Archive for syyskuuta 2016

TV-sarjojen cliffhangereista

Itsekin olen tullut muutamaan kertaan jauhaneeksi TV-sarjojen kultakaudesta, jota tässä parhaillaan eletään. Tai ehkä "sarjojen" olisi oikeampi termi, kun TV on melkein jokaisen hittisarjan kohdalla yksi mahdollinen ruutu josta sitä voi seurata.


Joka tapauksessa vaikka maksullisten suoratoistopalvelujen tarjoamat sarjat ovat monessa mielessä parempia kuin lineaarisen television vastaavat, ei kaikista pahoista tavoista olla vielä(kään) päästy eroon.



Viime aikoina omiksi suosikki-inhokeikseni ovat nousseet niin sanotut "cliffhangerit", eli juonelliset jännityspiikit, joiden loppuhuipennus säästetään seuraavaan jaksoon tai pahimmassa tapauksessa tuotantokauteen.

Lineaarisen television aikoina (ymmärrän että kyseinen termi aiheuttaa osassa lukijoita näppylöitä, mutten nyt keksi kuvaavampaa termiä tähän asiayhteyteen) cliffhangerilla haluttiin tietysti varmistaa, että myös seuraavalla jaksolla olisi katsojia, varsinkin jos kyseessä oli 4-5 uutta jaksoa viikossa esittävä saippuasarja. 

Juoni-cliffhangereita esiintyi myös ysärin lopun ja 2000-luvun suursarjoissa, jotka aiheiltaan enteilivät nykyistä scifi-fantasiasuuntausta. Lost rakentui yllättävien henkilöiden ja tapahtumien ilmaantumiselle jaksojen loppuvaiheilla ja X-Filesin kaksiosaiset jaksot jäivät aina vittumaisiin kohtiin. 

Cliffhanger on kuitenkin halpa keino pitää yllä katsojan mielenkiintoa, ja kun esimerkiksi Netflixissä tuotantokauden kaikki jaksot tulevat samaan aikaan saataville, cliffhangereille ei ole tarvetta, vaan draama voidaan rakentaa laajempaan kaareen, eikö niin?

Vaan ei. Ilmeisesti sarjojen ja palvelujen välinen kova kilpailu ajaa paikoin varsin epätoivoisiin ratkaisuihin, joita ei kerta kaikkiaan vain jaksaisi. Kun esimerkiksi The Night Of malttaa kertoa vain sen mikä on tarinalle tärkeää, (no nyt ne tietysti ilmoittaa kakkoskaudesta kun kehun näin...) ei edes vastaa kaikkiin kysymyksiin joilla ei ole väliä eikä saa jatkoa, niin esimerkiksi Bloodlinen kakkoskausi jätetään ihan kesken! Siis että rakennetaan draamaa joka sitten lösäytetään keskeltä poikki. 

Se eka kausi oli niin hieno ja halilttu! Eikä siinä edes ollut kyse siitä jäävätkö ne tappajat kiinni vai ei! Ilmeisesti menestys yllätti tai alkuperäiset käsikirjoittajat lähtivät, kun kakkoskausi olikin enemmän löysää columboilua.

Tai House of Cards, joka viimeisimmällä kaudellaan jätettiin ihan törkeästi kesken! Minulle ei siis ole ongelma vaikka "kaikkea ei kerrota", jos se on tarinan ytimen kannalta epäolennaista, mutta House of Cardsin tuorein kausi vaikutti vain väkinäiseltä venyttämiseltä. 

Tai Orange Is the New Black, jonka ensimmäinen kausi oli hieno kertomus valkoisesta kaupunkilaismimmistä niin kaukana omasta maailmastaan kuin mahdollista. Sitten Piperiä ei maltettu päästää vankilasta kun sarjasta tuli niin suosittu ja kolmas kausi onkin jo sitten ihan kammottavaa slapstickiä. 

No, tuo nyt oli jo vähän ohi aiheen, koska OITNB:ssä ei sentään pelata puhtaasti cliffhangereilla.

