Archive for heinäkuuta 2015

Netissä levyjä myyvät tyypit top 5

Disclaimer: Tähän kirjoitukseen ei ole syytä suhtautua turhan vakavasti, eikä ainakaan kannata loukkaantua. Kuulun itsekin jossain määrin jokaiseen näistä ryhmistä. Kokemukseni rajoittuvat lähinnä Facebookin levyryhmiin.





1. Tyypit jotka eivät suoraan kerro olevansa myymässä, mutta odottavat jättitarjousta

"No katos ku sattumalta oli varastossa tällänen Hectorin koelevy. Näkyis olevan omistuskirjoitus ja nimmari. Mahtaiskos joku tälle uskaltaa hintaa keksiä? Vaan kun en tiedä mitä tälle tekis. Kunto on on vähintään NM/NM."

Siis myytkö nyt, vai halusitko tulla pätemään? Ja linkkaa vaikka Discogs niin tiedetään miten epärealistisesta hinnasta haaveilet.

2. Discogs-uskovaiset

Levyjen kauppa netissä ei ole mitään osakekauppaa. Jossain mainitut hinnat saattavat perustua kahteen myytyyn levyyn. Levyn arvo on se, minkä joku siitä juuri sillä hetkellä suostuu maksamaan. Ei se, minkä joku brasilialainen levynarkomaani on Discogs-sivuilleen naputellut.

3. Välimerkkeihin välinpitämättömästi suhtautuvat

Nyt laitan myyntiin vinyylejä Kalliossa ovat hyvässä kunnossa vain nouto ja postitus jos ostaa monta pakkausmateriaalia vähän pitäisi olla hyväkuntoisia saa palauttaa voi tulla noutamaan kuuden jälkeen ovat hyväkuntoisia.

4. Omasta kokoelmasta muistuttajat

Joka ilmoituksen alta löytyy joku kertomassa: "eka painos tästä löytyy, ja muuten cd:näkin". No se on hieno homma! Niitä kuuntelemaan sitten! 

5. Sinnikkäät jätelevyjen myyjät

"Tässä äitini vanhoja levyjä lähinnä Valitut Palat -kokoelmia ja klassista koko nippu 79€"
Seuraavana päivänä: 
"Löytyykö kiinnostuneita"
Sitten:
"Muistuttelen näistä"
Sitten:
"Hinta laskettu 59€"
Sitten:
"Pitäisi päästä eroon"

Mutta levyjen ostaminen internetistä on siitä huolimatta upea harrastus! Parasta on kun nopeasti tapaa levyjen myyjän ja pääsee rupattelemaan levyjen sisällöstä. Musiikista ei voi koskaan turista liikaa! Mielipiteet musiikista ovat parhaita.


Posted in , | Leave a comment

Lukuvinkki: Vladimir Nabokov - Lolita



Taas kerran tuo lukuvinkki-sana tuntuu totaalisen väärältä, mutta löydettävyyden ja blogin sekavan taksonomian vuoksi käytän sitä nyt tässäkin kirjoituksessa, joka käsittelee maailmankirjallisuuden klassikkoa nimeltä Lolita.

VOI POJAT että tämä kirja oli paljon enemmän ja erilainen kuin mitä olin etukäteen ajatellut.

Kirjallisuuden opiskelijoilla on tästä varmaan jotkut ulkoa opetellut rivit, mutta seuraavassa ajatuksia ELÄMÄM KOULULAISELTA.

Toki tiesin, että se kertoo pedofiilisedästä, joka hullaantuu Lolitaan, ja että aiheestaan johtuen se herätti aikoinaan melkoista kohua (jälkisanoissa Nabokov kertoo, että eräs kustantaja oli sanonut, että kirja veisi sekä kustantajan että kirjailijan vankilaan).

MUTTA kun kirja ei tietenkään lopulta kerro pedofiliasta. Se ei yritä erikseen tuomita pedofiliaa, muttei myöskään missään nimessä tehdä siitä hyväksyttävää. Se ei puolusta tai tuomitse pedofiliaa, se ei kerta kaikkiaan kerro pedofiliasta.

