Disclaimer: Minulla ei tietääkseni ole mitään kuolemaan johtavaa sairautta eikä minulla ole koskaan ollut itsemurha-ajatuksia. Mietin tätä asiaa ihan muuten vain.

Minkä biisin haluaisit soivan hautajaisissasi? Siis niin, että sinne mahdollisesti saapuvat surijat kuuntelisivat sen, ja sitä kuunnellessaan kenties ajattelisivat sinua?

En tiedä miettivätkö normaalit ihmiset tällaisia, mutta me musiikkiautistit olemme pohtineet tätä asiaa moneen kertaan.

Arviolta 18-19-vuotiaana muistan ainakin käyneeni kavereiden kanssa yhden keskustelun tästä. Silloin taisin sanoa mielikuvituksettomasti Metallican Fade To Blackin. Joku mainitsi Pearl Jamin Nothingmanin, joku toinen muistaakseni saman yhtyeen Blackin.

Fade To Black... olipa tyhmä valinta! Siinä mietitään itsensä tappamista tai jotain muuta yhtä synkkää. Tarkoitukseni on kuolla vanhana ja ainakin kohtalaisen tyytyväisenä itseeni ja elämääni. En halua, että MAHDOLLISET surijat joutuvat kuuntelemaan James Hetfieldin suoraan sanottuna kornihkoa tekstiä.

Ei.

Minä haluan, että hautajaisissani kuunnellaan Frank Sinatran My Way.

Totta helvetissä se on kliseinen valinta, mutta ei siinä vaiheessa pidä miettiä jonkun indie-talebanin miellyttämistä obskuurilla valinnalla. Ei. Ol' Blue Eyesin (tai Paul Ankan sanoittama se taitaa olla) biisissä on sellaista tunnelmaa, jonka tahtiin on hyvä lähteä. Sitä paitsi äitini tykkäsi kuunnella tätä biisiä elämänsä viimeisinä vuosina, joten biisillä on minulle myös haikeankatkeraa muistoarvoa.

Minusta Suomessa hautajaisista yritetään liian usein tehdä musertavan surun juhla. TOKI se pistää itkettämään kun läheinen kuolee, mutta tärkeää olisi tällaisessa tilaisuudessa pystyä kunnioittamaan hänen elämäänsä - iloita siitä kaikesta mitä vainaja on tehnyt.

Toisaalta, onko hautajaisbiisin miettiminen narsistin viimeinen kosto? Ajattelevatko hautajaisissani olevat ihmiset Sinatran kaunista ääntä kuunnellessaan, että minun piti vielä tämäkin biisi päästä päättämään. Voitaisiinko nyt vaikka kuunnella Fade To Black tai jotain virsiä?

Mikä biisi sinun hautajaisissasi soi?

Näihin kuviin ja tunnelmiin kyseisin biisin sanoituksen viimeinen säkeistö. Komeasti vetää Frank.

For what is a man, what has he got?If not himself, then he has naught.To say the things he truly feels;And not the words of one who kneels.The record shows I took the blows -And did it my way!

SONISFIÖ!

Eli siis "Metallica plus special guests".

On harvinaista, että kuuden bändin festarilla jokainen esiintyjä on itselleni mieleinen. Kuitenkin työ- ja perheaikataulut olivat sen verran tiukat, että jäi Ghost, Mastodon ja Gojira näkemättä, mikä ottaa päähän, mutta sille en mitään voi.

Hyväksy se, mille et mitään voi.

Viime sunnuntaina lekottelin asuntomme takapihalla shortseissa ja hihattomassa paidassa. Vilkaisin huvikseni Foreca-äppistä millaista säätä Sonisphere-keskiviikolle oli luvassa. Oli aikamoinen shokki nähdä luku +5c ja kaksi sadepisaraa keskiviikon kohdalla, kun sunnuntaina lämpötila tosiaan oli siellä +24:n hujakoilla.

Hyväksy se, mille et mitään voi.

Eli helvetisti vaatteita ja kertakäyttösadetakki mukaan. Seurakseni sain oman rakkaan naiseni, joka osoitti uhrautumiskykyään lähtemällä kuuntelemaan heviä, vaikka inhoaa heviä. Siitä hänelle pisteet.

