Archive for marraskuuta 2015

Aikuisten hymiöopas



Tämä on aikuisten ihmisten opas hymiöiden (emojit ja muut) käyttämiseen. Olen nimittäin huomannut, että moni aikuinen ei osaa käyttää hymiöitä.

Hymiötaitojen puutteesta kielii pari perustavanlaatuista seikkaa. Ensinnäkin: Mitä varten hymiöitä on? Menemättä sen syvemmälle historiaan (käymättä Wikipediassa arvaisin, että joku MIT:n nörtti lähetti toiselle :) -merkkiyhdistelmän ja lopun tiedätte) teen tässä karkean määritelmän: Ne kertovat kirjoittajan tunnetilasta.

Ja tämä on tärkeää, KOSKA liian moni aikuinen ihminen luulee, että niillä voi MUUTTAA tunnetilaa tai PEHMENTÄÄ ikävää tunnetta.

Mutta kun NIIN SE EI OLE!

No nyt joku neropatti kertoo, että isot kirjaimet kuuluvat lauseen ja erisnimien alkuun, EI KOKO SANOIHIN, mutta ehkä olen ansainnut sen. Tunteeni pääsivät hieman kuumenemaan.

Suurin aikuisten toimesta tehty hymiöiden väärinkäytös tapahtuu, kun luullaan, että kaikki viestit ja sähköpostit on PAKKO päättää :) -hymiöön.

Mutta kun NIIN SE EI OLE!

Jos et varsinaisesti naura tai reagoi vastaamaasi viestiin nauramalla, älä laita viestin loppuun hymiötä! Varsinkaan sitä perus-hymynaamaa.

Miksikö? Koska jos vastaanottaja selvästi huomaa viestiä lukiessaan ettei sinua naurata, sinun hymiösi on tulkittava ainoastaan passiivis-aggressiivisena hyökkäyksenä.

Tämä on siis ensimmäinen sääntö aikuiselle hymiönkäyttäjälle. Jokaisen viestin loppuun ei ole pakko laittaa hymiötä, VARSINKAAN JOS SINUA EI HYMYILYTÄ.

Esimerkiksi tällainen kuvitteellinen sähköposti:

Hei, raporttiasi pitää valitettavasti vielä täydentää :)

Tai toinen hyvin yleinen esimerkki on Facebookin tai Twitterin keskustelu, jossa vastakkaisen mielipiteen esittäjä täydentää viestinsä hymiöllä, VAIKKEI HÄNTÄ SELVÄSTIKÄÄN NAURATA, jolloin lopputuloksena kuvittelen päässäni sellaisen vittumaisen hymyn sanojan kasvoille.

Esimerkiksi tällainen kuvitteellinen Facebook-kommentti:

Eipä ollut Vihreiden varjobudjetissa tuollaista väitettä :)

EI, EI ja vielä kerran EI! Kirjoittajaa ei selvästikään HYMYILYTÄ korjatessaan jonkun idiootin lainausta, joten on turha kuvitella että tuo hymiö jotenkin "pehmentäisi" viestiä. Päinvastoin, se tekee siitä vittumaisen.

Onkohan tämä oire jostain laajemmasta? Pelottaako ihmisiä tässä ajassa myöntää, että he ovat eri mieltä jostain asiasta? Olemmeko taantuneet samanmielisyyteem, jossa ainoastaan tsemppaus ja positiivinen puristus on hyväksyttävää?

Hyvät ihmiset! Asioista voi olla eri mieltä, ei se tarkoita että ihmiset riitelevät. Jokaista viestiä ei ole pakko lopettaa hymiöön. Kirjoittaja varmasti sisäistää aikeesi sanasisällöstä. Älä aliarvioi vastaanottajaa.

Milloin hymiöitä sitten voi käyttää? 

Kuten alussa totesin, ne ovat mainioita reagoinnissa. Ne ilmaisevat tunnetilasi kun luet vastaanottajan viestin, tai jos reagoit omaan ajatukseesi.

Esimerkiksi:

Suvi wrote: No nyt se Holane kompastui
You wrote: :D :D:D:D:D:D:D:D.d Eikä! 

Näin helppoa se on! Koskaan ei ole liian myöhäistä opetella.

Posted in | Leave a comment

Miksi SuomiLOVE on niin hyvä tv-ohjelma



Marraskuussa on syytä keskittyä positiivisiin asioihin. Mutta vain, koska siihen on hyviä syitä! Muistakaa, että hampaat irvessä vedetty tsemppipositiivisuus on aikamme syöpä.

Miten minä nyt jo tähän eksyin? Vastahan ryhdyin kirjoittamaan positiivista blogitekstiä.

Asiaan.