Nyt kun kirjoitin "pedofilia" noin monta kertaa sain varmaan KRP:n nettitutkijatkin paikalle. Tervetuloa, tämä on hyvä blogi.

Minä rakastan tällaisia kirjoja jotka jäävät ajatuksiin pyörimään. Lolita ei oikein jättänyt rauhaan edes silloin kun kirja oli vielä kesken, vaikka yleensä sinnikkäimmät kirjat vyöryvät ajatuksiin vasta kun olen lukenut ne loppuun.

Koska kirja on yli 50 vuotta vanha, uskallan nyt tässä paljastaa hieman juonikuvioitakin, vaikka ei Lolitaa olekaan rakennettu minkään yllättävien käänteiden varaan.

Vladimir Nabokovilla on ihmeellinen mieli. Englanti on hänen toinen kielensä (tai ehkä kolmas, venäjä on äidinkieli, sen jälkeen ehkä ranska), mutta siitä huolimatta kirjan kieli on uskomattoman rikasta.

On spekuloitu, onko Nabokov kirjoittanut päähenkilö Humbert Humbertin kielen (sillä kirja on ikään kuin hänen kirjoittamansa) tarkoituksella valtavan rikkaaksi, vai onko se yksinkertaisesti hänen äänensä kirjailijana. Joka tapauksessa monin paikoin jouduin turvautumaan iPadin Kindle-sovelluksen sanakirjatoimintoon (edelleenkin maailman kätevin: paina sanaa, sanakirjamerkitys pomppaa ruudulle) kun Nabokov vyörytti runollisia lauseitaan.

I was treated last night to one of those dazzling coincidences that logicians loathe and poets love.

Nabokov on sanonut, että häntä ärsyttää se, että ihmiset miettivät mistä kirjat kertovat, tai mitä niillä halutaan sanoa. Hänestä ne ovat olemassa sellaisina kuin ovat, ja niissä on kauneutta sinänsä - tai jotain sinne päin.

Tämä ehkä avaa hieman kirjan upeaa viimeistä lausetta, jota ystäväni Stella ehti kirjaa aloittaessani jo  Instagramissa kehaista (ja tietysti odotinkin sitä sitten kovin).


No, lainaan nyt tähän sen viimeisen kappaleen. Se on sen arvoinen, eikä tarkoita juuri mitään ellei ole lukenut kirjaa. Eikä ehkä sen jälkeenkään.

I am thinking of aurochs and angels, the secret of durable pigments, prophetic sonnets, the refuge of art. And this is the only immortality you and I may share, my Lolita.

The refuge of art. Taide pakopaikkana. Se on olemassa vain kauneutensa tähden.

Koko kirja on vähän niin kuin Terry Pratchettin Discworld, joka on norsujen päällä oleva levy, ja ne norsut seisovat valtavan kilpikonnan selässä.

Eli siis toisin sanoen Lolitan (jonka oikea nimi on muuten Dolores Haze, jonka voi bongata sieltä täältä popkulttuuria, mm. Johanna Kurkelan biisistä) pohjimmaisuudesta ei oikein voi mennä takuuseen.

Kirja alkaa mukamas jonkun arvostetun psykiatrin lausunnolla, minkä jälkeen Humbert Humbert (se pedofiili professori siis) ryhtyy mielisairaalasta käsin kirjoittamaan tarinaansa, jonka myöntää itsekin paikoin liioitelluksi ja hämärien muistikuviensa varassa olevaksi.

Itse asiassa kun Humbert Humbert (joka on professorin omaelämäkertaansa varten keksimä salanimi, josta mietin että onko Nabokov keksinyt noin höpsön nimen pehmentääkseen varhaisteiniä raiskaavaa miestä) kadottaa Lolitan, koko kirja muuttuu joksikin aikaa melko houreiseksi, eikä lukija voi olla epäilemättä Humbertin mielenterveyttä tai hänen kertomansa "totuudenmukaisuutta".

