Archive for huhtikuuta 2017

Lukuvinkki: Michael Chabon - Telegraph Avenue

Olimme aavikon reunalla, kun kirjakerhoni toinen jäsen lähetti minulle vinkin tästä kirjasta. No ei, yritin mukailla erään klassikkoromaanin alkulausetta. Olin Thaimaassa kun sain vinkin tästä kirjasta. Jenkkiläinen iso romaani jossa vinyylikauppiaita ja perhedraamaa. Sataprosenttisesti minun kuppini teetä.



Minun pitäisi varmaankin lukea jotain kirjallisuuslehtiä, kun tämäkin kirja oli näin kauan (ilmestynyt vuonna 2012) ehtinyt olla tutkani sivussa. Vannoutuneena Don DeLillon, Jonathan Franzenin, Zadie Smithin, John Irvingin ja Philip Rothin kirjojen ystävänä minun olisi pitänyt tietää tästä kirjasta. Chabon on sitäpaitsi Pulitzer-voittaja, ja ko. palkinnon voittaneita kirjoja markkinoidaan sen verran paljon, että olisi pitänyt sitäkin kautta huomata kirjailijan ja kirjan olemassaolo. Viimeksi kun luin Pulitzer-palkitun kirjan se oli tosin pettymys.  Tämän esipuheen pointti on kuitenkin se, että jälleen kerran tajuan, että minun pitäisi seurata kirjallisuusmedioita. Ainut tietämäni edes joten kuten laadukas kirjallisuuspodcast Bookrageous on lopettanut toimintansa, harmi.

No, Telegraph Avenue on siis iso amerikkalainen kirja. Se sijoittuu Oaklandiin ja Berkeleyyn (miten taipuu), nimensä mukaisesti Telegraph Avenuelle. Tapahtumien keskipisteenä on Brokeland Records -niminen jazziin ja souliin keskittyvä levykauppa, jota pyörittävät Archie Stallings ja Nat Jaffe.

Luultavasti luen suurimman osan ajasta kirjoja, joiden päähenkilöt ovat  valkoisia. Tai en välttämättä ajattele heidän olevan valkoisia, mutta niin se taitaa olla. Tässä kirjassa etnisyys nousee lopulta pointiksi, vaikka aluksi ajattelin, että Stallingsien ihonväri on vain heitä määrittävä seikka, ei kirjan pointti. Mutta juutalaisen Natin ja mustan Archien ja heidän kätilövaimojensa Avivan ja Gwenin ystävyydessä erilaiset taustat korostuvat tietyissä tilanteissa, mikä on varmasti realismia Berkeleyssä, Amerikassa, maailmassa.

The architecture of her ass was something deeper than a memory to Archy, something almost beyond remembrance, an archetype, the pattern of all asses forever after, wired into the structure of reality itself.


Etnisyys ei ole kuitenkaan pääpointti. Ei lähellekään. Sen enempää spoilaamatta vanhemmuuden ja vastuunoton voisi kai sanoa olevan jonkinlainen teema. Vähän kuin Franzenin kirjoissa, Chabonkaan ei halua (onneksi) liikaa alleviivata teemoja. Tai Franzenin (ja Chaboninkin) tyyli on kait olla edes miettimättä teemoja, kunhan asettavat perheet myllerryksiin ja katsovat mitä sieltä toisesta päästä putkahtaa ulos. Archien blacksploitaatio-leffoissa 70-luvulla menestynyt isä Luther ja toisaalta Archien yllätyksenä kuvioihin ilmaantuva Titus-poika kääntävät kuitenkin huomiota isyyteen.

Gwenin ja Avivan kätilöbisnes tietysti alleviivaa tätä. He yrittävät saada synnytystilanteen hallintaan, mutta vanhemmuus on heti aivan alusta lähtien alttiina olosuhteille ja arvaamattomille käänteille.

Not even time to stop and browse the new-arrivals bin. Leave a little more of my hard-earned pay in that cash register over there.” This got a bigger laugh than any Abreu had managed to scrape together from this crowd, admittedly, a tough Berkeley/Oakland crowd, its sense of humor reduced, like the sperm count of a man who wore his underwear too tight, by the heat of two dozen outraged brains.


