Harvoin käy niin, että luen kirjan vasta sen jälkeen kun olen katsonut leffan tai TV-sarjan. Johtuen tietysti siitä, että tiedän jo mitä tapahtuu, ja yleensä säästän katsomisen vasta lukemisen jälkeen. Ei tule itse asiassa muita esimerkkejä mieleen kuin Cormac McCarthyn No Country For Old Men, jonka luin vasta Coenin veljesten mainion leffan katsomisen jälkeen. Olisin varmasti pitänyt kirjasta enemmän ennen leffaa, vaikka Cormac McCarthy kuuluu suosikkikirjailijoihini. 

Sally Rooneyn Normal People tuntui kuitenkin välttämättömältä lukea, vaikka olen HBO:lta nähnyt kirjaan perustuvan upean TV-sarjan. Olisin varmasti lukenut kirjan ensin jos olisin sarjaa aloittaessani kirjasta tiennyt, mutta kun juttu on niin, että kerta kaikkiaan rakastin sitä TV-sarjaa, oli minun päästävä palaamaan Connorin ja Mariannen elämään vielä romaanimuodossa. 

Olipa muuten helvetin pitkä selitys aika triviaalista asiasta, mutta tällaisia minä mietin. 

Tiesin siis (tai ainakin oletin), että Connorille ja Mariannelle käy taas samalla tavalla. En halunnut tietää mitä heille tapahtuu Rooneyn asettaman aikajanan ulkopuolella. Halusin elää ne samat asiat uudestaan. On nimittäin niin, että minä kerta kaikkiaan rakastan coming of age -tarinoita. Sitä hetkeä ihmisen elämässä, kun nuoruuden huolettomuus törmää aikuisuuden välttämättömyyteen. Sitä hetkeä, kun toisaalta rakkaus tuntuu elämän suurimmalta asialta ja toisaalta se on käyttötavaraa jonka voi laittaa kierrätykseen uutta odotellessa. Kunnes sitten taas vähän ajan päästä tajuaa että vittu rakkaus on se suurin kuitenkin. Se aika. Varmaankin joku prosentti blogini lukijoista on tutustunut esikoisromaaniini Anti-Jante, joka tavallaan kertoo samasta ajasta ihmisen elämässä kuin Normal People. Täysin eri tavalla tosin. 

Mutta tuo aika siis kiehtoo minua, loputtomasti. Se saa satunnaiset hetket elämässä tuntumaan merkityksellisiltä. Vielä parempaa on, jos tähän soppaan liitetään rakkaus joka on samaan aikaan täydentävin ja ihanin tunne maailmassa ja toisaalta nuija joka muussaa sinut kuin pannupihvin lihanuijan alle, ja sen jälkeen vielä paistaa sitkeän kypsäksi vain jotta joku saa vielä repiä sinut kappaleiksi haarukallaan. 

Sellaiset tarinat. Voi veljet. Ne eivät päästä irti eivätkä jätä minua rauhaan. Keittiöpsykologi voisi arvella, että en osaa päästää irti nuoruudesta, mutta minulle kyse on elämästä! 

Jos et ole lukenut tätä kirjaa, lue se. Herkuttele sydän karrella, vuodata pari kyyneltä ja nauti matkasta Mariannen ja Connellin kanssa

*** Tästä eteenpäin spoilereita ***

Okei, Marianne ja Connell. Paitsi että Rooneyn tarina laittaa sydämen koville, kertoo hän sen upealla tavalla. Kronologisesti mutta sisäisin takaumin etenevä rakenne on kirkas ja ehjä, dialogin ja muun tekstin saumaton suhde herättää kateutta kaikissa jotka yrittävät jotain kirjoittaa. Rooney käsittelee ihmissuhteiden lisäksi upealla tavalla luokkaeroja, perheväkivaltaa, seksuaalisuutta ja miesten ja naisten asemaa yhteiskunnassa.

Mutta entä sitten ne henkilöt! Normaaleja ihmisiä kyllä, mutta normaaleja siinä merkityksessä, että mikä on normaalia. Vain pari tavallista nuorta jotka etsivät paikkaansa maailmassa. Perheensä traumatisoima kaunis ja älykäs Marianne joka ensin ottaa kaikki iskut vastaan ja sitten ei enää osaa olla ottamatta iskuja vastaan. Äh, tämä tarina, tulee tippa linssiin kun kirjoitankin tästä. Pitäkää hömppänä saatana, en välitä! Miten tekisi mieli hoitaa tuo siipirikko. 

Mutta Mariannea varten on Connell. Päällisin puolin suosittu ja jämerä nuori mies, jonka epävarmuus ja sisäänpäinkääntyvä luonne kasvavat lopulta ahdistukseksi ja masennukseksi. Kuinka hän kuvittelee tekevänsä hyvin, kuinka hän toisaalta ajattelee tarvitsevansa jotain muuta kuin Mariannen synkän erikoista maailmaa, kuinka hän ei lopulta koskaan onnistu elämään ilman Mariannea. 

Eivätkä he silti voi olla yhdessä! He lupaavat olla toisilleen aina, mutta he eivät voi olla toistensa kanssa, jotain menee aina rikki ja kaikki muuttuu mahdottomaksi ja se on traa-gis-ta! 

Maailma on täynnä traagisia rakkaustarinoita Romeosta ja Juliasta Notting Hilliin. Joissain niistä käy huonosti, useimmissa hyvin, mutta jostain syystä Mariannen ja Connellin suhde soittelee sisälläni sellaista viulua että kirjaimellisesti tutisin kirjan lopussa. Se resonoi ja tuntuu todelta, vaikkei siinä ole kohtauksia jossa he juoksevat toistensa syliin auringonlaskussa. Sen sijaan siinä on kohtaus, jossa he pitkän tauon jälkeen antautuvat seksiin, joka päättyy siihen kun Connell ei suostu lyömään Mariannea.

Huh huh. Litteroin tähän loppuun yhden kirjan avainkohtauksista, sitten pyydän että otatte minua kädestä ja tuijotatte jämäkästi silmiin. Meille käy hyvin. 

What they have now they can never have back again. But for her the pain of loneliness will be nothing to the pain that she used to feel, of being unworthy. He brought her goodness like a gift and now it belongs to her. Meanwhile his life opens out before him in all directions at once. They’ve done a lot of good for each other. Really, she thinks, really. People can really change one another. 

PS. Ostin tämänkin kirjan Shakespeare & Co:sta. Haluaisin mennä sinne takaisin.