Archive for toukokuuta 2014

Livearvio: Sonisphere @ Hietsu 28.5.2014 (plus Mokoma @ Tavastia)

SONISFIÖ!

Eli siis "Metallica plus special guests".

On harvinaista, että kuuden bändin festarilla jokainen esiintyjä on itselleni mieleinen. Kuitenkin työ- ja perheaikataulut olivat sen verran tiukat, että jäi Ghost, Mastodon ja Gojira näkemättä, mikä ottaa päähän, mutta sille en mitään voi.

Hyväksy se, mille et mitään voi.

Viime sunnuntaina lekottelin asuntomme takapihalla shortseissa ja hihattomassa paidassa. Vilkaisin huvikseni Foreca-äppistä millaista säätä Sonisphere-keskiviikolle oli luvassa. Oli aikamoinen shokki nähdä luku +5c ja kaksi sadepisaraa keskiviikon kohdalla, kun sunnuntaina lämpötila tosiaan oli siellä +24:n hujakoilla.

Hyväksy se, mille et mitään voi.

Eli helvetisti vaatteita ja kertakäyttösadetakki mukaan. Seurakseni sain oman rakkaan naiseni, joka osoitti uhrautumiskykyään lähtemällä kuuntelemaan heviä, vaikka inhoaa heviä. Siitä hänelle pisteet.

Kohti kylmää Hietsua. Kun saavumme, Danzig on juuri aloittanut pauhuunsa. Olin ajatellut, että bändi olisi jotenkin enemmän pappamenoa, mutta ihan virkeältä ne Glennin touhut siellä vaikuttivat. Danzig oli illan bändeistä (siis myös missatut mukaan lukien) etäisin, joten tulevaan valmistautuaksemme emme jääneet kuuntelemaan Danzigia kovin pitkäksi aikaa, vaan lähdimme juomaan muutamat oluet ennen Slayeria.

Jeff Hanneman kuoli viime kevään. Lepää rauhassa Jeff. Tällä kiertueella Slayerilla on siis esitellä meille uusi kitaristi, joka oli tietysti opetellut Hannemanin osat pilkuntarkasti ulkoa (totuuden nimessä: en osaa sooloja niin hyvin ulkoa että voisin todentaa tämän). Ei voinut silti olla huomaamatta, ettei uusi kaveri (no okei, Exoduksen vanha kitaristi ei ole mikään tuore kasvo RÄSSINsoittajana, mutta silti) Gary Holt ei päässyt Araya-King-Bostaph-kolmikon kemioihin kovin syvälle sisälle.

Tom Araya vanhenee silmissä. Hän näyttää päivä päivältä enemmän joulupukilta. Mutta fiilis ukolla on edelleen todella tarkasti kohdallaan. Slayer on hyvän tuulen musiikkia, lopulta. Aiheet ovat tietysti synkkiä, mutta bändin musiikin aiheuttama olotila on riehakas ja hymyilevä. Metallica on kaikin puolin parempi bändi, mutta heidän keikallaan en kokenut niin suurta iloa kuin Slaykkaa kuunnellessa.

Jännä kuulla millainen levy sieltä joskus tulee. Mutta Slayer kuulosti hyvältä Hietsussa. Paremmalta kuin joskus Jäähallissa, kun viimeksi bändin näin.

Tähän väliin kuva minusta ja hästääk naisesta. Upea festariselfie. Räpsin kännykällä kuvia myös bändeistä, mutta käykää katsomassa vaikka Radio Cityn sivuilta Mikko Räsäsen galleria, toimii huomattavasti paremmin.


Sitten Metallica. Tämä oli vasta toinen kerta kun näen Metallican livenä, mikä on tosi noloa, kun olen kuitenkin fanittanut yhtyettä lapsesta saakka. Täällä tunnelmia ensimmäiseltä näkemältäni Metallica-keikalta. Kun Metallica aloittaa, se tuntuu kropassa hyvältä. Tulee toisaalta innostunut, toisaalta turvallinen olo.

Kiertue oli toteutettu By Request -konseptilla, eli settilista äänestettiin etukäteen netissä. Ja kyllähän se Frayed Ends of Sanity sitten mahtui ensimmäistä kertaa bändin historiassa livesettiin.

Homma lähti kuitenkin liikkeelle Batterylla. Jo ekalla näkemälläni Metallica-keikalla ihastelin Rob Trujillon energiaa. Väitän, että ukko on tehnyt Metallicalle hyvää, vaikkei minulla olekaan Newsted- tai Burton-keikkoja vertailukohtana. Helvetin hyvä energia, joka livesoitossa tuo vähän hardcore-punkkia Metallican soundiin.

Mistä tulikin mieleeni jo aiemmin YouTubessa kuuntelemani uusi biisi Lords of Summer. Se kuulostaa hyvältä! Siinä on Death Magneticilta tuttua kuivasoundista rypistystä, mutta ehkä myös nimestään juontuvaa Suicidal Tendencies / skeitti -meininkiä. Tulin biisistä hyvälle tuulelle, vilpittömästi hienoa kamaa! Uusi levy odotuksessa.

Olen muuten todella kyllästynyt siihen jokaisen Metallica-maininnan yhteydessä SOMESSA esiintyvään mielipiteeseen "Lars Ulrich on paska rumpali". Väitän, että se on ankeuttajien ulkoa opettelema mielipide, joka perustuu johonkin rumpuiskujen taimausta tarkastelevaan YouTube-videoon. Väittääkö joku, että jos Metallicalla olisi joku prikulleen oikeaan kohtaan iskevä rumpali, se olisi parempi bändi?

Ei helvetissä olisi. Lars Ulrich on Metallican sielu - varsinkin livenä, ja hänen rumpujensoittonsa varsinkin vanhoilla levyillä enemmän melodista kuin rytmillistä. Jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Ne kompit ovat kuin riffejä filleineen. ELI älkää toistelko sitä mielipidettä enää, kiitos.

Valitettavasti sää voitti lopulta. Emme kyenneet seurueemme kanssa katsomaan settiä loppuun. Oli niin helvetin kylmää ja märkää. Ilmasto voitti. Oli pakko paeta sisälle.