Brokeland Recordsissa vietetyt kohtaukset ovat herkullisia. Nat, Archie ja vakioasiakkaat puhuvat levyistä ja jauhavat paskaa. Lähinnä Nat ja Archie briljeeraavat jazz- ja soul-tietämyksellään, muille Telegraph Avenuen kulkijoille Brokeland on kahvilamainen pysähdyspaikka, jossa pullan sijasta ostetaan harvinainen vinska.

Kirjassa on paljon hyvää, mutta perheet eivät tunnu tarpeeksi aidoilta. Ehkä kirjassa hukataan jännitettä myös siihen, että Archien isän, Lutherin, muinaisista rötöksistä käynnistyvä tapahtumaketju pitäisi olla kiinnostavampi kuin on verrattuna sen saamaan tilaan. Ei kirja olisi välttämättä tarvinnut moista juonellista härveliä kulkeakseen eteenpäin.

“What I’m going to do. Okay. Let’s. One thing? I don’t want to sell fucking used vinyl records anymore.” “Nat.” “I actually, you know, I actually hate records. No. Let me restate that: I hate music. All music. Yeah, I repudiate it. Fuck you, music! Music is Satan. We serve its hidden agenda. It’s like a virus from space, the Andromeda strain, propagating itself. We’re just vectors for the contagion. Music is the secret puppet master.”


Yritän nyt muotoilla vielä uudestaan. Kirjailija Chabon epäonnistui siinä ettei se osannut valita tarjoaako Telegraph Avenue (kirja) viipaleen Telegraph Avenuen (katu) ihmisten - ja erityisesti Stallingsin ja Jaffen perheiden - elämästä ja siirtyy sitten eteenpäin ja jättää meidät pohtimaan miten näille kävi VAI perhedraama-jännärin, jonka loppujännitteen selvittyä voimme keskittyä tarkkailemaan kuinka kaikki elivät elämänsä onnellisinä loppuun asti.

Ja tämä kaikki VAIKKA kirjassa puhutaan vinyylien keräilemisestä ja vanhasta ihanasta jazzista.

Jos tässä arviossa mainitut kirjailijat siis lämmittävät, et varmasti kärsi Telegraph Avenuta lukiessasi, mutta epäilen ettei siitä myöskään ole suosikkikirjaksesi.

Posted in , , , | Leave a comment

Arvio: HBO:n Big Little Lies

Tein vasta tätä kevyttä arviointia varten hiukan taustatyötä Big Little Lies -sarjasta. En tainnut katsoa alkutekstejä kovin tarkasti, kun en huomannut, että käsikirjoittaja ja "luoja" on itse tv-sarjojen kultasormi David E. Kelley. Tosin jos ihan totta puhutaan en osaisi tästä lonkalta heittää yhtään Kelleyn sarjaa, vaikka varmasti NE KAIKKI PARHAAT ovat hänen. Nimi on joka tapauksessa tuttu.



Big Little Lies perustuu Liane Moriartyn romaaniin. Seitseonsainen sarja on sopiva mitta romaanin tapahtumien kuvaamiselle, sillä leffoista tuttua typistämistä tai joistain pidemmistä sarjoista tuttua venyttelyä ei esiintynyt. Tosin dramatisoinnin on tehnyt hra Kelley, joten voi olla, että se romaani on joku kahden pennin kioskikirja josta TÄMÄ KULTASORMI JONKA YHTÄÄN MUUTA SARJAA EN OSAA TÄSSÄ NIMETÄ on sitten taikonut hienon kokonaistaideteoksen.