Kirjassa on paljon kaikkea pientä piilotettua taikasanoilla kikkailusta (Enchanted-motelli) lähtien aina siihen, että Humbert piikittelee psykologeja ja Freudia, mutta pistää pedofiliansa syyksi nuoruuden ihastuksen jonka toisintoa hän aikuisiälläkin etsii. Eli siis perus freudilainen lapsuuden trauma on syypää!

Tämä jo nyt pitkä kirjoitus muuttuisi sietämättömän pitkäksi jos nyt tässä luettelisin mitä kaikkea muuta pientä olin kirjasta bongaavinani. Olisipa joskus mukava jutella tästä oluen äärellä.

Minusta itse asiassa tuntui monessa kohtaa, että kirja kertoi porvarillisuudesta, tai että Humbert ja Dolores olivat amerikkalaisen konservatiivisuuden yläpuolella vaeltavia vapaita sieluja. Niin paljon Humbert halveksii suurinta osaa kirjan pikkumaisista aikuisista.

Toisaalta kirja kertoo eurooppalaisen vanhakantaisen ja homehtuneen sivistyneisyyden ja amerikkalaisen svengaavan eteenpäinmenemisen törmäyksestä. Kuinka sveitsiläinen professori (eurooppalainen sivistys) turmelee amerikkalaisen koskemattoman idealismin (Lolita).

Ja silti Nabokov väittää, ettei ole kirjoittanut tähän mitään sellaista sisään. Mutta ehkä hänen alitajuntansa on!

Ja juuri kun miettii, että ehkä Humbertin rakkaus ja intohimo ovat juuri niin kauniita kuin hänen runollinen kielensä antaa ymmärtää, Dolores Haze kuittaa hänelle sivulauseessa, että Humbert on toistuvasti raiskannut (rape) hänet. Nabokov ei päästä lukijaa unohtamaan, että kyseessä on sairas mies, joka käyttää julmasti hyväksi lasta vuosien ajan.

Ehkä jätän tämän nyt tähän. Uskomattoman hieno kirja, jos pääsee iljettävän synopsiksen yli.

I was weeping again, drunk on the impossible past.

And presently I was driving through the drizzle of the dying day, with the windshield wipers in full action but unable to cope with my tears.

Jos tykkäsit arviosta ja ajattelit ostaa kirjan, osta se Suomalainen.comista, koska pistävät minulle pienen osuuden siksi, että haniin heille uuden asiakkaan. Kirja maksaa saman verran kuin muutenkin.


Posted in , , , | 6 Comments

Heinäkuun musavisa, osa 2

Ja taas mennään! Nyt on niin laajalta skaalalta kysymykset että oikein hymyilyttää. Mutta olisko nyt vihdoin se kerta kun joku vetää ensimmäisellä kiekalla 10/10? Kommentoi alas jos niin käy.



Posted in | Leave a comment

Testissä Amphion Argon1 - eli on kaiuttimia ja on KAIUTTIMIA



Kuten suhteellisen usein tässä blogissa toistelen, en ole mikään kultakorva. En etsi musiikinkuuntelukokemuksestani hifiä, vaan sitä musiikkia.

No, jokin aika sitten pistin kuulokeasioita järjestykseen, ja niissä käytännöllisyys ja käyttömukavuus nousivat tärkeimmiksi seikoiksi, kaikissa testatuissa malleissa äänen ollessa vähintäänkin tyydyttävällä tasolla.

Musiikinkuuntelutilanteista on siis jäljellä se herkin, eli koti. Vaikka kuuntelen työkseni musiikkia kaiket päivät, kuuntelen musiikkia kotonakin melkein koko illan ja joskus aamuisinkin. Kuuntelu tapahtuu pääsääntöisesti vinyyliltä, setillä isän vanha Pioneer-vinyylisoitin 1970-luvulta, Denonin 400-500€:n vahvistin ja Kefin muutaman satasen kaiuttimet.

On kuulostanut oikein kivalta tämä setti minun tarpeisiini.

Siis tähän asti.

Amphion-kaiutinfirman edustaja lähestyi minua twitteritse. Kysyi haluaisinko testata heidän kaiuttimiaan. Mikäs siinä. (En siis saa tästä rahaa tai kaiuttimia omaksi).

