Disclaimer: Minulla ei tietääkseni ole mitään kuolemaan johtavaa sairautta eikä minulla ole koskaan ollut itsemurha-ajatuksia. Mietin tätä asiaa ihan muuten vain.

Minkä biisin haluaisit soivan hautajaisissasi? Siis niin, että sinne mahdollisesti saapuvat surijat kuuntelisivat sen, ja sitä kuunnellessaan kenties ajattelisivat sinua?

En tiedä miettivätkö normaalit ihmiset tällaisia, mutta me musiikkiautistit olemme pohtineet tätä asiaa moneen kertaan.

Arviolta 18-19-vuotiaana muistan ainakin käyneeni kavereiden kanssa yhden keskustelun tästä. Silloin taisin sanoa mielikuvituksettomasti Metallican Fade To Blackin. Joku mainitsi Pearl Jamin Nothingmanin, joku toinen muistaakseni saman yhtyeen Blackin.

Fade To Black... olipa tyhmä valinta! Siinä mietitään itsensä tappamista tai jotain muuta yhtä synkkää. Tarkoitukseni on kuolla vanhana ja ainakin kohtalaisen tyytyväisenä itseeni ja elämääni. En halua, että MAHDOLLISET surijat joutuvat kuuntelemaan James Hetfieldin suoraan sanottuna kornihkoa tekstiä.

Ei.

Minä haluan, että hautajaisissani kuunnellaan Frank Sinatran My Way.

Totta helvetissä se on kliseinen valinta, mutta ei siinä vaiheessa pidä miettiä jonkun indie-talebanin miellyttämistä obskuurilla valinnalla. Ei. Ol' Blue Eyesin (tai Paul Ankan sanoittama se taitaa olla) biisissä on sellaista tunnelmaa, jonka tahtiin on hyvä lähteä. Sitä paitsi äitini tykkäsi kuunnella tätä biisiä elämänsä viimeisinä vuosina, joten biisillä on minulle myös haikeankatkeraa muistoarvoa.

Minusta Suomessa hautajaisista yritetään liian usein tehdä musertavan surun juhla. TOKI se pistää itkettämään kun läheinen kuolee, mutta tärkeää olisi tällaisessa tilaisuudessa pystyä kunnioittamaan hänen elämäänsä - iloita siitä kaikesta mitä vainaja on tehnyt.

Toisaalta, onko hautajaisbiisin miettiminen narsistin viimeinen kosto? Ajattelevatko hautajaisissani olevat ihmiset Sinatran kaunista ääntä kuunnellessaan, että minun piti vielä tämäkin biisi päästä päättämään. Voitaisiinko nyt vaikka kuunnella Fade To Black tai jotain virsiä?

Mikä biisi sinun hautajaisissasi soi?

Näihin kuviin ja tunnelmiin kyseisin biisin sanoituksen viimeinen säkeistö. Komeasti vetää Frank.

For what is a man, what has he got?If not himself, then he has naught.To say the things he truly feels;And not the words of one who kneels.The record shows I took the blows -And did it my way!

Viittaukset kirjallisuuteen biisien nimissä tai sanoituksissa ärsyttävät joitain ihmisiä - tai olen ymmärtänyt että sitä pidetään snobbailuna tai turhantärkeilynä. Minä kuitenkin nautin, kun tajuan jonkun viittauksen jonka sanoittaja on tekstiinsä ujuttanut.

Tässä listauspostissa omat suosikkini - EI paremmuusjärjestyksessä. SINUN suosikkisi voit kirjata tuonne kommenttikenttään.

1. Nirvana - Scentless Apprentice

He was born senseless and scentless - tai jotain sinne päin. Biisi on saanut nimensä ja perustuu löyhähkösti Patrick Süskindin mahtavaan Parfyymi-kirjaan. Ei ole vaikeaa ymmärtää, miksi kertomus ominaistuoksuttomasta miehestä ja hänen ulkopuolisuudestaan on viehättänyt Kurt Cobainia. Kurt varmasti haisi, mutta muuten tarinassa on paljon hänelle rakkaita elementtejä.

