Archive for toukokuuta 2013

Levyarvostelu: Alice In Chains - The Devil Put Dinosaurs Here

"Ehkä epätodennäköisin innostuminen vuonna 2013!", ajattelin, kun innostuin Alice In Chainsin uudesta albumista vuonna 2013. Mutta kun tarkemmin ajattelin, ei se sittenkään ollut niin ihmeellistä, sillä Black Gives Way To Blue oli kaikista (ainakin omistani) ennakko-odotuksista poiketen onnistunut ensimmäinen albumi ilman päihdesekamelskaan kuollutta Layne Staleyta.

William Duvallin laulu kuulosti Provinssissa näkemälläni keikalla (olisko ollut vuonna 2009, vain nörtit tarkistaa) Layne Staleylta, mutta sitten paljastuikin, että edelleen kuultavissa oleva samankaltaisuus johtuu siitä, että Layne ja William molemmat laulavat leadit tuplana Jerry Cantrellin kanssa - joka tietysti edelleen on bändissä mukana.

Niin, jottei pohjstuksesta tulisi liian pitkä lopetan sen sanomalla, että Black Gives Way To Blue oli hiukan tasapaksu, mutta rentoutunut ja laadukas irtautuminen Staleyn kuoleman aiheuttamasta jumituksesta.



Mutta mutta. The Devil Put Dinosaurs Here on paljon parempi levy kuin BGWTB. Koska tuskan murtama Staley ei enää laula bändissä, kuulostaa Seattle-kauden murheellisin ja raskain yhtye nykyään mahtavan rennolta. AMERIKAN-ROKILTA jopa, muttei niin falskilta kuin.... no, kaikki muut metalli- tai grungevaikutteista rokkia veivaavat jenkkibändit.

Levyllä on tyhmä nimi, mutta kuunnelkaapa vaikka ensimmäinen single Stone.


Videolla huomiota kiinnittää myös Jerry Cantrellin fleda. Mieshän näyttää tyylikkäältä! Ja ehkä vähän Layne Staleylta jotenkin... jos ukolle pistäisi vielä ne Bono-aurinkolasit päähän, niin mielikuva on valmis. No joo, EI SITTEN NÄYTÄ. Mutta erilaiselta hän kyllä näyttää.

Tästä on kolmessa päivässä ehtinyt muodostua levy, jota tiedän kuuntelevani vielä PALJON tänä vuonna. Vanhaa Alice In Chainsia oli vaikeaa kuunnella edes yhtä kokonaista levyä, kun Staleyn tuska musersi kuulijan alleen. Nyt levyllä soi kylläkin surullista rokkia tekevä bändi, mutta biiseissä on rentoutta, ja Nick Rasculzinzniznezin tuotanto on suorastaan FRESH.

Stone on hyvä avaussinkku, mutta levyltä löytyy vielä parempiakin biisejä. Levyn päättävä Choke on parhaita AIC-biisejä koskaan (ei pre- ja post-Staley AIC:tä tosin kannata verrata), Low Ceiling on niinikään huikea ROKKI, kuten myös Hollow. No joo, voisin luetella tähän tyyliin melkeinpä jokaisen biisin, mutta sanonpa vielä, että iisimmän osaston Breath On a Window on myös huikaiseva.

Miten tuo "rokki"-sana pyöriikin tässä arvostelussa? Se ajatus minut vain äsken koiran kanssa iltalenkillä levyä kuunnellessani valtasi. Että tässä on pitkästä aikaa ihan "tavallinen" rock-albumi, jossa ei ole mitään turhaa kikkailua, joka on tekijältään ihailtavan itsevarma suoritus. Hyviä levyjä syntyy silloin, kun bändi tietää mitä tekee. Tässä he tietävät. Vuoden parhaita rock-levyjä. Kestää kuuntelua.

Seuraavana vuorossa - parin päivän päästä - arvio The Nationalin HYPERodotetusta albumista. Tai siis: Minä olen odottanut sitä helvetisti. Vielä en uskalla arviota kirjoittaa. PItää kuunnella paljon.

Posted in , , , | Leave a comment

Levyarvostelu: Daft Punk - Random Access Memories (eli kun musadiggarien rintama seisoi yhtenäisenä)

Olen luonteeltani epäileväinen hypeä kohtaan. Vastavirtaan uiva sintti, joskus kyynisyyteenkin asti. Niinpä Random Access Memoriesin valtava (siis minun näkökulmastani) hype aiheutti ujoa vastareaktiota, varsinkin kun en Get Luckyä NIIN valtavana neronleimauksena pitänyt - enkä pidä edelleenkään.