Onneksi onnenkantamoinen toi sisäänpääsyn Mokoman keikalle Tavastialle. Olen pitänyt MOkoman monestakin levystä, mutta Tämän maailman ruhtinaan hovia en tajunnut vielä sen ilmestyessä, vaan vasta myöhemmin.

Levy viettää tänä vuonna kymmenvuotissynttäreitä, joten MOKSU soitti sen kokonaan läpi. Helvetin vakuuttaavaa (Olen #muuten kirjoittanut "helvetti"-sanan tosi monta kertaa tässä postauksessa. Onkohan tämä jotain subliminaalista paholaisen läsnäoloa hevifestarista kertovassa postauksessa?) soitantaa, ja todiste ko. levyn biisimateriaalin absoluuttisesta vahvuudesta.

Pakko hommata se vinyylinä.

Tässä kohtaa #nainen oli jo saanut tarpeekseen metalli-musiikista. Ennen encorea lähdimme kotiin. Takana oli lämminhenkinen Sonisphere, jonka järjestelyistä en osaa pahaa sanaa sanoa, vaikka viime vuonna Rock the Beachissa samassa paikassa olikin jotenkin vähemmän jonoja. Johtui varmaan siitä, että siellä oli vähemmän jengiä silloin.  Luonnollisesti.

Metallica pitää nähdä vielä muutaman kerran ennen kuin jäävät eläkkeelle. Ovat vielä täydessä vireessä. Kuten Slayerkin. Ja Ghostia en pysty enää missaamaan!



EDIT! Kuten Teemu Suominen Twitterissä ja Mikko "Rash-Ass" Räsänen Facebookissa korjasivat, Hannemanille tuli varamies tietenkin jo silloin kun häntä puri se hämähäkki ja hän jäi saikulle, eli 3,5 vuotta sitten, eikä viime kesänä. Holt on hyvä tyyppi. Mut ei se silti ollu sama.

Posted in , , , , | Leave a comment

Levyarvio: Aksim - Isompaa kuin Aksim

Liian harvoin ehdin kuuntelemaan suomalaisia räppilevyjä - ja vielä harvemmin innostumaan niistä. Siis ainakin jos vertaa julkaisujen määrään. Paljon ilmestyy kaikkea. Olen tippunut kärryiltä!

NOH

Kemmuru on kuitenkin aina Kemmuru, ja Aksim on Tikkakosken mannekiini.

Tältä EP:ltä (6 biisiä plus 2 remiksiä) julkaistiin viime vuonna Pää grillin -single, josta en hirveästi innostunut. Biisi itse asiassa sämplää nyt ilmestynyttä tiiseriraitaa Just niin biiberi, mikä on aika METAA.

Ilman Just niin biiberi -biisiä en olisi varmaankin ehtinyt tätä edes kuunnella. Tai siis raivannut tälle levylle tilaa kiireisessä cd-aikataulussani. Kotona kun tulee kuunneltua vain jotain möhis-musaa vinyyliltä on aikaa kaikelle, mutta töissä tai autossa - cd-soitinten maailmassa - on aina kauheasti kaikkea kuuntelujonossa.

Upotan tuon biisin jutun loppuun. Kuunnelkaa. Ihastutte. Just niin biiberi on myös levyn paras biisi, joten sikäli tiiseri oli kohdallaan. Aksimin tiputtaa cypheriä siihen tahtiin, että Posse-keskustelupalstaa lukeneenkin on vaikea pysyä perässä. Mutta se onkin hänen tyylinsä tarkoitus tuossa biisissä.



Aksim on jännä tapaus räppärinä. Tavallaan hän on se Kemmurun vähän heikompi räppäri ja tuottajanero. Mutta sitten hän on kuitenkin myös helvetin taitava räppäri, kun Jodarok ei ole maisemissa päsmäröimässä.

Levyn loppua kohden lähestytään Tuuttimörkön ja DJ Kridlokkin vierailun myötä heidän soundiaan. VITTU en nyt osaa sanoa mikä sen genren nimi on? Fantasia-gangsta? Kauhu-etelä? ENIHUU, tiedätte mistä puhun jos olette kuunnelleet vaikka Kridlokkin musaa.

Aksim on kenties ensisijaisesti tuottaja, joten tuotannot korostuvat hienosti. Mukana on Ruudolfin takuuvarmoja soul-sampleihin perustuvia biittejä, sekä loppua kohden modernistuvia ja pelottavammin paukkuvia. Ehkä Aksimin sanottava loppuu EP-mitassakin hieman kesken, joten on hyvä, että tuotannoissa on myös ajatusta.

Vaikka levy ei räppiensä suhteen olekaan kokonaistaideteos, kuuden biisin mitta jättää silti paljon nälkää. XD on aiheena hauska, mutta ei se sitten lopulta onnistu naurattamaan aivan niin paljon kuin toivoisi. Fitness ja Luuta ja lihasta jatkavat Aksimin ruipelo-minäkuvan itseironista käsittelyä, ja toimivat sinänsä hyvin, vaikka Just niin biiberin selittämättömyys toimiikin paremmin.

Huomaan kierteleväni ja kaartelevani. Yhteenvetona: Huomionarvoista ja laadukasta suomiräppiä, nousee positiivisena esiin julkaisujen tulvasta. Olisi voinut olla pidempi ja kokonaisempi teos, mutta silti tuotannoiltaan ensiluokkainen levy.



Posted in , , , , | Leave a comment

Levyarvio: Coldplay - Ghost Stories

Minun ja Coldplayn historia pähkinänkuoressa, jotta ymmärtäisitte mistä tämä arvostelu tulee: Parachutesia en aluksi ymmärtänyt, sitten ihastuin. A Rush of Blood To the Head kolahti järkyttävän lujaa, muistan vieläkin sen ensikuuntelun Tampereen-kämppäni punaisella sohvalla. Sen jälkeen olen tykännyt monista irtobiiseistä, mutta kokonaisina levyinä en ole ihan täysillä innostunut.

Edellinen levy oli se Mylo Xyloto. Joitain aika hulppeita biisejä ja isoja tuotantoja, muttei se hirveästi kotikuuntelussa päässyt kulumaan.

Siltä pohjalta Ghost Storiesiin.