Ei nyt tule nopeasti mieleen, oliko Nirvanalla muita kirjallisuusviitteitä. Nick Hornby tietysti viittaa Nirvanan biisiin About a Boy -romaanin nimessä, eli toisinpäin homma kyllä toimii.

2. Pearl Jam - Pilate

Pilate on tietysti Pontius Pilatus. Biisissä lauletaan "like Pilate, I have a dog. Obeys, listen, kisses, loves". Kyseinen kohta viittaa tietysti Mihail Bulgakovin mahtavaan kirjaan Saatana saapuu Moskovaan, tai Master and Margarita englanniksi. Kirjan loppuvaiheilla (muistaakseni, pitäisikin lukea tuo uudestaan) Pilatus asuu yksin vuorella, seuranaan vain koira, joka tottelee, kuuntelee jne.

Hieno biisi, hieno kirja. Samasta kirjasta on käsittääkseni tullut myös Rollareiden Sympathy for the Devil.

3. Bloc Party - Song for Clay (Disappear Here)

Bloc Partyn toinen levy A Weekend In the City on jotenkin aliarvostettu teos mielestäni. Joka tapauksessa tämä avausbiisi siirtää Brett Easton Ellisin Less than Zeron päähenkilön Lontooseen. Päähenkilön nimi on siis Clay. On minusta aika kesy kirja jotenkin - Brett Easton Ellis ei muutenkaan ole ihan suosikkejani vaikka Lunar Park ja American Psycho ovatkin hienoja. Biisi on kuitenkin hieno, ja kirjan tunnelma sopii biisiin ja päin vastoin.

4. Olavi Uusivirta - Huomenna hän tulee

Niin täynnä Eino Leinoa ja Arto Melleriä ja mitä kaikkea on Olavi Uusivirran tuotanto, että olisi varmaan pitänyt valita Löysäläisen laulu tai joku muu tähän. MUTTA Samuel Beckettin Waiting for Godot eli Huomenna hän tulee on niin kertakaikkisen mahtava teksti, että se on pakko mainita. Kaksi jamppaa odottaa Godot'a, joka tulee "huomenna". No ihan varmaan tulee, uskon ihmeisiin.

5. Fatboy Slim - Weapon of Choice

No, Fatboy Slim nyt ei sinänsä ole mikään juhlittu tekstittäjä, MUTTA tämä biisi viittaa selvästi täällä arvostelemaani DUNEEN! Koska niin kuin aavikon ihmiset tietävät, madon pystyy välttämään jos kävelee epärytmiin. "Walk without rhythm and it won't attract the worm".

6. Kate Bush - Wuthering Heights

No TIETYSTI! "Heathcliff, it's me, your Kathy, I've come home I'm so co-o-o-ld let me in your window", mutta eihän se Heathcliff TIETENKÄÄN päästä koska se on kirjallisuuden historian vittumaisin ja tunnekylmin jätkä!

Eli Humiseva harju, Emily Bronte, se tulee jo biisin nimestä selväksi. Turha sitä piilottaa liian syvälle tekstiin. Hieno biisi, mahtava kirja.

EDIT. En jaksa muokata, mutta käytinpä monta kertaa sanaa "tietysti".

Minulle Pearl Jamin tarina alkoi uudestaan vuonna 2009, kun bändi julkaisi yhdeksännen levynsä Backspacer. Albumi on itsevarman, tyylillä vanhentuneen yhtyeen rentoutnut näyte laulunkirjoitus- ja soittotaidosta. Minulle se on bändin kolmanneksi tai neljänneksi paras albumi.

Siksi Lightning Bolt on kutkutellut etukäteen.