Viime perjantaina SEN toinen tuotantokausi alkoi. Mietin, että harmi kun kirjoitin tämän loistavuudesta jo ensimmäisellä kaudella, enkä reagoinut. Sitten tänään päätin, että kirjoitan silti, koska startti oli niin loistava, ja huomasin etten olekaan kirjoittanut SuomiLOVEsta vielä!

Kirjoitan siitä ylistyslaulun, VAIKKA ohjelman kirjoitusasu on SuomiLOVE. Nyt tosin huomaan kommenttini ironian, sillä käytän itsekin tehokeinona KAPITAALEJA aina välillä – yleensä kun innostun. Olette ehkä huomanneetkin. Olen se - krhm - kapitaalimies.

No niin. Jälleen asiaan.

SuomiLOVEn (koska olen hyvällä tuulella aion kirjoittaa ohjelman nimen noin joka kerta, koska se on "oikein") hyvyydelle on monta perustetta. Osa perusteista on teknisiä: Biisiesitykset näyttävät hienommilta kuin suomalaiset musavideot keskimäärin, sovitukset ovat upeita (ja parhaimmillaan kuin 1970-luvulla Syksyn sävelessä - häpeilemättömän isoja).

Mutta sydäntälämmittävintä SuomiLOVEssa on sen hyvyys. Ei siis skaalalla hyvä ohjelma - huono ohjelma, vaan skaalalla hyvyys-pahuus. Ohjelmasta ei kerta kaikkiaan löydy pahantahtoista katsettakaan. Kaikki palvelee hyväntahtoisuutta, rehellisesti ja teeskentelemättömästi.

Upeaa on myös se, miten ohjelma nostaa musiikin keskiöön. Usein musiikkia käytetään musiikkia sivuavissa ohjelmissa vain kehyksenä tai kulissina, mutta SuomiLOVEssa se on kaikki kaikessa. Sävel, sanat ja esittäjä – ja tietysti se, millaista roolia musiikki näyttelee mitä erilaisimpien ihmisten elämissä. Tekijät ovat myöskin tajunneet, että artistihaastattelut ovat harvoin mielenkiintoisia, joten ammattitaitoiset juontajat kysyvät yhden tai kaksi aiheeseen liittyvää kysymystä, ja siirtyvät eteenpäin.

On vaikeaa ja rohkeutta vaativaa tehdä tv-ohjelmaa ilman sisäänrakennettua silmänvinkkailua ja piinasta vapauttavaa ironiaa. Ihan tosissaanko ne on raahanneet tamperelaispariskunnan Hakamettään kuuntelemaan Popedaa? No ovat, eikä siinä vittuilla tamperelaisille, jääkiekolle, Popedalle tai kenellekään muulle.

Ohjelma on sikäli sopiva minulle kehuttavaksi, että olen paasannut aiemminkin kaiken alleen peittävän ironisoinnin kammottavuudesta. SuomiLOVEssa sitä ei ole.

Toisaalta ohjelma on osattu tehdä taiten niin, ettei se sorru pelkäksi sosiaalipornoksi tai kyynelten heruttamiseksi - vaikka itkemistä biisit  varmasti aiheuttavatkin. Mutta siitä ei tehdä NUMEROO.

Rakastan ja palvon, kuten ehkä ymmärsittekin.


Posted in , | 2 Comments

Miksi Anssi Kelan keikat ovat niin hyviä? (Live @ Circus Helsinki 19.11.2015)



Oli kulunut aivan liian pitkä aika siitä, kun näin Anssi Kelan livenä. Se tapahtui nimittäin Voicen risteilyllä 2013, samana iltana jolloin näin Roope Salminen & Koirat ekaa kertaa "lauteilla".

Minulla ei ollut mitään erityistä syytä olla menemättä Kelan keikalle,  paitsi että käyn muutenkin liian harvoin keikoilla. Tiesin, että hänen yhtyettään olisi nautinnollista kuunnella ja katsella. Ja niin kävi.

Tajusin kuitenkin hurmioituneen Circuksen huudellessa Kela-klassikoiden sanoja, MIKSI Anssin keikat ovat niin hyviä.

Se johtuu siitä, että Anssi Kela on niin onnellinen soittaessaan keikkaa. Varsin yksinkertaista, lopulta. On miellyttävää seurata ihmistä joka rakastaa sitä mitä tekee. Ehkä torstain keikassa oli sekin erityislaatuinen piirre, että Vain elämää -huuma alkoi tosissaan realisoitumaan kasvaneena keikkasuosiona. Torstai-ilta ja käsittääkseni melkein loppuunmyyty yli 1000 ihmisen keikkapaikka on kova suoritus.

Mutta luulen, että Kela nauttii soittamisesta vaikkei yleisöä olisikaan tuhatta, ja vaikkei keikan vierailijoina olisi Sannia ja JVG:tä (kuten torstaina). Ainakin hän nautti siitä myös kaksi vuotta sitten Voicen risteilyllä, vaikka suosio ei ollut nykypäivän lukemissa (tosin Levoton tyttö oli aiheuttanut Kela-renessanssin jo tuolloin).

