Archive for marraskuuta 2018

Lukuvinkki: Helen DeWitt - The Last Samurai

Tämä oli oliskolluNewYorkerintaiNewYorkTimesReviewofBooksin listauksessa valittu parhaaksi 2000-luvulla ilmestyneeksi romaaniksi. En ollut sitä lukenut, joten pakkohan se oli. Ennen kuin aloitamme niin pitää vielä sanoa, että tällä kirjalla ei ole mitään tekemistä sen Tom Cruisen elokuvan kanssa. Kirja ilmestyi ennen elokuvaa, vuonna 2000. Leffa kolme vuotta myöhemmin. Mutta tällä ei ole mitään tekemistä sen leffan kanssa, joten nämäkin merkit käytän tässä täysin turhaan. Onneksi aikamme on digitaalinen, nämä ovat vain tavun murto-osia jossain Googlen konesalissa. Aikaa minulta niiden kirjoittamiseen meni, mutta toisaalta tämä on vapaa-aikaani, ja sen käyttäminen intohimoprojekteihin ei ole koskaan hukkaanheitettyä.

Asiaan.

Ensinnäkin pitää taas sanoa, että tällaisten TAPAUS-kirjojen ei pitäisi päästä valumaan minulta ohi. Pitäisi ottaa tavaksi lukea New York Timesista kirja-arvosteluja. Sitä Review of Booksia ei enää erillisenä edes ole, googlasin nyt. Ei tämä ollut siis sen lehden listaus. Eikä kyllä New York Timesinkaan. Jonkun laatulehden se oli, Oskari Onnisen Twitteristä bongasin. Vulture ehkä. Joka tapauksessa pitäisi skarpata. (EDIT: Se oli Vulturen listaus, nyt löysin itsekin. Paljon hyviä kirjoja, tuo 2666 pitää ehdottomasti lukea).

MUTTA SIIS.

Kirja kertoo Sibyllasta ja hänen pojastaan Ludosta, jotka asuvat Lontoossa. Sibylla on alun perin amerikkalainen motelliketjun omistajan tytär, mutta hän muuttaa Lontooseen ja saa yhden illan jutun lopputuloksena pojan. Hän ei koskaan ilmoita pojan isälle raskaudesta, mistä syystä Ludo kasvaa ilman isää. Superälykäs poika jaksaa 11-vuotiaaksi ennen kuin ottaa itse selvää isästään. Löytö on pettymys, joten hän esittäytyy muillekin potentiaalisille isäehdokkaille heidän kadonneena poikanaan.

No, kerroinpa koko "juonen", mutta sillä ei ole kyllä mitään merkitystä.

DeWittin kirja on eritoten muodon juhlaa. Hän on kirjoittanut sen välillä haastavaltakin tuntuvassa rytmissä, jossa välimerkkejä ei juuri käytetä ja puhujat saattavat vaihtua kesken lauseen. Tyyli on kuitenkin intuitiivinen, ja kun siihen tottuu, keskusteluissa pysyy paljon luonnollisemman tuntuisesti mukana kuin
- Ai niin jaa juu mitä, Jussi sanoi.
- Olet idiootti, Suvi sanoi.
-tyylissä.

Mutta on sisältökin kadehdittavan punnittua ja ajatuksia herättävää. Neljävuotiaana kreikkaa ja japania opettelevan lapsineron älyllisesti perusteltu isänkaipuu on sydäntäraastavaa, ja oikean isän osoittautuminen pettymykseksi oivaltavaa. Ludo siis tavallaan ymmärtää, miksi äiti salasi asian häneltä (ja myös lukijalta, sillä äiti kutsuu Ludon isää Liberaceksi kertoessaan alkuperäistä tarinaa lukijalle). Muiden isien joukossa on kirjailijoita ja matemaatikkoja, jotka suhtautuvat vaihtelevin tavoin Ludon isyysväitteisiin. Surullisin on kuitenkin viimeiseksi tavattu sankaritoimittaja Red Devlin, joka ei oikein pääse takaisin perhe-elämän rytmiin oltuaan 8 vuotta vankina Palestiinassa.

