En olekaan pitkään aikaan kirjoittanut levyarviota. Tai mitään muutakaan. Kokeillaan miten onnistuu. Siis blogiin en ole, olen minä muuten kirjoittanut kuin hullu.

Nyt oli pakko TARTTUA KYNÄÄN koska käsillä on VALTAVASTI PÖHINÄÄ aiheuttanut VUODEN TAPAUKSEKSIKIN laskettava albumi.



Albumin on tehnyt Rosalía Vila ja sen nimi on El Mal Querer. Se on espanjaa, enkä tiedä mitä se tarkoittaa. Oikeastaan en pidä niin väliäkään. Tai oikeastaan pidän, mutta vain nimen tarkistaminen olisi ihan höpöä, El Mal Quereria kuunnellessa tulee hyvin selväksi, että sanat ovat Rosalialle (en jaksa tuota í:tä) hyvin tärkeitä. Eli kuuntelen tiedostaen, että paljon jää kokematta, mutta parempi sitten olla kokonaan mielikuvituksen varassa kuin googlata vain levyn nimi. Keksin tämän periaatteen äsken ja noudatan sitä nyt tiukasti.

Minä kuulin Rosaliasta ensimmäistä kertaa vähän yli kuukausi sitten. Tämän vuoden huhtikuussa hän julkaisi toista albumia enteilevän Malamente-singlen, joka niin sanotusti kohahdutti ensin Espanjassa ja sitten ympäri maailmaa. Kohahdutti kovuudellaan, siis. Viime vuonna Rosalia julkaisi debyyttinsä Los Angeles, joka ei ollut ihan perinteistä flamencoa, muttei kuitenkaan lähellekään niin rohkeaa ja uutta kuin tämä kakkosalbumi.

Näin noin kuukausi sitten Rosalian livenä Lontoossa. Hän oli pienimuotoisella Euroopan-kiertueella pysähtynyt Itä-Lontooseen noin 500 ihmistä vetävään klubiin. Ulkona parveili lontoolaisia etsimässä lippuja loppuunmyydylle keikalle. Itse olin tuolloin kuullut vasta Malamente-singlen, enkä ollut hirveästi opiskellut artistia muuten, ihan perustietoja lukuunottamatta. Siksi livekokemus tulikin ihan puskista ja läiski avokämmenellä naamalle. Nuori, mutta jumalattaren itsevarmuudella esiintyvä Rosalia ja kuudesta tanssijasta, kahdesta sekvensseri-syna-perkussionistista sekä kahdesta taustalaulajasta koostuva bändinsä soittivat musiikkia, jollaista en ollut koskaan ennen kuullut. Paljolti taputuksiin ja Rosalian huikean syvään ääneen perustuva show oli juuri niitä, joita vaan toljottaa suu auki aina silloin kun ei yritä kuvata keikasta jotain suttuisia videonpätkiä, että vielä seuraavanakin päivänä uskoisi mitä tuli nähtyä.

Käsittämätön liveartisti. Toivottavasti Flow-festivaali nappaa keikalle. Tämä kirjoitus kuitenkin käsittelee tuota albumia, jonka ruinasin hetimiten Lontoosta paluun jälkeen ennakkokuunteluun. En ole tänä vuonna kuunnellut mitään albumia yhtä paljon kuin tätä, ehkä Jonathan Wilsonia ja Pyhimystä lukuunottamatta. Tykkään tässä El Mal Quererissa siitä, miten se vie paikkoihin eikä tyydy olemaan missään kohtaa tylsä tai tavallinen.

En tietenkään tunne flamenco-musiikkia kovin syvällisesti, mutta aiheesta gradunkin kirjoittanut Rosalia leikkii tunnistettavasti genren konventioilla. Hän ei kuitenkaan tyydy kuppaamaan flamencon temppukirjaa muuttaakseen sen pop-musiikiksi, vaan sielua raastavissa tulkinnoissa on hyvinkin kyse jostain olemisen ja surun ytimestä jonka yhdistän flamenco-musiikkiin. Biisit on toteutettu ilman kitaraa suurimmalta osin, mikä varmaan on se uudistusmielisin osa El Mal Quererista.

Oikeastaan konsepti tai genren uudistaminen ei ole minusta tässä edes parasta, vaikka Rosalialle kuulemma (levyä kuunnellen tämä käy myös selväksi) konseptit ja kokonaisuudet ovatkin tärkeitä. Levyn musiikki on se, mikä tästä tekee niin hyvän. Biisit vaihtelevat kakkosbiisi Que No Salga La Lunan (jossa kitara soi) armottomasta paukutuksesta Di Mi Nombren, Malamenten ja Pienso En Tu Miran moderniin poppiin tai Bagdadin Timberlake-lainoihin. Toisaalta mukana on myös vähäeleisiä punaviininpunaisia sydänveren vuodatuksia kuten Maldicion tai A Ningun Hombre.

Armottomaan uudelleenkuuntelubiliteettiin on varmaankin syynä juuri se, että musiikki kuulostaa niin uudelta. En ole aiemmin kuullut mitään vastaavaa. Toisaalta BIISEINÄ nämä ovat myös upeita, ja kuten tuli todettua, niin Rosalian ääni on kuin pehmeitä, teräviä veitsiä viiltämässä kurkkua auki. Tällaisia levyjä tulee harvoin.

Vuoden 2018 parhaita levyjä, ellei jopa paras. Sanomattakin selvää, että PALVON.

Keväällä vapauduin työn puolesta taas  kirjoittamaan levyarvioita. Tätä ennen olen kirjoittanut vain yhden, Vestan Lohtulauseita-levystä. Se on hyvä levy. Ollut vähän rimakauhua näiden suhteen, eikä noita täyspitkiä niin hirveästi ole tullutkaan. Ainakaan sellaisia mistä olisin jaksanut kirjoittaa. Pyhin Tapa poika, Papru ja muutama ulkomainen, siinä ne akuuteimmat.

Mutta tämä kirjoitus käsittelee Ruusujen debyyttialbumia, jonka nimi on Ruusut. Jos nyt nykypäivänä indiebändin julkaisun ympärille voi Suomessa syntyä "hypeä", niin tämän levyn kohdalla sen voi todeta tapahtuneen. En jaksa perata tuota virkettä, ei välttämättä sujuvin tapa ilmaista asia. Joka tapauksessa.

Kuulin Ruusuista viime vuoden loppupuolella, kun suuresti arvostamani Miikka Koivisto kertoi entisen työnantajani neuvotteluhuoneessa kuulumisia työstään Fullsteamin A&R-ihmisenä. Kuten kunnon A&R-ihminen, hän oli sainannut ensimmäiseksi itsensä, Ruusut-yhtyeen jäsenenä. Mukana oli myös suuresti arvostamani Ringa Manner sekä Alpo Nummelin ja Samuli Kukkola, joiden tekemisiin en ollut tutustunut niin tarkasti. Mutta Miikka oli joka tapauksessa innoissaan, ja niin olin minäkin, varsinkin Glitchit-biisin kuulemisen jälkeen. Se on tämän vuoden parhaita suomalaisia biisejä.