Tajusin myös ensimmäistä kertaa Nummela-biisin. Siis oikein kunnolla. Se on se biisi, jossa Anssi laulaa, että hänen täytyy "kävellä näin, kävellä näin". Sanat eivät ole monimutkaiset, mutta olin ajatellut sen jotenkin ylidramatisoituna kertomuksena isän kuolemasta. Vaan eihän se sitä ole. Vaan se on Kelan rakkautta musiikkiin, ja sitä miten hänen isänsä siirsi tämän rakkauden hänelle.

Ja sitten kun nuori Anssi kokeilee siipiään biisinkirjoittana, hänen elämänsä suuri trauma näyttäytyy: "ne käsittelivät kuolemaa", tietysti. Mutta lopulta mies toteaa olevansa onnellinen Nummelassa, nukkuen päivät ja valvoen yöt koska ne laulut pitää kirjoittaa. Miten hieno pohjapiirros sille, mitä mies edelleenkin tekee! Kylmikset.

Kela-keikkojen nautittavuuteen vaikuttaa myös se, että bändinsä on soittanut yhdessä 15 vuotta. Ja se, että bändi on niin taitava. Yleensä en ihaile "muusikoutta" tai soittotaituruutta keikoilla, mutta Kelan ja kumppaneiden yhteensoitto ja ote aiheuttaa hyvää fiilistä vatsanpohjaan. Jopa kitaristien SOOLOKISA on saatu viihdyttäväksi!

Bändi on myös loputtoman tyylitajuinen. Uuden levyn kasaripop-funk-meininki on erittäin vaikea kääntää livetilanteessa toimivaksi, mutta bändi veivasi nämä numerot niin tyylikkäästi, että heiltä saattaisi taipua JOPA soul, joka on yleensä suomalaisille bändeille todella vaikeaa.

Jos siis ette ole koskaan nähneet Anssi Kelaa livenä, menkää katsomaan. Saatte saman lipun hinnalla tsemppiluennon työmotivaatiosta. Ei tarvitse tilata konsulttia. Käykää katsomassa mitä rakkaus ja arvostus omaan työhön tarkoittaa.


Posted in , , | Leave a comment

Painajainen punaisista nahkasaappaista



Ei, tämä bloggaus ei kerro alennusmyynneissä tapahtuneesta erehdyksestä. Tämä teksti kertoo siitä, miten satunnaiselta aivojen toiminta tuntuu, ja miten pelottavaa olisi, jos joku osaisi syöttää aivoille juuri oikeitä ärsykkeitä. Tätä blogia aiemmin lukeneet varmasti ymmärtävät, ettei kyse ole tieteestä, eikä tiedettä sivuavasta pakinasta, vaan minun ajatuksistani.

Joskus ammoisella 1980-luvulla Yle TV2 näytti Kasmasiini-nimistä ohjelmaa. Se oli "makasiiniohjelma", joka oli ilmeisesti sen ajan trendisana, joka tarkoitti monesta ohjelmaosiosta tai sarjasta koottua ohjelmaa. Ohjelman nimi taas oli ilmiselvä hassuttelu sanasta makasiini, mutta nyt ei olla pohtimassa Ylen tekemisiä, joten annetaan olla.

Nyt kuvailemani tapahtumat sijoittuvat jonnekin vuosien 1989-1991 paikkeille. Olin joka tapauksessa ala-asteella, enkä 1. tai 2. luokalla. Iso poika jo.

En muista Kasmasiinista oikeastaan mitään muuta kuin tämän, joten en osaa sanoa oliko "jännityssarjojen" esittäminen tyypillistä Kasmasiini-sisältöä. Muistan kuitenkin, että jostain uudesta – arvatenkin Ylen itsensä toteuttamasta – nuorten jännityssarjasta esitettiin ensimmäinen jakso ja halusin nähdä sen.

Tapahtumat ovat myöhemmin sekoittuneet uniini, joten on enää mahdotonta muistaa mitä sarjan ensimmäisessä jaksossa todella tapahtui, mutta jotain tällaista muistan: Perhe ajaa maaseudulle, kenties mökilleen. Saavuttuaan vanhalle maatilalle he löytävät jälkiä siitä, että joku olisi vastikään vieraillut paikalla.

Perhe menee navetan vintille (vai oliko se kellari?), josta he löytävät naisen ruumiin. Naisen ruumis Yle TV2:n esittämässä nuorten sarjassa havainnollistetaan häveliäästi näyttämällä puulaatikosta pilkistävät jalat, joilla kenkinä punaiset nahkabuutsit.