Ekaksi kun kuulin Magicin, ajattelin että ovat yrittäneet ihan liikaa tuotantomaailman kanssa. On pitänyt yrittää keksiä jotain uutta, niin kuin isot bändit rockin historiassa tekevät. Tulevat muutaman vuoden tauon jälkeen ja päräyttävät OK Computerin tai Revolverin tai Achtung Babyn.

Toistuvalla kuuntelulla Magicin melodia on kuitenkin jämähtänyt aivoihin. Sanoisin, että se on hyvä biisi, vaikka Chris Martinin tulkinta on raivostuttavan vähäeleinen ja tuotanto jotenkin päälleliimattu. 57 miljoonaa streamia Spotifyssä, että "maailman suurimmaksi rockbändiksi" nimetty ryhmä on vissiin ihmisten mielissä edelleenkin kurantti.

Samankaltaisia biisejä on levyllä muutamia muitakin. Inkissä on hieno melodia ja jopa pikkuisen soitantaa. Sellaista irroittelua ja tunteen paloa mitä Coldplay joskus pystyy biiseihinsä upottamaan. Myös Oceans ja O toimivat - ainakin melodian tasolla.

MUTTA

Tämän levyn ongelma on tuo Magicistakin tuttu tunkkaisuus. Ihan kuin hölskyttäisi limsapulloa niin kauan, että kaikki hiilihappo on lähtenyt, sitten sekoittaisi puolet lämmintä vettä ja puolet tätä epälimsaa, ja joisi sen sitten hikisen urheilusuorituksen jälkeen.

Ei lähde!

Luin viihdeuutisista, että Chris ja Gwyneth Paltrow erosivat. Jos tämä nyt tosiaan on se EROLEVY, niin on kyllä maailmanhistorian epädramaattisin ero. Hiljaa hiipuva rakkaus on rakkaus joka PÄÄTTYY, mutta tässä se ei kuulu.

A Sky Full of Stars on liian opportunistinen single. Avicii on varmaan saanut kivan kasan rahaa siitä EDM-synaleadista jonka hän on myynyt oikeaoppisesti kertosäkeen jälkeen liitettäväksi. Kummastelin jo X&Y:llä miksei Coldplay uskalla tehdä enää intiimejä biisejä, ja tämän singlen kohdalla se kysymys herää taas. Akustisena toteutuksena hiljaisempaan osaan tulisi tunnetta, mutta nyt siinä kuuluu vain "maailman suurimman rockbändin" niskaan asetettu single-peikko. Hitti on saatava!

Ei lähde.

Posted in , , | Leave a comment

Terveisiä Berliinistä

Tässä viestissä ei ole mitään vuoden 2008 -kulmaa, että "voi vitsi koko maailman pitäis muuttaa Kroitsperiin ja elää siin ympäristös". MUTTA Berliini on mahtava paikka. Tais olla eka kerta kun olin siellä näin kesäisissä olosuhteissa. Kaikkiaan ehkä viides vierailu ko. mestaan.

Olin katsomassa American Authors -nimisen bändin keikkaa, eli työmatkalla. Kasvamassa pikku hiljaa Suomessakin. Jäbät olivat musiikissaan taitavia ja ihailtavan opportunistisia. Olivat nimittäin päättäneet yhdistää OneDirectionin ja Mumford & Sonsin - onnistuneesti vieläpä.

Also Sprach Jussi presents: Ruutuja Berliinistä toukokuussa 2014:




Illan yhtye. Kantin am Bergain TAI JOTAIN oli keikkapaikan nimi. Viehättävä biergarten siinä ulkopuolella. MUUTEN, klikkaamalla pikkukuvia näet ne isompana.



En  muista tän kirkon nimeä, mut pommituksen jälkeen se on jätetty hauskasti kesken. Sit tossa vieressä on modernimpi lisäosa...



Siellä se TV-torni paistaa.



Mikä onkaan punkkareiden paratiisi / vallattu talo -hässäkkä.



MURAALI vessassa



Hyvää bisseä, jostain totally hipster -baarista. "I think you're gonna like this".



Pantry-niminen rafla. Briljantti! Söin ekaa kertaa elämässäni osterin. Ei ollu niin kaamea kokemus kuin ajattelin. Syön vastakin.



Michael Jackson -alttari Tiergarten-puistossa.


Viherseinä keikkapaikan ulkopuolella



The artist as a young man.

Posted in , , | Leave a comment

Lehtiarvio: Select.fi-kuvasto eli PALVON

Huhuh. Marmatan tasaisin väliajoin siitä, että #nainen ei suostu laittamaan mainospostia kieltävää lappusta postilaatikkoomme.

Pari kertaa vuodessa, kun Select.fi-katalogi ilmestyy, en marmata. Rakastan nimittäin kyseistä lehteä.

En rakasta sitä siksi, että se myy kaukoidässä tuotettua TV Shop -kamaa ja haljun näköisiä vaatteita. Enkä siksi, että se myy magneeteilla varustettuja rannekoruja ja ties mitä selkäsuojia ratkaisuna vaivoihin.

Vaan siksi, että lehden copywriter on luonut kerrassaan upean maailman lehden tuotteiden ympärille.

Select.fi-maailmassa ei kannusteta terveisiin elämäntapoihin ja muuhun terveyshössötykseen, vaan hyväksytään kiireellisen elämäntavan varjopuolet ja lihapiirakan ilot. Ratkaisuna puetaan ylle "hoikentava uima-asu", tai "Easy Off -vyötärövyö", joka tarjoaa "selvästi hoikemman vaikutelman".

Tai sitten puetaan ylle "vartaloystävällinen, väljä ja vapaasti laskeutuva" tunika. Vartaloystävällinen löytyy sanakirjasta termin "eufemismi" kohdalta.

Select.fi-maailmassa ei myöskään luoteta orgaanisiin kasveihin, vaan puutarhaan laitetaan pöllö, joka "tervehtii vieraita" liiketunnistimella toimivilla valosilmillään. Kukkapenkkiin sopii "hienostunut, valaistu orkidea", tai "kiehtova lämpömittari", jossa on sammakoita.

Tämä on kuin Kari Hotakaisen romaani ilman Kari Hotakaisen rakentamaa viitekehystä. Tämä on Kari Hotakaisen romaanin subteksti. Minä rakastan Select.fi-katalogin maailmaa.

