Archive for joulukuuta 2022

Lukuvinkki: Nick Cave & Sean O'Hagan - Faith, Hope & Carnage (Usko, toivo ja kuolema)

Olen joskus lukenut Nick Caven romaanin Kun aasintamma näki herran enkelin, ja se oli niin huono että ajattelin etten enää ikinä tartu Caven kirjallisiin töihin. Tätä haastattelukirjaa kuitenkin kehuttiin sen verran monessa paikassa, että päätin uskaltaa siihen tarttua. Kannatti, vaikkei mistään täysosumasta olekaan kyse.



Sean O'Hagan on irlantilainen toimittaja, joka on tuntenut Nick Caven 30 vuoden ajan. Korona-ajan alussa Cave ja O'Hagan puhuivat paljon puhelimessa, mistä O'Haganille syntyi idea taiteellista työtä käsittelevästä pitkästä haastattelusta joko kirjan tai podcastin muodossa. Cave innostui ideasta, ja söörit jatkoivat maratonpuhelujaan nauhuri päällä.

Varsinkin kirjan alkupuoli käsitteleekin sovittua aihetta, mutta varsin pian Cave solahtaa melko syviin vesiin käsitellessään poikansa Arthurin traagista kuolemaa vuonna 2015 (Arthur Cave kokeili kaverin kanssa LSD:tä 15-vuotiaana ja tipahti Brightonissa kalliolta maahan). Tämä liittyy silti aiheeseen, sillä Arthurin kuolema on vaikuttanut syvällisellä tavalla Caven tapaan tehdä taidetta, hänen ajatuksiinsa, pyrkimyksiinsä ja ymmärrykseensä elämän tarkoituksesta. 

Musiikin ohessa Cave pitää uransa uuden vaiheen taiteena myös tätä kyseistä kirjaa, Red Hand Files -nimistä kysy-vastaa-palstaa internetissä, In Conversation -keskustelukiertuetta (joka kävi Suomessakin Musiikkitalolla) sekä keramiikkataidesarjaa, joka on tällä hetkellä nähtävissä Sara Hildénin taidemuseossa osana Thomas Houseagon näyttelyä. Kaikki tämä on osa Caven uutta post-traumaattisen ajan taiteellista ajattelua, jossa hän hakee kontaktia jumaluuteen, ja näkee taiteen tehtävän viedä ihmistä lähemmäs jumalaa, ainakin jossain mielessä.

Kirjan parasta antia ovat minusta Caven pohdinnat taiteesta. Esimerkiksi:

"I think there is more going on than we can see or understand, and we need to find a way to lean into the mystery of things – the impossibility of things – and recognise the evident value in doing that, and summon the courage it requires to not always shrink back into the known mind."

Olen itsekin miettinyt tuota paljon. Kuinka paljon arvoa ihmiselle on lopulta sillä, että näkee valtavasti vaivaa todistaakseen ettei ihmettä ole olemassa. Tai päättää elää elämäänsä karuimman mahdollisen rationaalisuuden kautta. Eikö siinä jää aika paljon kokematta jos ei jätä ihmeelle tilaa? Enkä nyt tarkoita että pitäisi joidenkin puoskari-marianordineiden enkeli-energiahoitoja käyttää, vaan enemmän sellaisena elämänasenteena, syleile mysteeriä ja tämä lyhyt stintti pallollamme tuntuu varmasti paljon mielekkäämmältä. 

Tai vaikka keikoista ja niiden mystisestä elementistä:

"So, for you, what is the shared objective? To be awed. To experience a communal sense of awe. I can feel it on stage and see it in people’s eyes. And I experience it too. It’s certainly something I have felt many, many times at other artists’ concerts. It’s about reaching an essential and shared state through music – sometimes for a moment, sometimes for an entire concert. We’ve all experienced that. Not just a physical release, although there is that, too, but to be held by an artist at the crucial moment of expression – to be awed, second by second, at the way a song or piece of music unfolds, to be held on the edge of tears by the drama of it all, and to be, as an audience member, an essential participant in the drama itself. That is a wonderful thing."

Myös surusta kertovat osiot ovat viisaita, ja niistä huomaa että Cave on todella käsitellyt ja prosessoinut hänet kohdanneen tragedian (kirjan tekoaikana myös Caven äiti ja entinen puoliso kuolivat). Hieno on myös jakso, jossa Cave kertoo hänen ja Warren Ellisin luomistyöstä viime vuonna ilmestyneen Carnage-albumin parissa. 