Sibylla did not say anything for a very long time. I knew what she was thinking anyway. The silence stretched out, for my mother was debating inwardly the right of one rational being to exercise arbitrary authority over another rational being on the ground of seniority. Or rather she was not debating this, for she did not believe in such a right, but she was resisting the temptation to exercise such power sanctioned only by the custom of the day. At last she said: Well then I’ll see you tomorrow.

Myös Sibyllan vanhemmuuden kokemus on hienosti kuvattu. Hän on "vapaata kasvatusta" kannattava äiti, joka myös avoimesti myöntää, ettei aina jaksa keskittyä Ludon tarpeisiin. Hän hylkää akateemisen uransa ja ryhtyy naputtamaan lehtien vuosikertoja sähköiseen muotoon, mikä ajaa perheen krooniseen köyhyyteen. Ludo on liian älykäs brittiläiseen peruskouluun, joten hän tyytyy ajelemaan Lontoon Circle Line -metrolinjaa ympäri ja sivistämään itse itseään.

Essentially the film is about the importance of rational thought. We should draw our conclusions from the evidence available rather than from hearsay and try not to be influenced by our preconceptions. We should strive to see what we can see for ourselves rather than what we would like to see.

Kirjan nimi tulee Akira Kurosawan Seitsemän samuraita -elokuvasta, jota Sibylla pakonomaisesti katsoo, ja jonka myös Ludo tuntee tarkasti. Ilmeisesti Sibylla yrittää opettaa Ludolle miehen mallia elokuvan samuraiden avulla, joiden kunniakäsitys on tietenkin superankara.

I waited two or three hours until I was pretty sure there was nothing left but a thing in corduroy trousers and a blue shirt. The clubbed child and the weeping eye and the smiling chessplayer were gone. I took his hand in mine. It was still warm, but cooling. Then I sat on the bed beside him and put his arm over my shoulder.

The Last Samurai on ilmestynyt myös suomeksi nimellä Viimeinen samurai, mutta tätäkään en osaa kuvitella käännettynä lukevani, sen verran ainutlaatuista DeWittin kieli on. Kirja oli paikoin jopa hieman uuvuttava, mutta ehdottoman palkitseva. Itselleni se ei ole lähellekään 2000-luvun paras romaani, mutta erittäin hieno teos joka tapauksessa, jota voin lämpimästi suositella kaikille huipputasoisista romaaneista kiinnostuneille.



Posted in , , , | Leave a comment

Levyarvio: Rosalía - El Mal Querer

En olekaan pitkään aikaan kirjoittanut levyarviota. Tai mitään muutakaan. Kokeillaan miten onnistuu. Siis blogiin en ole, olen minä muuten kirjoittanut kuin hullu.

Nyt oli pakko TARTTUA KYNÄÄN koska käsillä on VALTAVASTI PÖHINÄÄ aiheuttanut VUODEN TAPAUKSEKSIKIN laskettava albumi.



Albumin on tehnyt Rosalía Vila ja sen nimi on El Mal Querer. Se on espanjaa, enkä tiedä mitä se tarkoittaa. Oikeastaan en pidä niin väliäkään. Tai oikeastaan pidän, mutta vain nimen tarkistaminen olisi ihan höpöä, El Mal Quereria kuunnellessa tulee hyvin selväksi, että sanat ovat Rosalialle (en jaksa tuota í:tä) hyvin tärkeitä. Eli kuuntelen tiedostaen, että paljon jää kokematta, mutta parempi sitten olla kokonaan mielikuvituksen varassa kuin googlata vain levyn nimi. Keksin tämän periaatteen äsken ja noudatan sitä nyt tiukasti.

Minä kuulin Rosaliasta ensimmäistä kertaa vähän yli kuukausi sitten. Tämän vuoden huhtikuussa hän julkaisi toista albumia enteilevän Malamente-singlen, joka niin sanotusti kohahdutti ensin Espanjassa ja sitten ympäri maailmaa. Kohahdutti kovuudellaan, siis. Viime vuonna Rosalia julkaisi debyyttinsä Los Angeles, joka ei ollut ihan perinteistä flamencoa, muttei kuitenkaan lähellekään niin rohkeaa ja uutta kuin tämä kakkosalbumi.