Lähdin sarjan kelkkaan siksi, että HBO mainosti sitä päin persettä koodatussa sovelluksessaan, ja koska siinä oli niin loistavia näyttelijöitä. Tai sanotaanko, että Nicole Kidmanin ja Reese Witherspoonin kanssa lähtisin heikommillakin ennakko-odotuksilla ladatun sarjan kyytiin, mutta lisätään mukaan vielä Laura Dern, Alexander Skarsgård ja Zoë Kravitz, niin markkinointitekstien kirjoittaja voi kerrankin oikeutetusti puhua TÄHTIKATTAUKSESTA. Tai en tiedä onko Kravitz suuri näyttelijätähti ainakaan vielä, mutta vanhempansa ovat Lenny Kravitzista tuttu Lenny Kravitz, ja Bill Cosby Show'sta tuttu Lisa Bonet.

Sanotaanko tässä vaiheessa, että en varmaankaan jaksa lukea tätä jälkeenpäin, joten jos kirjoitan Little Big Lies tai Big White Lies, niin tietäkää, että tarkoitan Big Little Liesiä.

Tärkeää osaa elokuvassa näyttelevät myös Montereyn rantamaisemat. Pacific Coastal Highwayn (sen verran keulin että käyty) sillat ja mutkitteleva tie, rantakalliot ja aallot heijastelevat Witherspoonin näyttelemän Madeleinen, Kidmanin näyttelemän Celesten ja Shailene Woodleyn näyttelemän Janen sisäisiä tyrskyjä. Olipas virallisen oloisesti sanottu. En yritä tässä tehdä mitään kahden pennin Hesari-arviota (en muuten lukenut sitä vielä, ettei tämä kirjoitus spoilaantuisi), mutta aalloilla ja rannoilla tosiaan ON iso rooli.

Nyt mennään hiukan tarinaan, joten jos haluat yllättyä, älä lue eteenpäin. Suosittelen sarjaa erittäin lämpimästi.

*** TÄSTÄ ETEENPÄIN SPOILEREITA ***

Hyvinvoivan ja vauraan amerikkalaisen pikkukaupungin pinnan alla kyteviä roihuja on kuvattu tv:ssä ja kirjallisuudessa paljonkin. Big Little Lies liittyy tähän jengiin, mutta se kuvaa myös selviytymistä ja väkivallan (perhe- ja muun) vaikutusta ihmiseen.

Periaatteessa siis kolmella päähenkilöllä on kaikilla sisällään paljon paskaa, vaikka päällisin puolin kaikki on ihanaa rikasta, valkoista Kaliforniaa. Lapset viedään uusilla katumaastureilla kouluun ja synttäreillä mennään katsomaan Frozenia pikkubussilla.

Mieleenjäävin sarjan traumoista on Celesten perheidylli, jota aviomiehen väkivalta ja väkivaltaisesta seksistä saamat kiksit varjostavat. Mutta koska "Perry on oikeasti hyvä aviomies", ei Celeste halua tehdä pienelle väkivaltafetisille ja ajoittaiselle kuristamiselle ja hakkaamiselle mitään. Kun kaikki on muuten kunnossa!

Kidman näyttelee törkeän hienosti vahvaa, mutta niin niin haurasta naista, joka pikku hiljaa ottaa elämänsä takaisin omaan haltuunsa. Skarsgård taas on yksi tv-historian vittumaisimmista hahmoista väkivaltapanoja rakastavana bisnesmiehenä, joka aidosti kuvittelee olevansa hyvä isä. Joistain jaksoista jäi Perryn ja Celesten kodin ahdistus päälle, ja ihmettelin koiria lenkittäessäni miksi tuntuu niin pahalta. Mutta se oli Perryn luoma fiilis. Todella onnistunut, aito hahmo. Pelottava, limainen, karsea, vittumainen.

Rakastuin Reese Witherspooniin Walk the Line -leffassa June Carter Cashina. Big Little Liesissä Witherspoon on tavallaan typecastattu hiukan samanlaiseen rooliin, mutta topakkuus paljastuu lopulta vain kuoreksi.

Johtuu ehkä kahden kanssanäyttelijän vahvuudesta, mutta Janen raiskaustrauma ei saanut ollenkaan niin ihan alle menevää käsittelyä Shailene Woodleyn kanavoimana. En oikein osannut erottaa, oliko hahmon pääilme näyttelijän oma ilme, vai yritys olla Jane. Ihan kelpo työtä se oli, mutta kun Kidman ja Witherspoon ovat LOISTAVIA.