Kohti kylmää Hietsua. Kun saavumme, Danzig on juuri aloittanut pauhuunsa. Olin ajatellut, että bändi olisi jotenkin enemmän pappamenoa, mutta ihan virkeältä ne Glennin touhut siellä vaikuttivat. Danzig oli illan bändeistä (siis myös missatut mukaan lukien) etäisin, joten tulevaan valmistautuaksemme emme jääneet kuuntelemaan Danzigia kovin pitkäksi aikaa, vaan lähdimme juomaan muutamat oluet ennen Slayeria.

Jeff Hanneman kuoli viime kevään. Lepää rauhassa Jeff. Tällä kiertueella Slayerilla on siis esitellä meille uusi kitaristi, joka oli tietysti opetellut Hannemanin osat pilkuntarkasti ulkoa (totuuden nimessä: en osaa sooloja niin hyvin ulkoa että voisin todentaa tämän). Ei voinut silti olla huomaamatta, ettei uusi kaveri (no okei, Exoduksen vanha kitaristi ei ole mikään tuore kasvo RÄSSINsoittajana, mutta silti) Gary Holt ei päässyt Araya-King-Bostaph-kolmikon kemioihin kovin syvälle sisälle.

Tom Araya vanhenee silmissä. Hän näyttää päivä päivältä enemmän joulupukilta. Mutta fiilis ukolla on edelleen todella tarkasti kohdallaan. Slayer on hyvän tuulen musiikkia, lopulta. Aiheet ovat tietysti synkkiä, mutta bändin musiikin aiheuttama olotila on riehakas ja hymyilevä. Metallica on kaikin puolin parempi bändi, mutta heidän keikallaan en kokenut niin suurta iloa kuin Slaykkaa kuunnellessa.

Jännä kuulla millainen levy sieltä joskus tulee. Mutta Slayer kuulosti hyvältä Hietsussa. Paremmalta kuin joskus Jäähallissa, kun viimeksi bändin näin.

Tähän väliin kuva minusta ja hästääk naisesta. Upea festariselfie. Räpsin kännykällä kuvia myös bändeistä, mutta käykää katsomassa vaikka Radio Cityn sivuilta Mikko Räsäsen galleria, toimii huomattavasti paremmin.


Sitten Metallica. Tämä oli vasta toinen kerta kun näen Metallican livenä, mikä on tosi noloa, kun olen kuitenkin fanittanut yhtyettä lapsesta saakka. Täällä tunnelmia ensimmäiseltä näkemältäni Metallica-keikalta. Kun Metallica aloittaa, se tuntuu kropassa hyvältä. Tulee toisaalta innostunut, toisaalta turvallinen olo.

Kiertue oli toteutettu By Request -konseptilla, eli settilista äänestettiin etukäteen netissä. Ja kyllähän se Frayed Ends of Sanity sitten mahtui ensimmäistä kertaa bändin historiassa livesettiin.

Homma lähti kuitenkin liikkeelle Batterylla. Jo ekalla näkemälläni Metallica-keikalla ihastelin Rob Trujillon energiaa. Väitän, että ukko on tehnyt Metallicalle hyvää, vaikkei minulla olekaan Newsted- tai Burton-keikkoja vertailukohtana. Helvetin hyvä energia, joka livesoitossa tuo vähän hardcore-punkkia Metallican soundiin.

Mistä tulikin mieleeni jo aiemmin YouTubessa kuuntelemani uusi biisi Lords of Summer. Se kuulostaa hyvältä! Siinä on Death Magneticilta tuttua kuivasoundista rypistystä, mutta ehkä myös nimestään juontuvaa Suicidal Tendencies / skeitti -meininkiä. Tulin biisistä hyvälle tuulelle, vilpittömästi hienoa kamaa! Uusi levy odotuksessa.

Olen muuten todella kyllästynyt siihen jokaisen Metallica-maininnan yhteydessä SOMESSA esiintyvään mielipiteeseen "Lars Ulrich on paska rumpali". Väitän, että se on ankeuttajien ulkoa opettelema mielipide, joka perustuu johonkin rumpuiskujen taimausta tarkastelevaan YouTube-videoon. Väittääkö joku, että jos Metallicalla olisi joku prikulleen oikeaan kohtaan iskevä rumpali, se olisi parempi bändi?

Ei helvetissä olisi. Lars Ulrich on Metallican sielu - varsinkin livenä, ja hänen rumpujensoittonsa varsinkin vanhoilla levyillä enemmän melodista kuin rytmillistä. Jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Ne kompit ovat kuin riffejä filleineen. ELI älkää toistelko sitä mielipidettä enää, kiitos.

Valitettavasti sää voitti lopulta. Emme kyenneet seurueemme kanssa katsomaan settiä loppuun. Oli niin helvetin kylmää ja märkää. Ilmasto voitti. Oli pakko paeta sisälle.