Bändi on markkinoinut itseään ennenkuulumattomana Suomessa, ja vaikka pidänkin tätä enemmän tiedotetäkynä kuin objektiivisesti tarkasteltavana faktana, tavallaan väite pitää paikkansa. Usein konemusiikki Suomessa on joko genretarkkaa tekemistä, jenkkiläisten pop-tuottajien matkimista tai ns. "indie-muusikkojen" tapauksessa välillä kone-välineen itsetarkoituksellista esittelyä. Ruusut ovat kuitenkin - tuottaja Artturi Tairan avustuksella - häivyttäneet musiikin tekotavan osaksi bändin soundia, ja jopa onnistuneet luomaan suht tunnistettavan tyylin. Ei toki voi puhua DJ Shadow'n tai Knifen tai Ladytronin tai Massive Attackin kaltaisesta tavaramerkkisoundista, mutta kuten bändi itsekin kehuskelee, Suomessa tähän harvemmin törmää.

Keksin heti monia päinvastaisia esimerkkejä - Aavikko tai edesmenneen Perttu Häkkisen jutut esimerkiksi - mutta Ruusuja voi verrata mainittuihin ULKOMAAN ELÄVIIN paremmin siksi, että kaikesta tyylistä huolimatta ei olla sorruttu indie-koneilijoiden helmasyntiin, eli muodon palvontaan ennen sisältöä.

Biiseihin on nimittäin panostettu. Tämä on hienoa. Ruusujen debyytti onnistuu ennen kaikkea hyvien biisien ansiosta. Glitchit jo mainitsin, mutta myös Bubo Bubo, Toyota Celica ja erityisesti keskivälin synkempi biisipari Muiden musta ja Suden suu vakuuttavat. Levykokonaisuuden osana Muiden musta nousee jopa Glitchejä kovemmaksi palaksi. "Muiden musta mulle harmaana näyttäytyy, ja samoin valkoinen". Okei, kova meno.

Erittäin tärkeä onnistumisen osa on Ringa Mannerin ääni, jota olen diggaillut Pintandwefallin alkuajoista lähtien. Vuosien myötä hänen ilmaisuunsa on tullut lisää rosoa ja rohkeutta, ja tällä levyllä hän kuulostaa paremmalta kuin koskaan. Ainutlaatuinen ääni ja tyylitietoinen artisti. Palvon.

Siamilaiset ja Iltoja pitkin -biiseistä en oikein saa kiinni, ja ensimmäinen näyte Käärmeen sisällä on edelleen jotenkin liian kikkaileva, joten ihan täysosumasta ei ole kyse. Mutta vuoden parhaita kotimaisia levyjä tämä silti on. Vuoden loppu näyttää mihin kohtaan kärkiviisikkoa tämä asettuu. Toivottavasti ei jää vain projektiksi, olisi mielenkiintoista kuulla mihin tästä porukasta vielä on.

Sen verran pitää vielä sanoa, että vinyylijulkaisu on pimeässä hohtavine kansineen ja sointuvihkoineen erittäin tyylikäs paketti. Pitääkin viihdyttää perhettä akustisella Muiden musta -tulkinnalla.

Koska levyjä tulee vähemmän, ja fokus on aavistuksen siirtymässä biiseihin (albumi ei kuole, muuten, mutta tässä ei ole nyt kyse siitä), ajattelin listata mielestäni alkuvuoden 20 parasta biisiä. Jaottelu niin, että kotimaasta ja ulkomailta molemmista kymmenen. Nämä siis minun mielipiteitäni, eivät liity vanhoihin tai uusiin työnantajiin, poliittisiin puolueisiin, sanomalehtiin, someviakuttajiin tai Kanye Westin Twitter-purkauksiin.

En jaksa etsiä paremmuusjärjestystä, joten biisejä ei ole numeroitu. Tämä lista on myös sikäli analoginen, että saat itse etsiä biisit Spotifysta jos kiinnostaa. Minulla on kyllä Vuoden 2018 maukkaimmat -lista jos haluat laajemmin tarkastella mistä pidän.

Ulkomaat top 10 

Kotimaa top 10

Hei, tämä on ensimmäinen kirjoittamani levyarvio yli kolmeen vuoteen! Hieno tunne. Blogi on muutenkin ollut vähän tauolla, koska vaihdoin työpaikkaa ja on kauheasti hässäkkää, lisäksi minulla on yksi isompi kirjoitusprojekti ja kahden paksun kirjan lukeminen kesken.

Seli seli, mutta onpa mukavaa päästä levyarvioputkeen takaisin. Nyt naatitaan.

Päätin valita comeback-arviolevykseni Vestan Lohtulauseita-debyn, joka lienee liittoittelematta tämän vuoden odotetuin kotimaisen artistin debyyttilevy.

Vesta tuli itselleni tutuksi 2015-vuoden Anteeksi-singlellä, joka herätti huomion kotimaisen biisimassan keskellä. Ensin se oli persoonallinen ääni, mutta seuraavana vuonna ilmestynyt Vielä1 oli jo biisinäkin onnistunut tasapainottelu indie-uskottavuuden ja pop-tarttuvuuden välillä. Tätä kapoista huippua pitkin Vesta on sittemmin kulkenut, tehden kuitenkin tällä debyytillään aavistuksen verran korjausliikettä indie-uskottavuuden puolelle.

"Indie-uskottavuus" on tosin vähän tyhmä termi kuvaamaan Lohtulauseita-levyä. Se kuulostaa vahvatahtoisen artistin levyltä. Artistin, joka tietää mitä on tekemässä. Joskus tämä johtaa "indie-uskottavuuteen", eli siihen, ettei jokaista biisiä ole optimoitu radio- tai Spotify-soittoa ajatellen. Mutta jos vastakohtana olisi ollut Ota varovasti:n tai Sun kadun (miten nämä taipuu???) kaltaisten "poppia jota kuunnellaan Kalliossakin" -biisien julkaiseminen single-pohjalta, olisi lopputuloksena voinut olla vesittynyt kompromissi Vestan oman vision ja levy-yhtiön toiveiden välillä.

Sitä paitsi levyn saavuttama kiinnostus myös ns. suuremman yleisön joukossa osoittaa, että Vestan nimenomaan kannatti julkaista albumi, eikä jatkaa sinkuttelua. Albumimitassa hän sai mahdollisuuden julkaista Turvallista sotaa tai Vestallica -tyyppisiä singlemuodosta vapaita biisejä, jotka kuitenkin toimivat upeasti jos ollaan keskellä albumia. Ensin mainitun puheintro lipsahtaisi niin helposti korniksi, että minulle tulee edelleen kylmiä väreitä kun näin ei käykään.

Lopputulos on toivottavasti pitkän ja mielenkiintoisen uran tyylipuhdas avaus, joka ei jää pelkästään Helsingin Sanomien Kulttuurisivujen tärpiksi (Kanerva, Antti Pouta ja M, mä mietin teitä nyt).

Koska olen urbaani nuori kuluttaja, olen lähinnä kuunnellut tätä levyä vinyyliltä. Vaikka hiteimmät Sun katu ja Ota varovasti ovat A-puolella, huomaan odottavani eniten b-puolen herkistelyjä. Turvallista sotaa tuli jo mainittua, mutta Ei tunteilla on myös hieno, aavistuksen trip hoppinen kaipuubiisi. Lohtulauseita-sanoitus paljastaa ikäänsä paljon vanhemman sielun, jonka näkemys tekee vaikutuksen. "Biisi on poikkeuksetta aina kuulijan oma, kun jokainen kuulee sen mistä tietää parhaiten." Hienosti sanottu!