Tällä levyllä Pearl Jam jatkaa melko lailla siitä, mihin se edellisellä kerralla jäi. Heidän ei tarvitse enää todistella mitään, heillä ei ole mitään valtavaa tarvetta keksiä jotain musiikillisen suuntansa muuttavaa uutta, MUTTA heillä on edelleen kyky kirjoittaa hienoja lauluja ja lisäksi iän mukanaan tuoma rentous.

Jotkut bändit vanhenevat väkinäisesti, mutta eivät nämä seattleaatit. Oikeastaan koko vanhenemisen myytti rockissa vaatisi pidemmän kirjoituksen, mutta joka tapauksessa Pearl Jam kuulostaa kymmenennellä levyllään vielä rentoutuneemmalta kuin Backspacerilla. He eivät tee uusia studiolevyjä päästäkseen soittamaan vanhoja hittejään maailmankiertueelle. He tekevät levyjä, koska niitä löytyy heidän sisältään, ja ne tulevat ulos vaivattomamman oloisesti kuin koskaan - jos kahta uusinta PJ-levyä vertaa vaikka 1990-luvun loppuvuosina ja 2000-luvun alkupuolella julkaistuihin.

Ja millaisia levyjä! Sinkkuna julkaistu Sirens on bändin uran kauneimpia balladeja, vaikka niitä on ennestäänkin järjettömän paljon. Backspacerin aikaan hoin tuota hyvällä tavalla ikääntymistä, ja näköjään tämän levyn arviointi kulkee samoissa merkeissä. Sirensillä soi elämänkokemus ja Vedderin ääni niin kauniisti, että varsinkin sanoja lukiessa meinaa pikkaisen itkettää.

Oh,  it’s a fragile thing, this life we lead, if I think too much, I can’t get over

When by the graces, by which we live our lives with death over our shoulders

Want you to know, that should I go, I always loved you, held you high above too

I studied your face, the fear goes away.

Oih. Ja voih.  Ja vielä koskettava kitarasoolo. Minä en todellakaan pidä kitarasooloista, yleensä, mutta tässä biisissä SKEBA laulelee tunnetta.

Onnistumisen kulmakivet ovat siis: Rentous, johon liittyy tuo pakottamattomuus, jumalattoman irtonainen soitto ja bändin ikä. Laulunkirjoitustaito, joka on ei enää grunge (tietenkään), vaan kaihoisa ja verevä rock. Tunteen välittäminen, eli vanha mantrani. Tämä levy tekee kestonsa varrella hemmetin iloiseksi ja usein pikkaisen surulliseksi ja haikeaksi.

Lightning Boltilla ei ole samanlaista yllätysmomenttia kuin Backspacerilla, jota ennen olin heittänyt toivoni uusien PJ-levyjen loistavuuden. Siitä huolimatta tämä ensimmäisten kuuden-seitsemän kuuntelun jälkeen tuntuu jopa paremmalta kuin Backspacer.

Ehkä bändi soittaa vähän isommalla paletilla kuin ennen. Olisiko nimibiisissä jopa vähän E Street Bandin meininkiä? Loppua kohden rullataan Amerikan takamaita maalaavia JÄTTILÄISkokoisia biisejä, kuten Swallowed Whole, Sleeping By Myself ja Yellow Moon. Ihan viimeisenä vielä herkkä Future Days. KLASSINEN rakenne siinäkin mielessä, että keskivaiheilla Infalliblen ja Pendulumin kohdalla käy hetkeksi mielessä, että kestääkö tämä sittenkään.

Sitten se ratkeaa. Eddie Vedder on sitäpaitsi maailman coolein ihminen.

Mietin koko ajan miten uskallan lopettaa tämän arvion. Ehkä näissä lauluissa on tärkeintä se tunteen välittäminen. Tai en minä tiedä! Jotenkin tässä on sellaista 70-lukulaisen ison rock-levyn menoa. Parhaamme tehtiin, soitettiin VITUSTI, ei kommervenkkejä.

Kymmenes levy, ja edelleen se soundi jalostuu. Tulisivat nyt Suomeen keikalle vihdoin.