Lähettivät minulle Argon1-parin ja piuhat. Sain valita väriyhdistelmänkin. Valkoinen kotelo ja musta kaiutinelementti. Helvetin tyylikkään näköiset (sisustusihmiset huom).

Alleviivasin Amphionille, etten ole mikään hifisti, vaan musan kuuntelija, fiilistelijä, arjen sankari ja vitsiniekka. No en oikeasti sanonut noita kahta viimeistä, vaan että heidän kaiuttimiensa hienoudet tulevat menemään minulta ohi.

Ei se mitään, vakuuttivat. Testaa maallikkofiiliksellä.

Ajattelin, että minun tarvitsee jotenkin erityisesti keskittyä ja yrittää kuulla Argon1:ssä jotain eroa verrattuna vanhoihin Keffeihin.

Onneksi vahvistimeeni voin kytkeä kahdet kaiuttimet, joten testaus onnistuu helposti napista painamalla.


En oikein osaa rakentaa tähän kirjoitukseen tarpeeksi suurta räjähdystä tähän kohtaan. Taisi olla John Mayallin ja Eric Claptonin Blues Breakers -vinyyli jonka ensimmäisenä pistin soimaan. Turvallista möhistelyä, äänitetty varmaan suht livenä.

Voi pojat, voi pojat. Olisittepa nähneet ilmeeni kun vaihtelin Argon1:n ja vanhojen kaiuttimien välillä. Miten kaiuttimissa VOI olla näin iso ero? Olin oikeasti ajatellut, että vahvistin ja sen säädöt vaikuttavat enemmän, kun kyseessä on kuitenkin suht samankokoiset hyllykaiuttimet.

Mutta ei. Argon1:set kuulostivat aivan siltä, kuin Claptonin Eikka ja pojat olisivat soitelleet samassa huoneessa! Jotenkin se musiikki ei kuulostanut ÄÄNITTEELTÄ, vaan omin korvin kuullulta soitannalta (no, vahvistimistahan se sähkökitara toki soi, mutta ehkä ymmärrätte mitä tarkoitan).

Heti ensimmäisenä laitoin vahvistimesta kaikki basso-, diskantti-, yms. säädöt nollille, antaa Argonien päättää miltä musa kuulostaa.

Tajusin kaiuttimia edes takaisin vaihdellessani, että vanhat Kefit on rakennettu korostamaan joitain keskitaajuuksia - ja ihan kuin ne tekisivät ääneen myös vähän kaikua. Perehdyin asiaan vähän tarkemmin, ja selvisi, että Amphion nimenomaan uskoo kaiuttimissaan luonnollisuuteen. He eivät yritä saada ääntä kuulostamaan joltain, vaan luottavat siihen millainen se ääni on.

Lopputulos on se, että nyt Kefien kautta kuunneltu musiikki kuulostaa paskalta! Ohuelta ja väkinäiseltä. Argon1 taas on luonnollinen (tämä tulee oikeasti ekana mieleen, vaikka se onkin myös firman mainoslause kuten myöhemmin kävin lukemassa), muheva, runsas, nyt tämä kuulostaa ihan Viinistä viiniin -kirjalta, mutta teidän pitäisi kuulla tämä!

Ehkä voisi hakea analogiaa Instagramista. Argon1 on ehdottomasti #nofilter. Jos äänitys on paska, se kuulostaa paskalta. Jos sen kuuntelee Kefeillä, päälle lyödään keskitaajuuksien korostuksia ja sen mukana kaikua ja onttoutta - mutta musa kuulostaa edes joltain.

Jos taas sinulla on loistava kuva, mutta lyöt siihen filtterin, kuva latistuu ja näyttää halvemmalta kuin onkaan. Sama käy kaiuttimissa. Kuuntelen juuri Pink Floydin The Wall -vinyyliversion kolmospuolta. Comfortably Numb. Tämän on Roger-setä tehnyt aikoinaan viimeisen päälle (ja Gilmour tietty luikautti soolon), ei tätä tarvitse filttereillä pilata. Kuulostaa näistä kaiuttimista uskomattoman kauniilta.