Mutta toivon silti ettei niitä tehtäisi. Tarinan pitää toimia muilla keinoilla. 


Posted in , , , | 1 Comment

Arvostelu: HBO:n The Night Of

Televisioasiaa. The Night Of on katsottu, ja se oli huima.

Arvioni ei nyt ole aivan näin lyhyt, mutta koska aion kohta lätkäistä tähän sellaisen varoituksen, että spoilereita seuraa, kerron ensin yleisemmin tuntemuksistani.

En nostaisi sitä kaikkien aikojen suosikkisarjojeni joukkoon, mikä tosin saattaa johtua myös suht lyhyestä 8 jakson kestosta, ja siitä ettei sarja varsinaisesti pelaa samaistumiskokemuksella. Näin lonkalta heitettynä kuitenkin sanoisin, että The Nighf Of on helposti kymmenen hienoimman näkemäni TV-sarjan joukossa.



Tajusin alkuvuodesta True Detectiveä katsoessani, että vanhemmiten minusta on tullut erityisesti käsikirjoitusten fani. Innostun teemoista, rakentelusta ja ihan vaan tekstistä, jota tässäkin sarjassa on paljon. Sekä repliikkejä että subtekstiä.

Ihan McConagheyn True Detective -hahmon monologin asteelle ei tekstinä päästä, mutta muuten The Night Ofissa viehättää erityisesti kokonaisuuden hallinta, omaleimaisuus ja helppojen ratkaisujen välttäminen.

Alun perin tämä on ollut Sopranosista tutun James Gandolfinin unelmaprojekti, mutta mies ehti valitettavasti siirtyä manan majoille ennen kuin projekti näki päivänvalon. Luin vasta tätä kirjoitusta varten sen verran Wikipediaa, että minulle selvisi sarjan perustuvan brittiläiseen Criminal Justice -sarjaan jota tehtiin vuosina 2008-2009. Tämä onkin todellisen tv-hipsterin merkki: Kiertää somessa kertomassa miten paljon parempi alkuperäinen on.

En nyt jaksa googlata sitä alkuperäissarjaa, mutta leikitään että kaikki The Night Ofin omaleimaisuus on Gandolfinin ja pilotin perusteella valmiin tv-sarjan tehneen käsikirjoittajien ansiota.

Ilmiasultaan The Night Of on aika tavallinen vähän laadukkaampi rikossarja. Mutta ei sitten kuitenkaan yhtään tavallinen. Tarinassa pakistanilaisten vanhempien Queensissa asuva nuori opiskelijamies ottaa isänsä taksin kyytiin kauniin naisen jolla on hieno biksi Upper West Sidellä. Pariskunta vetää ekstaasia ja harrastaa villiä seksiä. Sitten nuorukainen - Nasir Khan nimeltään - herää sammuneena naisen keittiön pöydän äärestä, menee yläkertaan hakemaan takkiaan ja löytää naisen brutaalisti puukotettuna.

**** TÄSTÄ ETEENPÄIN SPOILEREITA *********************

Ehkä hienointa The Night Ofissa on se, ettei sarja perustu mihinkään jatkuvaan cliffhangereilyyn tai uusien todisteiden putkahtelun aiheuttamaan jännitykseen. Ensimmäinen jakso on toki rakennettu piinaavan jännittäväksi kun pitää odottaa jääkö Nasir kiinni vai ei, mutta sen jälkeen sarja jakaantuu hienosti erilaisiin kokonaisuuksiin.

Ensinnäkin on tietysti Nasir. Päällepäin kiltti ja hyvä oppilas, jolla kuitenkin on ollut ongelmia aggressiivisuuden kanssa, ja joka myy piristävää lääkettä kavereilleen. Hän ei muista emmekä me tiedä tappoiko hän Andrean. Meistä ja syyttäjästä ja etsivä Boxista vaan TUNTUU ettei hän tehnyt sitä. Mutta emme lopultakaan tiedä, mikä ei lopulta ole sarjan pointti.

