Tämän blogin lukijat ovat varmasti huomanneet, että minulla on sydämessä erityinen paikka varattuna naispuolisille laulajille, jotka tulkitsevat pianon, akustisen kitaran tai muun vähäeleistä taustaa luovan soittimen säestyksellä tunteisiin käyviä lauluja.

Joskus iskelmäbiisitkin onnistuvat koskettamaan, oikein riipaisevastikin - mutta yleensä vain jos esittäjä on nainen (yksi poikkeuskin mahtuu mukaan). Useimmiten suomalainen iskelmä on kornia, enkä mitenkään osaa eläytyä sen esittäjien tuntemuksiin. Nämä kuusi kappaletta ovat sen kuitenkin tehneet. Olen tässä venyttänyt "iskelmä"-käsitettä jonkin verran, mutta koittakaa kestää.

Yleensä julkaisen blogissa vain top 6 -listoja, mutta nyt en millään keksinyt kuudetta yhtä hyvää biisiä kuin nämä viisi. Samoilta artisteilta olisi toki muutama helmi löytynyt.

Vaikka arvostan vanhoja kauniita iskelmäbiisejä ajalta ennen kuin synnyin, en saa niistä samanlaisia väristyksiä kuin näistä. Ne ovat ehkä musiikillisesti hienompia, mutta eivät päässeet tälle listalle. Pitänee  joskus tehdä niistäkin lista. Haltin häät ja sen sellaista.

Nämä eivät ole paremmuusjärjestyksessä.


Anna Eriksson - Kun katsoit minuun

Tämä taitaa olla suosikkini näistä biiseistä. Uskomattoman hienosti laulettu, kuulaan kauniilla äänellä suoraan sydämeen. Ei voi olla liikuttumatta joka kerta kun tämän kuulee. Anna Eriksson on kritisoinut iskelmäuraansa jälkikäteen, mutta minusta tällaisten helmien synnyttämisessä ei ole mitään hävettävää. No, hän taitaa enemmänkin kipuilla sitä, ettei hänen uransa ollut hänen omissa käsissään. Upea biisi joka tapauksessa.

Suvi Teräsniska - Täydellinen elämä

Tässä biisissä on aivan hemmetin korni sanoitus, mutta silti se toimii. Suvi Teräsniskan ääni on samalla tavalla kuulas kuin Anna Erikssonilla. Täydellisen tahdonvastaisesti huomasin juuri tällä viikolla liikuttuvani kun tämä tuli autoa ajaessani radiosta. Lauloin lujaa mukana.

Kaija Koo - Kylmä ilman sua

Kaijalta olisi tietysti löytynyt paljonkin ihania slovareita. Kun Kaija Koo vetää slovaria, hän ei ole viihdetaiteilija, vaan hän puristaa biisiin ison palasen sielustaan. Kukaan muu ei kuulosta näin haavoittuvaiselta laulaessaan. Kaijan keikoilla parikymppiset miehet itkevät. Markku Impiö tietää, että sanoituksessa pitää olla vähän mystisiä elementtejä, mutta myös riittävän selvä pointti.

Johanna Kurkela - Rakkauslaulu

Jos kiertäisi paljon häitä ja kuulisi tämän kerran kuukaudessa jonkun random solistin esittämänä, tätä luultavasti vihaisi. Mutta kun ei ole antanut kenenkään pilata tätä, voi Johanna Kurkelan erittäin herkästä tulkinnasta yhä nauttia.

Juha Tapio - Pettävällä jäällä

Yön versiota en ole uskaltanut kuunnella loppuun asti, koska Olli Lindholm kyllä kykenee murskaamaan biisistä tunteen monotonisella jyräämisellään. Biisin säveltäjän versio on huomattavasti hienostuneempi. Juha Tapion tulkinta on tietysti herkkyydessään ylittämätön, mutta myös sävellyksenä tämä on aivan käsittämättömän hieno.

HEI!

En nyt veistele tähän mitään väsynyttä analogiaa siitä, millainen nelivuotias on, ja miten niitä ihmistaimea kuvaavilla sanoilla voisi hauskasti myös kuvailla tätä nelivuotiasta blogia.

Oikeastaan olen todella kiitollinen tästä harrastuksesta. Kiitollinen maailmalle ja ihmisille ympärilläni että olen saanut aikaa tehdä tätä.

Alun perin perustin blogin vuonna 2010 siksi, että halusin kirjoittaa jotain muutakin kuin nettiuutisartikkeleja Voice.fi:hin, jota siihen aikaan tein työkseni tv-haastattelujen ohessa.

Sittemmin ammatillinen matka on kulkenut radiotoimittajuudesta Radio Cityn ja Voicen musiikkipäälliköksi ja myöhemmin vielä molempien yhteisömanageriksi. Siinä sivussa blogista on kehittynyt mielestäni hyvin tehty ja omalla äänellä puhuva suomalainen populaarikulttuuriblogi. MINUN mielestäni Suomen paras sellainen. Mutta se onkin vain minun mielipiteeni.

On tärkeätä saada kirjoittaa. Nykyään en kirjoita työkseni niin paljon kuin aiemmin, jolloin kirjoitustaidon kehittäminen on entistä tärkeämpää.

Tämän blogin satojen kirjoitusten myötä olen kuin huomaamattani kehittänyt oman kirjoitustyylin, jonka tarkoituksena jostain kulttuurituotteesta puhuttaessa on saada lukija tuntemaan samoin kuin minä tunsin levystä, kirjasta tai keikasta nauttiessani. Laite- tai palveluarviossa tätä on vaikeampi saada toteutumaan. Muutoin keskityn PALVONTAAN.

On myös hienoa olla mukana Suomen Blogimediassa, vaikkei tällä blogilla valitettavasti ole samanlaisia kävijämassoja kuin SBM:n kirkkaimmilla tähdillä. Sisältömarkkinointi on kuitenkin ala, jota on mahtavaa päästä oppimaan harrastuksen ohella.

Onneksi olkoon Also Sprach Jussi. Olet minulle tärkeä. Luetuin blogimerkintä taitaa olla Jenni Vartiaisen Terra-levyn arvio, #muuten. Täältä löydät blogin ensimmäisen kirjoituksen.

Aloitin tuossa keväällä lukemaan William Makepeace Thackerayn kirjaa Vanity Fair, joka on satiiri ihmisten turhamaisuudesta. Se on kirjoitettu 1800-luvulla, ja kieli oli minulle jotenkin raskasta, joten kirja on edelleen kesken.

Paksujen romaanien rakastajana päätin kuitenkin lukea toimittajana aloittaneen Tom Wolfen tunnetuimman kirjan The Bonfire of the Vanities, joka on saanut innoitusta Vanity Fairista. Ainakin näin olen ymmärtänyt. Ainakin molemmat ovat satiireja. Nimi taas on lainattu historiasta: Italiassa riehui 1400-luvulla turhuuksien rovio, jossa poltettiin syntisiä asioita.