Ongelma tässä tietenkin on se, että nyt minun kai pitäisi panostaa myös vahvistimeen ja levysoittimeen - ainakin vahvistimeen. Se on auttamattomasti HEIKOIN LENKKI tässä sarjassa. Sillä minun on aivan pakko ostaa nämä kaiuttimet omaksi. En voi enää palata Kefeihin. Alennusta onneksi sain. Mutta silti, ovh:na pelkät piuhat ovat kalliimmat kuin vanhat kaiuttimeni. Ja silti nämä ovat tämän tason kaiuttimiksi halpoja, minulle kerrottiin. Kiva myös tukea suomalaista duunia.

Tällainen oli siis tarina kaiuttimista ja KAIUTTIMISTA. Tämä on uskomattoman kaunis kokemus. Musiikin voitto.

Mistä johtuen: Myydään Kefin kaiuttimet. Eivät ole Amphionit, lähellekään, mutta toisaalta saa hakea 70 eurolla pois.


Posted in , , , , | 15 Comments

Sarjasuositus: Daredevil

Netflix ja HBO ovat osoittaneet, että video on demand -palveluissa tietty sisältö on avainasemassa. Kuten nyt esimerkiksi House of Cards tai Game of Thrones.


Siis, ettei se haittaa vaikka valikoima on muuten tautisen suppea, kunhan siellä on tarpeeksi sellaista sisältöä, joka on vain kerta kaikkiaan pakko nähdä.

Vaikka Netflixin Marco Polo floppasi, palvelusta löytyy paljon muuta Netflixin maksamaa laadukasta sisältöä. Bloodlinea ja Sense 8:a on paljon kehuttu, mutten ole niitä vielä kerennyt katsoa, mutta Bojack the Horsemania voin suositella lämpimästi.

Nyt kirjoitan kuitenkin Daredevilistä.



Sarjakuva-Darea olen lukenut melko vähän, mutta kuitenkin sen verran, että tajusin Ben Affleckin tähdittämän ison rahan leffaversion olevan sarjakuvan tunnelman hukannut ja leffana paska.

Siksi tähän sarjaversioon (Tuntuisi oudolta kutsua vain Netflixissä saatavana olevaa sisältöä TV-sarjaksi, koska sana viittaa jotenkin enemmän kanaviin kuin isoon ruutuun, vaikka Chromecastin kautta isolta ruudulta Netflixiä katsonkin) ei kohdistunut osaltani oikeastaan minkäänlaisia odotuksia. 

Tarvitsen n. 1,5h vähemmän unta kuin puolisoni ja 3 tuntia vähemmän unta kuin tytärpuoleni, joten minulla on iltaisin luppoaikaa. Siksi sitten ajattelin, että sarjakuvasankarista kertova sarja (tauttttttologia) on hyvä aloittaa iltapuhteeksi, ei #nainen sitä kuitenkaan halua katsoa.

Aika pitkään olen tässä jaaritellut että pääsen asiaan. Anteeksi. Teidän pitää ymmärtää, että nykyisessä työssäni minun ei juuri tarvitse kirjoittaa - ainakaan suomeksi - joten jonnekin ne sanat pitää purkaa. 

Aluksi Daredevil tuntui jotenkin hitaalta, ehkä jopa vähän halvalta. Mutta sitten sarjakuva palasi mieleeni. Hell's Kitchenin pahikset ja sankarin (pakolliset) sisäiset kamppailut istuivat tyyliin, ja käsiksen imu alkoi tuntua.

Loppua kohden tunnelma erittäin onnistuneesti tiivistyi, ja muutamana yönä koin jopa binge-watching-oireita, joten toivottavasti sarjaa katsotaan tarpeeksi jotta Netflix jatkaa sitä ainakin vielä yhden kauden.