Ehkä palasin levyarviopolulle vähän liian helpon vastuksen kanssa. On helppoa ja ihanaa kirjoittaa tällaisesta valtavasti ennakkoon hypetetystä levystä, joka tulee ja lunastaa odotukset. Ei tarjoa paitsi älyllistä tyydystystä siitä, että artisti on tehnyt oikeita ja toimivia valintoja, vaan antaa myös sydämelle ravintoa lohduttavilla lauseillaan. Vuoden levyjä, varmasti. Kiitos Vesta.

Näin on nyt käynyt.

Rakastan levyarvioiden kirjoittamista, mutta valitettavasti nykyinen duunini Spotifyn playlist editorina estää mielipiteen (positiivisen tai negatiivisen) esittämisen musiikista julkisessa foorumissa - kuten esimerkiksi tässä blogissa.

Päätös ei ole omani, vaan se on työnantajani linjaus kaikille editoreille ympäri maailman. Syy on se, että he eivät halua riskeerata, että joku oikeuksienomistaja (eli käytännössä levy-yhtiö) pitäisi minun tässä blogissa esittämääni mielipidettä Spotifyn mielipiteenä.

Itselleni moinen ero oli selvä jo radion musiikkipäällikkönä toimiessa, mutta koska työnantaja ei halua riskeerata että linja hämärtyy kenenkään silmissä, minun on toimittava näin.

Jos siis haluatte tietää mitä mieltä olen jostain levystä, tulkaa kysymään baarissa. Kerron ehkä.

Tilanne toivottavasti muuttuu jonain päivänä, mutta tästä lähin tässä blogissa pidetään lähinnä musavisoja, arvostellaan kirjoja, kirjoitetaan tekniikasta, juoksemista ja musiikista ei-arvostelevalla tavalla. Pahoittelut niille jotka pitivät levyarvioistani.

"Äläkä naura heti perään kun kiroat, saatana kuulee vielä ja astuu askeleen lähemmäs sinua".

PiiKhei is back baby! Eli Pariisin Kevät siis. Tuntuu jotenkin uskomattomalta että tämä on jo bändin viides levy. Tuntuu kuin siitä olisi kulunut vasta hetki kun Major Labelin lahjakas laulajajätkä ryhtyi tekemään naivistista sivuprojektia. "Oletko ollut Pariisissa keväällä? -En, pitäis varmaan mennä".

Luin tähän pohjustukseksi kahdesta edellisestä levystä kirjoittamani arviot, koska halusin palauttaa mieleeni mitä ajattelin niistä ilmestymisensä aikaan.

Kaikki on satua ilmestyi vajaat kolme vuotta sitten. Ensimmäinen bändilevy PK:lta. Rubik-vaikutus kuuluu (siis johtuen ko. bändin jäsenten mukanaolosta). Kesäyöstä tuli iso hitti ja toi bändin lähemmäs KANSAA. Olen ilmestymisensä aikaan palvonut tätä levyä, koska se osoitti aikanaan mihin Pariisin kevät pystyy. Nyttemmin en ole hirveästi kuunnellut, koska Jossain on tie ulos osoittautui paremmaksi, vaikken sitä silloin tajunnutkaan. Toisaalta tässäkin on upeita biisejä, kuten On aika juosta.

Jossain on tie ulos ilmestyi pari kuukautta vajaa 2 vuotta sitten. Ei jättimäisiä singlejä, aika mystistä meininkiä sanoituspuolella, animistisia kurkistuksia indiehtävän suomirokin peilisalissa. Entistä kauemmas alkuajoista, vaikka koneita vielä olikin. Myöhemmin tarkasteltuna kiistatonta laatutyötä, vaikkei jäänytkään omille soittolistoille pyörimään - paitsi että aina kun kuuntelen, niin pidän kuulemastani.

No sitten nykypäivään. Tämä levy pääsi ilmestymään jotenkin kuin varkain. Olin toki saanut siitä ennakkokuuntelulinkin, ja pyöräyttäynyt pariin kertaan, mutta odotin Sannin levyä enemmän joten keskityin siihen.

Nyt kun takana on kenties 12 läpikuuntelua, täytyy taas sanoa, että tämä on bändin paras levy. Se ei ole biiseiltään kaksijakoinen, koska mukana ei ole elektronisia kokeiluja, vaan koko paletti on koostettu bändisoiton peruspalasista.

Oikeastaan tämä on suomirockia. Mutta ei Elonkerjuun tai Don Huonojen suomirockia, vaan jotain 1980-lukulaista. Ekan kerran kun kuulin Haamupuhelun, mieleeni tuli Eppu Normaali ja Tom Petty. Lopulta tämä on varmaan enemmän jotain Noitalinna Huraa!:ta tai Kasevaa, mutta tunnen valitettavan huonosti noita tekijöitä. Saattaa olla, että bändi itse on ajatellut mitä tahansa kitaroilla, rummuilla ja bassolla operoivaa bändiä pop-musiikin historiasta - Jenkeistä, Ruotsista, mistä tahansa, mutta itse en pääse tuosta suomirock-ajatuksesta eroon.

En täten tiedä onko bändi halunnut tehdä suomirock-levyn, vai onko se vain löytänyt ilmaisulleen kodikkaimman paikan hailakan romanttisesta peruspoljennosta, jota ei enää millään voi vääntää "indieksi" - tai sitten tämä on yhtä paljon indietä kuin Happoradion Puolimieli (jossa aavistuksen Mew-vaikutteita minusta).

Bändi on tässä asetelmassa kotonaan. Se on oikein mukavan kuuloista.

Oikeastaan aluksi minä ajattelin että tämä albumi on vähän hailakka - ehkä jopa tylsä. Vähän kuin kansikuvansa. Siellä se Tuunela on, mutta joku vesiharso on tullut tuohon tielle.



Sitten tajusin, että ollaan luultavasti Pariisin Kevään ytimessä. Viime levyn mystinen tunnelma on edelleen läsnä, mutta vähemmän uhkaavana. Melodiat ovat jotenkin ikuisen tuntuisia - ja sellaisia, ettei niihin pääse käsiksi aivan ensikuuntelulla.

Bändi on luultavasti hyväksynyt, ettei uutta Kesäyötä synnytetä puristamalla. Tulee jos on tullakseen, tässä on kyse enemmästä. Ehkä he ovat lopulta liian omaperäisiä ollakseen lähestyttäviä kaikille, ja hyvä niin.

Luulen myös,  etten tästäkään muista tulevaisuudessa aivan kaikkia erillisiä biisejä, enkä niihin välttämättä vaikkapa vuoden päästä palaa. Mutta Musta laatikko on silti kokonainen. Yritän nyt tässä vältellä sen myöntämistä, että biisimateriaalissa on pari aukkoa, tai pikemminkin ne ovat niin Pariisin Kevään kuuloisia ettei niitä eroteta toisistaan. Vapaus saa odottaa ja Muuli (Muuli näistä parempi versio kuitenkin, loistava kertsi, "tajuttomuuteen asti, mul on täällä liian suuri lasti") voisivat esimerkiksi vaihtaa säkeistöjä keskenään (ei teemallisesti, tosin), eikä kuulija ehkä huomaisia eroa. Muuli voisi syntikkasovituksella löytyä jo debyytiltä. Ennen oli hevosia ei ole tehnyt vielä oikein mitään ja Yölento on sellainen perustason PK-suoritus.