Do you think that, on some subliminal level, your brain tells you not to take creative risks as an artist? I do. I’ve been thinking about this a lot. The brain enjoys its patterns and paths and wants us to do the things that are familiar. Like heroin, which is the big daddy of deceiving ideas! What I’m saying is that you can’t get to that truly creative place unless you find the dangerous idea. And, once again, that’s like standing at the mouth of the tomb, in vigil, waiting for the shock of the risen Christ, the shock of the imagination, the astonishing idea.

Huonoimmillaan kirja on, kun Caven ja O'Haganin keskustelut alkavat hieman toistaa itseään. Surun muotoa käydään monta kertaa läpi melkein samoin sanoin, ja taideaiheen loputtua keskusteluista tulee muutenkin yksiulotteisempia. Lukija (minä) alkaa kyseenalaistaa toimittajan läsnäoloa kysymysten muodossa. Cave on kirjoitettu toistelemaan toimittajan nimeä (oikea kirjoitusmuoto Seán), mikä aiheutti minussa tahdottoman reaktion kuulla Caven vakavat papatukset huonona Sean Connery -imitaationa. 

Tämä oli varma merkki siitä, että teksti polki paikallaan, mutta herätti myös ajatuksen siitä, että Cave ottaa itsensä liian vakavissaan. Tai sellaiseksi hänet ainakin on kirjoitettu. Toki suuressa osassa kirjaa aihepiiri on sellainen ettei vitsailulle ole tilaa, mutta joidenkin kohtien kuuleminen Sean Connery -imitaationa paljastaa niiden teennäisyyden. No, joillain ihmisillä on taipumusta romantisoivaan vakavuuteen ja se kuuluu heidän persoonaansa. Itse olisin sinänsä viisaiden ajatusten joukkoon toivonut jotain vapahdusta itselle nauramisen muodossa.

Kirjan lukeminen sai minut kuitenkin kuuntelemaan Carnage-albumin jonka ilmestyminen meni viime vuonna minulta täysin ohi. Vakuuttavaa jälkeä. Otin myös uudelleen kuunteluun Bad Seedsin viimeisimmän levyn Ghosteenin, joka on hieno albumi sekin. Pian Arthurin kuoleman jälkeen julkaistu Skeleton Tree on kuitenkin itselleni suosikki-Cavea edelleen, vaikka se faneille taitaa olla vain alaviite pitkällä uralla.

Posted in , , , , | Leave a comment

Lukuvinkki: Joan Didion - Play It As It Lays

Olin tuossa muutama viikko sitten Los Angelesissa, ja koska jokaiseen kaupunkilomaan kuuluu pakollisena osana vierailu johonkin taidemuseoon, kävin vikana reissupäivänä UCLA-yliopiston liepeillä olevassa Hammer-museossa. Suoraan sanottuna en ollut tästä museosta aiemmin edes kuullut, mutta paikallinen baarituttavuus suositteli sitä Gettyn ohi (sillä Gettyyn on aikaavievää mennä eikä siellä juuri tällä hetkellä ollut mitään kiinnostavaa vaihtuvaa näyttelyä). Ja onneksi suositteli, sillä Hammerissa sattui olemaan Joan Didionin kirjallisen työn ympärille löyhähkösti teemoitettu näyttely. Eli ei siis suoraan Didionin inspiroimaa tai hänen tekemäänsä (joitain tekstikatkelmia lukuunottamatta), mutta teemallisesti Didionin maailmaa taustoittavaa ja avaavaa taidetta.



 

Näyttelyä ennen tunsin Didionin nimeltä ja olin joskus lehteillyt Year of Magical Thinking -kirjaa, mutta kovin paljoa en hänen kirjallisesta työstään tiennyt. Siksi olikin valtavan inspiroiva ja uudenlainen kokemus tutustua siihen taidenäyttelyn kautta. Ei ollut sattumaa, että näyttely järjestettiin Los Angelesissa, sillä Didion asui kaupungissa pitkään, ja monet hänen kirjoistaan sijoittuvat sinne. Tai monet ja monet – Didion ei ole kirjoittanut kovin montaa romaania, enemmän lehtijuttuja, esseitä ja näytelmiä. 


“One thing in my defense, not that it matters: I know something Carter never knew, or Helene, or maybe you. · “I know what "nothing" means, and keep on 
playing.”