Tarinan rakenne oli jotenkin romaanimainen. Mutta ei huonolla tavalla. Kuulustelukohtauksissa sivuhenkilöt pääsivät ikään kuin voice overina avaamaan päähenkilöiden luonteita ja taustoja. Katsojalle sen arvuuttelu, kenet alkukohtauksessa tapettiin ja kuka hänet tappoi toimii oivana lisäjännitteenä eteenpäin mentäessä. Ehkä draaman sääntöihin tottuneet aivot yrittivät lukea sarjaa jotenkin eri tavalla, kun koko homman pohjalla oli näennäisesti murhamysteeri, mikä taas teki kokemuksesta sopivan hämmentävän.

Mahtava sivuhahmo on myös Madeleinen tytär, joka luukutti kännykästään laadukasta musiikkia kaikissa tilanteissa. Toki se, että 9-vuotias ostaisi mp3-tiedostoja on täysin mielipuolinen ajatus, mutta ilmeisesti eräs omenafirma oli halunnut sponsoroida tiedostokauppaansa. Kyllähän me kaikki tiedetään mikä palvelu ko. musafani-lapselle olisi se kätevin ja todennäköisin valinta.

Mutta siis: Big Little Lies pääsi mahtavalla tavalla yllättämään. Vauraassa kaupungissa tapahtuneesta murhasta kertova sarja muuttuikin suht väkeväksi tripiksi kotiväkivallasta selviytymiseen ja kulissien ylläpidon raskauteen.

Naisten katseet viimeisessä kohtauksessa rannalla kertoivat niin paljon.

Posted in , , , , , | 1 Comment

Kokemuksia iPhone 7:stä

Olin tuossa tammikuussa Thaimaassa. Se oli ihanaa. Ainut ikävä välikohtaus sattui, kun muutaman vuoden vanha kännykän sukelluspussi petti kun uimme luolassa. Edes huolellinen kuivaus ei auttanut, merivesi tuhosi luurin. En ole vieläkään jaksanut/ehtinyt viedä sitä erikoisliikkeeseen kuvien pelastamisen toivossa, mutta toisaalta vajaa vuosi kuvien varmuuskopioinnista on myös puhdistava kokemus.

Entinen puhelimeni - siis tämä joka kuoli Koh Mookin Emerald Caveen - oli iPhone 6, melko tarkkaan kaksi vuotta vanha työpuhelin. Yhteensä ehdin käyttää iPhone 6:sta oikeastaan sen ilmestymisestä lähtien, eli kaksi ja puoli vuotta.

Olin jälleen harkinnut paluuta Android-käyttäjäksi, mutta olin laitehimoissani kahlinnut itseni Applen puhelimiin ostamalla Apple Watchin. Se kun ei tietenkään toimi Androidien kanssa.



Joten jatketaan sitten iPhonejen kanssa. Seiska pöytään, kiitos. Arvostan työpaikkaa, jossa saa itse valita työpuhelimen, joten kovalevyltään isoin mahdollinen musta iPhone 7 oli valintani.

Tämä seiskahan on se ensimmäinen parjattu versio ilman 3,5 millin kuulokeliitäntää. Virta ja luurit täytyy hoitaa lightning-liitännän kautta. Adapteri ja perus-Apple-napit ligthning-liitännällä tulivat mukana paketissa. Muutaman kerran on kieltämättä ottanut päähän, kun lightning-napit ovat kotona ja sähköpostissa olisi biisi jonka haluaa kuunnella.

Ilmeisesti kuulokeliitännän poistaminen on parantanut vedenpitävyyttä tuntuvasti, sillä olen nähnyt veden alla kuvattuja videoita ilman suojapussia. Itse en kyllä uskalla yrittää kuvata veden alla ilman suojapussia, mutta veteen tippuminen ei siis tapa puhelinta, eikä sitä tarvitse edes kuivattaa - jos ei nyt näytä siltä että kaiutin tai kosketusnäyttö eivät huolellisen talouspaperikuivauksen jälkeen toimi.