Toisaalta koen jatkuvasti tätä kuunnellessani isoja tunteita. Haamupuhelu oli ja on loistava biisi, kerrankin osuva valinta ensimmäiseksi sinkuksi. Voimakivet on melodialtaan huikea, ja Jättiläinen on lähimpänä doomia mitä näillä kepeillä soundeilla päästään. Toisena kuultava Outoja aikeita on kevytversio siitä, mitä levyn loppupäässä kuullaan.

Varsinainen biffi on kuitenkin levyn lopussa. Viimeisenä. Jokin työntää kohti reunaa on sanoitukseltaan ja melodialtaan ja tunnelmaltaan ja sovitukseltaan täydellinen. Joudun siitä aivan TILOIHIN. Samanlainen fiilis tulee ehkä vähän Haamupuhelussa, Outoja aikeita -biisissä ja Voimakivissä, mutta Jokin työntää kohti reunaa koskettaa tiedostamatonta - ihan kuin Arto Tuunela sörkkisi jotain koko minuutta määrittäviä vauva-ajan muistoja ja kokemuksia jolloin koko tajunta lähtee outoon valssiin. Musiikki, parhaimmillaan, tekee näin.

Tuo biisi alleviivaa sitä, mikä levyssä on myös hienoa: Tuunelan sanoitusmaailma on edellislevyn tapaan tukevasti selkomaailman yläpuolella. Tai ehkä hän on itse kirjoittaessaan ajatellut maailmaa arkisemmin, mutta halunnut piilottaa sen vihjauksiin ja tajunnanvirtaan.

Jos nyt summaan, niin mikään läpiehjä suoritus tämä levy ei minusta ole. Bändiltä puuttuu edelleen se albumi, jossa kaikki olisi kohdallaan, mutta toisaalta se on tehnyt nyt kolme vahvaa levyä putkeen - kukin puutteineen, mutta kussakin enemmän hyvää kuin huonoa.

Ehkä bändin tyyli tehdä musiikkia on sellainen, että osa siitä valuu aina ohi korvien ellei keskity lujaa. Se huomaamaton jälki, joka Mustasta laatikosta jää, on kuitenkin lämmin ja turvallisen tuntuinen. En sanoisi hidasta vajoamista pumpuliin, vaan hyvissä voimissa juostu lenkki sumuisella niityllä auringon noustessa.

Minä pidän Sannin debyyttilevystä Sotke mut todella paljon. Oikeastaan pidän siitä vielä enemmän kuin mitä tämä levyn ilmestymisen aikaan kirjoitettu arvioni kertoo. Se oli tuotannollisesti raikas ja kunnianhimoinen, ja oli yhdessä Kasmirin debyytin kanssa Hank Solon ja Jonas W. Karlssonin sekä levyjen artistien taidonnäyte.

Suht monimutkainen lause heti tähän alkuun. Muotoilin sitä aivan liian pitkään suhteessa tämän blogin standardeihin, joten jätän sen nyt siihen.

Tahdoin siis vain sanoa sitä, että olen todella odottanut tätä Sannin toista albumia, enkä ole ollut ainut. Minusta on ollut mahtavaa kun viime päivinä somessa on puhuttu niin paljon musiikista. Sara Maria Forsbergin eli Saaran singlen lisäksi tämä Sannin levy on puhuttanut runsaasti.

Debyytillään tähdeksi nousseen ja aidosti vetovoimaisen ja kuvankauniin laulaja-säveltäjän kakkoslevy on jo tavallaan lunastanut osan odotuksistaan, kun 2080-luvulla-biisin massiivinen radiomenestys (ties kuinka monta viikkoa Suomen soitetuin) tekivät selväksi, ettei tästä ainakaan taloudellista floppia ole tulossa.

Eikä tullut taiteellistakaan floppia, mutta kuunneltuani levyä intensiivisesti kaksi viikkoa minun on sanottava, ettei tämä onnistu lunastamaan kieltämättä massiivisia henkilökohtaisia odotuksiani.

Tavallaan levy jatkaa siitä mihin viimeksi jäätiin, mutta aavistuksen kesymmin. Tuotanto ei ole mitään katrihelenaa, mutta debyytin yllätysmomenttia ei myöskään enää ole. Joko levy on haluttu tehdä tarkoituksella helpommin lähestyttäväksi, tai sitten tuotannosta ei ole haluttu tehdä yhtä näkyvää kuin ensimmäisellä kerralla - joka tapauksessa nyt se ei tee oikein kumpaakaan.

Se, mihin kuitenkin petyin eniten on biisien taso. Ehkä Sannilla on ollut sävellyksiä tehdessään painetta, mutta tuntuu että hän on jäänyt vangiksi "Sanni-biisiin". Debyytillä Me ei olla enää me ja Jos mä oon oikee loivat tämän loistavan biisityypin, mutta tällä kertaa ei päästä näiden esimerkkien tasolle, vaan juututaan useammassakin biisissä toistamaan samankaltaisia melodiakulkuja tutuin laulupainotuksin.

Tällaisia biisejä ovat esimerkiksi 2080-luvulla:n hämmentävän samanlainen sisarteos Lauantai-iltana, Supernova (joka sävellyksenä on minusta levyn vahvin), Mitä jos ne näkee ja Isin tyttö. Toisaalta levyn räväkämpi ja kokeilevampi puolikaan ei irtoa niin rennosti kuin viimeksi. Pojat-biisiä haluaisin rakastaa, mutta nyt vain pidän siitä, ja Soita mua -biisi tuntuu samalla tavalla sisäänpäinlämpiävältä kuin levy-yhtiön sedille debyytillä tehty Kiitos & anteeksi. (JÄLKIKÄTEISEDIT: Kuulin aluksi Soita mua -biisin sanat väärin, jos olisin kuunnellut vähänkään tarkemmin, olisin huomannut että se hän on seksibiisi. Että joku soittelee Sannia kuin viidakkorumpua. Hyvä pärinä varmasti! Jotenkin tykkään biisistä enemmän nyt kun tajuan sen...)

Siinä tiiviisti levyn huonot puolet. Välillä huomaan imeytyväni johonkin biiseistä (Lelu on hieno avaus ja mainittu Supernova lämmittää joka kerta), mutta sitten levyn loputtua pohjalla on sellainen valtava halu innostua tästä oikein reilusti enemmän, ja siihen ei nyt riitä puntit. Tuntuu kuin se ekan levyn aiheuttanut kipeä ihmissuhde olisi edelleen jonkinlaisena polttoaineena, mutta kipu on jo laimentunut sen verran, että jäljellä on vain pikkuisen kutiava arpi, eikä murhebiiseihin ole siksi riittänyt tarpeeksi sydänverta.