Inhoan tätä ilmaisua, mutta löysin kerrankin sille käyttötarkoituksen: Tässä kohtaa aivoni sanoivat "BOOM". Nuo punaiset nahkabuutsit pilkistämässä puulaatikosta (muistaakseni säärtä näkyi hieman) olivat kerta kaikkiaan niin pelottava näky, etten pystynyt katsomaan sarjaa enää hetkeäkään.

Minulle ei koskaan selvinnyt, miksi nainen oli tapettu (suomalaisen draamakäsikirjoituksen tason tuntien syy ei ollut kovin kiinnostava), mutta sillä ei ollut mitään merkitystä. Kirjotan tätä tekstiä iltayhdeksältä, ja muu perhe nukkuu. Vielä nytkin, 25 vuotta (VITTU olen vanha) tapahtumien jälkeen mielikuva noista punaisista nahkasaappaista pelottaa minua. Ärsyttää itse asiassa, että pitää vielä viedä Ringo (koira) lenkille pimeään.

Tuon parin sekunnin pätkän jälkeen näin usein painajaisia navetan vintistä (no ei ole navetoissa välttämättä vinttiä juu, mutta ne "yliset" tai mikä hitto, älkää kiusatko lähiön poikaa), tai laatikosta pilkottavista punaisista saappaista. Ja kuten äsken totesin, mielikuva niistä pelottaa minua vieläkin.

Olen aiemmin kirjoittanut Piilomaan Pikku Aasin mahtavuudesta (Maailman pelottavin lastenkirja) ja pelottavuudesta, mutta sen kohdalla sentään katsoin koko tv-sarjan, ja muuli oli tehty taitavasti pelottavaksi. Tässä Kasmasiinin tapauksessa pelkäsin muutaman sekunnin pätkää punaisista nahkasaappaista.

Jostain syystä olen ajatellut näitä nahkasaappaita jälleen kuluneen viikon aikana. Ehkä näin niistä unta (ei tapahdu edes joka vuosi), tai sitten ne vain tupsahtivat jostain säilömuistista (Inside Out -leffa mullisti käsitykseni aivoista), mutta ne joka tapauksessa kummittelevat taas mielessä.

Ja siitä seurasikin ajatus, joka on niinsanotusti tämän kirjoituksen pointti: Mitkä kaikki seikat vaikuttavat siihen, että aivoissa tapahtuu näin valtava pelkoreaktio, joka jää näin pysyvän tuntuisesti ajatuksiin ja uniin?

Olinko sinä päivänä jotenkin stressaantunut jostain muusta syystä? Oliko minulla kylmä? Kuuma? Olinko nähnyt edellisenä yönä jotain muuta painajaista (minä oikeastaan nautin painajaisista, olen koko aikuisikäni pitänyt niitä hyvän mielikuvituksen osoituksena, enkä siis näe niitä kuin ehkä kerran-kaksi kuukaudessa)? Oliko ajatuksissani joku tuleva jännittävä tapahtuma? Olinko pelästynyt vauvana jotain, minkä olin yhdistänyt punaisiin nahkasaappaisiin (hyvää iltaa Freud)?

Syitä on nykytiedon valossa mahdotonta tietää.

Mutta entä jos tulevaisuudessa kone, ihminen tai kone ja ihminen yhdessä pystyisivät tähän? Entä jos aivokuvan avulla jokaisen ihmisen herkät paikat pystyttäisiin tarkasti tutkimaan, ja niiden stimuloimiseen tarvittavat kuvat voitaisiin luoda tarkan kohdennetusti? Miten HULLUKSI ihminen tulisi, jos juuri hänen muistoihinsa ja aivotoimintaansa suhteutettuna ne kaikista kauheimmat kuvat vyöryisivät hänen silmilleen? Tai toisin päin: Eniten mielihyvää tuottavat, ostohalua stimuloivat, ahkeruutta edesauttavat, ja niin edelleen.

Ymmärrän toki, että mainosmaailmassa tätä on menneisyydessä tehty paljonkin, mutta huomattavasti kollektiivisemmalla tasolla. 1980-luvulla limonadimainoksista tuli yksilöllisyyttä ihannoivia, ja tuotteen haluttavuus yhdistettiin tähän kokemukseen – te tiedätte tarinan. Mutta tämä on varsin laaja haavi verrattuna niihin tappavan tehokkaisiin kuviin, joita aivoillemme voitaisiin syöttää, mikäli niiden kipupisteet tunnettaisiin tarkkalleen. Punaiset nahkasaappaat pilkistämässä puulaatikosta.

Toki minun esimerkissäni lieventävänä asianhaarana on otettava huomioon, että olin punaisten nahkasaappaiden ilmaantuessa vielä lapsi, jonka aivot ovat alttiita vaikutteille, mutta jos miettii miten moni aikuinen uskoo vaikkapa enkeleihin tai Jeesukseen, en pitäisi vastaavien kuvien tehokkuutta aikuiselle mitenkään mahdottomana skenaariona.