Satunnaisuus. Jury ei saa päätettyä, syyttäjä päättää antaa Boxin teorialle mahdollisuuden. Satunnaista on tietysti myös se, että Nasir ja Andrea alun perin tapaavat. Ja että hän jää kiinni. Että asianajaja sattuu kävelemään Nasirin ohi poliisiasemalla. Nämä voisivat tietysti olla vain käsikirjoituksellisia keinoja ohjata tapahtumien kulkua, mutta minusta se tuntui jotenkin teemalliselta.

Vankilasysteemi. Kuinka kunnollisesta pojasta leivotaan muutamassa kuukaudessa vankilasysteemiin vaivattomasti sujahtava narkkari. Idioottimaiset tatuoinnit sinetöivät muutoksen. Ja ihastuneen asianajajakaunottaren houkutteleminen pillerien salakuljettajaksi.

Miten asianajajan ihottumasta tehdään koko sarjan mittainen teema. Psykosomaattiset oireet ja ihottumasta kärsivien tukiryhmä. Identiteettikriisi. Koko oikeusjärjestelmä! Miten asianajajat hakevat sopimuksia ennen oikeudenkäyntiä koska siitä saa helpot rahat ja syyttäjäkin suosii niitä. Miten isä ja työkaverinsa menettävät taksinsa - elinkeinonsa - valtiolla koska sitä "käytettiin rikoksentekovälineenä".

New Yorkia käytetään myös hienosti lavasteena. Ohjelmatunnarin tyylitelty lintuperspektiivi ulottuu sarjaankin. Oikeustalon kolho jättiläismäisyys, brownstonet, pimeät kujat, kulahtaneisuus.

Minulla on aivoissa kuplimassa kirjoitus cliffhangereiden yleisestä rasittavuudesta. Kuten mainitsin Night Of välttää tyylikkäästi tämän suon, eikä siitä toivottavasti tulla tekemään jatkokausia. Kahdeksan jaksoa riitti kertomaan valitut asiat päähenkilöistä. Nasir jäi vankilan kasvattamana pahoille teille, Box sai elämälleen tarkoituksen ja asianajaja John Stone löytää itsekunnioituksen Nasirin ja kollegansa Chapoorin auttamisesta. Viimeksi mainittu tosin uhrataan.

Television kultakausi jatkaa antamistaan. Teoriat Nasirin syyllisyydestä tai syyttömyydestä kommenttilootaan.

Posted in , , | 1 Comment

Leffa-arvio: Teit meistä kauniin

Tulin juuri Teit meistä kauniin -elokuvan kutsuvierasensi-illasta. Minä en tosin ollut kutsuvieras, vaan puolisoni, joka on total megababe. Tämä sivuhuomio joko liittyy tai ei liity tähän arvioon. Puolisoni ensimmäinen Apulanta-biisi oli "joku Jyrkistä", ja hän piti bändiä aluksi "metelinä", mutta tämäkään ei liity tai liittyy tähän arvioon.

En joka tapauksessa malttanut jättää tämän arvion kirjoittamista esimerkiksi huomiselle, sillä haluan että tekstissä on sopivasti kiihkeyttä. Teksti sisältää myös juonipaljastuksia, mutta toisaalta asiat ovat ainakin viitteellisesti tosielämään perustuvia, joten hitonko sillä väliä.




Leffan loppumisesta on nyt kulunut vähän yli tunti, ja pystyn rehellisesti sanomaan itselleni, että pidin tästä leffasta VAIKKA pidän myös Apulanta-yhtyeestä, en SIKSI ETTÄ pidän Apulanta-yhtyeestä.

Tämä leffa ei nimittäin kerro varsinaisesti Apulannasta, vaan nuoruudesta ja ystävyydestä. Tällaisenaan subteksti olisi vähän ennalta-arvattava ja kylmä, mutta kun IHAN POHJIMMILTAAN tämä elokuva minun mielestäni kertoo Tuukka Temosen ja hänen isänsä suhteesta. Tuukka Temosen omista demoneista. TEMOSEN DEMONEISTA kuten ihan helvetin kekseliäästi ehdin jo twiitata.