Tämä on erittäin miellyttävä romaani. Wolfe kirjoitti ennen tätä 1987 ilmestynyttä esikoistaan paljon lehtiin ja julkaisi esseekokoelmia. Hänen kirjoitusrytminsä on napakka ja hyvin eteenpäin kulkeva. Kirja on pitkä, mutta se (kulunutta lukemisilmaisua käyttääkseni) IMAISEE mukaansa.

The Bonfire of the Vanitiesin päähenkilö on Sherman McCoy, joka on menestyvä bond trader (kauhea ajatuskatko, mikä bond nyt onkaan suomeksi? Futuuri? Mutta te tiedätte, ei siis osake, vaan se missä lainataan jollain hinnalla) Wall Streetillä. Hän pieksee itsensä kovaan myyntifiilikseen, ja kutsuu itseään "master of the universeksi". Tästä rikkaiden pelokkaiden miesten machoilusta Wolfe tekee erityisen runsaasti pilkkaa.

McCoylla on rakastajatar Maria Rushkin - rikkaan pohatan nuori vaimo - jonka kanssa Sherman käy paneskelemassa. Kerran hän hakee Rushkinin lentokentältä, ja he eksyvät Bronxiin. Moottoritien rampilla heidät pysäyttää tielle jätetty rengas. Kun Sherman siirtää rengasta, kaksi mustaa miestä piirittää heidät. Sherman heittää renkaan toista päin, ja Maria peruuttaa Shermanin sporttimersun toista miestä päin.

Koko keissistä tulee satiirinen turhuuden näytelmä, kun Bronxin valkoinen syyttäjä haluaa pönkittää vaalikampanjaansa ja lähtee syyttämään rikasta valkoista miestä köyhän mustan pojan yliajosta. Musta ihmisoikeusaktivisti-yleishäsleri Bacon käynnistää aggresiivisen kampanjan McCoyta vastaan.

Se juonesta liikaa spoilaamatta.

Minusta Family Guy on loistava tv-sarja, koska siinä nauretaan tylysti ihmisten tyhmyydelle. Bonfire Vanities on siitä loistava kirja, että siinä nauretaan tylysti ihmisten turhamaisuudelle.

Sherman on tyhmä, koska hakee täyttymystä elämälleen Wall Streetiltä. Hänen vaimonsa taas ahmii rahaa heidän Fifth Avenuen (puiston laidalla) asuntoonsa, josta Sherman on tappavan paljon velkaa.

Apulaissyyttäjä Kramer on tyhmä, koska haluaisi olla rikas, mutta hakee moraalista täyttymystä työskentelystä Bronxin syyttäjänlaitoksella. Hän syyttää päivät pitkät mustia nuoria huumerikollisia, ja pelkää kävellä metroasemalta työpaikalleen Bronxissa. Hänellä ei ole varaa ostaa autoa.

Reverend Bacon on julma ja turhamainen, koska hän käyttää mustien ihmisten hätää omaan rahankeruuseensa.

Shermanin tapauksesta kirjoittava brittiläinen toimittaja Peter Fallow on tyhmä, turhamainen ja juoppo, koska hän käyttää kaiken aikansa amerikkalaisten halveksumiseen, elätellen juopottelun lomassa mielikuvaansa brittiläisten ylivertaisuudesta.

Ja niin edelleen. Ehdottomasti parasta kirjassa oli tämä kaiken turhuus ja tyhmyys. Toki myös tarkka New Yorkin kuvaus miellytti, kaupunkiin totaalisesti rakastuneena.

Jostain syystä Wolfe kiinnittää myös paljon huomiota murteisiin. Osa murteella kirjoitetusta puheesta menee minulta ohi, koska en osaa kuvitella miten Wisconsinissa puhutaan, mutta ilmeisesti sillä on paljon väliä lopputuloksen kannalta.

Lyhyesti: Ansainnut paikkansa palvottuna amerikkalaisena romaanina. Ei niin huima, syvällinen tai toisaalta älyllinen että nousisi lempikirjojeni joukkoon, mutta helposti lukemisen arvoinen.

Suosittelen, siis.

Olin eilen Olympiastadionilla katsomassa Cheekin toista loppuunmyytyä megakeikkaa.

Koko Cheek-ilmiö on varsinkin keikkojen lähestyessä aiheuttanut aivan valtavasti älämölöä, josta suurin osa tuntuu olevan joko älytöntä suuttumusta siitä, että joku arvostelee Cheekiä, tai sitten älytöntä suuttumusta siitä, että joku pitää Cheekistä. En ole laskenut, mutta tuntuu jopa siltä, että on enemmän niitä jotka ovat suuttuneet Cheekin arvostelusta, kuin on niitä jotka oikeasti arvostelevat Cheekiä.

Minä en jaksa nyt hämmentää kumpaakaan näistä sopista, vaan tyydyn ajattelemaan ääneen siitä, miksi juuri Cheek sai myytyä Olympiastadionin kahdesti täyteen.

Ensinnäkin Cheek pystyi "rokkaamaan stadionin", koska se sopii hänen tarinaansa. Miehen narratiivi on rap-uran alusta lähtien ollut saavuttamista, kovaa työtä, menestykseen pyrkimistä, menestyksestä nauttimista ja suuria unelmia.

Hän ei ole tietenkään luonut tätä tarinaa tyhjästä levy-yhtiön neukkarissa, vaan hän vamasti on aidosti sellainen ihminen. Mutta kun tarina on tarpeeksi vahva, ja sen luontainen kehitys johtaa jatkuvasti isompiin asioihin, ihmisten on helppoa innostua tarinasta ja lähteä siihen mukaan.

Esimerkiksi Paula Koivuniemi on valtavan suosittu artisti, mutta hänen tarinansa ei ole tähtiin kurkottamista ja unelmien toteuttamista. Se on enemmänkin viihdetaiteilijuutta, tanssikeikkaa kovalla ammattiylpeydellä. Siksi Paula Koivuniemen mieleenkään ei ole varmasti tullut esiintyä stadioniolla. Samasta syystä stadionia ei varmasti olisi Paulan toimesta myyty loppuun, vaikka hän sitä olisi yrittänytkin - se nyt ei vain sovi hänen tarinaansa.

Toiseksi aika oli nyt kypsä Cheekille lähteä täyttämään stadion. Hänen uransa on ollut tähän asti nousujohteinen, eikä suvantokohtia ole vielä ehtinyt tulla. Pari vuotta sitten hän ei ollut vielä tarpeeksi tunnettu, mutta Vain elämää -ohjelman näkyminen Ruuhka-Suomen ulkopuolella teki miehestä riittävän tutun, jotta kriittinen massa liikahtaa.