Ja sitten kun tämä juuri oikeiden stimulanttien yhdistelmä per yksilö keksitään, onko näköaisti enää edes tehokkain tapa saada reaktio aikaiseksi? Onko lääkehuumeita tarkasti sekoittamalla mahdollista hallita ihmistä yhtä voimakkaasti kuin kuvilla? Vai riittääkö näkö-, kuulo- ja tuntoaistin yhdistelmä?

JÄLKIKÄTEIS-EDIT: Ilmeisesti olen lukijavinkkien perusteella selvittänyt mikä ohjelma tässä oli kyseessä. Muisti on jälleen paljastunut pettäväksi työkaluksi, sillä kyseessä oli mitä luultavimmin MTV3:n tv-elokuva nimeltään Kuolema savolaiseen tapaan, joka perustuu Eeva Tenhusen romaaniin.

Myöskin teoriani JUURI tämän saapaskuvan tehokkuudesta nimenomaan minulle tutisee hieman, sillä saamieni kommenttien perusteella nämä samaiset saappaat ovat pelottaneet montaa muutakin nuorta sielua. Eli punaiset nahkasaappaat ovat jonkinlainen pelkoa herättävä arkkityyppi 80-luvun suomalaislapsissa - tai sitten kohtaus oli vain tavattoman tehokkaasti rakennettu. Esimerkiksi tässä elokuvasta kertovassa blogissa saappaat mainitaan sekä tekstissä että kommenteissa.

Posted in , | Leave a comment

Marraskuun musavisa

Pimeimmän vuodenajan piristävä musavisa. Tuttuun tapaan tuloksia voi kertoa tuolla kommenttikentässä. Visa ei ole vaikea, mutta täysiin pisteisiin vaaditaan aika laaja-alaista tietämystä.





Leave a comment

Turun Sanomien röyhkeä työtarjous: Kirjoita ja kuvaa, saat näkyvyyttä

Luovaa työtä tekevä väki tietää mistä puhutaan.

Turun Sanomat etsii ilmoituksessa bloggaajia sivuilleen. Et saa palkkaa, mutta korvauksena NÄKYVYYTTÄ.


Moisen pyytäminen kannattaa juuri niin kauan, kuin joku suostuu tähän NÄKYVYYS-palkkioon. Siksi ajattelin kirjoittaa aiheesta.

Jos olet riittävän hyvää tekstiä ja kuvia tuottava yksilö, joka haluaa blogata näistä Turun Sanomien toivomista aiheista, niin perusta oma blogi. Tai luultavasti sinulla jo sellainen onkin. Sen kautta saamasi NÄKYVYYS on sinun omaasi, jonka voit mahdollisesti muuttaa rahaksi.

Turun Sanomille tekemäsi ilmainen toimittajantyö sen sijaan muuttuu heille mainosrahoiksi sivunäyttöjen kautta, eikä heidän myöskään tarvitse maksaa sisällöstä palkkioita, koska sinä teet työn NÄKYVYYTTÄ vastaan.

NÄKYVYYSperusteista palkkiota kannattaa tarjota niin kauan kuin joku siihen suostuu. Älä suostu. Antaa Turun Sanomien kokeilla miten alas rima täytyy NÄKYVYYSpalkkion kanssa laskea, ja mittailla sitten millaisia mainoseuroja paskalla sisällöllä saa.

Netissä ratkaisee sisältö. Hyviä sisällöntuottajia tarvitaan nyt ja jatkossa. Älä anna sisältöäsi ilmaiseksi. Jos sinulla on blogi jossa on loistavaa sisältöä, ota vaikka yhteys tuolta yläbannerin kautta Suomen Blogimediaan tai mihin tahansa muuhun blogiyhteisöön. Tai jos sinulla on jaksamista ja paljon kävijöitä, sovi vaikka omia sisältöyhteistöitä ja tee bannerimyynnistä sopimus.

EDIT: Ja jos nyt pohditaan tuo NÄKYVYYStie aivan loppuun asti: Potentiaalisesti muutama tuhat ihmistä käyvät lukemassa tekstejäsi Turun Sanomien sivulta. Oletetaan että osa heistä näkee nimesi, aivan kuten toimittajien nimet näkyvät juttujen yhteydessä. Entä sitten jos kyllästyt NÄKYVYYSpalkkioon ja haluat perustaa oman blogin: Moniko näistä nimesi nähneistä siirtyy mukanasi osoitteeseen jota he eivät tiedä? Mitä hyötyä NÄKYVYYDESTÄ, kun työnäytteitä voit kirjoittaa siihen omaan blogiisi myös.