Ohessa parhaita paloja uudesta katalogista. Kuvat ovat valokuvia lehdestä joka on vapaassa jakelussa. Jos kuvat loukkaavat tekijänoikeutta, ottakaa yhteyttä oikealta löytyvään sähköpostiosoitteeseen ja poistan ne.



Uu, hoikentava uima-asu, miksikäs ei? Viheltävä tonttu puutarhaan! TOIVOTTAA TERVETULLEEKSI. Hallelujah.



Kiehtova. Tuo lämpömittari on kiehtova. Juuri siksi tämän lehden kirjoittaja on nero. Ja kahden markan koru johon on lisätty magneetteja! En oikein tiedä mikä minua vaivaa, mutta magneetit auttavat.



Kipeät kantapäät, tuo ikuinen vitsaus. Ja katsokaa miten tuossa taas yhdessä magneettiranneke-mainoksessa mies ja nainen pitävät kädestä. "Sanotaan, että magneeteilla on myönteinen vaikutus kehon moneen toimintaan" - TÄMÄN TIETEELLISEMMÄKSI SE EI MENE.



Tässä tätä rentoa muotia.






Tätä signaalia minä olen odottanut vuositolkulla. Miehekäs nahkaliivi on taas muotia! Töihin tai vapaa-aikaan! NEPPARIT! Ja kukapa ei haluaisi silmälasiensa päälle tummennettuja hitsauslaseja. Suorastaan nerokas ratkaisu, jos et halua hankkia aurinkolaseja vahvuuksilla.




Boksin ulkopuolelta ajattelua. Niin usein törmään tilanteeseen, jossa v-aukkoisen paidan alle olisi kiva laittaa pitsireunainen paita, mutta ei sitten vaan viitsi. SILLOIN kiinnitä rintsikoiden olkaimiin pitsiliina. Ja olkapäähän kinkyn oloinen magneettinauha. Oranssit pallot indikoivat magneetteja, jotka eivät kliinisissä testeissä pysty mihinkään, mutta jotka nyt vaan sattuvat auttamaan.



Termissä "hienostunut valaistu orkidea" on jotain pielessä. Mutta valot saa myös pois. Ja jos ei läski pala, niin purista se vyöllä kokoon. No-brainer. Korsetti.


Yöksi jalkapohjiin laastarit. BAMBOO. Nuo kolme pistettä tuossa perässä eivät lupaa hyvää. Kuona-aineita... Jälleen kerran, en lähtisi vertaisarvioitua tutkimusta näistä etsimään, mutta onhan sen pakko olla totta kun tuota naista niin hymyilyttää.

Posted in | 4 Comments

Top 6 kirjallisuusviitteet biiseissä

Viittaukset kirjallisuuteen biisien nimissä tai sanoituksissa ärsyttävät joitain ihmisiä - tai olen ymmärtänyt että sitä pidetään snobbailuna tai turhantärkeilynä. Minä kuitenkin nautin, kun tajuan jonkun viittauksen jonka sanoittaja on tekstiinsä ujuttanut.

Tässä listauspostissa omat suosikkini - EI paremmuusjärjestyksessä. SINUN suosikkisi voit kirjata tuonne kommenttikenttään.

1. Nirvana - Scentless Apprentice

He was born senseless and scentless - tai jotain sinne päin. Biisi on saanut nimensä ja perustuu löyhähkösti Patrick Süskindin mahtavaan Parfyymi-kirjaan. Ei ole vaikeaa ymmärtää, miksi kertomus ominaistuoksuttomasta miehestä ja hänen ulkopuolisuudestaan on viehättänyt Kurt Cobainia. Kurt varmasti haisi, mutta muuten tarinassa on paljon hänelle rakkaita elementtejä.

Ei nyt tule nopeasti mieleen, oliko Nirvanalla muita kirjallisuusviitteitä. Nick Hornby tietysti viittaa Nirvanan biisiin About a Boy -romaanin nimessä, eli toisinpäin homma kyllä toimii.

2. Pearl Jam - Pilate

Pilate on tietysti Pontius Pilatus. Biisissä lauletaan "like Pilate, I have a dog. Obeys, listen, kisses, loves". Kyseinen kohta viittaa tietysti Mihail Bulgakovin mahtavaan kirjaan Saatana saapuu Moskovaan, tai Master and Margarita englanniksi. Kirjan loppuvaiheilla (muistaakseni, pitäisikin lukea tuo uudestaan) Pilatus asuu yksin vuorella, seuranaan vain koira, joka tottelee, kuuntelee jne.

Hieno biisi, hieno kirja. Samasta kirjasta on käsittääkseni tullut myös Rollareiden Sympathy for the Devil.

3. Bloc Party - Song for Clay (Disappear Here)

Bloc Partyn toinen levy A Weekend In the City on jotenkin aliarvostettu teos mielestäni. Joka tapauksessa tämä avausbiisi siirtää Brett Easton Ellisin Less than Zeron päähenkilön Lontooseen. Päähenkilön nimi on siis Clay. On minusta aika kesy kirja jotenkin - Brett Easton Ellis ei muutenkaan ole ihan suosikkejani vaikka Lunar Park ja American Psycho ovatkin hienoja. Biisi on kuitenkin hieno, ja kirjan tunnelma sopii biisiin ja päin vastoin.

4. Olavi Uusivirta - Huomenna hän tulee

Niin täynnä Eino Leinoa ja Arto Melleriä ja mitä kaikkea on Olavi Uusivirran tuotanto, että olisi varmaan pitänyt valita Löysäläisen laulu tai joku muu tähän. MUTTA Samuel Beckettin Waiting for Godot eli Huomenna hän tulee on niin kertakaikkisen mahtava teksti, että se on pakko mainita. Kaksi jamppaa odottaa Godot'a, joka tulee "huomenna". No ihan varmaan tulee, uskon ihmeisiin.

5. Fatboy Slim - Weapon of Choice

No, Fatboy Slim nyt ei sinänsä ole mikään juhlittu tekstittäjä, MUTTA tämä biisi viittaa selvästi täällä arvostelemaani DUNEEN! Koska niin kuin aavikon ihmiset tietävät, madon pystyy välttämään jos kävelee epärytmiin. "Walk without rhythm and it won't attract the worm".