Kolmas syy on oikeastaan tärkein. Ainakin eilisellä keikalla koko stadion vaikutti olevan aivan valtavassa hurmoksessa. Sellaisia kokemuksia ihmiset etsivät, ja niistä he ovat valmiita maksamaan. Ja tässä on myös muille isoille artisteille vinkki: Ihmiset haluavat olla osa ilmiötä. Varmastikaan kaikilla paikalla olleilla ei ole kovin läheistä suhdetta Cheekin musiikkiin, mutta mies järkkäsi bileet, joiden tahdissa kenen tahansa on helppo heilua. Painavampi kohde vetää puoleensa kevyempiä kohteita (ehkä kömpelöin painovoiman lain kuvaus...). Minä en maksanut lipustani (sain sen Radio Metro Helsingin juontajalta), mutta rahaa vasten etsin itsekin kulttuurista vastaavia kokemuksia.

Neljäs syy: Cheek on riittävän lähellä kansaa. Hänellä on Vain elämää -tuliaisina versiot Katri Helenan Puhelinlangat laulaa -biisistä ja tietty Kaija Koon Tiniksestä (ihmettelin muuten miksei Kaija ollut eilen laulamassa), sekä iso pino omia hittejä. Hänet tuntee, vaikkei seuraisi musiikkia yhtään, kuten suurin osa suomalaisista tekee. Tai siis ei tee. Ei keskivertoihminen ole kiinnostunut levyjen julkaisuista tai uusien artistien bongaamisesta. He haluavat laulaa hittejä ja kokea isoja kokemuksia - bilettää. Eikä siinä ole mitään väärää, vaikka sellaistakin kritiikkiä tänään Facebookista luin. Jos ihmisiä kiinnostaisi hienot albumikokonaisuudet ja vanhat vinyylilevyt, olisi tälläkin blogilla varmasti paljon enemmän lukijoita (katkera naurahdus).

Tässä syitä miksi ihmiset olivat tulleet paikalle perjantaina ja lauantaina. Miksi he viihtyivät olikin Cheekin ja Suomen parhaiden ääni-, valo- ja kuvaihmisten ansiota (ja tietysti hommia mukana suunnitelleen levy-yhtiön). Show'ta on ruodittu valtavasti kaikkialla, joten tyydyn sanomaan sen, että tutkiskeltuani sydäntäni myönnän, että aidosti nautin keikasta kokonaisuutena, vaikkei Cheekin musiikki kovin lähellä sydäntäni olekaan. Jonne Aaronin kahden pennin steventylerismi hävetti ja jotkut Cheekin tilitysbiisit tuntuivat yläasteikäisen päiväkirjasta repäistyiltä, mutta kokonaisuutena viihdyin. Visuaalinen kokemus varsinkin oli juuri niin huikea kuin kaikkialla hehkutetaan. Sanni näytti totaalisen kuumalta. Ja Villegalle luisuu tasaisesti kohti Suomen Kanye/Weezy/BustaRhymes-menoa - siis mahtavan lookkinsa ansiosta.



MUTTA SIIS

Jos tällä kirjoituksella on joku pointti, olkoon se se, että hyvä että tämä spektaakkelin tärkeys huomattiin. Toivottavasti joku muukin suomalainen artisti kykenee johdattamaan tarinansa loogisesti kohti sitä pistettä, että stadionilla saadaan kokea muitakin yhtä hekumallisia iltoja.

Eivät ihmiset ole nimittäin aikojen saatossa muuttuneet mihinkään: Leipää meillä on vaihtelevasti, mutta kuitenkin melko varmasti. Sen jälkeen tarvitaan vain sirkushuveja, joista olemme valmiit maksamaan ja niistä yhdessä riemuitsemaan.

Voi vanha kettu minkä teit!

Minulla ei ole mitenkään valtavan intiimiä suhdetta Tom Pettyyn - mitä nyt arvostan miehen pehmoista otetta, ja Mosa herää -tapahtumasta ostamaani Into the Great Wide Open -vinyyliä tulee kuunneltua usein. Muuten tuntemukseni on lähinnä best of -tasoa.

Tämä miehen uusi albumi pääsi siksi yllättämään aivan "puskista".  Yllättävä kolahtaminen on tietysti valtavan kaunis asia, jonka tapahtumista kaltaiseni möhis odottaa kiihkeästi. Ja nyt se tuli, taas kerran.

Olin itse asiassa tässä kesä-heinä-elokuun tiimellyksessä jo hieman siinä pelossa, että uudet levyt eivät enää kolahtaisikaan. Tiesinhän minä, että niin vielä joskus kävisi, mutta voisin KUVITELLA, että tunne olisi hieman sama jos "heppi" ei enää suostuisikaan seisomaan.

Ajattelisit: Kyllä se siitä kun oikea hetki tulee. Mutta epävarmuus hiipisi varmasti jossain vaiheessa kuvaan. Mitä jos...

NOH, ongelma on ohitettu kun vanhan miehen hieno levy aiheutti musiikillisen stondiksen. Musiikillinen "mieskunto" palasi.

NO NIIN, nyt lopetan tämän vertauksen käyttämisen tähän. Justiinsa tähän.

Itse asiassa ensikuuntelu Pettyn levyä oli epävarmuuden leimaama. Olin nimittäin juuri sitä ennen kuunnellut Jim Pembroken uutta soololevyä, joka on ihan kivaa setien touhuilua, mutta jossa ei sävellyksiin ole juuri saatu puhtia.

Siksi tartuin toiseen pappalevyyn - eli tähän Hypnotic Eyeen - hieman epäillen.

Mutta se vei minut nopeasti.

Hienoa ajatella, että tämä 63-vuotias mies, jonka debyyttilevy Heartbreakersien kanssa ilmestyi 1976 pystyy vielä luomaan näin uskomattoman hienon ja ehjän levyn. Se antaa uskoa siihen, ettei rock kuole. Ei Petty tässä yritä projisoida mitään vanhuuden raskautta tai elämän ehtoopuolen auringonlaskua, hän vain rokkaa.

Sävyjä levyltä löytyy perinteisen rockin alalajeista, ja ajoittain meno tuntuu jopa power popilta. Tai ehkä Pettyn kevyessä ja supermelodisessa musiikissa on aina ollut ripaus power poppia - en ole varma. Tällä levyllä minä sitä joka tapauksessa kuulen. Toisaalta roots-otettakin löytyy.

Tuotanto on konstailematon, mutta yllättävänkin freesi. Tuotannosta vastaavat Petty ja bändin kitaristi Mike Campbell. Soundi pörisee mukavasti, ja on varmaankin saatu aikaan jotenkin korostetun orgaanisesti ja vähillä otoilla.

Parasta tällä levyllä ovat kuitenkin biisit. Petty on säveltänyt ne kaikki, paitsi loistavalla sinkkubiisi Fault Linesillä myös Campbell on merkitty säveltäjäksi. Nyt, kun olen kuunnellut levyn ehkä kymmenisen kertaa, huomaan lauleskelevani kaikkien biisien mukana. Uusien kellojen tekeminen (musapäällikköhommia) sujuu kuin vettä vain, kun pistää tämän pörisemään työhuoneeseen taustamusiikiksi.

Fault Lines on tarttuvuuden puolelta huippukohta, mutta myös Red River, kaunis All You Can Carry, Sins of My Youth ja Power Drunk ovat sävellyksellisiä täysosumia.