Ja jotta mentäisiin vielä kauemmas metatasolle: Koska saan pieniä mainostuloja tästä blogista, jokainen tämän postauksen lukenut tuo sentin murto-osan minulle, eli Turun Sanomien NÄKYVYYStarjous tekee kiertotietä minulle rahaa! Älkää antako osaamistanne ilmaiseksi!

Posted in | 1 Comment

Lukuvinkki: John Williams - Stoner



Tämä romaani ilmestyi alun perin jo yli 50 vuotta sitten, mutta joidenkin sattumien kautta (olisiko ollut niin että New York Times tai joku muu nosti sen unholasta) se on kokenut uuden nousun parin viime vuoden aikana.

Piti minunkin siis se lukea, varsinkin kun kuvaukset kirjasta vaikuttivat erittäin lupaavilta. Kuivaa ja armotonta proosaa hiljaisesta maailmasta.

Kirja oli kuitenkin erilainen kuin ajattelin. Siinä on kurjuutta ja kärsimystä, mutta päähenkilö Stoner ei suostu kärsimään. Tai ehkä hän ei pidä sitä edes vaihtoehtona.

Kirjan kirjoittaja John Williams oli itsekin yliopistomiehiä, joten hän tietää mistä kirjoittaa. Tuskin hän itsestään kirjoittaa, mutta viitekehys ja aihe eivät ole varmaankaan vaatineet tutkimustyötä.

Stoner kertoo William Stoner -nimisestä miehestä, joka syntyy missourilaiselle maatilalle köyhyyden ja armottoman työnteon maailmaan. Hän ei valita, mutta ei varsinaisesti nauti elämästään. Oikeastaan koko kirjan aikana hän ei juuri nakkaa paskaakaan monestakaan asiasta, ja mahdollinen elämä kuivan maan viljelijänä 1900-luvun alkupuolelle ei tunnu hetkauttavan häntä suuntaan tai toiseen.

Hänen isänsä kuitenkin yllättäen ehdottaa (elämänsä pisimmässä monologissa) että poika lähtisi opiskelemaan maataloutta Missourin Columbian yliopistoon (ei siis siihen ivy league -kouluun, vaan Missourin Columbiaan).

Stoner lähtee, ja tekee monta vuotta armottomasti töitä sukulaistensa tilalla maksaakseen asumisensa. Kuitenkin jo toisena opiskeluvuonna hän hylkää maatalousopinnot, kun äidinkielen opettaja herättää hänessä rakkauden kieltä ja kirjallisuutta kohtaan.

Sen suuremmin ajattelematta Stoner seuraa tätä rakkautta, opiskelee kirjallisuutta ja saa lopulta jäädä kouluun opettajaksi, vaikka professori hänestä tulee vasta muutamaa viikkoa ennen kuolemaansa.

Dispassionately, reasonably, he contemplated the failure that his life must appear to be.



Rakastuessaan kirjallisuuteen Stoner ei vielä tiedä, että hänen pitkän loppuelämänsä aikana se on ainoa asia mikä hänellä on hyvin. Hän kokee menetyksiä ja epäonnistumisia työ- ja perhe-elämässään, mutta niin kauan kuin hänessä henki pihisee, löytää hän sisällön elämälleen vanhoista teksteistä.

Kun hän toisen kerran rakastuu päätä pahkaa, johtuu sekin tekstistä. Gradua (tai vastaavaa) tekevä naiskollega nimittäin antaa Stonerin luettavaksi niin mehukkaan tekstin, että tämä ajautuu myöhemmin intohimoiseen suhteeseen naisen kanssa. Tämä otetaan kuitenkin pikkumaisen yliopistopolitiikan seurauksena Stonerilta pois, joka tietysti uppoutuu takaisin opettamiseen, kieleen ja kirjallisuuteen.

Stoner ei kuitenkaan piehtaroi tai silminnähden nauti rakkaudestaan kirjallisuuteen ja opettamiseen. Se vain on.

Ajattelin läpi koko kirjan, että Stoner on todella satakuntalainen hahmo. Ehkä minulla siksi oli niin kotoisa olo tämän kirjan kanssa. Hänen vanhempansa eivät puhu juuri mitään, kuolevat vain hiljaa pois maatilallaan - mistään valittamatta tai mitään pyytämättä.

Stoner ottaa ilot ja surut vastaan melko lailla yhtä suurella intensiteetillä. Ja häntä todella piinataan kirjan mittaan aika lailla. Hänen vaimonsa on vanhempiensa pilaama sosiopaatti, joka yrittää kaikin keinoin saada miehensä ja heidän yhteisen tyttärensä kärsimään. Töissä Stoneria taas kiusaa mies, jonka suojattia Stoner ei periaatteesta voinut päästää kokeesta läpi, koska tämä oli kaunopuheinen komeljanttari, joka ei tiennyt kirjallisuudesta mitään.

