässä paljastaa hieman juonikuvioitakin, vaikka ei Lolitaa olekaan rakennettu minkään yllättävien käänteiden varaan.
Vladimir Nabokovilla on ihmeellinen mieli. Englanti on hänen toinen kielensä (tai ehkä kolmas, venäjä on äidinkieli, sen jälkeen ehkä ranska), mutta siitä huolimatta kirjan kieli on uskomattoman rikasta.
On spekuloitu, onko Nabokov kirjoittanut päähenkilö Humbert Humbertin kielen (sillä kirja on ikään kuin hänen kirjoittamansa) tarkoituksella valtavan rikkaaksi, vai onko se yksinkertaisesti hänen äänensä kirjailijana. Joka tapauksessa monin paikoin jouduin turvautumaan iPadin Kindle-sovelluksen sanakirjatoimintoon (edelleenkin maailman kätevin: paina sanaa, sanakirjamerkitys pomppaa ruudulle) kun Nabokov vyörytti runollisia lauseitaan.
I was treated last night to one of those dazzling coincidences that logicians loathe and poets love.
Nabokov on sanonut, että häntä ärsyttää se, että ihmiset miettivät mistä kirjat kertovat, tai mitä niillä halutaan sanoa. Hänestä ne ovat olemassa sellaisina kuin ovat, ja niissä on kauneutta sinänsä - tai jotain sinne päin.
Tämä ehkä avaa hieman kirjan upeaa viimeistä lausetta, jota ystäväni Stella ehti kirjaa aloittaessani jo Instagramissa kehaista (ja tietysti odotinkin sitä sitten kovin).
No, lainaan nyt tähän sen viimeisen kappaleen. Se on sen arvoinen, eikä tarkoita juuri mitään ellei ole lukenut kirjaa. Eikä ehkä sen jälkeenkään.
I am thinking of aurochs and angels, the secret of durable pigments, prophetic sonnets, the refuge of art. And this is the only immortality you and I may share, my Lolita.
The refuge of art. Taide pakopaikkana. Se on olemassa vain kauneutensa tähden.
Koko kirja on vähän niin kuin Terry Pratchettin Discworld, joka on norsujen päällä oleva levy, ja ne norsut seisovat valtavan kilpikonnan selässä.
Eli siis toisin sanoen Lolitan (jonka oikea nimi on muuten Dolores Haze, jonka voi bongata sieltä täältä popkulttuuria, mm. Johanna Kurkelan biisistä) pohjimmaisuudesta ei oikein voi mennä takuuseen.
Kirja alkaa mukamas jonkun arvostetun psykiatrin lausunnolla, minkä jälkeen Humbert Humbert (se pedofiili professori siis) ryhtyy mielisairaalasta käsin kirjoittamaan tarinaansa, jonka myöntää itsekin paikoin liioitelluksi ja hämärien muistikuviensa varassa olevaksi.
Itse asiassa kun Humbert Humbert (joka on professorin omaelämäkertaansa varten keksimä salanimi, josta mietin että onko Nabokov keksinyt noin höpsön nimen pehmentääkseen varhaisteiniä raiskaavaa miestä) kadottaa Lolitan, koko kirja muuttuu joksikin aikaa melko houreiseksi, eikä lukija voi olla epäilemättä Humbertin mielenterveyttä tai hänen kertomansa "totuudenmukaisuutta".
Kirjassa on paljon kaikkea pientä piilotettua taikasanoilla kikkailusta (Enchanted-motelli) lähtien aina siihen, että Humbert piikittelee psykologeja ja Freudia, mutta pistää pedofiliansa syyksi nuoruuden ihastuksen jonka toisintoa hän aikuisiälläkin etsii. Eli siis perus freudilainen lapsuuden trauma on syypää!
Tämä jo nyt pitkä kirjoitus muuttuisi sietämättömän pitkäksi jos nyt tässä luettelisin mitä kaikkea muuta pientä olin kirjasta bongaavinani. Olisipa joskus mukava jutella tästä oluen äärellä.
Minusta itse asiassa tuntui monessa kohtaa, että kirja kertoi porvarillisuudesta, tai että Humbert ja Dolores olivat amerikkalaisen konservatiivisuuden yläpuolella vaeltavia vapaita sieluja. Niin paljon Humbert halveksii suurinta osaa kirjan pikkumaisista aikuisista.
Toisaalta kirja kertoo eurooppalaisen vanhakantaisen ja homehtuneen sivistyneisyyden ja amerikkalaisen svengaavan eteenpäinmenemisen törmäyksestä. Kuinka sveitsiläinen professori (eurooppalainen sivistys) turmelee amerikkalaisen koskemattoman idealismin (Lolita).
Ja silti Nabokov väittää, ettei ole kirjoittanut tähän mitään sellaista sisään. Mutta ehkä hänen alitajuntansa on!
Ja juuri kun miettii, että ehkä Humbertin rakkaus ja intohimo ovat juuri niin kauniita kuin hänen runollinen kielensä antaa ymmärtää, Dolores Haze kuittaa hänelle sivulauseessa, että Humbert on toistuvasti raiskannut (rape) hänet. Nabokov ei päästä lukijaa unohtamaan, että kyseessä on sairas mies, joka käyttää julmasti hyväksi lasta vuosien ajan.
Ehkä jätän tämän nyt tähän. Uskomattoman hieno kirja, jos pääsee iljettävän synopsiksen yli.
I was weeping again, drunk on the impossible past.
And presently I was driving through the drizzle of the dying day, with the windshield wipers in full action but unable to cope with my tears.
Jos tykkäsit arviosta ja ajattelit ostaa kirjan,
osta se Suomalainen.comista, koska pistävät minulle pienen osuuden siksi, että haniin heille uuden asiakkaan. Kirja maksaa saman verran kuin muutenkin.