No, kierrettyäni Didion- ja Hammerin muut näyttelyt suuntasin tietysti museokauppaan josta tiesin haluavani jonkun Didionin romaaneista. Valinta osui tähän, hänen vuonna 1970 julkaistuun toiseen romaaninsa, joka käsittelee 1960-luvun loppupuolen Los Angelesia ja hippikulttuurin ja seksuaalisen vapautumisen ajan varjopuolia. Erittäin herkullinen aihe, varsinkin kun Hollywoodin dekadenssi on muutenkin yksi lempiaiheitani fiktiossa. 


“I try to live in the now and keep my eye on the hummingbird. I see no one I used to know, but then I’m not just crazy about a lot of people. I mean maybe I was holding all the aces, but what was the game?”

 

Play It As It Lays kertoo kolmikymppisestä Mariasta, joka mielisairaalasta käsin kertaa elämäänsä. Maria on malli ja näyttelijä, ja kirjan alussa hänellä on suhde elokuvatuottaja Carterin kanssa. Maria tulee raskaaksi, ja Carter järjestää salamyhkäisen abortin, joka järkyttää Marian maailmaa. Pari eroaa, ja Maria yrittää selviytyä elämästään Hollywoodissa päihteiden ja yöllisten ajeluiden avulla. 


“Tell me what matters," BZ said.
Nothing," Maria said.”

 

Didionin tyyli on vahva. Marian ajatukset ovat terävää lyhyttä lausetta joka sopii loistavasti Kalifornian aavikoiden kuivuuteen. Aikakauden liberaalista vapautumisen tunnelmasta näytetään varjopuoli, nihilistinen itsekkyys ja kaiken nielevä kyyninen fasadi. Marian mielenterveyden ongelmia kuvataan pelottavan todentuntuisesti. Oikeastaan Marian mielenmaisemasta tulee samanlainen fiilis kuin Sylvia Plathin The Bell Jarista, jota kuvailin muistaakseni ensimmäiseksi mielenterveysongelman kuvaukseksi joka todella pystyi välittämään masennuksen oireita - tai näin ainakin kuvittelen, itse en ole kokenut masennusta. 

Play It As It Lays on upean hallittu romaani. Kieli heijastaa ja tukee kokonaisuutta ja kerronta jättää viehättävästi paljon tilaa tulkinnalle. Sen tunnelmaa on vaikea kuvailla, helpompaa on kehottaa lukemaan kirja, sillä sen ainutlaatuisuus ja älykäs taitava kirjoittaminen voittaa puolelleen. Ei jää viimeiseksi Didioniksi. 


Posted in , , , , | Leave a comment

Lukuvinkki: James Joyce - Ulysses (suom. Odysseus)

Olin pitkään haaveillut tämän romaanin lukemisesta, mutten ollut uskaltanut aloittaa, kun sen vaikeus on tiedossa. Tässäkin blogissa olen monesti hehkuttanut miten nautin muiden "vaikeiksi" leimaamista romaaneista – ainakin jos niiden sisältä löytyy lopulta jotain – mutta Ulysseksen epäsanat, vaihtuvat kerrontatekniikat ja massiivinen mitta tuntuivat etukäteen liian hurjilta ylittää. 

Ja sitä ne melkein olivatkin, täytyy myöntää. Luultavasti tämä kirjoitus tulee käsittelemään omaa matkaani vähintään yhtä paljon kuin Ulysseksen sisältöä, mutta toisaalta jälkimmäisestä on kirjoitettu tuhansia ellei kymmeniä tuhansia esseitä, ensin mainitusta vain tämä yksi. 

Olen onnellinen Parnasso-lehden tilaaja, ja kesäkuun (muistaakseni) numerossa ollut Tommi Melenderin kirjoitus kahdesta satavuotiaasta modernismin klassikosta katkaisi kamelin selän eli ylitti lukukynnykseni Ulysseksen kohdalla. T.S. Eliotin Waste Land on se toinen satavuotias, ja sitä olin tavannut innokkaasti useaan otteeseen sitä kovinkaan selkeästi tajuamatta. Mutta joku siinä tekstissä vetää puoleensa (Sivuhuomiona tajusin pari viikkoa sitten kirjaa etsiessäni että jätin sen ehkä lentokoneeseen taannoisella Lontoon-matkalla. Se tilanne pitää korjata kun sopiva kappale osuu kohdalle), joku jonka vasta Ulysseksen myötä tajusin runon tiedostamattomaksi viehätykseksi, tajunnanvirtatekniikan mahdollistamaksi viehätykseksi. Ja kuten Ulysseksenkin kohdalla, Waste Land perustuu vanhaan lähdeteokseen jota en tunne enkä välitäkään tuntea, nautin teokset itsenään vaikkeivät tekijät niitä itsenäisiksi olisi tarkoittaneetkaan ja myytteihin ja arkkityyppeihin nojaaminen on tietysti muutenkin kirjallisen modernismin ydintä. Joka tapauksessa Melenderin oivasti kontekstia ja lisätietoa antava essee auttoi myös ymmärtämään näiden tekstien suhteen kirjalliseen modernismiin. Olin toki tutustunut tyylisuuntaan aiemminkin, olettehan tästäkin blogista saaneet lukea hehkutuksia Joseph Conradin, William Faulknerin tai F. Scott Fitzgeraldin töistä. 