He was forty-two years old, and he could see nothing before him that he wished to enjoy and little behind him that he cared to remember


Mutta toisaalta onnensa - opettamisen ja lukemisen - mies kohtaa myös liikoja intoilematta.

Luulen, että Stoner kertoo lopulta elämän satunnaisuudesta. Ei kaikkien elämä ole ilotulitusta tai palamista tuskan roviolla. Joskus elämä on onnellista, mutta niin vähäeleisesti ettei sitä itse heti tajua. Stoner osaa myös elää hetkessä.

Luin kirjan loppuun eilen illalla klo 21 ja 23 välillä. Kun kirja loppui, olin pakahtua. Stoner makaa syöpäsairaana kuolinvuoteellaan ja saa iloa ainokaisesta kirjastaan - jonka hän teki opettajauransa alussa. Myöhemmin hänen vaimonsa esti uudet kirjahankkeet. Mutta ei se haittaa, Stonerilla on kirjansa, vaikka rakastajatar joutui muuttamaan muualle, vaimo on hullu ja ilkeä esimies esti ammatillisen etenemisen.

Nöyryys. Satakuntalaisuus. Tietynlainen moderni buddhalaisuus, jopa. Tämän kirjan arvokkain sanoma sivuaa Bill Hicksiltä lainaamaani It's just a ride -tatuointia. Ei sitä kannata ottaa niin vakavasti. This too shall pass. Ei se haittaa.

And suddenly, after he said the words, it was not important. For an instant he felt the truth of what he said, and for the first time in months he felt lift away from him the weight of a despair whose heaviness he had not fully realized. Nearly giddy, almost laughing, he said again, “It really isn’t important.”

Jos tykkäsit kirjasta, suosittelen että ostat sen Suomalainen.comista, koska pistävät minulle pienen komission kiitokseksi. Kirja maksaa sinulle saman verran kuin muutenkin. Tuolta näyttää löytyvän myös englanninkielinen versio 13,95€ (jonka itse luin, ja joka kyllä kannattaa, että pääsee mahdollisimman syvälle Stonerin mieleen).

Posted in , , , , , | Leave a comment

Arvio: Miksi Sillan kolmas kausi on niin onnistunut



Joskus äidinkieli pettää, ei voi mitään. Nytkin mietin, voinko käyttää tuota otsikon lausetta toteavassa muodossa, eikä kysymyslauseena. Mielestäni voin. En #muuten oikeastaan koskaan oikolue näitä tekstejä, vaikka kirjoitankin tätä blogia osaksi ylläpitääkseni kirjoitustaitoa. Keskityn enemmän kirjoittamisen rytmiin ja rutiiniin. Joten pahoittelut kirjoitusvirheistä. Tuhahtelen niille muiden teksteissä, mutten korjaa niitä omistani. Hieno mies.

ENIHUU.

Kielletty ilmaisu. 

Kosmologisista muutoksista sen verran:

Älkää välittäkö tuosta. Vanha juttu. Tässä tekstissä ON JUONIPALJASTUKSIA, joten jos et ole katsonut kuutta jaksoa, saattaa olla riski että pilaan jotain. En mitään isoa juonenkäännettä, mutta joku yksityiskohta saattaa vahingossa livetä. Hahmojen muutokset kauden edetessä ovat myös käsittelyssä.

Piti tuosta Sillasta kirjoittaa. Tiedän, jaksoja kolmannelta kaudelta nähtynä vasta kuusi, MUTTA uskallan silti lähteä kehumaan. 

Lähtökohdat eivät suinkaan olleet itsestäänselvän kehuvat, sillä kuten Silta-fanit kauhuissaan lukivat, Martin Rohdea ei kolmannella kaudella nähdä, koska häntä esittävä näyttelijä pyysi liikaa massia (ehkä saman verran kuin Saga Norénin näyttelijä), mutta Martinin hahmo sai todeta, että Saga on tämän sarjan tähti, eikä kukaan muu.

Paitsi että nyt Martinin korvaaja Henrik on osoittautunut ehkä vielä Martiniakin kiinnostavammaksi hahmoksi. Tuntuu kamalalta sanoa näin, koska rakastin Martinia, mutta ehkä juuri siinä on syy. Henrikiä en todellakaan rakasta, mutta hänen haavaisuutensa ja herkkyytensä on paljastunut kauden edetessä upealla tavalla.

Eli käsikirjoittajilla ei jäänyt sormi suuhun, vaan Martinin tilalle tuotiin vielä upeampi hahmo. Pitää myös muistaa, että käiskirjoittajat leikittelivät ajatuksella Martinin korvaajasta, kun ekassa jaksossa hänen tilalleen kaavailtu (tylsä) eukko räjäytettiin taivaan tuuliin Varg Vikernesin näköisen ex-sotilaan kotitekoisella pommilla. 

