Olen viimeisen parin viikon ajan lukenut Gustave Flaubertin Madame Bovarya ja Anthony Beevorin massiivista Second World War -kirjaa. Kaipasin kirjallista kevennystä, jonka tarjosi #nainen, joka kiikutti kotiin töistään saamansa ruotsalaisen dekkarin.

Kahden kirjailijan yhteistyön tulos on merkitty pseudonyymin kirjoittamaksi syystä jota en tiedä. Tämä on joka tapauksessa ensimmäinen osa trilogiaa, josta Ruotsissa on tullut suosittu.

Takakansiteksti lupailee rehvakkaasti, että tämä pyyhkii Stieg Larssonin Millennium-trilogialla lattiaa. Sitä Varistyttö ei todellakaan tee. Luen dekkareita aika harvoin, hetki sitten lukemani Harry Hole -kirja oli ensimmäinen sitten mainitun Millennium-trilogian.

Stieg Larssonia lukiessa joutui kumartamaan huikeille juonenkäänteille ja tunnelmalle. Varistytössä pelataan lähinnä shokkiarvolla: On skitsofreniaa, pedofiliaa, raiskauksia, paloittelua, muumioituneita ihmisiä, vankina pidettyjä lapsia...

Mietin lukiessani, että onko sodattoman kansankodin asukkailla joku ihmeellinen trauma jota puretaan näillä brutaaleilla väkivallan kuvauksilla? Mistä tämä tarve tulee? Vai onko dekkareita tehty jo niin paljon, että erottautuakseen täytyy mennä todella pitkälle?

No, mikään valtava kirjallinen elämys ei siis ollut kyseessä, mutta kyllä Varistytössä imua on - ei se siis mikään paska kirja ole. Luin kirjan parin päivän aikana dekkareille tyypillisesti ahmien aina silloin kun oli aikaa. Yöllä lukiessa kieltämättä tuppasi pikkuisen pelottamaan kun Varistytön tausta alkoi selvitä.

Ihmettelen dekkareissa aina sitä, etteivät kirjoittajat noudata perussääntöä "show, don't tell". Kaikki mielenliikkeet avataan pitkissä johdantokappaleissa, eikä mitään jätetä lukijan pään varaan tai tapahtumien perusteella avautuvaksi. Varistytön kirjoittajat sortuvat tähän myös. Jo Nesbö ei sorru, eikä Stieg Larsson.

JOS nautit ruotsalaisista dekkareista ja haluat jännittää, AHMI Varistyttö. Kirja taitaa ilmestyä vasta vähän myöhemmin, #nainen oli saanut käsiinsä ennakkokappaleen. Melkoinen mimmi.