Sarja on sopivan hönö. Se ei ole synkkä niin kuin True Detective tai cool niin kuin Breaking Bad, mutta sen pienimuotoisuudessa ja lämpimässä tunnelmassa on jotain koukuttavaa. Ja pääpahiksesta on rakennettu sopivan syvä hahmo, jottei hänen nitistämisensä olisi liian helppoa.

Suosittelen.

Kannattaisiko seuraavaksi katsoa Bloodline vai Sense 8 vai mikä? HBO:ta minulla ei ole.




Posted in , , | 2 Comments

Lukuvinkki: Neal Stephenson - Seveneves

Jotenkin ruvennut vituttamaan tuo "lukuvinkki"-tunniste, mutta kun useimmiten luen ei-ihan-uusia kirjoja, usein jopa klassikoita, tuntuu niistä höpöttelyn kutsuminen kirja-arvosteluksi jotenkin väärältä.

Tämä siis on tavallaan kirja-arvostelu, mutta myös lukuvinkki, koska vertaissuosittelu on lukemista etsiessä ensiarvoisen tärkeää.

Seveneves on itse asiassa aivan tuore kirja, joten kerrankin voisin hyvällä omallatunnolla kutsua tätä kirja-arvioksi, mutta olkoon nyt lukuvinkki.

Palvon Neal Stephensonia, vaikken ole lukenut häneltä kuin Cryptonomiconin ja Reamden ennen tätä. Tiedän, että minun täytyy lukea vielä ainakin Snow Crash ja Anathem (joka minulla itse asiassa on Kindlellä ladattuna).

Seveneves on - valmistautukaa kliseiseen ilmaisuun, pitäkää huiveistanne kiinni tatjanat - TAKUUVARMAA STEPHENSONIA: Massiivinen scifi-romaani, joka keskittyy huikeiden tieteellisten visioiden ohessa juoneen JA henkilöhahmoihin. Edelleenkin äärimmäisen harvinaista ison mittakaavan scifissä - olkoonkin, että henkilöhahmot ovat Stephensonin osa-alueista heikoin.

Sevenevesin juoni on niin hengästyttävä, että ILMAN SPOILEREITA kerrottuna lähtötilanteen selvitäminen vaatii silti melko tavalla merkkejä. Mutta kokeillaan:

Kuu räjähtää tuntemattomasta syystä seitsemään kappaleeseen vuonna 2015. Nämä palaset rupeavat törmäilemään toisiinsa, mistä syntyy kiihtyvällä vauhdilla lisää kappaleita, jotka kahden ja puolen vuoden kuluttua satavan maan pinnalle, tehden planeetastamme asumiskelvottoman 5000 vuodeksi.

Aion pohdiskella juonta spoilerivaroituksen jälkeen myöhemmin lisää. Niille jotka EIVÄT ole lukeneet kirjaa sanon enää vain, että jos pidätte scifistä - tai jos pidätte massiivisista trillereistä - tai jos haluatte uskomattoman hienoa kesäluettavaa - hommatkaa tämä kirja.

Ja vinkkinä jonka itse tajusin liian myöhään: Kun luette toista osaa, kirjan lopussa on havainnollistavia kuvia kiertoradan asumuksista ja muusta.

JÄLKIKÄTEIS-EDIT: Kirjoitin tämän tekstin heti kirjan lopettamisen jälkeen, ja tajusin etten osannut tarpeeksi hyvin hehkuttaa Stephensonin luomaa maailmaa. Ehkä johtuen yksityiskohtien runsaudesta tätä kirjaa lukiessa tuntuu välillä kuin lukisi dokumentoitua historiaa muutaman ihmisen silmien läpi. Tapahtumat tuntuvat tosilta.

Voi myöskin vain ihailla sitä kaikkea vaivaa, mitä kirjailija tarinoidensa eteen näkee. On kaivostietoutta, fysiikkaa, luonnollisesti avaruuteen liittyvää tiedettä, käyttäytymistiedettä, geenitiedetä ja vaikka sun mitä.

Täytyy tosin sanoa, että "rotujen" tyypittely (ei nykyisten ihmisrotujen) menee jotenkin stereotyyppiseksi, tai ehkä "Spacereiden" kulttuurista on syntyhistoriastaan johtuen tullut syntyperää korostava, mikä selittäisi ylikorostuksen tyylikeinona, eikä -virheenä.