Onneksi onnenkantamoinen toi sisäänpääsyn Mokoman keikalle Tavastialle. Olen pitänyt MOkoman monestakin levystä, mutta Tämän maailman ruhtinaan hovia en tajunnut vielä sen ilmestyessä, vaan vasta myöhemmin.

Levy viettää tänä vuonna kymmenvuotissynttäreitä, joten MOKSU soitti sen kokonaan läpi. Helvetin vakuuttaavaa (Olen #muuten kirjoittanut "helvetti"-sanan tosi monta kertaa tässä postauksessa. Onkohan tämä jotain subliminaalista paholaisen läsnäoloa hevifestarista kertovassa postauksessa?) soitantaa, ja todiste ko. levyn biisimateriaalin absoluuttisesta vahvuudesta.

Pakko hommata se vinyylinä.

Tässä kohtaa #nainen oli jo saanut tarpeekseen metalli-musiikista. Ennen encorea lähdimme kotiin. Takana oli lämminhenkinen Sonisphere, jonka järjestelyistä en osaa pahaa sanaa sanoa, vaikka viime vuonna Rock the Beachissa samassa paikassa olikin jotenkin vähemmän jonoja. Johtui varmaan siitä, että siellä oli vähemmän jengiä silloin.  Luonnollisesti.

Metallica pitää nähdä vielä muutaman kerran ennen kuin jäävät eläkkeelle. Ovat vielä täydessä vireessä. Kuten Slayerkin. Ja Ghostia en pysty enää missaamaan!

EDIT! Kuten Teemu Suominen Twitterissä ja Mikko "Rash-Ass" Räsänen Facebookissa korjasivat, Hannemanille tuli varamies tietenkin jo silloin kun häntä puri se hämähäkki ja hän jäi saikulle, eli 3,5 vuotta sitten, eikä viime kesänä. Holt on hyvä tyyppi. Mut ei se silti ollu sama.

Koska kumminkin rakastatte listauksia. Tämä on sitäpaitsi tärkeä - jollain oudolla mittarilla mitattuna ainakin!

Jo tätä kerätessä tajusin, että näitä on ihan hemmetin paljon. Joten kertokaa omat suosikkinne tuonne kommentteihin. Idean postaukseen sain eilen arvostelemaltani My First Band -levyltä, jonka Manilla Vanilla -biisin lopussa on mahtavan kuuloista pälpätystä lisäämässä levyn tunnelmaa.

Rap-musasta näitä olisi löytynyt vaikka kuinka, mutta otin vain pari suosikkiani. Enkä millään muistanut missä biisissä lainataan Bill Hicksiä.

Paradise Lost - Forever Failure

Sadat - ellei tuhannet - doomahtavat metallibiisit, doom-biisit ja niiden johdannaiset ovat menneet pilalle kökköjen puhekohtien vuoksi. Paradise Lost lainasi Charles Mansonia, ja homma toimii helkkarin hienosti. "I understand rules and regulations, I don't understand sorry. I'm sorry I was born, that's what my mother told me", tai jotain sinne päin. Löytyy yhdeltä kaikkien aikojen suosikkilevyistäni, eli Draconian Timesiltä.

Tässä linkki suoraan biisin puhekohtaan.

Jay-Z & Kanye West - Ni**as in Paris

N-words in Paris, kuten Bill Burr tämän biisin nimen lausuu. Keskellä biisiä on kohtaus Will Ferrellin mahtavasta Blades of Glorystä. "I don't even know what that means. - No one knows what it means, but it sounds provocative!"

Sopii Jaykan ja Kanyen itseironiselle we are the kings -levylle, ja biisiin ihan tunnelmansa puolesta myös. Tai ehkä tämä on tarvittava comic relief liian totisen todistamisen välissä. Ei, kyllä se on niin kuin ensin sanoin: Tällä levyllä kunkut pitävät hauskaa, ja tämä on yksi osa sitä.

Tässä linkki suoraan biisin puhekohtaan.

Pantera - Domination

Pakollinen! "Fart stinks like a motherfucker", ja sitten paahdetaan! (Luulin pitkään että se oli "fart six", missä ei ole tietenkään mitään järkeä). Ei tämä oikeastaan tarvitse sen enempää selittelyjä. Cowboys From Hellin armottomin paahtobiisi. ÄIJÄ-humoristinen huudahdus. Nautin.