Tämä on omistettu nimimerkille IDDQD (kaikki tietää et se on Doom 2:n huijauskoodi...): PAKKO varmaan hankkia tämä vinyylinä, nyt olen kuunnellut iTunesin ennakkokuunteluna!

...Kim Thayil näyttää Spin-lehden haastiksen kuvissa noin 1000-vuotiaalta, ja muistuttaa lisäksi erehdyttävästi sitä Indiana Jones -leffan pahaa pappia joka repii sydämiä rinnasta.

Jotain samaa on myös siinä intialaisessa näyttelijässä, jonka nimeä mietittiin tänään kollegani (kutsuttakoon häntä vaikka Wall-Maniksi) kanssa. Ei siis keksitty, joten kommenttilaatikkoon hop hop.

Masentavasti Chris Cornell näyttää edelleen aivan samalta kuin Badmotorfingerin tai Superunkownin aikoihin. Tätä korostaakseen Cornell on kasvattanut pitkän tukan. Timbalandin kanssa tehty KAMMOTTAVA levy (erikseen Timbaland ja Cornell osaavat kyllä tehdä ajoittain hyvää musiikkia) taisi jättää jälkeensä, nyt pitää olla taas rock god.

Katsokaa vaikka.

TässäKIN kuvassa Thayilin lookki on paras.

Muuten en Soundgardenin comebackista ihan hirveän innoissani ole. Kivaa silti että palaavat, basisti Shepherd kun oli lehtijutun mukaan kodittomana ennen tätä. Jossain vaiheessahan tämä oli odotettavissa, ja ehkä aika on nyt kypsä, kun Cornell on osoittanut ettei johdonmukaisesta soolourasta tai touhuiluista muiden kanssa (Audioslave) tule mitään. Ja edelleen: jotkut Cornellin soolobiisit on oikein hienoja, lähinnä se Euphoria Morning-levy.

Soundgardenilta tykkään eniten Down on the Upsidesta, sit Superunknown ja niistä Badmotorfinger-aikojen heavyjutuista vähiten. Koska tämä uusi biisi Black Rain on ylijäämä sieltä Badmotorfinger-sessioista, ei ole ihme ettei ihan allekirjoittaneen suosikkibiiseihin kuulu. Eipä silti nuolaista ennen kuin tipahtaa, syyskuun lopussa pitäis tulla levy.

Kyllä mä silti niitä katsomaan menisin jos Suomeen ilmestyisivät. Tosin Pearl Jamin keikka olis noin kahdeksantoista tuhatta kertaa mieluisampi. Varsinkin kun Back Spacer oli viime vuoden parhaita levyjä. Juup, ei olis Pearl Jamilta uskonut.

Comebackien mielekkyys onkin sitten ihan oma keskustelunaiheensa. Meinasin kirjoittaa tähän, että kyllä niitä ihan perusteltujakin comebackeja on, mutta en keksinyt yhtään. Uutta musiikkia ei ole ainakaan välttämätöntä julkaista. Sunday Real Estaten minicomeback oli ainakin hauska, vaikka en keikkoja nähnytkään. Eivät käyneet näillä main.

Pikku hiljaa kaikki isot, hetken levänneet bändit palaavat, ja muuttuvat jäähalleja kiertäviksi nostalgiakoneiksi. Mutta mitä väärää siinä on? Musiikinkuluttajat vanhenevat, ja nostalgia on sympaattinen viihtymisen muoto. Vai mitä U2:n keikalla olleet? Odotitteko 2000-luvun biisejä?

LISÄYS: Lähden huomenaamulla Popkomm-messuille Berliiniin, joten jos suinkin ehdin, niin luvassa jotain tunnelmia myös paikan päältä. Suurin osa ajasta menee kyllä töiden parissa, mutta eiköhän sieltä pientä blogiakin. Toivottavasti saan yllättyä positiivisesti uusista bändeistä. Saksalaisten säätökyky on aiemmilta työmatkoilta tiedossa, joten vähän pelottaa.