Trendien vastustaja ja maalaisjuntti huonekaverini duunissa kuitenkin halusi kuunnella Random Access Memoriesia, koska hän arvostaa hienoa musiikkia. Hyvä oli että halusi, koska samalla pärähdin itsekin aivan täysin.

Viimeistään Giorgio By Moroder -biisi varmisti sen, että minä liityin tähän musiikillisen lähihistorian suurimpaan kaanoniin: RAM on loistava levy! Harvoin on niin laaja rintama eri sorttisia hipstereitä ja muita musiikin liian (eli sopivan) tosissaan ottavia ystäviä ja tuttavia palvonut yhtä levyä niin hartaassa rintamassa.

Yleensä levy-yhtiömoguli Nick Triani vihaa melkein kaikkea uutta musiikkia  - ainakin Facebook-statuksissaan - joten hän muodostaa poikkeuksen tähän sääntöön. Hän kertoo, että hänen lapsena tykkää levystä, mutta hänen mielestään levy on "load of old pony", joka lienee negatiivinen määre. JOTEN onneksi aivan kaikki eivät varauksetta rakasta RAMia!



Yleensä vaadin ehdotonta tunnereaktiota kaikelta musiikilta jota enemmän-kuin-tykkään eli rakastan. Random Access Memoriesin kohdalla tämä tunneside syntyy siitä ennakkoluulottomasta hulluudesta jota ranskalaiskaksikko harrastaa. Miettikää mainittua Giorgio By Moroderia: Ensin kundien idoli höpisee pari minuuttia pehmeitä, lopettaa COOLEIMPAAN (ja samalla ei-mitään-tarkoittavimpaan) lainiin ikinä ("My name is Giovanni Giorgio, but everybody calls me Giorgio") ja sitten seuraa seitsemän minuuttia ultrapehmeätä AOR-proge-diskoa! VITTU! Ei kukaan muu voi tehdä tällaista.

Pharrell Williamsin laulama Lose Yourself To Dance taitaa olla ainoa huti, ja jotkut biiseistä ovat aivan liian pitkiä, mutta ranskalaisjermuille on pakko nostaa hattua siitä, että he pitävät ALBUMIMUOTOA ELOSSA. Kyllä, kirjoitin juuri kliseen, mutta tämä on ALBUMI, LEVY. Muutan viikon päästä uuteen kämppään, sinne on pakko vihdoin hankkia se vinyylisoitin. Pääsenpä siitäkin vastavirtaan uimisesta eroon, liityn vinyyli-ihmisten joukkoon. Vinyylisoittimessani voin ESIMERKIKSI pyöräytellä tätä levyä.

Hatunnosto myös valtavan onnistuneesta pr-kampanjasta. Lotus-F1-tallin kanssa tehty yhteistyö on mielipuolinen projekti, ja juuri siksi niin mahtava. Harmi vain että Kimi Räikkösen auto ei ole se RAM-auto, vaan sen toisen kaverin auto sai kunnian. Tämä siksi, että MITKÄÄN asiat maailmassa eivät ole niin kaukana toisistaan kuin Kimi Räikkönen ja Daft Punk. 

Give life back to music!

Posted in , , , | 4 Comments

Kartta- ja listaihmisen taivas: Spotify Charts ja GeoGuessr

Jos sattuu olemaan listoihin ja karttoihin friikahtanut ihminen, tuli tänään joulu! Okei, en ole töissä Karttakeskuksella tai ole Timo Pennanen, mutta molemmat mainitut asiat ovat silti erittäin sydäntä lähellä.

Ensinnäkin Spotify Charts. Spotikka päätti vihdoin päästää lukunsa julki. Siis ainakin artistin suosituimpien biisien osalta, sekä vielä listata biisit maakohtaisesti streamien ja some-jakojen mukaan.

Ja koska ovat niin ihania, niin tuon tiedon pystyy upottamaan minne tahansa nettiin, kuten nyt vaikka tähän alle:



Tuon lisäksi jokaisen artistin omalla sivulla (eli kun klikkaat artisin nimeä) näkyy artistin kymmenen suosituimman biisin kuuntelumäärät - yhteensä. Esimerkiksi Rihannan Diamondsia on kuunneltu 90 miljoonaa kertaa. Aika kaukana vielä YouTuben miljardiluvuista yhdelle videolle - mutta Spotify ei olekaan Jenkeissä vielä kovin suuri.