Tässä linkki suoraan biisin puhekohtaan.

Metallica - To Live Is To Die

Uh, meidän kaikkien rakastama Cliff Burton delasi, ja Cliffin muistelolevyllä kundit (miinus levyltä pois miksattu Newsted) riffittelevät ensin kuusi ja puoli minuuttia Burtonin osaksi säveltämiä linjoja, ja pitävät sen jälkeen puheen, joka on kai puoliksi saksalaiselta runoilijalta, puoliksi Burtonilta peräisin. Muistan kun tämä kosketti teininä niin, SNIFF. Sitten vielä muutama minuutti riffejä.

"When a man lies he murders some part of the world. These are the pale deaths which men miscall their lives. All this I cannot bear to witness any longer. Cannot the kingdom of salvation take me home?"

Tässä linkki suoraan biisin puhekohtaan.

Wu-Tang Clan - Little Ghetto Boy

Räpissä näitä olisi toki ihan helvetisti, mutta otetaan nyt tämä Wu-Tang Foreverilta löytyvä pätkä, jossa THE PIG, eli poliisi tulee paikalle kun maestrot käryttelevät. Little ghetto boyt eivät osaa käsitellä tätä asiaa.

UP AGAINST THE FUCKING WALL, UP AGAINST THE FUCKING WALL!

Tässä linkki suoraan biisin puhekohtaan.

Guns N' Roses - Get In the Ring

Voi hitto, oli nämä hienoja aikoja kun GUNNARIT oli vedossa! Use Your Illusioneilla bändiä ei pysäyttänyt mikään. Oli voimaa, oli vaaraa, oli VITTU kaikkea!

Joku oli erehtynyt sanomaan poikkipuolisen sanan Axl Rosesta (mm. Kerrangin Mick Wall joka on kirjoittanut Axlista kirjankin) ja sehän piti tietysti kostaa verisesti biisin muodossa. Eli TULKAA VITTU KEHÄÄN ja potkin teitä perseelle.

Näin suomeksi sanottuna.

Tässä linkki suoraan biisin puhekohtaan.

The Four Horsemen on Metallican top 5 -biiseissä, joten luultavasti jossain on neljäskin merkki maailman loppumisesta 21. joulukuuta. Mayojen (vai inkojen?) ennustus on tietenkin ihan höpöä, mutta pakko tässä kyynikonkin on varautua pahimpaan.

Ennusmerkit:

1. Jimi "Dööddi Cindörela" Constantine on päästetty studioon alkoholisminsa viimeisellä taipaleella keikkuvan Nipa Neumannin kanssa ja lopputuloksena on "Dingon" uusi single Facebookissa. Toki ymmärrän, että Sääpallo ja Maki ovat tehneet biisin Nipa sätkynukkenaan siksi, että ihmiset puhuisivat siitä sosiaalisessa mediassa toivoen, että se joskus realisoituisi €-muodossa. MUTTA silti. Biisissä on jotain saatanallista. Tulee mieleen Jeff Longin mainio romaani Helvetin piirit, jossa arkeologit löytävät helvetin Himalajalta. Siellä soi Facebookissa, ja Jimi Constantine nyplää taustalla kielellään huulikoruaan.

2. Tänään, 12/12/12, USA:n aikaa illalla, soitetaan Sandy-hurrikaanin tukikonsertti Sandy Relief. Konsertissa esiintyy (päivitän tähän huomenna videon) monien muiden supertähtien ohella itse MACCA, eli Sir Paul McCartney. Hän ei kuitenkaan tyydy vetämään pianolla Hey Judea, vaan hän....
....
..... ........ ..... wait for it ..... . .. ...
. ... .

....... ESIINTYY KURT COBAININ TILALLA NIRVANAN PALUUKEIKALLA!1!!!!!

Mitä helvettiä -mittarini viittasi The Sunin uutisen nähdessäni toki ensin Onion-tyyppiseen nettisatiiriin. Mutta ei saatana. Totta tämä (kai) on. Jos en huomenna ole tullut päivittämään tähän videota tapauksesta tämä menee paskasensaatiouutisten piikkiin, mutta aika monessa paikassa tästä on jo kohuttu.

Parasta kaikessa on, että Macca VÄITTÄÄ, ettei hän aluksi edes tiennyt, että Novoselic, Grohl ja Pat Smear ovat Nirvanan jäseniä. Ilmeisesti Grohl oli pyytänyt Maccaa jammailemaan ja soittamaan jotain muistokonserttiin, ja hänelle oli vasta jälkikäteen selvinnyt, että tässä on Nirvanan jäsenistö. Että oli tuntenut aikaisemmin vain Foo Fightersin Grohlin... Ja nyt hän sitten Paul McKurtney.