6. Kate Bush - Wuthering Heights

No TIETYSTI! "Heathcliff, it's me, your Kathy, I've come home I'm so co-o-o-ld let me in your window", mutta eihän se Heathcliff TIETENKÄÄN päästä koska se on kirjallisuuden historian vittumaisin ja tunnekylmin jätkä!

Eli Humiseva harju, Emily Bronte, se tulee jo biisin nimestä selväksi. Turha sitä piilottaa liian syvälle tekstiin. Hieno biisi, mahtava kirja.


EDIT. En jaksa muokata, mutta käytinpä monta kertaa sanaa "tietysti".

Posted in , , , , , , , | 5 Comments

Helsinki City Run 2014 -jälkitunnelmat

Eilen se juostiin! HCR! Kolmas HCR:ni, neljäs "virallinen" puolimaraton, ehkä 30-40:s kerta kun juoksen yli 20km lenkin.

Eka HCR vuonna 2012 meni penkin alle kun penikkatauti äityi todella pahaksi ja lopulta sain aikaiseksi sääriluun rasitusmurtuman. Nilkutin kuitenkin maaliin, ajassa 2:15.

Viime vuonna olin harjoitellut enemmän, olin terve, ja kaikki meni niin hyvin kuin siinä kunnossa pystyin. Lopputulos 1:50:52. TOSIN reitti oli mahdollista juosta 300-400 metriä lyhyempänä joten tuota ei voi pitää virallisena tuloksena.

No, kuten täällä kirjoitin, tänä vuonna olin yrittänyt treenata nopeutta aiempia vuosia tavoitteellisemmin. Valitettavasti vain loppuharjoituskausi meni plörinäksi kun olin yli viikon flunssassa.

Vielä perjantaina olin kahden vaiheilla kykenenkö lähtemään matkaan, mutta onneksi lähdin. Muutaman kilometrin jälkeen tajusin, ettei juoksu tosiaan lähde kulkemaan ihan sellaisella tavalla kuin toivoisin.

Oikeastaan hitaus johtui eniten siitä, että jalat tuntuivat olevan aivan jumissa. Juoksusta ei oikein tullut missään vaiheessa rentoa, vaikka lähdin varsin maltillisella 5:35-kilometrivauhdilla liikkeelle. Toiveena oli, että olisin tuosta sitten pikku hiljaa kiristänyt, mutta haaveeksi jäi.

Kun kroppa ei ole aivan kunnossa, juoksu ei kulje ja matka on pitkä, pään sisällä alkaa inhottava "mindfuck", jossa mieli yrittää hokea, että nyt kannattaa keskeyttää. JÄTÄ KESKEN VAAN. Varsinkin kun ylläpitämäni vauhti oli kuitenkin eiliseen kuntoon nähden sen verran kova, että koko ajan tuntui vähän inhottavalta. Pulssi oli ekoilla kilsoilla aivan liian korkea - yli 170 - eikä se siitä oikein lähtenyt laskemaan, vaikka yritin. Tai sain sen laskettua 155, mutta silloin huomasin vauhdinkin olevan aikamoista matelua.

Joka tapauksessa matkan varrella tajusin ehkä taas jotain uutta juoksemista. Tiesin jo, mistä puolimaratonikisassa on kyse. Tiesin miltä se voi tuntua, ja mitä onnistumiseen vaaditaan. En enää parantanut ennätystäni, vaikka tähän mennessä joka kerta puolikkaalle lähtiessäni olen parantanut entistä suoritusta. Se kasvattaa.

Itse tapahtuma oli jälleen kerran loistava. Maaliin tuleminen ja yleisön kannustus saavat minut palaamaan HCR:n ensi vuonnakin - oli kunto sitten mitä tahansa. Maalialuetta oli muutettu väljemmäksi, ja ratkaisu toimi. Lisäksi Voicella oli maalin jälkeisellä kohtaamistorilla oma pisteensä, jossa Samuel ja Pepeto pitivät tunnelmaa yllä.

Tapasin myös maalialueella Voicen kuulijajoukkueeseen kuuluneen Jonin (?) joka ilmoitti että olimme nähneet JVG:n keikalla Ilosaarirockissa 2011. Hienoa! Hän oli ensimmäisellä puolimaratonillaan. Aika oli vaatimaton 1:25. Hyvä Voicen joukkue...

Mitä siis jäi käteen?

Jos aiot juosta ennätyksen, sinun täytyy olla terve ja viimeistely onnistunut. Toisaalta HCR:n hienous tapahtumana korvaa tarvetta edes yrittää ennätystä - pelkkä juoksu riittää. Väsyneenä ja hitaasta ajasta panikoituneena peli omaa mieltä vastaan on erittäin raskasta - ja siksi sen voittaminen on hirvittävän palkitsevaa.

Maaliintulo ei tänä vuonna ollut niin euforinen kokemus kuin viimeksi (saati maratonilla), mutta on stadionille saapumisessa silti jotain valtavan hienoa. Haukkoa hetki henkeä, pyyhkiä tippa linssistä.

En muuten malttanut vastustaa kiusausta. Otin niin sanotun SELFIEN 50 metriä ennen maalia.



Posted in , | Leave a comment

Levyarvio: Pepe Willberg - Pepe & Saimaa

Ihminen on ennakkoluuloinen olento. MINÄ luulin - luettuani hehkutusjutut tästä Pepe Willbergin levystä - että kyseessä on joku Hesarin kulttuuritoimituksen päätös antaa antaituksi koettu arvonnousu menneisyydestä tutulle kehäketulle. Asiasanat "iso orkesteri" ja "vanhat ajat".

MUTTA olin väärässä. Niin kovin väärässä.

Pepe Willbergin lauluääni on pidemmän päälle raskaahko, minusta. En myöskään muista kovinkaan montaa hänen biisiään ennen tätä.

MUTTA tälle levylle en voisi kuvitella ketään toista laulajaa.

Willberg on ammattimies, ja näihin jättimäisen kokoisiin lauluihin hänen osaava ja persoonallinen tulkintansa sopii loistavasti. Levyä kuunnellessa kuulee, miten Willberg on opiskellut jokaisen raidan. Päättänyt miten tulkitsee ja toteuttanut sitten aikeensa.