Nyt teen rohkeita ja todennäköisesti paikkansa pitämättömiä oletuksia, mutta olisiko niin, että valtavista odotuksista ja artistissa ILMISELVÄSTI PIILEVÄSTÄ POTENTIAALISTA johtuen mailaa on joutunut puristamaan hiukan liikaa, mistä syystä lopputulos on aavistuksen väkinäinen?

Enkä nyt halua että lähdette tästä blogista miettien, että jaaha, Mäntysaari vihaa Sannin levyä. EN VIHAA. Sanni on heikompana hetkenäänkin niin kiinnostava että kuuntelen häntä varmasti. MUTTA kun minulla on sellainen outo tunne, että Sanni tulee vielä seuraavalla (tai sitä seuraavalla) levyllään päästämään ensin kuulijan vielä lähemmäs kuin nyt, ja sitten posauttamaan palleaan sellaisen iskun että kuulija tipahtaa takapuolelleen eikä siitä hetkeen nouse.

Sannin sanoitustyyli on tunnistettava, mikä on tietysti hyvä, mutta nyt pelaan VANHA MIES -kortin (35v matafakaaaaaaaa--aaahhhs) kun sanon, että osin ne tuntuvat liian kikkailevilta, eikä minun tee mieli lainata niitä.

Mutta Supernovasta tulee tosiaan hitti kanssa. Olen puhunut.

Levystä on #muuten tiputeltu maailman parhaaseen suoratoistopalvelu Spotifyyn biisejä pitkin viikkoa, ja huomenna perjantaina koko levy on kuunneltavissa siellä.

Kommenttiboksiin eriävät mielipiteet. Luin tuoreesta Image-lehdestä ystäväni Laura Frimanin arvion levystä, ja hän ainakin tuntui pitävän tästä todella paljon. Minä en sille levelille pääse. Hyvä miinus.

Se on täällä! Malarian pelko!

On myönnettävä heti kärkeen, etten ole ollut Paprun fani aina. Ruger Hauerin Se syvenee syksyllä on minusta hyvä levy, mutta se ei kuitenkaan minun kirjoissani nostanut Paperi T:tä siksi hyperäppäriksi joka hänestä on pikku hiljaa tullut.

Sitten tuli Sä jätät jäljen. Aluksi olin sillekin pienesti että "äh", mutta biisi jäi kummittelemaan. Sitten huomasin kuuntelevani sitä melkein päivittäin. Samoin kävi Beefheart, Resnais & Aallon ilmestyessä.

Päästän teidät jännityksestä: Minusta Malarian pelko on paras suomirap-levy vuosiin, ja nousee lajityypin merkkiteosten joukkoon. Se ei ole kuitenkaan täydellinen tai moitteeton, mutta sen hyvät puolet ovat paljon huonoja puolia merkittävämpiä.

Malarian pelko on erolevy, mutta ei kovin herkällä tavalla. Merkittävintä Paperi T:ssä tietenkin on, että hän on antamassa sukupolvelleen ääntä. Tai ehkä tuo on liikaa sanottu, mutta jos olisin kymmenen vuotta nuorempi olisin voinut räpätä samoista asioista kuin Paperi T nyt: Pop-kulttuuriviittauksia viljellen sopivassa suhteessa itseä inhoten ja rakastaen mutta aivan totaalisen suoraan.

Vaikka teksti on läpi levyn rujoa ja henkilökohtaista, Paperi T:n eronnut mies -hahmo on myös hauska ja herkkä. Hänen hahmonsa tuntuu paljon todemmalta kuin suomiräpissä koskaan, tai musiikissa yleensä.

Giniinmenevä ja katkera hahmo tietää omat puutteensa, muttei huku itsesääliin. Toisaalta hän on erolevyteemasta huolimatta realisti: Muutkin naiset jo kiinnostavat, eikä sitoutuminen joka tapauksessa kiinnosta.

Välillä levyä kuunnellessa tulee vanha olo, koska olen kihloissa ja minulla on asuntolaina, auto, tytärpuoli ja koira. Mutta laadukkaan viihteen tapaan Paperi T on onnistunut tekemään hahmon kiinnostavan muutenkin kuin samaistuttavuudellaan.

Levyn alkupuoli on todella kovaa tykitystä neljän ekan biisin ajan. Mainstream-Solo avaa pelin teeman osalta, Surumielisen näköiset naiset selvittää surun aiheuttajaa, Stevie Nicks on lyriikoiltaan levyn nerokkain ("ja muutenki ja puheetki puuteria, haluutsä suudella vai etitsä kuuntelijaa" ja muita kikkoja). Ja KYLLÄ, huomasin että Stevie Nicks -biisi päättyy Rumours-levyltä löytyvään rumpubreikkiin, en nyt vaan muista minkä biisin alusta se on, enkä ehdi kuunnella.

Levyn heikot hetket koetaan keskellä, kun Jumalan peili ja Tapa eivät oikein lähde. RoopeK:n tuotantoon rupeaa kaipaamaan Ceebrolisticsin runollista haahuilua, eikä Paperi T:n väkinäisehkö teemassa pysyminen tuota haluttua lopputulosta. Kalifornia-Keke on tuottanut onnistuneesti suurimman osan levystä, ja keikoilla taustabändinä toimiva Femme en Fourrure Sä jätät jäljen ja Elokuva -biisit.

Loppulevy toimii heikon keskivälin jälkeen upeasti. Sä jätät jäljen on kerta kaikkiaan nerokas, Elokuva ehkä turhankin pop mutta silti kova, ja Beefheart, Resnais & Aalto puristaa hienosti sydämestä.

LÄHES täydellinen suoritus siis. Ehkä miinuspuoleksi on laskettava myös nuo mainostetut popkulttuuriviittaukset, joita on lopulta niin paljon läpi levyä, että ne tuntuvat jopa parodisilta ja aavistuksen vaivalloisilta. On silti hienoa, että rap-levyllä mainitaan Hüsker Dü, joten ehkei pitäisi kehdata valittaa.

Nyt on aika palata pois Paperi T:n todellisuudesta takaisin omaani. Matka tuntuu yllättävänkin pitkältä, vaikka Malarian pelkoa kuunnellessa on välillä jopa nostalginen olo, niin lähellä se tuntuu paikoin olevan jatkettua nuoruutta elänytta vähän yli parikymppistä minua. Kun kaikki tuntui rajulta ja sydän oli hukassa. Nyt on kuitenkin vuosi 2015 ja torstai-ilta, ja seuraavaksi minua odottaa illallinen Sturecompagnietissa, V-nimisessä baarissa. Se on jokseenkin kaukana halvasta viinasta ja karrikoidun kivuliaasta erosta. Mutta veikkaanpa että shampanjaa kilistellä päässä soi silti "me nähtiin viime vuonna Marienbadis, ei toimi iskuna baaris, oon koittanu. Beefheart on kuallu ja tuntuu ku olis voittanu".

Merkkiteos, heikkouksistaan huolimatta. Varmasti vuoden parhaissa levyissä.

Kun tässä valmistaudumme Paperi-T:n Malarian pelko -levyn julkaisuun (ensi viikon perjantaina, törkeen kova, oon pikkasen ehtinyt jo kuunnella, arvio myöh), ajattelin arvostella/esitellä viime vuoden parhaan ruotsalaisen hiphop-albumin.