Uskoisko tota? TOISAALTA jos olisin irtaantunut todellisuudesta 60-luvun alkupuolella ja polttanut tonneittain kannabista, voisin hyvinkin olla yhtä pihalla.

3. Viime viikon torstaina METALLICA tuli Spotifyyn. En ole oikein perillä miten heidän levy-yhtiökuvionsa oikein menee, mutta he ovat ilmeisesti jo 90-luvulla tehneet sopimuksen levy-yhtiönsä kanssa, että ostavat omat masterinsa, ja nyt he sitten perustivat oman levy-yhtiönsä ja näinollen hallinnoivat omaa katalogiaan täysin.

Tämä on maailmanlopun enne siksi, että Lars Ulrich on saarnannut kuolemaa piraateilla Napster-keissistä lähtien, eikä bändi ole todellakaan suhtautunut suopeasti mihinkään subscribe-mallin palveluihin. Viime torstaina Ulrich ja Napsterin toinen perustaja Sean Parker (myös Facebookin pomoja, Spotifyn hallituksen jäsen jne.) kättelivät pressitilaisuudessa kaverillisesti. Times they are a-changing. Maailma SAATTAA loppua.

Metallica on oma levy-yhtiönsä, ja levy-yhtiöt käsittääkseni neuvottelevat erikseen Spotifyn kanssa ehdoistaan, joten ehkä Spotikka tekee King Tallicalle merkittävämpiä tulonsiirtoja kuin.... sanotaanko vaikka Megadethille joka on isolla levy-yhtiöllä.

Joka tapauksessa tuntuu planeetan tulevaisuuden kannalta vaaralliselta, että voin upottaa Metallican koko katalogin (miinus Lulu, josta vaietaan kuin yhteisellä päätöksellä koko maailman taholta) laillisesti tähän blogiini, josta kuka tahansa (spotifyllinen) ihminen voi sitä kuunnella.

Vietä siis levollinen viikko rakkaidesi kanssa. Ennusmerkit ovat läsnä. Tähänkö tämä loppuu?

Maalaus: Viktor Vasnetsnov, 1887

Eilen näin ensimmäistä kertaa Metallican. Koko juttu tuntuu ihan naurettavalta, sillä olen palvonut Metallicaa koko teini-iän, ja rakastan vilpitttömästi oikeastaan kaikkia levyjä Reloadiin asti (se mukaanluettuna). En ole vaan koskaan tullut menneeksi/saanut hankittua lippuja/muita esteitä.

Mutta eilen "se" sitten tapahtui. Pappaliigaan pikku hiljaa liukuva fanituskohde ja Black-albumin käänteinen läpisoitto. Tuntuisiko se missään? Yleisöä on helvetisti, oma katsomiskulma pressialueen sinänsä hyvä näköala, mutta kyyninen ympäristö.

Lyhyt vastaus on, että kyllä se todellakin toimi. Keikkaa ei startattukaan Blackilla, vaan Ecstasy of Gold -intron (joka jo itsessään veti kylmät väreet käsivarsille) jälkeen lähdettiin Hit the Lightsiin. Aaaaaaaaaaaaa!!!! Jessus että se kuulosti hyvältä. Bändi NAUTTI, vaikka varmaan Larsin rumpalointi metronomien mielestä karmeaa kuultavaa onkin. Mutta hän paiskoi menemään ihastuttavalla intensiteetillä.

No, ennen Blackin loppupuolta (jolla albumin läpikäynti siis aloitettiin) kuultiin vielä kunnon lämmittelynä For Whom the Bell Tollsia ja Master of Puppetsia, minkä jälkeen olin valmis julistamaan keikan ties mille listalle. Blackin ajoittainen monotonisuus kuitenkin rankaisi hiukan nautintoa, vaikka lopun ihanuudet tietysit korvasivatkin paljon.

Ehkä tämän kirjoituksen tärkein pointti on kuitenkin se, että yli 20 vuotta odotettu keikka VOI sittenkin kuulostaa hyvältä, eikä sitä oikeastaan osaa edes harmitella ettei nähnyt bändiä aiemmin, VAIKKA "perussetti" ilman pakollista Blackia varmasti paremmalta kuulostaakin. On niissä hahmoissa jotain taikaa, Kirkin tiluttelu resonoi sieluun ja Jamesin tavis-äijä-charmi hurmasi kaukaakin. Jopa missi/yleisjulkkis Satu Tuomisto intoutui Ilta-jommassakummassa analysoimaan, että on suuri Metallican ystävä, Black on suosikkilevy, yhtään biisiä ei osaa nimetä, mutta balladit toimii.