**** TÄMÄN JÄLKEEN SEURAA SPOILEREITA, ÄLÄ JATKA JOS AIOT LUKEA KIRJAN. KANNATTAA LUKEA TÄMÄ KIRJA.  PALAA SITTEN LUKEMAAN TÄMÄ LOPPUUN. SIVUJA ON 867 JOTEN SIINÄ KESTÄÄ HETKEN. *****

Stephensonin kykyä rakentaa tiivis trillerijuoni yhdistettynä hyvin yksityiskohtaiseen scifiin ei voi kuin ihailla.

Kirja jakautuu kahteen osaan: Ensimmäinen osa käsittelee nykyajan tapahtumia, kun kuu hajoaa, ja ihmiskunnalla on kaksi vuotta aikaa keksiä miten elämä saataisiin säilymään 5000 vuoden asumiskelvottomuuden ajan.

Jälkimmäinen osa kertoo ihmiskunnan paluusta planeetan pinnalle. Toisen osuuden alussa Stephenson käyttää paljon aikaa selittääkseen auki erilaisia yhteiskunnallisia malleja ja teknisiä innovaatioita. Tämä on paikoin hieman raskasta, ja ylivoimaisesti kirjan tylsintä antia, mutta rakenteen kannalta se on toisaalta välttämätöntä: Maapalloa kiertävälle radalle päiväntasaajan kohdalle rakennettu avaruusalusten nauha ja siihen liittyvät innovaatiot ovat sen verran loppuun asti mietittyjä ja omalla tavallaan realistisia, että niitä ei avata muutamalla lauseella.

Ja juuri kun luulee, että Stephenson aikoo vain selitellä mitä on keksinyt, hän pistää tarinan jälleen vauhtiin.

JA mikä parasta, lopulta hän ei avaakaan kaikkea tieteellisen tarkasti. Hän on enemmän kirjailija kuin teoreetikko. Romaanimainen lopetus, ei scifille tyypillinen kaiken selitys.

Pienestä ajoittaisesta tyhjäkäynnistä huolimatta upea kirja.

Ja nimi, se tulee ihmiskunnan seitsemästä Eevasta. Kiertoradalle päätyneellä jengillä oli nimittäin vähän kivinen alku, ja vain seitsemän naista selvisi. Eivät tarvinneet miehiä, koska geenitiede. Oli niitä tosin muitakin ihmisiä, mutta heistä lisää kirjassa.



Posted in , , , | 4 Comments

Heinäkuun musavisa

Ja taas mennään! Tällä kertaa aika fiilispohjaisiakin kysymyksiä, mut yritin taas säätää vaikeustason niin, ettei olis ihan läpihuutojuttu, mut ettei myöskään runkattaisi mitään Beatlesien sinkkujen b-puolia.

Tuonne kommentteihin saa ilmiantaa itsensä jos sai täydet pisteet. Tai jos visassa on virheitä. Sekin on mahdollista - on jo myöhä.



Posted in | Leave a comment

Debbie-koiran muistolle

Perjantaina minut tavoitti suruviesti.

Ensimmäinen oma (tai siis oikeammin exäni kanssa jaettu) lemmikkieläimeni, jackrussellinterrieri Debbie, oli kohdannut loppunsa rynnättyään auton alle. Hän kuoli heti, kärsimättä, kuulin.

Moninaisista syistä johtuen Debbie on viime vuodet asunut exäni kanssa, enkä ole häntä kovin usein nähnyt (viimeksi muistaakseni huhtikuussa), mutta siitä huolimatta tieto Debbien kuolemasta teki todella pahaa.



Olen aika ajoin pohtinut kuolemaa; sen merkitystä ja miten suhtautua siihen. Sovellan näitä ajatuksiani myös rakkaan Debbien kohdalla. Sen sijaan, että keskittyisin pohtimaan mitä kaikkea minä ja Debbie olisimme kenties voineet tulevaisuudessa kokea, olen ajatellut mitä kaikkea Debbie ehti tehdä.