En halua analysoida enempää. Haluan nauttia tästä täysosuman tunteesta. Tätä levyä tulen kuuntelemaan vielä pitkään, luulen.

Ei tarvinnut pettyä! (Kestin melkein loppuun, mutta nyt se oli pakko käyttää). SUOSITTELEN!

Minua on viime aikoina ajoittain pänninyt se, että ihmisillä on niin kova tarve kostaa huono asiakaspalvelu sosiaalisessa mediassa.

Ja nyt ei saa ymmärtää väärin: Aiheellinen julkinen palaute huonosti toimineelle yritykselle on mitä tehokkain tapa saada asioihin muutosta. Myös yritysten taito kommunikoida on sosiaalisen median aikoina vietävä uudelle kohteliaan avoimelle tasolle, tai yritys ei yksinkertaisesti pärjää. Huonosta asiakaspalvelusta on myös aina hyvä huomauttaa - ja tehokkaimmin tämä onnistuu esimerkiksi yrityksen Facebook-profiilissa julkisesti. Toki sähköposti tai puhelu on myös toimiva keino.

Itse asiassa usein tuntuu, että tässä käsitellyiltä some-kuohuilta vältyttäisiin, jos asiat hoidettaisiin kasvotusten tai puhelimessa. Ihmiset ovat vieläkin vähän yliherkkiä lukemaan somesta tai sähköpostista ylitulkintoja lauseille, jotka todellisuudessa on tarkoitettu ystävällisiksi.

VARSINAINEN POINTTINI kuitenkin on se, että välillä tuntuu, että niin sanottu "some-kostonhimo" on yhtä iso motiivi repostella huonoja asiakaspalvelukokemuksia kuin vilpitön palautteen antaminen.

Some-kostonhimo tarkoittaa sitä, että yhtäkkiä omasta asiakaspalvelutarinasta halutaan tehdä viraalihitti, jonka saama huomio LYTTÄÄ huonosti palvelleen yrityksen täysin. Some-kostonhimo myös peittää alleen sen vilpittömämmän motiivin palautteesta huonosti toimineelle yritykselle.

En tietenkään tiedä, mitä esimerkkien ihmiset ovat oikeasti ajatelleet, ja voihan olla, että tämä blogikirjoitus on some-kostonhimon some-kostonhimoa, mutta ajattelenpa nyt kuitenkin ääneen.

Asia kiteytyi blogikirjoitukseksi asti viime viikolla, kun eräs epäonninen yksilö oli perustanut kokonaan uuden blogin sitä varten, että pääsi kertomaan miten Lapissa hänen annostaan ei ollut vaihdettu. Sitten hän oli postannut kokonaisen sähköpostikeskustelun ravintolayrityksen toimitusjohtajan kanssa, toimitustietoineen kaikkineen - vain oma nimi on sensuroitu. Toimitusjohtajan kommunikaatiotaidot olivat todella ruosteessa, mikä antoi kimmokkeen bloggaamiselle.

Noh. Ravintolan toimari toimi töykeästi. Hänellä ja henkilökunnallaan on vielä paljon opittavaa palautteen saamisesta ja dialogista asiakkaiden kanssa, SIITÄ tässä ei ole kyse. Vaan siitä, että oliko päättyneen keskustelun saattaminen omaksi blogikseen some-kostonhimoa, jossa Ravintola Lumi haluttiin kerta kaikkiaan pyyhkiä pois raflakartaltamme. Blogia on luettu lähes 300 000 kertaa.

Toinen esimerkki some-kostonhimosta oli taannoinen Stockmannin ilmapallo -gate, jossa isä joutui tyrmistyksekseen huomaamaan, että hänen lapselleen myyjän toimesta annettu ilmapallo (jotka eivät muuten olleet yleisessä jaossa) takavarikoitiin vartijan toimesta. Mitä tekee isä? Kuvaa tietysti lähietäisyydeltä kännykällään videon ja postaa sen Facebookiin. Oliko hänellä tässä kohtaa mielessä some-kostonhimo? Oliko Stockmann menossa rytinällä alas? Olisiko asian voinut hoitaa niin, että hän selittää tyttärelleen miksi setä vie pallon pois, jättää videon kuvaamatta?

Ja jälleen: Stockmannin toiminta oli tietysti tyhmää. Vartijalla ei selvästikään ollut samanlaista tyylikästä myyjäkoulutusta kuin Stockalla muuten. Lapsen suru oli varmasti suuri, eikä vartijan käytöstä voi puolustella.

Antaako sosiaalisen median vipuvarsi asiakkaalle liian suuren vallan? Ei tietenkään.

Pitäisikö meidän kuitenkin muistaa Hämähäkkimiehen motto: "Suuret voimat tuovat mukanaan suuren vastuun"

Tämä blogi muuttuu nyt hetkeksi lifestyle-blogiksi. Käytiin nimittäin #naisen ja kahden kaverin kanssa Hangossa yhden yön rentoutumismatkalla, ja nyt on pakko fiilistellä.

Osaisitko tehdä objektiivisen arvion kirjasta, joka kertoo bändistä, jonka Mitä kuuluu -videon ensi-iltapäivänä joit ensimmäisen kerran kännit? Osaisitko asettua sellaisen kokemuksen ulkopuolelle? 

Unohtaa, kun joit 15-vuotiaana viisi olutta, poljit pyörällä niitettyyn viljapeltoon ystäviesi Kimmon ja Karin kanssa, huutaen samalla "HEIIIHEIIMITÄKUULUUSÄKYSYTJA..." 

Minä en osaa, joten seuravassa pitkä ja polveileva teksti täynnä sentimentaalista pörinää. 

Tämän kirjan lukemisesta tuli yllättävänkin tunteikas kokemus. Bändin ja itseni samanaikainen kasvaminen aikuiseksi on aiheuttanut sen, että Apulanta herättää minussa hieman samanlaisia haikeita tunteita kuin PMMP.  Kirjan varsin nopea hotkiminen ja Apis-levyjen kuuntelu siinä sivussa johtivat hyvin herkkään tunnetilaan, jota eilen vahvisti Robin Williamsin kuolema.

Tämä arvostelu saa siis paljon positiivista vetoapua siitä, että A-lauta on niin tärkeä bändi minulle. Jos tämä kirja kertoisi vaikkapa Egotripistä, arvostelisin kirjallisia arvoja varmasti tiukemmin. En edes yleensä pidä bändikirjoista, enkä olisi varmasti lukenut tätäkään kirjaa jos en pitäisi Apulannasta.

Ajattelin lukiessani monenlaisia asioita. Paljon omaa elämääni, ja miten onnellisessa tilanteessa se on nyt. Miten bändihistoriikki voi nostattaa tällaisia tunteita? Ajattelin myös, miten isoja vaikeuksia Apulannan iki-coolin fasadin taakse kätkeytyy.