Siinä, että minä arvioin Lorentzin debyyttisoolon viime vuoden parhaaksi hiphop-levyksi ruotsissa on mukana huumoria, sillä se on myös ainoa ruotsalainen hiphop-levy viime vuodelta jota olen kuunnellut. Mutta myös Ruotsin musiikkiteollisuus (tai sen silmäätekevät, tai kuka ikinä päättääkään Grammis-voittajista) on tätä mieltä, sillä Kärlekslåtar palkittiin hiphop/soul-kategoriassa.

Olen tässä uuden Spotikka-duunin takia viettänyt jonkin verran aikaa PÄÄKONTTORILLA Tukholmassa. Altistuin tälle levylle, kun kollegat hokivat jatkuvasti fraasia "tänkte leva life". Sanoivat että se on ruotsalaista hiphoppia, älä sinä Jussi siitä. Mutta minäpä siitä, ja googlasin ja rupesin kuuntelemaan. (Tähän väliin tietovisa: En kuunnellut levyä cd:ltä, YouTubesta tai vinyyliltä, vaan: ? ).

Lorentz on aiemmin tehnyt musaa broidinsa Sakariaksen kanssa. Ovat saaneet Grammiksen siitäkin hommasta, mutta tällä debyyttisoolollaan 1991 syntynyt Lorentz rustaa kyllä mukavasti hiphopin pelikirjaa uusiksi.

Alun Papru-vertaus oli siitä osuva, että Lorentzkaan ei ujostele tehdä hoppiansa totutusta poikkeavasti, vaikkei hänen ilmaisussaan olekaan samanlaista (pseudo)älykkökulmaa kuin Paperilla. Lorentz on höystänyt SOPPAA (Voi vittu ja ruokametafora. Backspace on rikki joten en voi pyyhkiä) singersongwriterismilla ja huumorilla. Ei kuitenkaan Markoolio-huumoria, vaan enemmän sellaista jenkkiläistä backpacker-räppijuttua, pilke silmäkulmassa.

Tästä esimerkkinä vaikkapa se, että yhden biisin nimi on vertaisverkosta ladattu tiedosto, O.C.:n eka jakso: The.OC.S01E01.DVD-Rip.Xvid.

Tuotanto ei ole myöskään mitään bulkkia. Wikipedia tai Spotkula ei kerro kuka tuotannosta vastaa, mutta hiphop-biitin ympärille on kasattu varsin näyttävä setti tropical housea ja altsu-elektroa. Oikeastaan aika lähellä Paprua tämäkin, tosin ruotsalaiseen tyyliin tyylikkäämmin, hyvässä ja pahassa.



Kuten niin usein, subject matter on se, mikä erottaa tämän levyn niistä, joissa on pelkästään hyvä idea. Tässä on hyvä idea, mietitty toteutus, mutta myös joku johtava syy ja teema. Ja mikä parempi teema kuin rakkaus! Välillä Lorentz laulaa, suurimmalta osin räppää, ja aihetta käsitellään reippaasti omalla tyylillä, ei Barbra Streisandin laulukirjan kautta.

No hyvä on, en ymmärrä lähellekään kaikkia sanoituksia vaikka olenkin viime aikoina kielikylpenyt, mutta Lorentzin tuskainen nuori kloppi -hahmo toimii. Parhaiten esimerkiksi "tänkte leva life" -hokeman sisältävässä Där dit vinden kommerissa, Allt från mig'ssä (aika suora Drake-pastissi, mutta toimii) tai Robyn Fentyssä.

Olen kuunnellut tätä levyä viime viikkoina paljon. Hämmentävä ja hieno levy, joka on ehkä Ruotsin versio Draken, Kendrick Lamarrin ja muiden nykyajan hopista, mutta myös aidosti uutta luova ja rohkeakin.

Kokeilkaa. Huomatkaa hokevanne "tänkte leva life". Haaveilen sen lanseeraamisesta tämän kesän hokemaksi.

Minulla ja Suffiella on ollut melko kaksijakoinen historia. Toisaalta rakastan hänen monia juttujaan KYBÄLLÄ, toisaalta Age of Adz (eli hänen edellinen levynsä) meni elektronisuudessaan ja kokeilunhalussaan minusta pieleen, vaikka ymmärsinkin mitä Sufjan oli yrittänyt tehdä.

Artistista yleensä tulee mieleen itse asiassa tasan 10 vuoden takainen aika, kun muutin Helsinkiin (Rumbaan työharjoitteluun, rest is history). Asuin ekan kuukauden (?) ystäväni Ollin luona (tätä varten on ystäviä, kiitos Olli vielä), ja hän tutustutti minut Sufjanin Michigan-levyyn, ja sitten kesällä 2005 ilmestyikin Illinois, jota kuuntelimme myös paljon. Tai näin minä sen muistan.

Sitten kesti viisi vuotta ja tuli Age of Adz. En ymmärtänyt sitä.

Sufjan ei siis sittenkään tehnyt jokaisesta osavaltiosta omaa levyä, vai oliko se enemmän vitsi?

No, hyvä ettei tehnyt, sillä Carrie & Lowell on KAIKIN TAVOIN juuri sellainen levy, jota maailma Sufjanilta Illinoisin jälkeen toivoi. Riemukas, runsaasti orkestroitu ja nerokkaasti sävelletty levy kaipasi vähäeleisempää seuraajaa, joka paljastaisi Sufjanin lauluntekijätaidot entistä selvemmin ja päästäisi meidät vielä lähemmäs taiteilijaa.

Levy kertoo mitä ilmeisimmin Sufjanin edesmenneestä Carrie-äidistä, joka ilmeisesti antoi Sufjanin mielenterveysongelmien takia pois kun tämä oli 1-vuotias. Äiti on nyttemmin kuollut syöpään.

Ja tätä suurta elämänsä tragediaa Suffe lähtee availemaan, heti levyn avaussanoista lähtien:

Spirit of my silence I can hear you
But I'm afraid to be near you
And I don't know where to begin

Viisi vuotta Age of Adz -levystä, kymmenen Illinoisista. Tällaisen asian esille nostamista ei parane tehdä hätiköiden. Asia on selvästi painanut miestä läpi vuosien, tehnyt hänestä sen mikä hän on nyt. Should Have Known Better -biisillä jatketaan:

I should have known better
Nothing can be changed
The past is still the past
The bridge to nowhere
I should have wrote a letter
Explaining what I feel, that empty feeling

Musiikin toteutustapa on niin herkkä ja varovainen, että levyä kuunnellessaan jättää välillä hengittämättä. Sufjanin pitkää avautumista ei halua keskeyttää häiriöäänillä.

En välttämättä etsi musiikilta tai elämältä kokemuksia jotka itkettävät - toisin sanoen se ei ole minulle kulttuurinkulutuksen päätavoite - mutta tätä kuunnellessa silmäkulmat kostuvat väkisinkin. Varsinkin to eka biisi Death Is Dignity jota tuossa lainasin. Nimi viittaa ilmeisesti Oregonissa säädettyyn eutanasialakiin.