Ohjeena itselleni ja muille: Menkää katsomaan suosikkinne myöhemmän kauden esiintymisiä, älkää odottako kukkeimmillaan olevan yhtyeen show'ta, niin kaikki on hyvin.

Alla oma Metallica-suosikki (tietysti ekalta levyltä... olenhan musiikkitoimittaja, tai oikeastaan musiikkipäällikkö).

Viime aikoina on kohistu Lou Reedin ja Metallican yhteistyön rujosta lopputuloksesta, eli Lulu-albumista. Vaikka itse levy on ehkä nolostuttavinta kuraa koskaan ja härski mahalasku, on koko jutussa silti ainakin yksi äärimmäisen hyvä puoli.

Musiikkikriitikot ovat olleet suorastaan LIEKEISSÄ tämän levyn äärellä. Toki kohdekin on helppo. Arvostettu taidemuusikko ja maailman suurin yhtye syyhyttävät sormia siinä määrin, että kolmen tähden levyistä tylsiä lätinöitä kirjoittava arvioitsija nousee Lulun riffiripulia revitellessään aivan uudelle tasolle.

Chuck Klosterman ei kuulu näihin keskivertoarvostelijoihin, mutta jopa hän nostaa tasoaan Lulua arvioidessaan.

If we still lived in the radio prison of 1992, do you think Metallica would purposefully release an album that no one wants? No way. Cliff Burnstein from Q Prime Management would listen to their various ideas, stroke his white beard, and deliver the following 45-second pep talk: "OK, great. Love these concepts. Your allusion to Basquiat's middle period was very apt, Lars. Incisive! But here's our situation. If you guys spend two months writing superfast Diamond Head songs about nuclear winter and shape-shifting, we can earn $752 million in 18 months, plus merchandizing. That's option A. The alternative is that you can make a ponderous, quasi-ironic art record about 'the lexicon of hate' that will outrage the Village Voice and mildly impress Laurie Anderson. Your call."

 Näin se pitää tehdä!

Sputnikmusikin kaveri pääsee hänkin varsin hersyviin korkeuksiin Lulusta kirjoittaessaan.

The music itself is just a complete and utter mess, not that any band could realistically make gold out of a senile man singing from a perspective of a female prostitute. Lou Reed sounds like a hobo that James and Lars handpicked from the dumpster behind their studio. His lyrics make absolutely no sense, and they actually border on being painful to listen to. “Waggle my ass like a dark prostitute coagulating heart-pumping blood” has to be the worst line ever conceived by man, and gems like “To be dry and spermless like a girl” and “I swallow your sharpest curdle like a coloured man’s dick” are nothing short of vomit inducing.

Thrashits.com jatkaa samalla linjalla.

Experiencing the record in its rawest form becomes an exercise in wishful finger-crossing, with each slow-moving, turgid minute compounding the sense of failure you ever had for hoping that if you listen to just one more song, Hell, even one more minute, that somehow Metallica and Lou Reed might find some way to turn this record around.

 NME pääsi kuuntelemaan levyä ensimmäisten joukossa. Kaunista jälkeä.

There’s a time in every person’s life when they have to listen to a 69-year-old man pretending to be a submissive girl begging to be beaten, and I suppose for me it’s right now.

Kahdesta ensimmäisestä arviosta kiitos niiden linkkaajille, eli Alle Viillolle ja Kumuli Snaatille.

En nyt mainitse nimiä, mutta olen kuullut Universal Musicin edustajiltakin varsin pilkallisia kommentteja tästä levystä. Ja ei, kahdenkeskisissä keskusteluissa he eivät 100% kehu edustamansa firman tuotteita - mutta eivät yleensä myöskään avoimesti niitä hauku.

Pointti tuli siis kuitenkin todistettua. Lulussa ON jotain hyvää. Itse yritin kuunnella sitä kokonaan, mutta en kerta kaikkiaan jaksanut. Haluan kuitenkin nähdä rupuisimmassakin paskassa mahdollisuuksia, ja olen tyytyväinen että tajusin Lulun merkityksen kriitikoiden itsetunnolle.

Linkatkaa omat suosikkilyttäyksenne kommenttikenttään.