Homman nimi PÄHKINÄNKUORESSA on se, että Tehareista tutun NERON Matti Mikkolan muutama vuosi sitten muutaman keikan heittänyt Saimaa-orkesteri on herätetty tätä Willbergin projektia varten uudestaan henkiin. Vai oliko se niin, että Saimaa etsi tulkitsijaa näille lauluille ja löysivät Willbergin?

Oli miten oli, näin Saimaan joskus ehkä vuonna 2008 tai 2009 Belly-baarissa, jota ei enää ole olemassa. Bändi oli huikean hieno, mutta liian pienet puitteet ja keulakuvan puute jotenkin rampauttivat esityksen. Mietin, että tämän bändin olemassaololle ei ole sopivaa kolosta Suomessa.

Nyt se on löytynyt. Matti Mikkolalla on varmasti ollut joku sapluuna mielessä tätä levyä tehdessään, mutta minun korviini tämä kuulostaa kuin joku vanha Las Vegasin viihdeorkesteri (miettikää Rat Packin/Sinatran taustalta löytyvä yhtye) olisi löytänyt Tasavallan Presidentin ja Jethro Tullin levyt.

Heti ensimmäinen biisi Leikitään näyttää, ettei tässä leikitä. Tämä ei ole lasten tai pikkutekijöiden musiikkia. Willbergin laulusuorituksen jälkeen Saimaa saa soittaa monta minuuttia ison sydämensä kyllyydestä, kunnes kello näyttää kolmea sekuntia vaille kahdeksan minuuttia.

Levyllä on myös muutama lyhyempi ja reippaampi poppis - tosin saimaamaisesti sovitettuna - mutta kyllä se varsinainen luuydin ja pihvi ja mikämuuolennaisuudenvertauskuva tällä levyllä ovat nuo pitkät biisit.

Esimerkiksi Ajan sisällä. En tiedä kuka nämä sanoitukset on kirjoittanut, mutta tässä Asa kohtaa vanhat iskelmämestarit. "Jonakin päivänä minusta ehti tulla nuori koivunlehti". AJAN SISÄLLÄ! Kelatkaa!



Tuli mieleen Kentin kauniin kyynisestä La Belle Epoque -sanoituksesta, että tämä musiikki kuulostaa aivan siltä ettei se voisi olla tästä ajasta peräisin. Pepe & Saimaan musiikki on niin puhdassydämistä että se kuuluu johonkin kauniimpaan aikaan, jossa ihmiset uskoivat sokeasti tulevaisuuteen.

Tämä musiikki asettaa asiat erilaisiin mittasuhteisiin ja uuteen valoon. Kuinka paljon POKKAA vaatii tehdä tällainen levy? Mitä Pepe Willberg ajattelee? Unohdettu sankari, JÄRJETÖN ja HULLU paketti jotain, minkä ei voinut uskoa olevan olemassa vuonna 2014.

Siis okei. Jari Sillanpää osaa vetää uskottavasti Gangnam Stylen, mutta Pepe Willberg nousee uransa taiteelliseen huippuun 30 vuotta kuumimman hetkensä jälkeen! KUKA ON KUNINGAS?

Huomaan kiihtyväni, enkä edes ole vielä maistanut punaviiniä, jonka kanssa aion nauttia tästä levystä koko tämän illan.

Ajatukseni ovat hajallaan. Yritän kiteyttää. Ensimmäistä Pepe & Saimaa -kuuntelukertaa ei saa koskaan takaisin. En tiedä tulenko kuuntelemaan tätä levyä koko vuoden vai unohdanko sen pian, mutta ensiläpikuuntelu tänään aamulla oli unohtumaton.

Levy, jota ei voi verrata mihinkään toiseen. Kuunnelkaa nyt ihmeessä.



Posted in , , , | 5 Comments

Mistä puhun kun puhun juoksemisesta (Eli HCR 2014)

Olen tässä miettinyt taas juoksemista aika lailla kun tulevan lauantain Helsinki City Run lähestyy. Tai oikeastaan mietin juoksemista aika usein muutenkin, mutta nyt vielä erityisesti.

HCR ei ole "päätavoitteeni" juoksussa tänä vuonna. Syksyllä aion juosta maratonin aikaan 4:15, se on päätavoitteeni. HCR on kuitenkin mahtava tapahtuma johon osallistun nyt kolmatta vuotta peräkkäin, ja olen yrittänyt olla sitä varten mahdollisimman hyvässä kunnossa.

Nyt olen kuitenkin ollut jo viidettä päivää flunssassa, eikä tämä kunto tule tästä lauantaiksi aivan parhaimpaansa toipumaan. Se täytyy hyväksyä. Ja siitä syntyy tämä niin sanottu kasvattava kokemus. Pari vuotta sitten ensimmäisellä HCR:llä kasvattava kokemus syntyi siitä, että penikkatauti yltyi niin pahaksi, että minulle tuli reisiluun rasitusmurtuma. Linkin takaa löytyvää blogimerkintää kirjoittaessani en vielä tajunnut, että kyseessä on rasitusmurtuma...

Tällä kertaa kasvan kahdesta syystä: Ensinnäkin, vaikka olen juossut aktiivisesti koko kuluneen vuoden - maratonin jälkeen syksyllä taisi olla kahden viikon lenkkitauko - en ole silti pystynyt harjoittelemaan niin tavoitteellisesti kuin olisin halunnut.

Olen yrittänyt pitää rytmiä, jossa toistuu kolme lenkkityyppiä: 8-10km kiihtyvä lenkki jossa vetoja, 5-6km palauttava alle 130 sykkeellä sekä rauhallisen (140-150) sykkeen pitkä 13-20km lenkki. Liian usein olosuhteista, ajanpuutteesta tai mukavuudenhalusta johtuen olen kuitenkin jättänyt vedot tekemättä ja juossut vain ripeän 8km lenkin. Sykkeet pääsevät myös liian usein nousemaan korkeiksi kun en malta mennä tarpeeksi hiljaa.

Olen tässä kolmen aktiivisen juoksuvuoden aikana huomannut, että minulla ei ole hirveästi luontaista lahjakkuutta juoksemiseen. Jos haluan juosta pitkän matkan, minun täytyy harjoitella sitä varten. Jos haluan juosta pitkän matkan jossain tietyssä ajassa, minun täytyy harjoitella vielä enemmän.