Levy ei ole kuitenkaan kokonaisuudessana aikuisen miehen äärimmäisen vereslihaista mutta alati varovaista kertomusta elämänsä suuresta tuntemattomasta - äidistään - vaan välillä hänen kertojaminänsä tuntuu palaavan ihan lapseksi asti. Ei tosin tarkkailemaan kirjaimellisesti hänen omaa äitiään, vaan yleisesti tarkkailemaan maailmaa lyhyin viattomin huomioin.

"Some part of me was lost in your sleeve, where you hid your cigarettes".

HUH HUH. Harvoin kuulee levyä, jossa toteutustapa, subject matter ja artistin läsnäolo pelaavat näin täydellisesti yhteen. Kaiken tämän jälkeen sävellysten pienimuotoisuus uhkaa aluksi valua ohi, mutta muutaman kuuntelun jälkeen biisien koukut uppoavat, ja auttavat hahmottamaan tarinan kuljetusta.

Fourth of July. Kuunnelkaa nyt sitäkin biisiä.

The evil it spread like a fever ahead
It was night when you died, my firefly
What could I have said to raise you from the dead?
Oh could I be the sky on the Fourth of July?

On pakko lopettaa tämän arvion kirjoittaminen. On niin käsittämättömät kylmikset tämän albumin tunnelmasta nyt. Kun kirjoitan asiasta sen suuruus oikein korostuu mielessäni. Tuntuu että lupailen tätä liian herkästi, mutta on se kumma jos tämä ei löydy vuoden levyistä.

Minä en ole innostunut ihan jokaisesta Egotripin levystä. Monista biiseistä kylläkin. Mutta mistään fanituksesta ei voi puhua. Oikeastaan on niin, että bändin muutama edellinen levy on tuntunut kuunneltuna ja ajatuksen tasolla arvostettavalta ja hienolta, huolella tehdyltä ja taitavalta, mutten ole kuitenkaan sitten hirveästi niitä kuunnellut.

Osaamatta ulkoa edellisiä levyjä, mielikuva niistä on sellainen paksu punosvillapaita päällä hirsimökissä istuvasta Knipistä, joka näppäilee kuulaita säveliä jostain vanhasta kitarasta. Tyylikkäästi ikääntynyt bändi.

Mutta Vuosi nolla -levyllä Egotrippi kääntää tämän käsityksen ja mielikuvan ympäri. Heillä on uusi rumpali (monissa liemissä keitetty Risto Niinikoski), joka on ilmeisesti edesauttanut puhdikkuuden lisääntymistä bändin soitossa.

Uusi aamu -singlen ja näiden uusi energia -puheiden jälkeen luulin, että koko levy tulisi olemaan jotain powerpop-revivalia, mutta onneksi bändi tiedostaa silti vahvuutensa vähäeleisen mutta rennon herkkyyden ilmentäjänä. Kyllä sitä Koivuniemen herra -tyylistä vääntöäkin silti on mukana, mutta Egotrippi onkin parhaimmillaan silloin kun vahva melodiantaju ja tyylikkäästi pidätelty tunnelma yhdistyvät reippaampaan komppiin, kuten esimerkiksi Hehkulamppu-biisillä.

Teemallinen substanssi on silti se, mihin minä tässä levyssä ihastuin. Tietämättä tarkemmin kelle kävi ja mitä, mutta selvästi bändin biisinkirjoittaja/laulaja/sanoittaja-akselilla on tapahtunut yksityiselämässä eroamisia tai kenties uuden rakkauden löytymisiäkin.

Koska tässä ei kuulija eikä bändi ole enää mitään pikkupoikaosastoa, moiset tunteet eivät ilmene teini-iän ylidramaattisena haluna lopettaa kaikki, vaan kun jälkikasvuakin on mahdollisesti mukana kuvioissa avautuu kaikki huomattavasti monimutkaisemmin, mutta silti kivuliaan kauniisti.

Tätä puolta on tietysti nimibiisillä, mutta myös Pikkuinen, Ainoa mitä jää, Päätös ja Ovet ovat upeita luentoja teemasta. He istuivat puiston penkillä myös.

Itseeni suurimman vaikutuksen teki tuo Ainoa mitä jää. Rakkaus on ainoa mitä jää, mutta sitä ei lauleta millään gospel-riemulla, vaan sellaisena viimeistä lohtua antavana toteamuksena. Päätös on samaa puuta (NIINHYVÄÄPUUTANIINHYVÄÄPUUTA) ja pysäyttää joka kerta.

Lopulta siis ne mainostetut reippaammat biisit toimivat minulle kaikista huonoiten. Uusi aamu jotenkin hyytyi muutaman kuuntelun jälkeen vaikka aluksi siitä pidinkin, Toinen muistutus on myös hieman vaisu, samoin Ongelma.

Mutta siis: Kokonaisuutena minulle ylivoimaisesti lähestyttävin ja jälkiä jättävin Egotrippi-julkaisu miesmuistiin. Oikeastaan joku niistä alkupään levyistä taisi muutama vuosi ilmestymisensä jälkeen tehdä yhtä suurta tuhoa kuin tämä, muuten suhteemme on aina ollut enemmän kunnioittava kuin ihaileva.

Matti Johannes Koivun levyä ajattelin tätä kuunnellessani. Molemmissa on reilusti kolmekymppisten miesten tuntoja, mutta ei sellaista lohdutonta ripulipaskasurua, jollaisena suomalaisen miehen liian pitkään padottu suru joskus ilmenee. Näissä tuotteissa on kuitenkin myös ilmaa, raikkautta siellä surun seassa. Ei sellaista surua josta tekee mieli joko kääntää katseensa pois tai nauttia alhaisia vaistoja kiehtovana sosiaalipornona, vaan jotain käsinkosketeltavaa ja kaunista.

MJK:n levy on kuitenkin parempi, pakko sanoa. En tiedä miksi näitä pitäisi verrata. Tosi hyvä tämäkin on. Tosi hyvä.

Elämä se näyttäytyy näin, ovina joita sulkee, ovina joista kulkee.

En ollut Good Kid, m.a.a.d. Cityn (en edes yritä teeskennellä että tietäisin miten tuo kirjoitetaan) aikaan mitenkään isosti Kendrick-bandwagonissa, vaikka olikin mahtavaa että hip hoppiin tulee uutta ääntä.

Vaikkeivät artistit liitykään mitenkään toisiinsa, minulle Kendrick Lamar ja Drake edustavat hiphopin nykyhetken ydintä. Ja tässä kaksintaistelussa Kenrick vie helposti voiton (joo joo, Drake tekee enemmän r&b:tä tai whatevs, mutta jos pään sisällä on ehtinyt tällainen pari muodostua, siitä ajatuksesta on vaikea päästä eroon.

Vaikka Kendrickin fanitus on toistaiseksi jäänyt aika kohteliaalle tasolle, olin silti iloisesti yllättynyt kun maestro Lamar posautti uuden levynsä Spotkulaan pyytämättä ja yllättäen sunnuntain ja maanantain välisenä yönä. Eli pari päivää sitten, siis.

Kendrick on aiemminkin väläytellyt musiikillista osaamistaan (siis erotuksena RÄPPISKILLSEISTÄ), To Pimp a Butterfly on hänelle samaa, mitä mestariteos My Beautiful Dark Twisted Fantasy oli Kanye Westille. Ei voi sanoa, että Kendrick UUDISTAISI hiphoppia, mutta hän lohkaisee siitä ison palan ja jauhaa siitä itsensä näköisen MÄLLIN.