Yllä näkyvä Suomen kuunnelluimmat on viime viikon tilanne, mutta tuo luku on streamit yhteensä. Vähemmän kuin ajattelin, itse asiassa. Tuosta voi viikkoja taaksepäin klikkailemalla todeta, että Suomessa muutama 10 000 streamia viikossa riittää kärkeen.

EDIT!
Tuo yllä kirjoittamani on palturipuhetta ja väärinkäsitys. Mösjöö Juho Koikkalainen korjasi, että kyllä tuo on yhden viikon luku joka kerta. Artistisivuilla on vissiin ne yhteensä-kuuntelumäärät.

PALVON tätä avoimuutta joka tapauksessa.

Sitten GeoGuessriin, joka on idealtaan niin nerokas että hihityttää. Pelaaja nälkee Google Street View -kuvan ja yrittää sitten pistää pinnin siihen kohtaan maailman karttaa, josta näkymä on peräisin. Mitä lähemmäs osuu, sitä enemmän pojoja!

Tällä hetkellä enkkani on 16500, jossa oli pari onnenkantamoista mukana. Googlata EI saa, se on epäurheilijamaista.

Tässä se aika sitten meneekin. Nuolilla olen liikkunut vähän ympäriinsä, sen verran sallin itselleni apuja. Yllättävän paljon sitä pystyy päättelemään pienistä asioista, kuten liikenteen puolisuudesta.

Aika lähelle osasin tuon alla olevan esimerkin sijoittaa, random-metsämaisema se oli vain.



Koukuttava, paras.


EDIT! Pakko lisätä kun tuli Raja-Joosepin rajanylityspaikka Lapissa ja osuin TODELLA lähelle! Siinä pystyi siis lukemaan kyltistä mikä paikka kyseessä ja maisemasta päättelin missä oli ja löysin samannimisen tien...

Posted in , , , , | 2 Comments

Lainausten mestariksi tekniikan avulla + ihana uusi Jonna Tervomaa -biisi

Olen aina ollut kateellinen näistä (usein fiktiivisistä) hahmoista, joiden muistista löytyy joka tilanteeseen lainaus runoudesta tai kaunokirjallisuudesta. Käytännössähän moinen lainailu vaatisi tarkkaa ulkomuistia ja lainattavien teosten toistuvaa lukemista.

Oletan että tiedätte millaisesta tyypistä puhun: Oli kyse sitten Shakespeare-lainasta tai Oscar Wilde -pätkästä (Wilde oli kumminkin oman aikansa poppari, kova keksimään näppäriä ja mieleenjääviä lainauksia), lainausten mestarilla on aina värssy valmiina.

Itse osaan ulkoa lähinnä musiikkia ja Bill Hicksin tuotantoa, siksi tyydyn lainaamaan näistä lähteistä. Mutta Kindlen NEROKAS highlight-toiminto on tuonut minut lähemmäs tätä suureellista päämäärää. Vuosien varrella kirjoja lukiessa on tullut satoja elämyksiä hienosti kirjoitetuista lauseista. Olen kuitenkin niin peruslaiska, etten näitä lauseita ole mihinkään muistivihkoon ryhtynyt kirjaamaan.

Kindle korjaa tämän puutteen, sillä highlightilla pelkkä tekstin maalaaminen riittää. Sitten se on tallessa!

En valitettavasti tajunnut toiminnon hienoutta ja yhteyttä lainausmestaripyrkimykseeni heti Kindleen tartuttuani. Siksi lainauksia on ehtinyt kertyä suurin piirtein viimeisen vajaan vuoden ajalta. Esimerkiksi runsaudensarvi Infinite Jestistä lainauksia on vaikka kuinka - yli 30.

Marc Maronin Attempting Normalista taas mukaan tarttui muun muassa tällaista:


It amazes me that we are all on Twitter and Facebook. By “we” I mean adults. We’re adults, right? But emotionally we’re a culture of seven-year-olds. Have you ever had that moment when you are updating your status and you realize that every status update is just a variation on a single request: “Would someone please acknowledge me?” You post it and you just wait it out. That first thumbs-up appears. Like! Yes. All comments are then read as “We see you, Marc. We love you, Marc.

Lähdetään siis yhteisrintamaan, arvoisa blogini lukija! Pistetään lainaukset talteen ja hiljennetään seurueet T.S. Eliot -lainoillamme!  (T. S. Eliotin Selected Poemsista on tarttunut laitteeseen mm. tämä lainaus: "Though I have seen my head (grown slightly bald) brought in upon a platter, I am no prophet – and here’s no great matter; I have seen the moment of my greatness flicker, And I have seen the eternal Footman hold my coat, and snicker, And in short, I was afraid.").