Tämä ei haittaa. Se on oikeastaan hienoa ja palkitsevaa, kun tietää että kaikki suoritukset ovat kovan työn takana. Mutta se tarkoittaa sitä, että jos haluaisi saada tyydytystä nopeasta ajasta, pitäisi harjoitella tarkan järjestelmällisesti monta kuukautta.

Ja tästä tullaankin kirjoituksen PIHVIIN.

Eli miksi juoksen? Tai Haruki Murakamin mainiota kirjaa lainatakseni: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta?

Juokseminen on minulle tärkeää ensinnäkin mielenrauhan kannalta. Nyt olen flunssan takia ollut juoksematta yli viikon, ja se näkyy väsymyksenä iltaisin ja helppona ärtymisenä arkisiin asioihin.

Juokseminen ei ole ulkonäköurheilua. Se ei yksinään muokkaa kropastasi sellaista, että ihmiset kääntyvät katsomaan kun saavut biitsille. Pidän siitä, ettei juoksun jälkeen tarvitse tuijotella peiliin kasvaneen hauiksen tai tiukan sixpackin toivossa.

HCR on valtavan hieno tapahtuma, ja maaliin pääseminen hyvällä vauhdilla tuntuu käsittämättömän hienolta. SILTI minun on punnittava, valitsenko mielenrauhan eli löysemmän juoksuohjelman vai kovemmat aikatavoitteet ja kovemman juoksuohjelman.

Minusta tuntuu, että jonain päivänä minun täytyy ottaa haltuun joku tiukempi juoksuohjelma, mutta ei vielä.

Lauantain HCR:stä tunnelmia myöhemmin. Kun tiedän, että olen vielä vähän toipilas, voin keskittyä rentoon ja hyvään juoksuun. En tuijota kelloa, mutta juoksen toki niin kovaa että koko ajan tuntuu vähän vittumaiselta. Se on hyvä ohje mus. pääl. -kollega Sami Virtaselta, joka on myös kova juoksija.

Posted in , | Leave a comment

Levyarvio: Kent - Tigerdrottningen

Saanko ensin päteä: Olen kertonut tämän tarinan miljoona kertaa, mutta olin kerran Kentin studiolla Tukholmassa kuuntelemassa Disco-yhtyeen levyn miksausta, koska levyn oli miksannut Sami Sirviö, joka on siis Kentin kitaristi. Sitten Sami johdatti seurueen (johon kuului minä, yksi oikea toimittaja, Discon duo sekä levy-yhtiön a&r joka tunnetaan myös erään rock-dinosauruksen kitaristina) Södermalmille baariin. OLI HIENOA KUULKAA!

/päteminen

Minun ja Kentin rakkaus ei ole ehdotonta ja kestävää. Joskus en tykkää Kentistä yhtään, mutta usein se kuulostaa maailman sydäntä rutistavimmalta musiikilta. Viimeksi olin kovassa Kent-kuumeessa Du & Jag Dödenin ja Tillbaka Till Samtidenin aikoihin. Jälkimmäisen Columbus-biisi on vieläkin takuuvarma herkistäjä. "Stockholm vaknar långsam och jag är full igen". En muuten aio tarkistaa ruotsin kirjoitusasua, kiitos kysymästä.

Pari edellistä levyä ovat tuottaneet minulle pettymyksen. Tai ehkei pettymystä - en ole vain ollut niistä alkuunkaan kiinnostunut enkä kuuntelun jälkeen niistä innostunut. Garden Party -keikka oli tosin hieno. 

Mutta nyt kolisee, pitkästä aikaa. En ollut vaivautunut kuuntelemaan esimaistiaisia, vaan kävin suoraan levyn kimppuun. Tai taisi olla niin, että kuuntelin levyltä ekana singlebiisin La Belle Epoque. Ja voi vittu se kolahti! Sitten levyn kolme ekaa raitaa, Mirage, Var är vi nu ja Skogarna. TÄYDELLINEN avaus! Siis kun ottaa huomioon että La Belle Epoque on neljäs raita. Ehkä vahvin alku ikinä!

Tuossa nelikossa on jotain Kentin alkuajoilta - ehkä melodioiden kauneutta ja konstailematonta kauneutta. Toisaalta siinä on Du & Jag Dödenin ja konelevyjen jumalattoman hienoa tuotantoa. Siinä on Jocke Bergin sydänverta, sitä ruotsalaista melankoliaa joka on tehnyt Kentistä niin ison bändin Pohjoismaissa.



La Belle Epoquen sanoitus on minusta hieno. Siinä Jocke Berg kertoo kait nykyruotsista. Nimi viittaa I Maailmansotaa edeltävään aikaan Euroopassa, kun kaikki uskoivat sokeasti kauniiseen tulevaisuuteen eikä kukaan sotinut. Tai jotenkin niin, oli pakko varmistaa Wikipediasta että muistin oikein.

No, Jockelle nimi on kait sarkasmia. "Kaunis aika".  Hän ei osoita epäkohtia, vaan luettelee mitä Ruotsi on. Sanoituksesta oli Twitterissä monenlaista mielipidettä liikkeellä, joidenkin mielestä tämä menee korniuden puolelle. Minusta ei.



Ehkä olen sen verran huono ruotsissa tai dramaattisuus toimii, mutta onhan tämä ihan KYLMIS-kamaa!

Jag är dimman i minneslunden.
Vinden på bron över sundet.
Jag är den misstänksamma grannen.
Jävla finnar, norrmän, danskar.
Jag är kniven i innerfickan.
Jag är alla vapen vi exporterat.
Jag är soldaterna vid byarna.
Jag är minorna.
Jag röstar inte längre i valet.
Jag är melodifestivalen.
Jag är dom som går in i väggen.
Jag är dom som går genom rutan.
Jag bor i den största staden.
Jag skänker pengar till Rädda Barnen.
Och min dator är full av bilder som aldrig borde tagits.

Läs mer: http://kent.nu/latar/la-belle-epoque/#ixzz30ll40CW3

Okei, neljä ekaa biisiä ovat parhaat, mutta kyllä loppulevyssäkin on runsaasti taikaa.

