"Ehkä epätodennäköisin innostuminen vuonna 2013!", ajattelin, kun innostuin Alice In Chainsin uudesta albumista vuonna 2013. Mutta kun tarkemmin ajattelin, ei se sittenkään ollut niin ihmeellistä, sillä Black Gives Way To Blue oli kaikista (ainakin omistani) ennakko-odotuksista poiketen onnistunut ensimmäinen albumi ilman päihdesekamelskaan kuollutta Layne Staleyta.
William Duvallin laulu kuulosti Provinssissa näkemälläni keikalla (olisko ollut vuonna 2009, vain nörtit tarkistaa) Layne Staleylta, mutta sitten paljastuikin, että edelleen kuultavissa oleva samankaltaisuus johtuu siitä, että Layne ja William molemmat laulavat leadit tuplana Jerry Cantrellin kanssa - joka tietysti edelleen on bändissä mukana.
Niin, jottei pohjstuksesta tulisi liian pitkä lopetan sen sanomalla, että Black Gives Way To Blue oli hiukan tasapaksu, mutta rentoutunut ja laadukas irtautuminen Staleyn kuoleman aiheuttamasta jumituksesta.
Mutta mutta. The Devil Put Dinosaurs Here on paljon parempi levy kuin BGWTB. Koska tuskan murtama Staley ei enää laula bändissä, kuulostaa Seattle-kauden murheellisin ja raskain yhtye nykyään mahtavan rennolta. AMERIKAN-ROKILTA jopa, muttei niin falskilta kuin.... no, kaikki muut metalli- tai grungevaikutteista rokkia veivaavat jenkkibändit.
Levyllä on tyhmä nimi, mutta kuunnelkaapa vaikka ensimmäinen single Stone.
Videolla huomiota kiinnittää myös Jerry Cantrellin fleda. Mieshän näyttää tyylikkäältä! Ja ehkä vähän Layne Staleylta jotenkin... jos ukolle pistäisi vielä ne Bono-aurinkolasit päähän, niin mielikuva on valmis. No joo, EI SITTEN NÄYTÄ. Mutta erilaiselta hän kyllä näyttää.
Tästä on kolmessa päivässä ehtinyt muodostua levy, jota tiedän kuuntelevani vielä PALJON tänä vuonna. Vanhaa Alice In Chainsia oli vaikeaa kuunnella edes yhtä kokonaista levyä, kun Staleyn tuska musersi kuulijan alleen. Nyt levyllä soi kylläkin surullista rokkia tekevä bändi, mutta biiseissä on rentoutta, ja Nick Rasculzinzniznezin tuotanto on suorastaan FRESH.
Stone on hyvä avaussinkku, mutta levyltä löytyy vielä parempiakin biisejä. Levyn päättävä Choke on parhaita AIC-biisejä koskaan (ei pre- ja post-Staley AIC:tä tosin kannata verrata), Low Ceiling on niinikään huikea ROKKI, kuten myös Hollow. No joo, voisin luetella tähän tyyliin melkeinpä jokaisen biisin, mutta sanonpa vielä, että iisimmän osaston Breath On a Window on myös huikaiseva.
Miten tuo "rokki"-sana pyöriikin tässä arvostelussa? Se ajatus minut vain äsken koiran kanssa iltalenkillä levyä kuunnellessani valtasi. Että tässä on pitkästä aikaa ihan "tavallinen" rock-albumi, jossa ei ole mitään turhaa kikkailua, joka on tekijältään ihailtavan itsevarma suoritus. Hyviä levyjä syntyy silloin, kun bändi tietää mitä tekee. Tässä he tietävät. Vuoden parhaita rock-levyjä. Kestää kuuntelua.
Seuraavana vuorossa - parin päivän päästä - arvio The Nationalin HYPERodotetusta albumista. Tai siis: Minä olen odottanut sitä helvetisti. Vielä en uskalla arviota kirjoittaa. PItää kuunnella paljon.