Tämä ei ole virallinen neuvo, muuten, vaan perustuu siihen mitä tuosta vedenpitävyydestä olen lukenut ja kuullut. Hyödyllinen ominaisuus joka tapauksessa.

Parasta tässä on ehdottomasti akku. Toki vertaaminen 2 vuotta vanhan puhelimen akkuun on muutenkin epäreilua, mutta tämän uuden Seiskan akku todella kestää koko päivän, sellaisenakin päivänä kun jostain syystä RÄPLÄÄN puhelinta melkein koko ajan.

Aluksi hämmennystä aiheutti erilaisten painalluksien erot. Tämä ominaisuus on ilmeisesti jo 6S:ssä, mutta joka tapauksessa meinasin heittää puhelimen seinään (miksi muuten laitteiden toimimattomuus suututtaa niin paljon välillä?) kun en onnistunut liikuttamaan ja poistamään äppejä. Tuttu pitkä painallus toikin jonkun context menun josta sai pikavalita kunkin sovelluksen ydintoimintoja.

Onneksi Twitter selvitti, että hento painallus mahdollistaa siirtämisen ja poistot.

Samoin esimerkiksi näppäimistössä hento painallus tuo esiin kirjainmerkin harvinaisemmat sukulaiset (kuten ennenkin), mutta kovempi painallus muuttaa näppäimistön tilaan, jossa kursoria voi liikutella huomattavasti kätevämmin kuin aiemmin, kun sormea ei tarvitse läntätä peittämään tekstiä.

Kamera tuntuu parantuneen entisestään. Linssi on todella valovoimainen, kuvat tarkkoja ja tarkennus nopeaa. En ole lukenut teknisiä vertailuja - varmasti jossain Microsoftin maailmanlopun paskaluurissa on suurempi kuvakenno - mutta kameraan saa iPhone 7:ssä olla todella tyytyväinen.

Voi olla, että tämäkin johtuu kuulokeliitännän poistamisesta, mutta laite ei tunnu niin herkältä pakkaselle kuin aiemmat mallit. Tarkoitan siis, että vielä Kuutostakin riivannut äkkisammuminen kun luurin ottaa taskusta ulkona talvella on nyt poissa. TOSIN kun olin n. 10 asteen pakkasella juoksulenkillä rupesi lightning-liitäntä vittuilemaan kun podcast katkesi itsestään, kuulokeet lähettivät stop-käskyn vaikken painanut stoppia. Ainut apu oli repiä kuulokkeet irti ja liittää uudestaan, mikä oli tietysti tosi hauskaa pakkasella juostessa.

Tämä on tapahtunut vain kun pakkasta oli yli kymmenen astetta. Toivoa on, ettei tästä tule laajempaa kiusaa.

Yleisesti ottaen Apple voisi jo pikku hiljaa harkita käyttöjärjestelmän päivitystä. iOS:n ylisimppeliys on edelleen kantava idea, Apple on vaan lisäillyt siihen erilaisia toimintoja sitä mukaa kun Android on kehittynyt eteenpäin. Ehkä yksinkertaisuus on iOS:n suurin valtti, mutta itse kaipaisin jo seuraavia askeleita.

Suurin ongelma kosketusnäytöllisissä älypuhelimissa on edelleen kirjoittaminen. Se on hidasta ja virheitä tulee ns. helvetisti. Sanelu on kätevä toiminto, joka nykyään tajuaa ainakin minun puhettani suhteellisen hyvin, mutta erikoissanastoa tai slangia on vaikea sanella, eikä toimintoa sitä paitsi kehtaa käyttää julkisilla paikoilla. Suomenkielistä näppäimistöä käyttäessä tekstinsyött ei toimi läheskään niin hyvin kuin englanniksi, joten ehkä toivoa on vielä.

Ei siis mikään valtava loikka eteenpäin, mutta ei myöskään mikään epäonnistuminen. iOS-fanit ovat varmasti tyytyväisiä, vaikka kilpailijat ovat monella alueella menneet jo ohi.

Posted in , , | 1 Comment
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...