Apulanta on elokuvassa käsikirjoituksellinen vessel, joka auttaa Tuukkaa ottamaan elämästään kiinni. Hän ei kuitenkaan pystyisi siihen ilman ystäviensä apua. Kuulostaisi ihan lauantai-iltapäivänä esitettävältä jenkkielokuvalta, ellei kyseessä olisi ohjaajan itsensä armoton tilinteko oman teiniangstin ja vaikealta vaikuttavan isäsuhteen kanssa, joka päättyy katarsismaisesti molemminpuoliseen anteeksiantoon ja isän kuolemaan (jota ei tosin näytetä, enkä tiedä kuoliko hän oikeasti tuossa kohtaa tarinaa, mutta elokuvan tarkoitukseen menehtyminen joka tapauksessa sopii), ja joka sijoittuu ilman digitaalisia efektejä 1990-luvun pikkukaupungin lavasteeksi sopivaan Heinolaan.

Enkelimäiseksi hyväntekijäksi elokuvassa nousee suuri tuntematon Amanda Gaynor eli vaihto-oppilas Mandy, joka leffan narratiivissa käskee Toni Wirtasta pyytämään Tuukkaa bändiin, joka aiemmin suhtautui touhuun välinpitämättömästi (koska häntä ei musiikki - eikä mikään muukaan - kiinnosta). Mandy kuitenkin näkee, että Tuukka tarvitsee jeesiä.

En tunne Tuukka Temosta, vaikka olenkin muutaman kerran rupatellut hänen kanssaan. Hänestä saa kuitenkin tekojensa perusteella kuvan, että hän on ankara itselleen. Tai että hän odottaa itseltään paljon. Hän vaikuttaa myös - jopa umpimielisyyteen asti - tinkimättömältä, ja siltä, että hän kammoaa muiden miellyttämistä.

Tämän keittiöpsykologisen analyysin on tarkoitus perustella sitä, miksi Teit meistä kauniin on sellainen kuin se on. Tuskin Heinolan torilla on 1990-luvulla heitelty polttopulloja, mutta isän sairastumisen lamauttamasta angstipallosta on varmasti tuntunut siltä, että pitäisi heitellä. (JÄLKIKÄTEISKORJAUS: Parikin lähdettä ja itse ohjaaja Twitterissä korjasivat, että torilla tosiaan paloi kioski, mistä seurasi nuorisohulinaa. Olisi sen voinut keksiäkin minusta, se kohtaus vedettiin onnistuneesti överiksi, sellainen vähän surrealistinenkin kohtaus draama-potikka yhdessätoista toimi siinä kohtaa hyvin).

Toki leffan draama ajetaan myös Tonin ja Sipen kautta. Toni kipuilee isänsä kuolemaa ja vakavaksi kehkeytyvää suhdetta söpön mutta ankeuttajaksi paljastuvan Ellin kanssa. Sipe taas ei saa sanottua Mandylle että OOOOOH MANDY, YOU CAME AND YOU GAVE WITHOUT TAKING. Joo joo, nämä asiat voi pukea hauskoiksi lauseiksi, mutta ne olivat aidosti mielekkäästi kuvattuja nuorten ongelmia.

Lama on elokuvassa lavaste. Elokuvassa lama on sikäli onnistuneesti käsitelty, että 1990-luvun nuorelle lama nimenomaan oli Ylen tv-uutisia tuijottavia vakailmeisiä aikuisia, suljettuja pankkeja ja sanoja joiden merkitystä ei oikein ymmärrä (kelluva markka, devalvaatio ja niin edelleen).

NOH. Oli elokuvassa myös ongelmia. En ole vuosiin katsellut suomalaisia näytelmäelokuvia, kun niistä jää laadullisesti aina niin masentunut mieli, ja tähän kammoon verrattuna pääsin Teit meistä kauniin kanssa melko vähin kipuiluin.