Ajattelin, miten paljon Apulannassa tienaa. Tätä ei tietenkään kirjassa paljasteta, enkä mitään verotietoja kaipaakaan, mutta jostain syystä ajattelen usein muusikoiden liksoja - MUTTA en kateellisesti, vaan siitä kulmasta, että toivottavasti he tienaavat tarpeeksi pärjätäkseen. Jotenkin hassua, mutta huomaan ajattelevani tätä usein. Apulannan kohdalla tämä ei ole varmasti ongelma. Minusta olisi hienoa, jos Suomessa olisi enemmän rikkaita muusikoita.

Mutta olin minä analyyttinenkin. Mietin, miten ainutlaatuinen Apulannan tarina Suomessa on. Tinkimättömyys ja kokeilunhalu eivät aina johda pitkään uraan, mutta Apulannan johtokaksikko Santapukki-Wirtanen on selviytynyt tästä kaikesta. Basistit eivät ole selviytyneet aivan yhtä hyvin. Siis ovat toki selviytyneet ihmisinä, mutta Tonin ja Sipen kummallisen suhteen kolmantena pyöränä ei ole varmastikaan helppoa olla. Spekuloidaanpa kirjassa silläkin, miten paljon Sipen on täytynyt uhrata ollakseen osa Tonin taiteellista visiota. Samalla on tietysti selvää, ettei Apulantaa voisi olla olemassa ilman Sipeä.

Mietin myös, että kaikesta kirjan hyvyydestä huolimatta paras Apulanta-kirja kirjoitetaan joskus sitten pitkän ajan päästä kun Apiksen kundeista - ja kenties minusta ja sinusta - on aika jättänyt, ja joku kokoaa laajemmasta perspektiivistä kuvan näistä ihmisistä ilman heidän haastattelujaan. Tämä on Apulannasta lähtöisin oleva Apulanta-kirja, ja se käsittelee lähinnä bändiä, ja jättää (täysin oikeutetusti) bändin jäsenten yksityiselämän hieman varjoon.

En ole lukenut Ari Väntäsen Hanoi Rocks ja Michael Monroe -kirjoja, mutta olen kuullut niistä paljon kehuja. Apulanta-kirjaa varten Väntänen on kerännyt materiaalia lähinnä haastattelujen muodossa, mutta myös kuvia ja lehtileikkeitä nähdään ilahduttavan paljon - enemmän kuin yleensä bändikirjoissa, joissa on se muutaman aukeaman kuvakavalkadi puolivälissä.

Massiivisuus ja perinpohjaisuus on tyypillistä Apis-tuotteelle, esimerkkinä tyhjentävän massiivinen Kesäaine-dvd.

Sanottakoon nyt kuitenkin, että Väntänen olisi voinut hieman monipuolistaa kerrontaa. Kronologiana etenevä kirja kangistui ajoittain kaavoihinsa. "Tehdäänlevyä-käydäänkiertueella-myydäänkultaa-Tonitekeebiisejä"-karuselli pyörii koko aktiiviuran läpi. TOKI bändielämä on varmasti juuri tuon kaavan mukaista, mutta ajoittain olisi toivonut asiakokonaisuuksista muodostuneita lukuja kronologian sijaan. Toisaalta taas bändin jäsenten tai bändiä lähellä olevien tahojen sisällöiltään risteävät sitaatit muodostivat paikoin todella virkeää vuoropuhelua.

Siinä kaikki Kaikki yhdestä pahasta -kirjan kirjallisista arvoista: Yhteenvetona voi sanoa, että kirjallinen taso oli hyvä, ei loistava. PALAAMME  nyt Apulannan merkitykseen minulle. MIiinäminäminä, miinänminäminä.

Kirjan luettuani olen varma, että sillä on myös bändiä eheyttävä vaikutus. Kävi ilmi, että Apulannassa ei juuri puhuta ongelmista. Ehkä asioiden hidas aukeaminen on auttanut pitämään bändin kasassa, mutta olen varma että Toni ja Sipe saavat jälleen lukea toisistaan asioita joita eivät tienneet.

TOSIN Apulannan kohdalla on aina takaraivossa se kutkuttava mahdollisuus, että bändi leikkii median ja lukijan kanssa. Avoin puhe julkisuuden hallinasta kuului kirjan parhaimpaan antiin. Ehkä tämä on yksi uusi luku siihen näytelmään Apulannasta, johon kuuluvat iskelmä-alter egot, hullut tarinat haastatteluissa ja yleinen nöyrä itsevarmuus.

Tajusin myös lukiessani, että aiemmin tänä vuonna peräänkuuluttamani Apulannan spektaakkelin paluu ei ole tarpeellista. Spektaakkelien ollessa huipussaan 2000-luvun alun kiertueilla bändi oli myös kriisissä. Temosta eivät bändihommat huvittaneet, Wirtanen hommasi itselleen liikaa töitä ja paloi loppuun Santapukin pitäessä hommia kuosissa. Voi perkele nyt ampiainen häiritsee kirjoittamista. Siksi piti keksiä jotain, mikä pitäisi homman mielenkiintoisena.

Parhaan levynsä Kiilan jälkeen bändi syntyi Parta-Samin kanssa uudelleen, eikä spektaakkelille ollut enää niin suurta tarvetta. Ihannetilanne mille tahansa yhtyeelle on, että KAIKKI se tarvittava bensa tulee soittamisesta - siis siinä tapauksessa että musiikki on bändin tärkein voimavara. Kun ura kestää yli 20 vuotta, on moinen tietysti vaikeaa, mutta Apulanta on siinä spektaakkeliensa jälkeen ja monia haavoja kärsineenä onnistunut.

Tämä ajatus tuli mieleeni viikonlopun Flow-festivaaleilla, kun kuuntelin Manic Street Preachersin settiä, ja sen perusasioihin ja hyviin biiseihin nojaava rock-setti pyyhki melkeinpä koko muulla festivaalilla lattiaa. Miten kauan tuokin bändi on kiertänyt? Ja miten he silti kuulostivat juuri niin tuoreilta kuin 15 vuotta sitten kun näin heidät ensi kerran.

Muusikon pahin mindfuck on tietysti se, miten uskoa omaan hyvään fiilikseen keikkasoittamisen autuudesta, ilman että antaa epäilyksen peikon nakertaa itsetuntoa. Ollaanko me nyt oikeasti hyviä? Voidaanko me olla olemassa näin kauan? Mitä jos ihmiset eivät enää välitä?

Apulanta on antanut aina niin paljon haastatteluja, ja he ovat niin HYVIÄ mediassa, että on suorastaan pelottavaa lukea miten herkillä he usein käyvät. Tai tietysti käyvät - ovathan he oman sielunsa esittelyllä itsensä elättäviä taiteilijoita. Mutta silti. Koko Suomen tuntemat Toni ja Sippi ja Temonen/Parta-Sami/Ville pistävät kotioven kiinni, eikä kukaan enää taputa selkään tai pyydä nimikirjoitusta.