Ajatellaan tässä välissä tuota nimeä: Tiikerikuningatar. En minä tiedä mitä se tarkoittaa, mutta miten HIENOA on, että nelikymppisten melankolikkojen uuden komean levyn nimi on TIIKERIKUNINGATAR! Se on jotenkin niin rehvakas.

Muutenkin tässä levyssä viehättää sellainen itsevarmuus. Minusta tuntuu, että puhun usein hyvien levyjen kohdalla itsevarmuudesta. En ole oikein itsekään varma mitä sillä tarkoitan, mutta voi olla että se on tietoisuutta siitä mitä tekee, huonojen motiivien poissaoloa, sydäntä.

Kent ei ole varmaankaan ajatellut liikaa ennen tätä levyä. He ovat vain duunanneet sitä minkä osaavat parhaiten. Mistä sellainen mahtaa tulla? Kaikki on saavutettu, kaljamahaakin on kertynyt, ja yhtäkkiä jostain räjähtää taas. TUSKAA ja alkuvoimaa! Kyyneleitä. Auringonlaskuja kesällä. Lageria. Kent ja alkoholi sopivat minusta hyvin yhteen.

Mutta fiilistelystä palaan vielä siihen, että mainitun alkukvartetin lisäksi mm. Din enda vän, Svart snö, Den andra sidan ja Allt har sin tid kuulostavat kerrassaan upeilta. Eli siis melkein kaikki biisit. Loppupuoli ei vain kolahda niin totaalisesti kuin alku. Ovat hiipivämpiä. No vittu. Nyt kun kuuntelin nuo biisit joita en maininnut eli Godhet ja Innan himlen faller ner niin NEKIN ovat hyviä! Godhet varsinkin on ihan sinkkuveto. Ei tässä ole HUONOJA biisejä, vain loistavia ja hyviä.

Tässä on kyllä kyseessä enemmän sävellyksellinen osaaminen, mutta levyn kikkoja korostamaton tuotanto toimii myös. Ei leimallisesti synteettinen, vaan sopivasti bändisoittimia ja synaa. Tumma ja pehmeä.

Miten minä tätä vielä kehuisin? Sanokaa joku kunnon kentisti että olenko kuullut jotain väärin? Eikö tämä olekin jopa vahvempi kuin Tillbaka till samtiden? HUIPPUhieno levy Kentiltä, vaikkei bändi enää teekään hittisinglejä. Tuntuu, että tätä tulee kuunneltua vuoden mittaan paljon. Pitänee hankkia "vinska".



Posted in , , | 4 Comments

Livearvio: Roope Salminen & Koirat @ Pressa 30.4.2014

Vappukeikalla olin, sitten niin tanakasti flunssaannuin että vasta nyt kirjaamaan mietteitäni pääsin. Mikäs tässä nyt on kun sanat pihalle runomitassa puskee, tai ainakin lauseen sanajärjestys käänteinen on.

Tämä oli vasta toinen RS&K-keikka. Ensimmäinen oli viime syksynä Voicen The Risteilyllä, missä bändi teki heti lähtemättömän vaikutuksen.

Vappuaaton setissä oli paljon samaa kuin The Risteilyllä, joskin se oli lyhyempi. Bändi oli myöskin tulossa Lapin-rundilta - tai siis tulivat keikalle melko lailla suoraan lentokentältä, ainakin jos Instagramiin on uskominen.

Tämä tahtoo sanoa, että keikka ei ollut ehkä bändille otollisin. Ja SILTI se oli aivan tajuttoman hieno!

Edelleenkin hämmentää se pieteetti ja riemu, jolla RS&K vetää covereita. Ryhmä kohtelee biisejä aivan kuin ne olisivat heidän omiaan - ottavat niistä kaiken irti, tekevät niille kunniaa ja pitävät alkuperäisesitystä vain yhtenä mahdollisena versiona.


Hymyilin koko keikan ajan kuin idiootti. Sitä tapahtuu erittäin harvoin. OK, olin juonut ehkä kahdeksan olutta illan aikana ennen keikkaa (Okulla oli etkot), mutta pidän silti arvostelukykyäni keikkojen suhteen oikeana.

Kuten jo edellisessä arviossa totesin, RS&K:lla on todella harvinainen kyky soittaa hip hopia "oikeilla soittimilla" - tarkoittaen perinteisiä bändisoittimia. Useimmilla bändeillä hip hopin vaatima groove katoaa kun ruvetaan runttamaan bassolla ja rummuilla, mutta tämän bändin rytmiryhmä on niin helvetin lahjakasta, että heillä on pakko olla sekä koulutusta ETTÄ intohimoa, jotka harvoin kohtaavat.

Itse asiassa bändin rumpali on niin hyvä, että hänelle oli jo ymmärretty antaa oma rumpusoolokin. Ei se mikään Moby Dick ollut, mutta helvetin hienosti kaveri paukuttaa.

Ehkä se on se ILO ja uskominen omaan asiaan mitkä tekevät tästä bändistä niin ylivertaisen nautittavan livenä. Asennetta löytyy myös: Kosketinsoittaja oli loukannut Lapissa kätensä, mutta hyvin se onnistui soitanta kipsikädelläkin. Muutenkin ryhmässä se on sellaista mahtavaa veljeyttä, mitä ehkä tuo Koirat-nimi ilmentää.

Ja vaikka Roope Salminen on bändin nimimies ja liideri, ei hän ole ainut tähti. Rumpali, jenkkiläiseltä unelmavävyltä näyttävä laulaja, mainittu kipsimies, naiskasvoinen kitaristi, velmu basisti, ketä vielä, kaikki aivan mahtavia hahmoja!

Nyt on luvassa se suuri askel, kun on tehty levytyssopimus Warnerin kanssa. Levyllä ei ole välttämättä järkevintä soittaa jotain isolta bändiltä kuulostavaa hip hopia, vaan pitää keskittyä hyviin biiseihin. En osaa arvata mitä tuleman pitää, mutta ei tästä hurjasta livetaustasta voi ainakaan haittaa olla.

Tahtoo sanoa sitä, että menkää nyt katsomaan näitä jos ette ole vielä nähneet.

Olen nyt kolmatta päivää kuumeessa. Eilen meni Haloo Helsingin keikka sivu suun :(

Posted in , , | Leave a comment
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...