Dialogin kirjoittaminen on helvetin vaikeaa. Miten ne siinä Amerikassa onnistuu. Joka tapauksessa varsinkin nuorten ja aikuisten väliset keskustelut olivat paikoin vähän kömpelöitä. Sinänsä super-ihq:n Mimosa Willamon esittämän Mandyn suomi-englanti oli sekin hiukan epäonnistunut ratkaisu, vaikka Mandy oikeasti olisikin puhunut niin. Willamon suomi nimittäin ei kuulosta murteelliselta, mutta englanti kuulostaa - päinvastoin kuin Mandyn tapauksessa. Muuten Mandyn hahmo on tarpeellinen tuulahdus energiaa nuorten ukkojen testo-höyryihin. Luonteva näyttelijä.

Käsikirjoitus myös alleviivaa muutamassa kohtaa asioita hieman tarpeettomasti, tai että vähäisemmilläkin vihjeillä pärjäisi. Sanoivatko kassat todella 90-luvulla, että "18 markkaa ja 40 penniä", vai vain "18,40"? Kyllä sen markan tajusi jo niistä devalvointipuheista!  Tai tulisiko Ellin uusi poikkis todella Tonin ikkunan alle Elliä vastaan, vai olisiko heidän sutinansa tajunnut edeltävien kohtausten katseista?

Leikkaus myös tuntuu paikoin hieman hitaalta, mitä ei vanhalta musavideo-ohjaajalta odottaisi. Roope Salminen esittää reteän onnistuneesti Apulannan alkuperäiskitaristi Antti Lautalaa, jonka rooli bändin historiassa on valtavan tärkeä, mutta joka tässä elokuvassa jää hieman ylimääräiseksi hahmoksi mainitusta dramaturgiasta johtuen: Tuukka, Sipe, Toni ja Mandy ovat käsikirjoituksen etenemisen kannalta tärkeimmät hahmot, jotka saavat myös lopussa tarinallisen täyttymyksen. Antin hahmo on mukana elokuvassa, koska hän oikeasti perusti Apulannan.

Salminen on paljon Tuukan, Sipen ja Tonin näyttelijöitä kokeneempi, mikä ehkä aiheuttaa heidän kohtauksiinsa pientä epäsuhtaa. Mutta kun hieman nukkavierusti näyttelevä nuorisokolmikko pääsee touhuamaan keskenään, hommaan tulee luontevuutta, jollaista suomalaisissa nuorisoelokuvissa harvoin näkee.

Tonia esittävä Tatu Sinisalo on opetellut Wirtas-maneereja onnistuneesti. Ehkä hänen laulaessaan käydään överiyden rajoilla, mutta muuten imitaatiometodi toimii hienosti. Teppo Manner tekee hienosti herkän Sipen ja leffan tärkeimmässä roolissa Iiro Panula kanavoi ankaran ahdistuneesti ohjaajan itseruoskintaa ja tietä ulos pahasta olosta.

Leffan kontekstissa Teit meistä kauniin on siis Tuukan kiitos Tonille ja Sipelle. Ja Mandylle. Temosen terapeutit. Olisi tietysti mielenkiintoista tietää, millaisia psykologisia tasoja oman teini-iän kriisinsä käsitteleminen elokuvan kautta saavuttaa, mutta se lienee Temosen omaelämäkerran sivuilla joskus tulevaisuudessa.

1990-luvulla vietetystä nuoruudesta ja Apulanta-faniudesta on apua tästä leffasta pitämisessä - varsinkin kun sinne tänne on piilotettu viittauksia Apulantaan, joita ei selitetä auki tietämättömille (VAROA RÄKÄ). Apulannasta pitäminen ei ole kuitenkaan leffasta pitämisen edellytys, kuten olen tässä edellä yrittänyt selventää.

Bändin musiikkia kuullaan kyllä kohtauksissa taustalla, mutta kuten todettua, enemmän kuin elokuva bändistä tämä on omaelämäkerrallinen elokuva nuoruudesta, ystävyydestä ja isän ja pojan vaikeasta suhteesta. Omaelämäkerrallinen niin kuin ensimmäiset romaanit - ja ilmeisesti myös leffat - tuppaavat olemaan.



Posted in , , , | Leave a comment
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...