Vasta Ulysseksen totaalisuus auttoi ymmärtämään mitä kaikkea modernismilla voidaan tarkoittaa. Ja miten Eliotin ansiokas Waste Land on vain pieni osa palettia ystävänsä Joycen romaaniin verrattuna. Ei siis ihme että (Penguin Modern Classics -painoksesta löytyneen mainion esipuheen mukaan jonka luin toki vasta viimeiseksi) Ulyssestä on kutsuttu "kaikkien aikojen viimeiseksi romaaniksi" – tai jotain sinne päin – koska se kerta kaikkiaan käyttää ja näyttää kaiken mitä romaanilla taidemuotona on tarjota. Eikä liene kovin epärealistista sanoa että kirjallisuudessa on keksitty tämän jälkeen aika vähän mitään uutta.


"History, Stephen said, is a nightmare from which I am trying to awake."


Harkitsin ensin jomman kumman suomennoksen lukemista, mutta päädyin lopulta alkuperäisteokseen. En halunnut joutua miettimään mitä epäsanat olivat alun perin olleet, ja toisaalta halusin päästä kokemaan Joycen omien sanojen rytmin ja fiiliksen. Ostin kirjan myös paperisena, mutta pääosan luku-urakasta suoritin Kindlellä, ja hyvä niin, sillä sanakirjatoiminto tuli todella tarpeeseen. Myös muistiinpanotoiminto osoitti jälleen tarpeellisuutensa, sen verran monta (93) herkullista pätkää sain talteen. 


"Bloom: (Her hands and features working) It was Gerald converted me to be a true corsetlover when I was female impersonator in the High School play Vice versa. It was dear Gerald. He got that kink, fascinated by sister’s stays. Now dearest Gerald uses pinky greasepaint and gilds his eyelids. Cult of the beautiful."

 

Ulysses tosiaan perustuu Homeroksen Odysseiaan, jopa niin tarkasti että 1960-luvulla julkaistiin tutkielma jossa jokaisen luvun erityispiirteet siirrettiin suoraan Odysseian tapahtumiin. Minulle olisi riittänyt, että Joyce olisi käyttänyt Odysseian ideaa ja runkoa, mutta hän tosiaan otti teemallisesti jokaiselle luvulle vastaavan tunnetilan alkuperäisteoksesta, ja muunteli vielä tyyliäkin alkuperäiselle uskolliseksi. Itse ajattelen, että koska Ulysseksessä on monin paikoin muutenkin kyse tajunnanvirrasta ja poisoppimisesta ei noin tarkalla nyhräämisellä ole lukukokemuksen kannalta väliä. Eli ei, en tutustunut Homerokseen ennen tai jälkeen Ulysseksen lukemisen. 


Matka Ulysseksen kanssa Dublinin kaduilla kesäkuun 16. päivänä 1904 alkaa innokkain mielin. Kirjan alkupuoli on taitavaa, humoristista ja lennokasta kieltä. Tutustumme päähenkilöihin. Ensin kirjailija ja äidinkielenopettaja Stephen Dedalus (ilmeisesti Joycen alter ego), sitten varsinainen päähenkilö Leopold Bloom ja hänen vaimonsa Molly (jonka uskottomuus on kirjan tapahtumat käynnistävä teema). Vaikka alkupuolellakin tyylit vaihtuvat, pysytään kuitenkin melko ymmärrettävissä näkökulmissa pitkälti yli puolenvälin. Sitten päästäänkin näytelmätekstiä ja sisäisiä monologeja vilisevään loppuosaan ja matkanteko hieman hidastuu – joskin niin käy myös Leopoldille ja Stephenille kun baari-ilta tekee askeleista epävarmempia. Lopussa kuitenkin pääsemme kaikki himmailemaan kun viimeiset sata sivua kuunnellaan vihdoin ääneen päässeen Molly Bloomin ajatusten virtaa.


"— Are you a strict t.t.? says Joe. — Not taking anything between drinks, says I."

