Näin me sen koimme!

Flow'sta on kirjoitettu paljon, kattavasti ja suurelta osin laadukkaasti, joten tyydyn tässä nostamaan esille muutamia omia suosikkejani festivaalilta.

Yleisesti on sanottava, että järjestelyt olivat jälleen jokseenkin moitteettomat. Alueella viihtyi loistavasti, tungos oli maltillista ja juoma- ja ruokatarjonta kattavaa. Ehkä alueen koristelut jäivät aavistuksen viime vuoden wow-efektistä, mutta kaikkea ei voi saada.

Perjantaina hiivimme #naisen kanssa paikalle espoolaisessa rap-seurueessa, joten Pusha T olikin luonnollinen ensituntuma tämän vuoden juhlaan. Ja toki se toimi, helvetin hienosti. Clipseä on tullut faniteltua takavuosina paljonkin, ja vaikka Grindin kuultiin vasta setin viimeisenä ja aika lyhyenä versiona, My Name Is My Name -levyn anti viihdytti myös oikein mainiosti. Pusha veteli tuplaajinee myös aika paljon muiden biisejä, mutta Pushan räpeillä (?). Toimiva ratkaisu sekin. Loistava ja hikinen aloitus.

Tänä vuonna Flow'ta vaivasi päälavan ongelma. Päälava on valtavan iso, ja sen keikkoja mahtuu katsomaan iso määrä ihmisiä. Valitettavasti festari ei ollut saanut buukattua tarpeeksi päälavaesiintyjiä. Kävimme toteamassa, että Skrillex ei ole enää konemusiikin uudistaja, vaan hyvä krebaus-dj. Mielentila ei kuitenkaan tuossa vaiheessa vielä kohdannut Skrillun rillauksia, joten siirryimme odottamaan Jessie Warea. 

Jessie oli räikein esimerkki liian isosta lavasta. Mimmi jopa heitti eturivin kuulijoille kommentin "thank you for pretending to know these songs". Ei noin.

MUTTA minusta Jessie oli loistava esiintyjä ja hyvä laulaja. Hänen bändinsä ei ollut kovin cool, vaan lähinnä kasarivivahtava ammattiporukka, jonka perussuoritus jätti paljon tilaa neiti (tuleva rouva, kehui menevänsä naimisiin parin viikon päästä, onnea) Warelle. Vaikka olisi kuulunut telttaan, oli keikka päivän parhaita.

Mos Def oli sen sijaan vaivaannuttavan huono. Yasiin Bey -nimeä käyttävä Def piti päälavalla performanssin, joka olisi toiminut East Villagessa jollain poetry slam -klubilla, mutta Flow'n bileitä janoavalle perjantaiyleisölle se oli turhaa kikkailua. En nauttinut.

Paul Kalkbrennerin saksatekno mustassa teltassa en sijaan tarjosi juuri tarpeeksi tymäkän lopetuksen perjantai-illalle. Berlin Calling -leffaa en ole nähnyt, mutta miehen musaa olen jonkin verran kuunnellut. Helvetin hienot visuaalit ja Kraftwerkin perinteen jatkaminen takasivat minun viihtymiseni. Kunnon tamppausta.


Lauantaina olin liikkeellä lähinnä möhistelymielellä. Mäniksit ja Natikka oli nähtävä.

Manic Street Preachers oli pelottavan paljon paremmassa vireessä kuin olisin arvannut. Okei, kakkoskitaristi näytti olevan aivan väärässä bändissä, ja Nicky Wiren merkkejä täyteen ommeltu pikkutakki näytti tosi kornilta, mutta soitossa oli iloa. Bändi on ikivanha, mutta he HALUAVAT tehdä sitä mitä he tekevät. Loistava rock-show, josta tulin loputtoman hyvälle tuulelle.

Tuli ihan mieleen Provinssirock vuonna 1998 (ehkä), kun olin eturivin tuntumassa diggailemassa ja ihailin walesilaista miestä, joka oli matkustanut Pohjanmaalle katsomaan suosikkibändiään. Silloinkin bändi veti You Love Usin, kuten lauantaina. Upea biisi. Ja Holy Biblen Revol lopuksi! Huikea setti, ja valtavan syvä kumarrus bändin työmoraalille ja edelleen lujaa pulppuavalle energialle.

Nationalin olin nähnyt aiemmin jo kolmesti, mutta en ole tippaakaan kyllästynyt bändin JUTTUUN, vaikka se on jo kauan aikaa sitten tullut tutuksi. Matt Berningerin punaviinipöhnäisen boheemi karisma toimii edelleen, ja kun Trouble Will Find Me osoittautui melkein yhtä hyväksi levyksi kuin High Violet, on tämänkin kiertueen tuoreusarvo turvattu, kun ei tarvitse turvautua pelkkiiin vanhoihin hitteihin.

On myönnettävä, että katsellessani yksin Nationalin keikkaa oikein odotin sitä koskettavuuden aaltoa, joka sitten iskikin, ehkä Mr Novemberissa viimeistään. I'm the great white hope. Ja Fake Empire on edelleen parhaita biisejä mitä on tehty.

Sunnuntaina olin alueella vain muutaman tunnin, armaan tytärpuoleni kanssa.

Kävimme katsomassa lasten alueen, joka oli tänäkin vuonna viihtyisä, ja tarjosi hyvät olosuhteet hengailuun. Paikalla olikin paljon toddlereita. Ja ilmaista jugurttia! Kiva. Halusimme kuitenkin nähdä bändejä.

Pietarin Spektaakkeli oli jopa yllätyskova, vaikka olin kuullut hyvää keikoista ja Tyttö lähtee tanssimaan -biisi oli tehnyt vaikutuksen jo aiemmin. Pitää nyt perkule sentään ostaa tuo levy. Livebändissä joka tapauksessa legendaarinen MItja Tuurala ja rumpujen Tykopaatti pitivät sellaisen grooven käynnissä että huh huh huijakkaa.

Lahjomaton mittari biisin groovaavuudesta on se, heiluttaako 6-vuotias tytärpuoli takapuoltaan biisin tahtiin. Pietarin Spektaakkelin keikalla näin kävi toistuvasti. Ja MAHTAVASTI Pietari lopetti vanhaan rap-klassikkoonsa Taikuri, joka löytyy hänen tietääkseni ainokaiselta ep:ltään, joka taas löytyy minun levyhyllystäni. Hieno bluesrockitettu versio! Hieno keikka.

Nyt kolisee! oli aavistuksen antiklimaattinen. Toimii levyllä aavistuksen paremmin, lavasoundissa oli ihan liikaa bassoa, ja räppärit eivät tuntuneet olevan omien biisiensä tasalla. Sitten himaan.

Kiitos Flow jälleen kerran. Vaikka tänä vuonna ei ollut aivan niin kovia bändejä kuin parhaina vuosina, eikä päälavalle riittänyt tarpeeksi isoja akteja, juhla täyttää musiikillisen nälän pitkäksi aikaa. Lisäksi on hieno tavata tuttuja Heineken kourassa.