Näin noin kuukausi sitten Rosalian livenä Lontoossa. Hän oli pienimuotoisella Euroopan-kiertueella pysähtynyt Itä-Lontooseen noin 500 ihmistä vetävään klubiin. Ulkona parveili lontoolaisia etsimässä lippuja loppuunmyydylle keikalle. Itse olin tuolloin kuullut vasta Malamente-singlen, enkä ollut hirveästi opiskellut artistia muuten, ihan perustietoja lukuunottamatta. Siksi livekokemus tulikin ihan puskista ja läiski avokämmenellä naamalle. Nuori, mutta jumalattaren itsevarmuudella esiintyvä Rosalia ja kuudesta tanssijasta, kahdesta sekvensseri-syna-perkussionistista sekä kahdesta taustalaulajasta koostuva bändinsä soittivat musiikkia, jollaista en ollut koskaan ennen kuullut. Paljolti taputuksiin ja Rosalian huikean syvään ääneen perustuva show oli juuri niitä, joita vaan toljottaa suu auki aina silloin kun ei yritä kuvata keikasta jotain suttuisia videonpätkiä, että vielä seuraavanakin päivänä uskoisi mitä tuli nähtyä.

Käsittämätön liveartisti. Toivottavasti Flow-festivaali nappaa keikalle. Tämä kirjoitus kuitenkin käsittelee tuota albumia, jonka ruinasin hetimiten Lontoosta paluun jälkeen ennakkokuunteluun. En ole tänä vuonna kuunnellut mitään albumia yhtä paljon kuin tätä, ehkä Jonathan Wilsonia ja Pyhimystä lukuunottamatta. Tykkään tässä El Mal Quererissa siitä, miten se vie paikkoihin eikä tyydy olemaan missään kohtaa tylsä tai tavallinen.

En tietenkään tunne flamenco-musiikkia kovin syvällisesti, mutta aiheesta gradunkin kirjoittanut Rosalia leikkii tunnistettavasti genren konventioilla. Hän ei kuitenkaan tyydy kuppaamaan flamencon temppukirjaa muuttaakseen sen pop-musiikiksi, vaan sielua raastavissa tulkinnoissa on hyvinkin kyse jostain olemisen ja surun ytimestä jonka yhdistän flamenco-musiikkiin. Biisit on toteutettu ilman kitaraa suurimmalta osin, mikä varmaan on se uudistusmielisin osa El Mal Quererista.

Oikeastaan konsepti tai genren uudistaminen ei ole minusta tässä edes parasta, vaikka Rosalialle kuulemma (levyä kuunnellen tämä käy myös selväksi) konseptit ja kokonaisuudet ovatkin tärkeitä. Levyn musiikki on se, mikä tästä tekee niin hyvän. Biisit vaihtelevat kakkosbiisi Que No Salga La Lunan (jossa kitara soi) armottomasta paukutuksesta Di Mi Nombren, Malamenten ja Pienso En Tu Miran moderniin poppiin tai Bagdadin Timberlake-lainoihin. Toisaalta mukana on myös vähäeleisiä punaviininpunaisia sydänveren vuodatuksia kuten Maldicion tai A Ningun Hombre.

Armottomaan uudelleenkuuntelubiliteettiin on varmaankin syynä juuri se, että musiikki kuulostaa niin uudelta. En ole aiemmin kuullut mitään vastaavaa. Toisaalta BIISEINÄ nämä ovat myös upeita, ja kuten tuli todettua, niin Rosalian ääni on kuin pehmeitä, teräviä veitsiä viiltämässä kurkkua auki. Tällaisia levyjä tulee harvoin.

Vuoden 2018 parhaita levyjä, ellei jopa paras. Sanomattakin selvää, että PALVON.



Posted in , , , | Leave a comment
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...