Se kasvattaa. VARSINKIN kun miettii miten nuorena Apulanta sai kaiken. Jos minä alle parikymppisenä myisin kultaa ja soittaisin täysille saleille ympäri Suomen, minä KUOLISIN. Ihan oikeasti. Kokeilisin kaikkia huumeita enkä uskaltaisi nähdä ketään. Hattu päästä sille, että nämä ihmiset muuttuivat tällaisesta kokemuksesta vain vahvemmaksi. Menestyminen ei ole helppoa. Sanoo kuukausipalkattu toimistotyöläinen, tajuten samalla ettei tiedä muusikon todellisuudesta mitään. Mutta silti paljon enemmän kuin keskivertojorma.

En enää edes yritä pitää tässä kirjoituksessa minkäänlaista rakennetta. Minulle tosiaan heräsi kirjasta niin paljon muistoja ja ajatuksia, että aion oksentaa ne kaikki tähän. Onhan tämä sentään minun blogini!

Riittääkö USBi? Väännös Usko-biisin sanoituksesta, jota Toni Wirtanen joskus käytti.

Muistan, kun näin Apulannan ensimmäistä kertaa livenä. Tämä tapahtui Ehjä-levyn aikoihin Köyliön Lallintalolla. Olin ehkä 16-vuotias. Ihmettelin, kun bändin jäsenet tulivat keikan jälkeen salin puolelle. Olin niin tohkeissani keikasta, että menin sanomaan heille jotain tyhmää. Sehän ei koskaan kannata. En kuitenkaan oppinut tästä ekasta kerrasta, vaan olen tohkeissani sanonut usein tämän jälkeenkin artisteille keikan jälkeen jotain tyhmää. Mutta Apulanta on alusta asti tiennyt, että on tärkeää huolehtia faneista.

Minun ja Apulannan suhde alkoi siis Mitä kuuluu -biisin videoensi-illasta. Siitä se jatkui äärimmäisen vahvana aina varhaiseen aikuisuuteen asti. Plastik-levystä en pitänyt hirveästi (kävin kovaa kamppailua siitä, voinko hyväksyä suosikkibändin heikomman levyn), ja Heinola 10 ja Hiekka menivät ohi. Tämä johtui siitä, että olin ysärin lopussa soittanut nu metal -bändissä itsekin, ja noiden levyjen ilmestyessä olin totaalisen kyllästynyt koko musiikkityyliin (lukuunottamatta Deftonesia). No, olin tuohon aikaan myös aika tiukkis musiikin suhteen - lähinnä kaikkea ei-suosittua, mutta Hiekkaan olen ihastunut vasta myöhemmin. Eivätkä nuo levyt tietenkään ole nu metallia (Väntänen muuten väittää että Toolin Lateralus on nu metal -levy), mutta sellaiseksi ne tuolloin mielsin.

Sitten tuli Kiila. Olin juuri muuttanut Helsinkiin, ja olin samaan aikaan innostunut, toiveikas ja surullinen. Ihmissuhteista oli painolastia. Siihen saumaan iski mielestäni Apulannan paras levy Kiila, jota tulee vieläkin kuunneltua tasaisin väliajoin. Harmi että sen vinyylipainos oli niin pieni. Pitäisi kyllä hankkia se vinyylinä... SIVUASIA.

Vieläkin tulee joka kerta kylmät väreet kun kuulen Pahempi toistaan, Usko tai Armo -biisit. Tai Syöpä. Muistan elävästi keikkoja tuolta ajalta. Miten vahvalta ne biisit tuntuivat! Ja nyt voin kirjasta lukea, miten vaikeasta paikasta Wirtanen on nuo biisit tuonut kuultavaksemme...  illan suu mis kaikki kirkastuu!

Vielä 2011 Provinssissa kun olimme YleX:n festaritiimin kanssa katsomassa Apiksen keikkaa, toi Armo kyyneleet silmiin.

No niin. Olenkohan muistellut tarpeeksi?

Pointti tässä kirjoituksessa taisi olla se, että kirjallinen suoritus oli kelvollinen, mutta Apulannan tarina ja sen samanaikaisuus oman elämän kanssa on syvä ja vahva. Hieno tarina.

Suosittelen siis tätä kirjaa lämpimästi. Kaikilla meillä on JONKINLAINEN suhde Apikseen. Tämän luettuaan tietää mistä he tulevat, ja että 20 vuoden ura ei tule itsestään tai helpolla.

Tänään luin Instagramista, että bändi on studiossa. Olkoon seuraava levynne loistava!

Näin me sen koimme!

Flow'sta on kirjoitettu paljon, kattavasti ja suurelta osin laadukkaasti, joten tyydyn tässä nostamaan esille muutamia omia suosikkejani festivaalilta.

Yleisesti on sanottava, että järjestelyt olivat jälleen jokseenkin moitteettomat. Alueella viihtyi loistavasti, tungos oli maltillista ja juoma- ja ruokatarjonta kattavaa. Ehkä alueen koristelut jäivät aavistuksen viime vuoden wow-efektistä, mutta kaikkea ei voi saada.

Perjantaina hiivimme #naisen kanssa paikalle espoolaisessa rap-seurueessa, joten Pusha T olikin luonnollinen ensituntuma tämän vuoden juhlaan. Ja toki se toimi, helvetin hienosti. Clipseä on tullut faniteltua takavuosina paljonkin, ja vaikka Grindin kuultiin vasta setin viimeisenä ja aika lyhyenä versiona, My Name Is My Name -levyn anti viihdytti myös oikein mainiosti. Pusha veteli tuplaajinee myös aika paljon muiden biisejä, mutta Pushan räpeillä (?). Toimiva ratkaisu sekin. Loistava ja hikinen aloitus.

Tänä vuonna Flow'ta vaivasi päälavan ongelma. Päälava on valtavan iso, ja sen keikkoja mahtuu katsomaan iso määrä ihmisiä. Valitettavasti festari ei ollut saanut buukattua tarpeeksi päälavaesiintyjiä. Kävimme toteamassa, että Skrillex ei ole enää konemusiikin uudistaja, vaan hyvä krebaus-dj. Mielentila ei kuitenkaan tuossa vaiheessa vielä kohdannut Skrillun rillauksia, joten siirryimme odottamaan Jessie Warea. 

Jessie oli räikein esimerkki liian isosta lavasta. Mimmi jopa heitti eturivin kuulijoille kommentin "thank you for pretending to know these songs". Ei noin.

MUTTA minusta Jessie oli loistava esiintyjä ja hyvä laulaja. Hänen bändinsä ei ollut kovin cool, vaan lähinnä kasarivivahtava ammattiporukka, jonka perussuoritus jätti paljon tilaa neiti (tuleva rouva, kehui menevänsä naimisiin parin viikon päästä, onnea) Warelle. Vaikka olisi kuulunut telttaan, oli keikka päivän parhaita.