Mutta siis, MIKSI tämä kolmas kausi on niin onnistunut?

Kaikki lähtee jälleen kerran käsikirjoituksesta. Kaavamaisessa sarjassa kolmas kausi saattaaisi vaikuttaa jo hyvinkin tyhjiinpumpatulta, mutta osin henkilömuutoksista, osin käsikirjoittajien yleisestä neroudesta johtuen kolmas kausi on jo piessyt kakkosen maanrakoon - ja rytmissä ollaan ohitettu jopa ensimmäinen kausi.

Hahmot ja näyttelijävalinnat ovat myös onnistuneita. Ilmeisesti sarjan näyttelijät eivät ole myöskään kotimaidensa suurimpia tähtiä, mutta varsinkin suomalaisena katsojana on mahtavaa miten heillä ei ole entisten rooliensa painolasteja. Minulle Saga on Saga, eikä kukaan muu.

Miettikääpä jos tämä tehtäisiin Suomessa, ja jollain ihmeen kaupalla onnistuttaisiin tekemään aidosti hyvä käsikirjoitus ja ohjaajakin osaisi hommansa. Sitten murhapaikalle hipsisi Hissu Hietalahti etsiväntakissaan. Jussi Vatanen näyttelisi epäiltyä. Ei se nyt vaan vittu toimisi, vaikka molemmat ovat erittäin lahjakkaita näyttelijöitä. 

Toisaalta - sivuasiana - jos miettii House of Cardsia, niin Kevin Spaceyn kyvyt kyllä ottivat sen roolin omakseen. En minä Keyser Sozea miettinyt, tai Spaceyn muitakaan rooleja.

Henkilögalleriasta vielä: Neljännen jakson kohdalla tuntui, että käsikirjoittajat rullaavat itsetarkoituksellisesti mukaan lisää hahmoja, ja ehkä toivovat voivansa jossain vaiheessa yhdistää LANGAT, mutta kuudennen jälkeen olen jo aivan varma, ettei hahmomeri ole alkuunkaan liioiteltu. 

Ja miten hienoja ne hahmot ovat! Koska sarja on Skandinaviasta, ei Amerikasta, kaikki on paljon raadollisempaa, mutta toisaalta monitahoisempaa. Mitä pokeria pelaava nörtti vielä tekee? Entä nais-Persun hämärä aviomies? Mikä stalkkeri-hautausurakoitsijan lopullinen panos on? 

Puhumattakaan siis Henrikistä, Sagan parista, jonka perhekuvio on MAH TA VA! Ja murhat taideteoksina?? MITÄ MITTÄÄ! Oikeasti pitkästä aikaa katson tv-sarjaa jännityksestä jähmettyneenä, enkä vain "kahlatakseni tämänkin läpi", jotta voisin sitten kommentoida sitä Twitterissä.

Luin jo tokan jakson jälkeen Twitteristä moitteita, että hohhoijaa, on epäuskottava sarja. MUTTA minusta tässä kolmannessa kaudessa on hienoa juuri se, että siihen on tuotu sopivasti amerikkaa mukaan. Siis sellaista sopivasti sivuliirtoon lähtevää meininkiä, että kurveissa tulee ihan hitusen rumaa jälkeä. Olemme nähneet riittävästi ruotsalaisia wallandereja ja muita ankeita mököttäjiä, tässä sarjassa saa olla vähän jazzia!

Sivumennen sanoen olen todella kyllästynyt ajatukseen "scandinavian noirista" vai mitä hittoa ne sadat dekkarit nyt ovatkaan, mutta kuten sanoin, on Sillassa pimeisiin maisemiin ja sateiseen merenrantaan onnistuttu tuomaan mukavasti svengiä.

Ja Sagan perhe. Voi pojat. Olin hieman skeptinen siitä, kannattaako Sagan hahmoa yrittää syventää, mutta kansakoulunopettaja-main bitch-poliisipäällikön ja äidin puristuksessa Sagan mielipuolisuus rutistuu ihanasti pintaan. Ja hakeutui vielä Henrikin viekkuun! Vaikka sexy vaimo kummittelee vieressä yöpaidassaan!

AI AI!

JÄLKIKÄTEIS-EDIT: Piti vielä sanoa, että se lopullinen murhaaja on - jos ei nyt sivuasia niin ainakin ei ainut asia mitä lopuilta jaksoilta odottaa. Tavallaan juoni pyörisi eteenpäin ilman sitä näkymätöntä pahistakin, ihan vain katsellessa että miten jo esitellyille hahmoille käy. Toivotaan ettei syyllisen paljastuminen ole lopulta sellainen "äh"-lässähdys.


Posted in , , , | 5 Comments
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...