Okei, kun olen viime ajat suunnannut luovan energiani Haamuvaltakunta-musiikin tekemiseen niin ei ole ollut energiaa tehdä bloggausta jokaisesta lukemastani kirjasta. Niinpä päätin koota ne ensimmäisen kvartaalin päättymisen kunniaksi yhden postauksen alle. 

Joan Didion - Year of Magical Thinking 

Joulukuussa alkaneeseen Didion-putkeen piti tuossa alkuvuodesta ottaa heti toinen opus. Tämä on Didionin myöhemmän tuotannon tunnetuin teos, essee-tietokirja aviomiehen kuolemaa seuranneesta surusta.

Netflixistä löytyy Joan Didionista mainio dokumentti, Center Will Not Hold nimeltään, ja siinä todetaan, että tämä on "ensimmäinen ateistin kirjoittama kirja surusta". Väitteen paikkansapitävyydestä en tiedä, mutta Didionin asiaan paneutuva ja samaan aikaan henkilökohtainen tyyli luo todella syvällisen pohjan tälle kirjalle. Didion ei tyydy autofiktion keinoin rypemään surussaan, vaan hän kerää journalismin keinoin lisää lihaa luiden ympärille. 

Tämä kirja syvensi Didion-innostustani, mutta romaanitaiteen ystävänä Play It As It Lays viehätti huomattavasti enemmän. Harvinaislaatuinen ja koskettava kirja kuitenkin.

Hilary Mantel - Wolf Hall

Ostin tämän kirjan aikoja sitten ja aloitinkin sitä mutta kiinnostus herpaantui. Otin sen lomalukemiseksi Los Angelesin matkalle joulukuussa ja tämä alkusysäys riitti loppuun asti. Mantel kertoo erittäin yksityiskohtaisesti Henry VIII:n ajoista 1500-luvun englannissa, mutta niin että keskushenkilönä on kuninkaan läheiseksi neuvonantajaksi alimmista yhteiskuntaluokista noussut nokkela ja neuvokas Thomas Cromwell. 

Kirja vilisee historiallisia henkilöitä, ja ilman kirjan alusta löytyvää henkilöluetteloa sen seuraaminen olisi erittäin hankalaa. Seuraamista hankaloittaa myös Mantelin tapa vältellä Cromwellin nimen kirjoittamista: Aina kun puhutaan "hänestä" lukijan pitää olettaa että kyseessä on Cromwell, vaikka konteksti antaisi olettaa että viitataan edelliseen nimeltä mainittuun. Minun lukuaivoni ei tottunut tähän käytäntöön koko kuudensadan sivun matkalla, mikä aiheutti hiukan turhautumista, mutta muuten Mantelin historiallinen proosa ilahduttaa monivivahteisuudellaan, "näytä, älä kerro" -asenteellaan ja yksityiskohtien rikkaudellaan. 

Tämä oli vasta ensimmäinen kirja trilogiasta. En ole nyt ihan heti seuraavaan osaan tarttumassa, sen verran pitkäpiimäistä Mantelin kerronta kuitenkin on. Kiinnostuin kyllä Boleyneistä ja Tudoreista, ja nyt pitäisi vain selvittää mikä Mantelin kertoma on historiallista ja mikä fiktiota. 

Sally Rooney - Conversations With Friends

Olen nyt sitten lukenut kaikki Sally Rooneyt. Normal Peoplesta se lähti, ja vaikka Normal People on edelleen se vahvin ja rakkain Rooney niin kyllä tässä debyytissäkin on paljon mihin ripustautua. 

Elementit ovat Rooneynsa lukeneille tuttuja: Nuoria akateemisia aikuisia Irlannissa, hieman heitteillä, itseään ja toisiaan vajavaisuuksillaan satuttaen. Sanomattakin selvää että tällainen keitos maistuu minulle erinomaisen hyvin. 

Rooneyn "tyypit" ovat tuttuja 2010-luvun kaupunkilaisille, mutta hän ei maalaa ihmisistä liian karikatyyrisiä, vaikka ensivilkaisulla siltä saattaisi tuntuakin. Ehkä teemojen käsittely on tässä esikoisessa hiukan karskia ja pinnallista verrattuna kahteen myöhempään romaaniin, mutta erittäin toimivaa coming of age- torttua joka tapauksessa.