Mos Def oli sen sijaan vaivaannuttavan huono. Yasiin Bey -nimeä käyttävä Def piti päälavalla performanssin, joka olisi toiminut East Villagessa jollain poetry slam -klubilla, mutta Flow'n bileitä janoavalle perjantaiyleisölle se oli turhaa kikkailua. En nauttinut.

Paul Kalkbrennerin saksatekno mustassa teltassa en sijaan tarjosi juuri tarpeeksi tymäkän lopetuksen perjantai-illalle. Berlin Calling -leffaa en ole nähnyt, mutta miehen musaa olen jonkin verran kuunnellut. Helvetin hienot visuaalit ja Kraftwerkin perinteen jatkaminen takasivat minun viihtymiseni. Kunnon tamppausta.


Lauantaina olin liikkeellä lähinnä möhistelymielellä. Mäniksit ja Natikka oli nähtävä.

Manic Street Preachers oli pelottavan paljon paremmassa vireessä kuin olisin arvannut. Okei, kakkoskitaristi näytti olevan aivan väärässä bändissä, ja Nicky Wiren merkkejä täyteen ommeltu pikkutakki näytti tosi kornilta, mutta soitossa oli iloa. Bändi on ikivanha, mutta he HALUAVAT tehdä sitä mitä he tekevät. Loistava rock-show, josta tulin loputtoman hyvälle tuulelle.

Tuli ihan mieleen Provinssirock vuonna 1998 (ehkä), kun olin eturivin tuntumassa diggailemassa ja ihailin walesilaista miestä, joka oli matkustanut Pohjanmaalle katsomaan suosikkibändiään. Silloinkin bändi veti You Love Usin, kuten lauantaina. Upea biisi. Ja Holy Biblen Revol lopuksi! Huikea setti, ja valtavan syvä kumarrus bändin työmoraalille ja edelleen lujaa pulppuavalle energialle.

Nationalin olin nähnyt aiemmin jo kolmesti, mutta en ole tippaakaan kyllästynyt bändin JUTTUUN, vaikka se on jo kauan aikaa sitten tullut tutuksi. Matt Berningerin punaviinipöhnäisen boheemi karisma toimii edelleen, ja kun Trouble Will Find Me osoittautui melkein yhtä hyväksi levyksi kuin High Violet, on tämänkin kiertueen tuoreusarvo turvattu, kun ei tarvitse turvautua pelkkiiin vanhoihin hitteihin.

On myönnettävä, että katsellessani yksin Nationalin keikkaa oikein odotin sitä koskettavuuden aaltoa, joka sitten iskikin, ehkä Mr Novemberissa viimeistään. I'm the great white hope. Ja Fake Empire on edelleen parhaita biisejä mitä on tehty.

Sunnuntaina olin alueella vain muutaman tunnin, armaan tytärpuoleni kanssa.

Kävimme katsomassa lasten alueen, joka oli tänäkin vuonna viihtyisä, ja tarjosi hyvät olosuhteet hengailuun. Paikalla olikin paljon toddlereita. Ja ilmaista jugurttia! Kiva. Halusimme kuitenkin nähdä bändejä.

Pietarin Spektaakkeli oli jopa yllätyskova, vaikka olin kuullut hyvää keikoista ja Tyttö lähtee tanssimaan -biisi oli tehnyt vaikutuksen jo aiemmin. Pitää nyt perkule sentään ostaa tuo levy. Livebändissä joka tapauksessa legendaarinen MItja Tuurala ja rumpujen Tykopaatti pitivät sellaisen grooven käynnissä että huh huh huijakkaa.

Lahjomaton mittari biisin groovaavuudesta on se, heiluttaako 6-vuotias tytärpuoli takapuoltaan biisin tahtiin. Pietarin Spektaakkelin keikalla näin kävi toistuvasti. Ja MAHTAVASTI Pietari lopetti vanhaan rap-klassikkoonsa Taikuri, joka löytyy hänen tietääkseni ainokaiselta ep:ltään, joka taas löytyy minun levyhyllystäni. Hieno bluesrockitettu versio! Hieno keikka.

Nyt kolisee! oli aavistuksen antiklimaattinen. Toimii levyllä aavistuksen paremmin, lavasoundissa oli ihan liikaa bassoa, ja räppärit eivät tuntuneet olevan omien biisiensä tasalla. Sitten himaan.

Kiitos Flow jälleen kerran. Vaikka tänä vuonna ei ollut aivan niin kovia bändejä kuin parhaina vuosina, eikä päälavalle riittänyt tarpeeksi isoja akteja, juhla täyttää musiikillisen nälän pitkäksi aikaa. Lisäksi on hieno tavata tuttuja Heineken kourassa.

No niin. Viime viikolla hehkuttelin Ibizan-reissuani. Ei siitä sen enempää paitsi että hehkuti hehk.

PAKKO kuitenkin vielä palata noihin hienoon neljään päivään sen verran, että nyt Orkidea on ladannut Soundcloudiinsa tuon jutussa hehkuttamani Café del Mar -setin.

Otetaanpa mielikuvaharjoitus, jonka helppous riippuu siitä onko käynyt Café del Marissa Ibizalla.

On kuuman päivän kuuma ilta. Päivä on kulunut rantaklubilla  sangriaa ja kuohuviiniä hörppien. Taisi siinä olla uimista ja rupatteluakin mukana. Merisuola on pesty iholta ja päälle on laitettu puhdas paita.

Aurinko on parin tunnin päästä tippumassa Välimereen. San Antonion turrekaupungin rannalla on unelias tunnelma. Café del Marin terassilta löytyy mukava kymmenen hengen sohvaryhmä ja Orkidea aloittaa settinsä.

En tunnista suurinta osaa näistä biiseistä, mutta sillä ei ole mitään merkitystä. Nyt, tätä kuunnellessani voin helposti tuntea sen raukeuden, joka vain kasvaa auringon lähestyessä horisonttia. Ilma on hieman pilvinen, ja kappaleiden rytmitys on ja tunnelma tuntuvat vastaavan päänsisäisiä tuntemuksia täydellisesti.

Otan auringonlaskusta noin sata kännykkäkuvaa, kuten kaikki muutkin sadat paikalle kertyneet ihmiset. Kun Orkidea on tipauttanut pallon alas taivaalta, koko yleisö osoittaa aplodein suosiotaan. Tuo noin 55 minsan kohdalla alkava biisi oli se joka laski auringon. JU-MA-LAU-TA! Jarrella ei mennä metsään. Henkilökuntakin tykkäsi.

Uskomattoman hieno hetki. Kiitos siitä. Tämä miksaus toimii mainiosti myös esimerkiksi toimistotyön taustalla. Se antaa lohtua. Musiikissa on voimaa! Ja tätä kirjoittaessani olen ihan selvin päin!

Trip down memory lane babies! Idea postaukseen tuli kun näin ihan sattumalta YouTubessa M.A.S.K.:in alkupätkän.

Lapsena tv-kanavadieettini koostui lähinnä Sky Channelista ja Super Channelista, ja varsinkin ensin mainitun ohjelmista DJ Cat Show ja Fun Factory. Noista ohjelmista taitavat olla peräisin myös kaikki tässä mainitut.