 

Tiesin jo aloittaessani tätä blogikirjoitusta että tulen kokemaan riittämättömyyttä tästä romaanista kirjoittaessani. Tai oikeastaan: En kerta kaikkiaan jaksa nähdä sitä vaivaa joka Ulysseksesta kirjoittamiseen pitäisi nähdä. Mutta kokeilen nyt vielä roiskia muutamia irtohuomioita joita romaani jätti.


Alone, what did Bloom feel? The cold of interstellar space, thousands of degrees below freezing point or the absolute zero of Fahrenheit, Centigrade or Reaumur: the incipient intimations of proximate dawn.


Ensinnäkin se oli hauskempi kuin odotin. Monet suuret romaanit ovat hauskoja. Laadukas ja haastava ei ole sama asia kuin vakava. Vakavasti otettava, kyllä, mutta huumoriakin voi joukossa olla. Stephenillä on monimutkainen ja kunnianhimoinen Shakespeare-teoria jota hän kirjan alkupuolella esittelee oppineille, ja tällä aasinsillalla hyvä muistuttaa että Shakespeare oli aina myös hauska. Kirja on hauska paitsi hahmojen replikoinnin, myös paikoin täysin älyvapaiden sanaleikkien takia ("Has anybody here seen Kelly? Kay ee double ell wy. Dead March from Saul. He’s as bad as old Antonio. He left me on my ownio").


"Hold to the now, the here, through which all future plunges to the past."

 

En ollenkaan ihmettele että Ulysses oli aluksi kielletty vähän siellä sun täällä. Se vilisee ihmisen eritteitä, se ei ujostele pieruja, se näyttää Leopoldin masturboimassa jalkojaan esittelevälle naiselle ja muuta vastaavaa joka 1922 ilmestyneelle kirjalle oli ennenkuulumatonta. Se on myös anti-brittiläinen, mutta toisaalta tekee myös pilkkaa Irlannin myyttisistä sankareista ja mieheydestä yleensäkin. Itse asiassa kirja vihjaa useamman kerran, että Leopold on biseksuaali, ja karskit mieshahmot kiinnittävät huomiota hänen naisellisuuteensa pitkin kirjaa. Leopold Bloomista on kirjoitettu hyllymetreittäin tutkielmia, mutta voinemme todeta että laulajavaimonsa monisuhteisuutta voivotteleva hahmo on melkoinen "aisankannattaja". 


"— Paris, past and present, he said. You look like communards. — Like fellows who had blown up the Bastile, J. J. O’Molloy said in quiet mockery. Or was it you shot the lord lieutenant of Finland between you? You look as though you had done the deed. General Bobrikoff."

 

Sitten ne itsekeksityt sanat (contransmagnificandjewbangtantiality) ja muu onomatopoetia. Ulysses ei varsinaisesti missään kohtaa ole kovin kevyttä kyytiä, mutta pitkät vapaa-assosiatiiviset pätkät olivat kieltämättä hitaimpia kohtia lukea. Toisaalta, onko helppo luettavuus kirjallisuuden tavoiteltavin määre? Ei varmasti ainakaan juoni tai tarinan imevyys, mutta edes ymmärrettävyys? No, kuten kerrottua, Ulysses on koodattavissa auki suht tarkasti Homeroksen tekstiä vasten. Vaan on siinä silti riittävästi eli paljon selittämätöntäkin. Pitää uskaltaa hypätä mukaan, välttää yliajattelua ja nauttia kyydistä. Välillä sihisee, raksuu ja kohisee, ja itse asiassa monet ääntelyistä olivat hyvin oivaltavia. Jos kerran kirjoittaa kaikkien aikojen viimeisen romaanin, on kaikenlaista ilmaisua kokeiltava, oli se sitten pitkiä nimilistoja, lörähdyksiä ja törähdyksiä tai vapaa-assosioitua puolirunoutta.



Pitänee jaksaa lukea tästä suomennos vielä joskus, ja katsoa ymmärränkö toisella kierroksella paljon lisää. Varmasti ymmärrän, sillä tällaisena romaani tuntuu skaalaltaan lähes järjettömältä työnäytteeltä yhden kirjoittajan kyvyistä. Olen erittäin onnellinen että taivalsin romaanin läpi, vaikka varsinkin jälkipuoliskolla meinasikin välillä usko loppua. Nyt voin kuitenkin hyvällä omallatunnolla viettää Bloomsdayta ensi kesäkuun 16. päivänä.



Posted in , , , | Leave a comment
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...