Jim Shooter & Mike Zecki  - Salatut sodat

Egmont julkaisi tästä Marvelin 1980-luvun klassikkotarinasta uuden kokoavan painoksen ja minä sen tietysti tilasin. Luin tämän oikeastaan viime vuoden puolella mutta sisällytän tähän alkuvuoden postaukseen, toivottavasti kestätte. 

Alun perin 12 lehdessä julkaistu tarina oli lopulta yllättävänkin ehjä, ja siinä on paljon myöhempiin sarjakuvalehtiuniversumin avaintapahtumiin vaikuttavia kohtia. Muistan, että kun itse luin suomenkielisiä Marvel-sarjakuvia vasta 1990-luvulla, oli Mail Man joutunut alituiseen lisäämään selventäviä asteriskeja, että tässä muuten viitataan sitten Salattuihin sotiin. 

Oli siis hieno kokemus vihdoin ymmärtää mistä on kyse, kuten myös on hienoa omistaa tämä nopeasti loppuunmyyty laitos. Suosittelen kaikille MCU-elokuvia seuraavalle tämän lukemista, sillä lähivuosina sama tarina on jossain muodossa tulossa myös Marvel-leffoihin.

Rick Rubin - Creative Act: A Way of Being

Tästä Rick Rubinin luovuuskirjasta on kohistu ainakin omassa internet-kuplassani melko paljon. Ja onhan siinä merkittävä määrä varsin naulan kantaan osuvia ajatuksia luovasta prosessista. 

Rick Rubin on, kuten monet varmaan tietävät, musiikkituottaja jonka CV kattaa merkittävän määrän merkittäviä yhtyeitä ja albumeja. Kuitenkaan Rubin ei omien sanojensa mukaan osaa juuri soittaa eikä varsinkaan käyttää studiotekniikkaa riittävällä tasolla levyntekoon. Hänen lahjansa on kuunteleminen ja olennaisuuksien ymmärtäminen ja kirkastaminen.

Tämän kirjan kautta ymmärtää myös millainen oraakkeli Rubin muusikoille varmasti on. Hän ei keskity bridgeihin tai kertsin sointukääntöihin, vaan siihen miten luova ihminen saa itsestään mahdollisimman paljon irti. 

Koska kyseessä on amerikkalainen self help -opus, sen heikkoudet ovat samoja kuin muissakin alan töissä: Creative Act sisältää valtavan määrän toistoa ja suurimmat ja kirkkaimmat oivallukset koetaan ensimmäisen 50 sivun aikana. Joko kustannustoimittajat eivät suostu laittamaan self help -kirjaan uutta informaatiota alun jälkeen koska toisto on tärkeää tai koska ihmiset eivät lue self help -kirjoista kuin alun, tai sitten on yksinkertaisesti niin, että useimmiten esiteltävä idea on lopulta sen verran kompakti, ettei taitavinkaan sanankäyttäjä saa siitä kuin 50 sivun verran irti.

Jos pystyy hyväksymään tämän puutteen niin Rubinin ajatuksista pystyy nauttimaan. Kuten mainittua olen itsekin viimeisen vuoden ajan antautunut musiikilliselle luovalle prosessille amatöörimäisen mutta sydämellisen läppäri-indie-aktini Haamuvaltakunnan kanssa, ja olen ollut jopa yllättynyt miten syvälle menevä parantava vaikutus prosessilla on ollut. Siksi Rubinin sanat osuvat otolliseen maaperään, ja uskallan suositella kaikille samaa: Käykää peremmälle mysteeriinne, luovuttakaa ohjat universumille. Voitte paremmin.

Parhaillaan minulla on luvussa kolme kirjaa. Henry Millerin Tropic of Cancer eli Kravun kääntöpiiri (panemista Pariisissa), Esther Perelin Mating In Captivity (panemista pitkässä parisuhteessa) ja Sami Kuuselan Pohjalta - Happoradion tarina (vähemmän panemista).