Rakas Debbie ehti kunniakkaaseen 7 vuoden ikään. Näiden seitsemän vuoden aikana se ehti suututtaa minut äkkipikaisella ja vittumaisella käytöksellään lukemattomia kertoja, mutta myös antaa minulle mittaamattoman arvokkaita kokemuksia vastuunkantamisesta, pyytettömästä rakkaudesta ja koirapuistoista.



Debbie eli hyvän elämän, ja olen loputtoman kiitollinen kaikille ihmisille jotka ovat huolehtineet siitä. Myöhempinä vuosinaan se vietti paljon aikaa Pohjois-Karjalassa mökillä, minne se myös haudattiin. Haudalla on kaunis kivimuodostelma sekä Debbien pallo. Tietysti.

Muistan kun näin rakkaan Debbien ensimmäisen kerran. Se oli muutaman viikon vanha, ja näytti pieneltä jääkarhunpoikaselta. Se ei näyttänyt varsinaisesti onnelliselta kun otin sen syliin, mutta jotenkin tyytyväiseltä silti. Se hyväksyi minut isännäkseen.

Ja jälleen viimeisellä kerralla kun näin Debbien pari kuukautta sitten se muistutti isäntä-koira-suhteestamme suukottamalla intensiivisesti vielä senkin jälkeen kun monta kertaa siirsin sen pois naamaltani. Debbiellä oli tapana tervehtiä rakastamiaan ihmisiä suukottamalla intensiivisesti.



En oikein tiedä mitä haluan sanoa. Ehkä haluan vain kaikkien tietävän, että oli olemassa tällainen valkoinen jackrussellinterrieri jota rakastin valtavan paljon, vaikka se olikin usein melko vittumainen ämmä. Jos se oli tyytymätön, se pissasi sänkyyn. Ihan vain vittuillakseen.

Hänen russeliutensa. Debsu Termiitti. Don't it always seem to go, don't know what you've got till it's gone. Tai jotain sinne päin. Vaikka olin jo tottunut siihen, etten näe Debbietä kovin usein, minua rauhoitti ajatus, että se viilettää jossain tuijottamassa epäilevästi mustia, lyttynaamaisia, pentuikäisiä, epäilyttäviä, itsensä näköisiä, vihaisia, iloisia tai pitkäkarvaisia koiria.



Kirjoitan tätä nuorempi jackrussellinterrierini Ringo kainalossa. Olin viikonlopun festareilla ja näin Ringon taas tänään. Annoin hänelle ekstrasuuren määrän suukkoja ja kerroin Debbien lähdöstä.  Debbie ja Ringo olivat parhaat ystävykset. Itse asiassa Ringo taisi olla Debbien ainut koiraystävä. Debbien menetys korostaa sitä, miten etuoikeutettu olen kun minulla on elämässäni tällaisia koiria. Ringo on aivan oma lukunsa ja tavallaan Debbien vastakohta monessa mielessä, mutta hänestä joskus myöhemmin.

Debbie, minulla on valtavan kova ikävä.

Muistatko, kun sinut leikattiin, ja vaivuit nukutusaineen vaikutuksesta hiljalleen uneen? Se tuntui jotenkin pelottavalta ja surulliselta. Hiljaiselta hiipumiselta.

Mutta se ei ollut sinun tapasi mennä. Kuolit kuten elitkin, sinä hullun ihana russelimummo. Pelkäsit monia asioita, ja autot olivat yksi niistä. Sinun piti tietysti lähteä raivokkaasti ja elämää sykkien. Kenties joku puudelia taluttava mummo ehti ennen kuolettavaa renkaanpyörähdystä kauhistella, että onpa tuolla huonokäytöksinen jackrussellinterrieri.

Se oli sinun tapasi mennä. Lepää rauhassa, en unohda sinua ikinä.

Lopuksi vielä Blondien biisi Heart of Glass, koska Debbie sai nimensä Blondien Debbie Harrylta, olihan hän blondi.



Posted in , | 2 Comments
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...