Toinen asia:

Viime aikoina on julkaistu ilahduttavan paljon hyviä levyjä ja hyvää musiikkia, jota tulen arvioimaan jahka kerkiän. Tähän kastiin kuuluvat muun muass Pimeys, Fall Out Boy, Miguel, Solonen & Kosola ja jotkut joita en nyt muista.

MUTTA tänään on hehkutettava sitä, että Jonna Tervomaa on julkaissut aivan huikean hienon uuden kappaleen, nimeltään Minä toivon. Kerrassaan hieno gospel-fiiliksinen aikuisen naisen status update. Rakastan. Jonna forever.

Posted in , , , | 1 Comment

Kirja-arvio: Marc Maron - Attempting Normal

Ei päivää ilman kirja-arviota tässä blogissa! Tällä viittaan tietysti siihen, että eilen julkaisin arvion Esko Valtaojan Kaiken käsikirjasta. Hyvä kirja.

Kuten olen blogissa monesti aiemminkin tunnustanut, olen Marc Maronin fani. Outoa kyllä, löysin ensin hänen stand uppinsa viime vuonna, ja vasta sitten TÄMÄN BLOGIN AVULLA WTF-podcastin, jota nykyään kuuntelen päivittäin koiran kanssa lenkillä.

Attempting Normal on Maronin pari viikkoa sitten ilmestynyt omaelämäkerrallinen anekdoottikokoelma, joka sai kunnian olla ensimmäinen koskaan ennakkotilaamani kirja. Kindle toimitti kirjan laitteeseeni julkaisupäivänä. Homma toimii, peitto heiluu, kuten suuri ajattelija J. Suvanto on lausunut.

Haluan tosiaan korostaa, että kyseessä ei ole Maronin elämäkerta, vaikka kirja kertaakin hänen elämänvaiheitaan. Totuus on, että podcastia kuuntelemalla saa paremman kuvan hänen elämästään. Ja vaikka teksti on sujuvaa, kyllä Marc on ensimmäisenä PUHUJA ja sitten vasta kirjoittaja.



Parastahan koko miehessä on podcastin tarina. 20 vuotta stand uppia, tv-esiintymisiä ja radio-ohjelmia. Sitten jälleen yksi romahdus pohjalle, toisen avioliiton hajoaminen ja tyhjyys. Siitä tyhjyydestä syntyi WTF-podcast, joka on inspiroinut minut ja Jani Nivalan tekemään Suomen parasta populaarikulttuuri-podcastia. Ja kuinka ollakaan, Maronista tuli suositumpi kuin koskaan, ja tämä vain juttelemalla koomikoiden kanssa ukon omassa autotallissa Los Angelesissa.

Attempting Normal pyrkii markkinoimaan Maronin TÄNÄÄN USA:ssa starttaavaa sitcomia Maron. Siinä on mielenkiintoisia tarinoita, mutta kuten todettua, se ei ikävä kyllä ole omaelämäkerta. Oikeastaan kirjan tärkein sanoma (joka on juuri tuo tyhjyys ja sen päälle rakennettu WTF) kerrotaan parhaiten kirjan loppuun laitetussa keynote-puheessa, jonka Maron piti Just for Laughs -komediafestivaaleilla Montrealissa vuonna 2011.

Hajanaisesta kirjasta parhaiten jäi mieleen miehen mielisairaus. Kaikki koomikot ovat varmasti jollain tavalla hulluja, mutta Maron on mahtavan neuroottinen. Ja tietysit isäsuhde on aivan totaalisen rikkinäinen ja toimimaton. Myös suhde kissoihin on kiehtova. Maron ei halua edes ottaa kilttejä kotikissoja, vaan hän itsepintaisesti kesyttää villiintyneitä yksilöitä. 

En siis ole valtavan innoissani tästä kirjasta, mutta tutustukaa hyvät ihmiset Marc Maroniin, joko Spotifystä stand up -levyihin, tai sitten WTF-podcastiin, joka näköjään sekin on lisätty Spotikkaan! Mies on nero, vaikka pitääkin kissoista enemmän kuin koirista.