Olin tuossa muutama viikko sitten Los Angelesissa, ja koska jokaiseen kaupunkilomaan kuuluu pakollisena osana vierailu johonkin taidemuseoon, kävin vikana reissupäivänä UCLA-yliopiston liepeillä olevassa Hammer-museossa. Suoraan sanottuna en ollut tästä museosta aiemmin edes kuullut, mutta paikallinen baarituttavuus suositteli sitä Gettyn ohi (sillä Gettyyn on aikaavievää mennä eikä siellä juuri tällä hetkellä ollut mitään kiinnostavaa vaihtuvaa näyttelyä). Ja onneksi suositteli, sillä Hammerissa sattui olemaan Joan Didionin kirjallisen työn ympärille löyhähkösti teemoitettu näyttely. Eli ei siis suoraan Didionin inspiroimaa tai hänen tekemäänsä (joitain tekstikatkelmia lukuunottamatta), mutta teemallisesti Didionin maailmaa taustoittavaa ja avaavaa taidetta.

Näyttelyä ennen tunsin Didionin nimeltä ja olin joskus lehteillyt Year of Magical Thinking -kirjaa, mutta kovin paljoa en hänen kirjallisesta työstään tiennyt. Siksi olikin valtavan inspiroiva ja uudenlainen kokemus tutustua siihen taidenäyttelyn kautta. Ei ollut sattumaa, että näyttely järjestettiin Los Angelesissa, sillä Didion asui kaupungissa pitkään, ja monet hänen kirjoistaan sijoittuvat sinne. Tai monet ja monet – Didion ei ole kirjoittanut kovin montaa romaania, enemmän lehtijuttuja, esseitä ja näytelmiä. 

“One thing in my defense, not that it matters: I know something Carter never knew, or Helene, or maybe you. · “I know what "nothing" means, and keep on playing.”

No, kierrettyäni Didion- ja Hammerin muut näyttelyt suuntasin tietysti museokauppaan josta tiesin haluavani jonkun Didionin romaaneista. Valinta osui tähän, hänen vuonna 1970 julkaistuun toiseen romaaninsa, joka käsittelee 1960-luvun loppupuolen Los Angelesia ja hippikulttuurin ja seksuaalisen vapautumisen ajan varjopuolia. Erittäin herkullinen aihe, varsinkin kun Hollywoodin dekadenssi on muutenkin yksi lempiaiheitani fiktiossa. 

“I try to live in the now and keep my eye on the hummingbird. I see no one I used to know, but then I’m not just crazy about a lot of people. I mean maybe I was holding all the aces, but what was the game?”

Play It As It Lays kertoo kolmikymppisestä Mariasta, joka mielisairaalasta käsin kertaa elämäänsä. Maria on malli ja näyttelijä, ja kirjan alussa hänellä on suhde elokuvatuottaja Carterin kanssa. Maria tulee raskaaksi, ja Carter järjestää salamyhkäisen abortin, joka järkyttää Marian maailmaa. Pari eroaa, ja Maria yrittää selviytyä elämästään Hollywoodissa päihteiden ja yöllisten ajeluiden avulla. 

“Tell me what matters," BZ said.
Nothing," Maria said.”

Didionin tyyli on vahva. Marian ajatukset ovat terävää lyhyttä lausetta joka sopii loistavasti Kalifornian aavikoiden kuivuuteen. Aikakauden liberaalista vapautumisen tunnelmasta näytetään varjopuoli, nihilistinen itsekkyys ja kaiken nielevä kyyninen fasadi. Marian mielenterveyden ongelmia kuvataan pelottavan todentuntuisesti. Oikeastaan Marian mielenmaisemasta tulee samanlainen fiilis kuin Sylvia Plathin The Bell Jarista, jota kuvailin muistaakseni ensimmäiseksi mielenterveysongelman kuvaukseksi joka todella pystyi välittämään masennuksen oireita - tai näin ainakin kuvittelen, itse en ole kokenut masennusta. 

Play It As It Lays on upean hallittu romaani. Kieli heijastaa ja tukee kokonaisuutta ja kerronta jättää viehättävästi paljon tilaa tulkinnalle. Sen tunnelmaa on vaikea kuvailla, helpompaa on kehottaa lukemaan kirja, sillä sen ainutlaatuisuus ja älykäs taitava kirjoittaminen voittaa puolelleen. Ei jää viimeiseksi Didioniksi.