Huomionarvoista on myös se, että minä ja pikkuveljeni käytännössä opimme englannin kielen näistä sarjoista, koska tekstityksiä tai dubbausta ei ollut.

NÄMÄ EIVÄT OLE PAREMMUUSJÄRJESTYKSESSÄ

1. M.A.S.K.

Tuon intron näkeminen herätti niin monia muistoja. Jollain lailla läheisempi kuin Transformers tai G.I. Joe, joista tämä oli selvästi matkittu. Minulla oli myös M.A.S.K.-tarrakirja! Joskus pitäisi varmaan ehtiä ahmimaan tämän sarjan jaksoja, jos olisi jotain sopivia stimulantteja tarjolla.

Venom oli Mask-väen vastustaja eli pahisporukka, jonka pääpomo muistutti hieman merimiestä tai jotain brittipapparaista. Klassista kamaa.

2. G.I. Joe

Kuten tuossa jo mainitsin, M.A.S.K. oli selvä kopio tästä Yhdysvaltain merijalkaväen erikoisjoukosta kertovasta sarjasta. Jotain mahtavan 80-lukulaista on siinä, että lasten sankarit olivat amerikkalaisia sotilaita.

"Fight for freedom wherever there is trouble, G.I. Joe is there". EI TÄLLAISIA SARJOJA ENÄÄ TEHDÄ!

Cobra Commander oli tässä pahisjoukkona. Heti kun etsin näitä klippejä, olin valmis jäämään sarjaan jumiin uudestaan.

3. Teenage Mutant Ninja Turtles

Voi herramunjee miten tätä fiilisteltiin! Meillä oli jopa TURTLES-MAJA samalla kadulla asuvien Jaakon ja Johanneksen pihalla. Minä olin Donatello. Siis se, jolla oli se keppi.

Tietokilpailukysymys: Kuka loistava radiojuontaja tunnettiin myös MC-nimellä Tikku?

Tikku oli siis tietysti turtlesien sensei, ja myös viemärirotta. Tässä oli muuten kaikkien aikojen oudoin pahis, se saamarin AIVOKASA.

G.I. Joen esimerkistä poiketen tämän sarjan uusintaversio on väkivaltaisempi ja vähemmän piiloboheemi kuin todella rento alkuperäisversio.

4. HE-MAN

NO SIIS. Nämä eivät ole paremmuusjärjestyksessä. Tämähän oli KO-VIN. Päiväkodissa jo kysyttiin jonkun isosiskolta, että mitä tarkoittaa He-Man. "Hän-Mies". Pettymys oli kova. Onneksi hän on kuitenkin MASTER OF THE UNIVERSE.

Näin kovia sarjoja ei ole tehty aiemmin eikä myöskään sen jälkeen. Oikeasti, tekis mieli välillä repiä jotkut dog damn Bakuganit lasten kädestä ja pistää ne YouTubesta katsomaan HE-MANIA!

Pahis on LUURANKOMIES SKELETOR! Jolla on PAHA EUKKO. Tämä oli siitä sukupuolinen sarja, että He-Mannillakin oli muija. Tietysti paljon heikompi kuin He-Man ja herkästi pulaan joutuva.

HE-MAN, and the MASTERS OF THE UNIVERSE. "By the power of Grayskull, I HAVE THE POWER"

MInulla oli muistaakseni He-Man, Moss Man (joka suihkutti vettä), sitten sellainen ukko jonka silmät nousivat ylös ja ehkä Orko. En muista mitä pikkuveljellä oli. Mutta naapurin pojalla oli enemmän!

5. Peukaloisen retket

No okei, ei kaikki voi olla amerikkalaista sotaa. Yksi rakkaimmista oli myös Nils Holgersson ja Peukaloisen retket! Jotenkin tästä kirjoittaminen tuntuu niin valjulta noiden räiskintöjen jälkeen, mutta vahvaan alkuperäistekstiin nojaava tarina on varmasti jättänyt sydämeen paljon enemmän pääomaa kuin kaikki jenkkiräiskinnät yhteensä.

Ruotsalaiset ovat parhaita kertomaan satuja. Tämän klipin katsomisesta tuli aavistuksen surumielinen mutta kauniin nostalginen fiilis.



6. Nikke Knatterton

Jo toinen ei-jenkki! Olisiko niin että tuo Peukaloisen retketkin on saksalaista tuotantoa, mutta tämä on ainakin! Lapsena sarjan sarkastinen ja kieroutunut sävy meni melko lailla ohi, mutta näitä näytettiin 90-luvulla uusintana telkkarissa jolloin fiilikseen pääsi paremmin kiinni.

En muista ihan varmasti, mutta luulen, että näitä näytettiin 1980-luvulla ihan lasten katseluaikoihin. Sarjassa on kuitenkin sen verran seksuaalisuutta, että sen olisi luullut pelottaneen Ylen ikärajavartijat. Onneksi ei.

Toisaalta kun näitä katsoo, niin minä katsoin lapsena lähinnä sotaa ja taistelua, ja "ihan" hyvä minusta silti tuli. MINÄ-peruste tv-väkivallan turvallisuudelle.

Isoja kysymyksiä siskot ja veljet. Toivon tämän menevän viraaliksi kuin Kuono.fi-Kormilaisen kennelnimi. Sivuasiana: Siinäpä muuten 2010-luvun sananlasku jonka alkuperää tulevat polvet joutuvat ihmettelemään: "meni viraaliksi kuin Kuono.fi-Kormilaisen kennelnimi". Sananlasku on vielä kohtuullisen epäonnistunut, sillä Kormilaisen kennelnimi ei niinkään mennyt viraaliksi kuin joutui 14-vuotiaan hemmotellun teinin kirkasotsaisen maailmankuvan uhriksi.

PIKKAISEN SIVUPOLUILLA OLLAAN.

Siispä asiaan. Viikko sitten kirjoitin Tippa-T:n mainiosta Mehu-biisistä, jonka yhteydessä tulin maininneeksi myös toisen uuden rap-suosikkini, eli Adi L Haslan, jolla on käsittääkseni jotain kytkyjä Jyväskylään.

Hän on joka tapauksessa kehittänyt itselleen JUTUN. Vähän niin kuin Lil Jon ja Snoop Dogg tekivät itselleen JUTUN pimp cupista tai Nelly laastarista.

Adi L Haslan JUTTU on minttuteekannu (oheinen kuva Hyi-videolta). Hän väläyttelee sitä ainakin Hyi- ja Palaa gilla -musavideoilla, sekä ilmeisesti keikoillaan.

Mutta mitä siellä on? Jotain kirkasta nestettä? Minttuviinaa ja teetä? MITÄ? Olenko näin pihalla koska olen jo vanha? Kuuluuko sitä edes tietää? Haluaisinko maistaa mitä siellä on? Pitäisikö minun maistaa?

Ainakin se on tyylikäs kannu.

Auttakaa!