Posted in , , | 7 Comments

Kirja-arvio: Esko Valtaoja - Kaiken käsikirja

Olin ostamassa kirjakaupasta (Suomalaiset Kirjakaupat ovat nykyään ihan vitsejä, siellä on penaaleja ja "100 lausetta rakkaudesta" -kirjoja enemmän kuin romaaneja!) isälle syntymäpäivälahjaksi Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajaa (isäni on huittislainen joten mielipidettä kirjasta hänestä on mahdotonta saada irti, hyväksyvää muminaa lähinnä), kun törmäsin tiskillä ohittamattomaan tarjoukseen: Esko Valtaojan kehuttu Kaiken käsikirja 20 eurolla! Ki-tois, sanoisi Östermanin Nalle.

Ensinnäkin hiljattaisen kirjastoreissujen ja tämän Valtaojan johdosta minun on ollut pakko luoda "uudenlainen" lukemistilanne itselleni: Viimeisen vajaan vuoden olen lukenut iPadin Kindleltä sängyssä, kun naiseni nukkuu vieressä. Ei tarvita lukuvaloa kun iPadin taustavalo kajastaa ja Kindle-softassa on kaikki tarvittava kirjallisuus. Kaiken käsikirja on paperikirja, sitä ei voi lukea pimeässä!

Niinpä olen lukenut sitä sohvalla viikonloppuisin ja iltaisin.

Nyt tiedätte tämänkin, pyytämättä ja yllättäen.

Esko Valtaojan julkisesta hahmosta pidän. Hän on aika charmantti mies, mitä tukee se, että kerran näin hänet helsinkiläisessä Moskova-baarissa (tai Mocba tai miten hitossa se kirjoitetaankin) neljän omanikäisensä naisen kanssa. He joivat sivistyneesti viiniä, ja ne kaikki neljä naista olivat AIVAN lääpällään hra Valtaojaan. Joka on siis naimisissa, joten luultavasti yksi naisista oli hänen vaimonsa. Ei hän siis käyttäytynyt "sopimattomasti" näiden naisten kanssa, mutta he olivat selvästi myytyjä parrakkaan tähtitieteilijän jutuista.

Nyt tiedän Valtaojasta muutakin, kuin että on charmantti kaveri. Nimittäin sen, että hän on vielä älykkäämpi kuin olin kaikista hehkutuksista ajatellut. Kaiken käsikirja on erittäinkin kansantajuinen yleiskatsaus siitä, mitä tiede on saavuttanut historiansa aikana. Se on myös yleiskatsaus siitä, mitkä ovat tärkeimpiä virstanpylväitä planeettamme, maailmankaikkeuden ja ihmisen historiassa - ja mitä tiede ei ole pystynyt selvittämään, mitä se luultavasti selvittää tulevaisuudessa, ja mikä on tieteen ja uskonnon suhde.

Otsikkonsa mukainen kirja siis! Kaiken käsikirja. Ja kaikki tämä aavistuksen yli 200 sivun aikana. Kerta kaikkiaan, PALVON.



Eräs ystäväni kommentoi Facebookissa, että hänen isänsä oli saanut tämän kirjan joululahjaksi, "eikä ole sen jälkeen paljon muusta puhunutkaan". En tunne kyseistä isää, mutta voin hyvin kuvitella. Tämä on pakko ostaa jokaiseen hyllyyn, josta jo löytyy Stephen Hawkingin Ajan lyhyt historia (itse asiassa Valtaoja päivittää joitain Hawkingin kirjan kirjoittamisen aikaan vallinneita käsityksiä). Tämä on kirja joka ällistyttää ja sivistää.

Suosittelen, siis.

Kirjoista on tällä hetkellä kesken stand-up-koomikko Marc Maronin mainio omaelämäkerta Attempting Normal (ehkä 20 sivua jäljellä), Charles Dickensin David Copperfield (ehkä neljäsosa luettu, hieno kirja), Hannu Rajaniemen Fractal Prince (ei niin hyvä kuin Quantum Thief, 3/4 luettu). Pilttuussa odottavat Riku Korhosen Lääkäriromaani (kirjastosta taas) ja George R. R. Martinin Dance of the Dragons, eli siis "Game of Thrones" (oikeasti Song of Ice and Fire) -sarjan viides osa, jota olen säästellyt kun jatkoa on tulossa vasta joskus hamassa tulevaisuudessa.

Lukeminen kannattaa aina!

PS! Helsinki City Runilla kävi helevetin hyvin! Juoksin oman uuden ennätykseni 1:50:58, ja valmistautuminen kesäkuun maratonille jatkuu.

Posted in , , | 4 Comments
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...