Jonathan Franzenin romaanit ovat minulle jonkinlainen turvasatama; satoja sivuja kestäviä näennäisesti laadukkaan kirjallisuuden linnakkeita, jotka eivät kuitenkaan onnistu jättämään sitä syvintä jälkeä josta oikeasti loistavan romaanin tunnistaa.
Myönnetään että varsinkin Freedom aiheutti minussa suurta innostusta, mutta vuosien mittaan ei ole tullut mieleenkään palata siihen, vaikka tyypiltään se on edelleen juuri sellainen kirja jota luettavakseni kaipaan. Purity oli lisää same oldia, muttei missään nimessä huono romaani ja varhaisempi Corrections taas virkistävästi rosoisempi kuin nämä kaksi 2010-luvun teosta.
Kun Kindle Store vinkkasi, että Franzenilta muuten ilmestyi uusi kirja, tartuin siihen toivoen ehkä tietynlaista päivitystä hänen kaavaansa, samalla varmana siitä että tämäkin Franzen on ehdottomasti luettava. Ensimmäisessä kohdassa sain pettyä, mutta varmuus pitää: Vaikkei tämä ole mikään ikimuistoinen top 10 -romaani, tämä on silti taitava, upea ja yksityiskohdiltaan rikas kirja.
Franzeninsa lukeneille Crossroadsissa on silti paljon tuttua: Amerikkalainen perhe, tarkkoja huomioita amerikkalaisesta yhteiskunnasta, symbolinen nimi, vaihtuvat kertojat. Ensimmäiset 100 sivua olin jopa vähän ärsyyntynyt, "tää on niin tätä samaa" -hengessä. Mutta perkele, sitten Hildebrandtin perhe tuli taitavan kertojan ohjastamana lähelle, ja oikeastaan kaikkien perheenjäsenten kohtalot rupesivat kiinnostamaan.
Kirjan nimi tulee chicagolaisessa esikaupungissa sijaitsevan First Reformed -kirkon nuorisoryhmän nimestä, mutta "risteys" on tietysti myös helppo ja houkutteleva nimi tulkinnoille. Oikeastaan risteyksiä enemmän kirjan ytimessä on minusta usko ja uskonto – edellinen enemmän kuin jälkimmäinen. Huittisista kotoisin olevana erilaiset seurakunnan ja herätysseurakuntien nuoriin suuntautuneet toimet ovat tulleet tutuiksi vaikken ole koskaan "uskis" ollutkaan. Tuon maailman Franzen osaa maalata, vaikka Crossroadsin tapauksessa puhutaankin 1970-luvun alun Amerikasta eikä Satakunnasta 1990-luvulla.
Hippiajan jälkilöylyt ja hiipuva Vietnamin sota luovat sähäkäntoiveikkaan ilmapiirin Hildebrandtin lapsille kamppailla kohti aikuisuutta vanhempiensa sätkiessä oppikirjamaisen keski-iän kriisin kanssa. Luulen, että Franzen on tehnyt kirjasta ymmärtäväisen ja kiltin (ainakin verrattuna edellisiin romaaneihin joissa oli ajoittain pisteliäs katse päähenkilöihin), koska se sopii kirjan ympäristöön. Kaikissa on jotain hyvää, ja lopulta usko antaa sen löytäneille parhaat vastaukset. Ironista on tietysti se, että sama usko tekee perheen yksilöistä onnellisia mutta samalla hajottaa perheen. Ja kun vanhempienkin taustat paljastuvat, ei perheen ongelmista halua syyttää oikein ketään.
Franzenin kirjoista lätistessä on aina erikseen mainittava, että hahmot ovat herkullisia ja elävän tuntuisia. Ja näin se on tälläkin kertaa. Sivuhahmoista erityismaininnan saa Crossroads-ryhmän suosittu vetäjä Rick Ambrose jonka heikkous – huomionkipeys – tekee hänestä niin hyvän työssään. Samoin uskossaan jämäkkä komea muusikkokundi Tanner on upeasti maalattu, kuten myös perheen lasten New Yorkissa asuva näyttelijätäti.
Siispä, vaikka kuinka haluaisin kritisoida Franzenia kaavoihin kangistumisesta ja tietystä romaanillisesta yliturvallisuudesta, rohkeudesta laittaa teksti tuntumaan tai olla tarpeen tullen vaikka vähän epäselvä jos se korostaa jotain pointtia, en kuitenkaan kritiikinannon jälkeen voi mitenkään kieltää sitä tosiseikkaa ettenkö olisi viihtynyt vallan erinomaisesti tämän tiiliskiven seurassa viimeisen kuukauden illat. Jos Franzenit ovat tuttuja, haukkaa kiinni, jos ei, niin lukisin ehkä Freedomin ensin.
Olin näkevinäni jossain haastattelussa, että Franzen aikoo jatkaa Hildebrandtin perheen tarinaa. Ja Wikipedia-tarkistuksen jälkeen kyllä näin on: Tämä oli vasta ensimmäinen osa A Key To All Mythologies -trilogiasta. Tavallaan olen vähän pettynyt, rakastan loppuja jotka eivät oikeastaan ole loppuja. Tässä romaanissa on sellainen.