Wow. Kirjoitin just noin.

Aluksi ajattelin, että hän yrittää vähän liikaakin tehdä Suuren ja Merkityksellisen hiphop-levyn. Mutta muutaman kuuntelun jälkeen koko (oudosti nimetty) levy sulaa hienosti yhdeksi lähivuosien hiphop-tapauksista.

Kuten todettua, musiikillisesti To Pimp a Butterfly on huiman laaja. For Sale? Interludella lähestytään Saul Williamsin slam-runoutta, The Blacker The Berryssä Kanye Westin Yeezuksen rotupolitiikkaa, Wesley's Theoryllä ja These Wallsilla flirttaillaan Outkastin Aqueminille ja u tai How Much A Dollar Cost taas tuntuu joko The Rootsin tai Kendrickin omalta ääneltä. Edes nykyrap-levylle tyypillinen pituus ei haittaa, kun tavara on tasapainossa.

To Pimp a Butterflyn ydin on kuitenkin edeltäjänsä tapaan fiksun, mutta katujen kouliman kaverin oivaltavassa höpöttelyssä. Katujen ääntä heijastelevat Kendrickin kanssa mm. Snoop Dogg Institutionalizedilla ja artisti yksin Hood Politicsilla. Elämäntyyli puhuttaa.

Mukana on toki myös edellislevyn menestyksen mukanaan tuomaa kasvua. Vanha kunnon aihe monessa pop-musassa: Miten selviytyä feimistä. Levyn päättävä Mortal Man on hieno luenta tästä. Biisin lopuun on ympätty käsittääkseni huonosti saatavilla ollut Tupac Shakurin haastattelu, jossa hän puhuu samasta asiasta. When Shit Hits the Fan You Still a Fan?

Hehkutin viime vuonna J. Colen uutta levyä, mutta Kendrick vetää Colea pidemmän korren sillä, että To Pimp a Butterfly on runsaan asiasisällön lisäksi huikean musikaalinen. Aikamoinen voimannäyte pitkään hiljaa olleelta Dr. Dre:ltä, jonka viimeaikaiset meriitit ovat olleet enemmänkin rahallisia kuin taiteellisia (Applen Beats-kauppa, siis).

Tätä levyä on ollut siitäkin mahtava kuunnella, että hip hop -levystä innostuminen tuo aina sellaisen oudon RÄPPIOLON tai RÄPPIPÄISSÄÄN OLEMISEN. Se ei kuitenkaan synny ihan mistä tahansa, vaan rap-levyn pitää olla tarpeeksi hyvä, ja sitä pitää kuunnella niin paljon, että sanoja tulee hiukan tapailtua mukana.

Minä olen kuunnellut tämän levyn läpi ehkä 8 kertaa, ja kaikkien sanoitusten avaaminen on vasta alussa. Hyvä olo, kun tietää että on antoisia kuunteluja tulossa. Ihan kuin avaisi ekaa kertaa jonkun hyvän romaanin jonka tietää palkitsevaksi.

Suosittelen. Lienee korkealla vuoden levyissä.

En ole ennen tätä ihan täböillä digannut yhdestäkään Matti Johannes Koivun soolosta, vaikka yksittäisiä biisejä olenkin ihaillut, ja Irwin-levyä tuli kuunneltua paljonkin. Ultramariinia olen toki diggaillut jonkin verran enemmän, ja Ydin-levyn arvostelin blogissakin.

Matti Johannes Koivun kaksi ekaa sooloa olivat minusta liian villasukkaista menoa, vähän sellaista hippeilyä. Kuulin junien puhuvan on tosin hieno biisi.

Irwin-levyn jälkeen tuli Tämän maailman nimi, joka oli kunnianhimoinen ja onnistunut - sanoituksiltaan ehkä enemmän yhteiskunnallinen kuin mihin MJK:n kohdalla on totuttu.

Edellinen eponyymi levy avasi peliä entistä "aikuisempaan" suuntaan. Mutta vaikka siinä oli muutama todella kaunis biisi, en jotenkaan jaksanut jäädä sitä hirveästi kuuntelemaan.

Ehkä niin olisi käynyt tämänkin levyn kanssa, ellei työkaverini (kutsuttakoon häntä tässä vaikka nimellä Carolina, Sweet Carolina) olisi pyytänyt minulta tätä levyä itselleen, koska on niin ihastunut kyseiseen kiekkoon.

Koska olen ihana ihminen, annoin promolevyni hänelle, mutta ryhdyin heti kuuntelemaan Kauneimmat meistä -levyä Spotifystä.

Olin kuullut Radio Novan soittaman Tyhjäksi jätetyn, mutten mitään muuta. Biisi on hyvä, mutta siitä tulee enemmän mieleen joku 90-luvun suomalainen lauluntekijä (Mikko Kuustonen, Arto Tamminen tms.) kuin Matti Johannes Koivu.

Huomaan kuitenkin, että levy rupeaa ns. toimimaan. En tiedä mitä Matti Johannes Koivu on tehnyt äänelleen, mutta aivan kuin hän olisi opetellut laulamaan aivan uudella tavalla. Ohut, sileä ääni on saanut lisää matalia taajuuksia ja samalla sopivasti säröä ja kulmaa.

Tämä on hyvä muutos, sillä Kauneimmat meistä -levyn biiseihin tarvitaan säröä ja syvyyttä.

Musiikillisesti se jatkaa kait melko loogisesti MJK:n työtä. Mikään tuotannossa tai sovituksissa ei ole turhaa, vaan lähinnä akustisilla soittimilla säestetty levy soi hyvin luonnollisesti. Aivan kuin se olisi nauhoitettu livenä (mitä se ei välttämättä ole, mutta se ei ole tärkeätä). Pehmeä ja kaunis, tarkoituksenmukainen.

Biisit ne kuitenkin tästä hyvän tekevät. Herkkää, jopa raastavaa, mutta aikuisen miehen näkökulmasta ja elämästä. Ei mitään verenvuodatusta menetetyn rakkauden tähden, vaan kokemuksia isän hitaasta poismenosta (levyn upein tunnelma ja sanoitus Kuinka puu kaatuu -biisillä) tai vanhan kaveripiirin saunaillasta (Emme muistele maanantaita).

Minua riivaa, kun en vaan tajua mistä Kauneimmat meistä -biisissä on kyse. En tiedä mistä se kertoo, mutta silti se jotenkin piinaa vahvuudellaan. "Kauneimmat meistä muuttuvat mustiksi sisältä". Tuhoaako ulkoinen kauneus siis ihmisen? Mitä?? Tuo on varmasti jotain aivan ilmeistä, koska MJK ei hirveästi piilottele merkityksiä rivien väliin, mutta en ole onnistunut sitä tajuamana. Johtuu ehkä siitä, että minulla ei ole sanoitusvihkoa, vaan Spotikan streami. Carolina vei promolevyn!! Tai siis, minä annoin sen.

Levystä on kuin varkain kasvanut isoin kotimainen suosikki alkuvuonna. Oikeastaan ainut biisi jota en tajua, on ränttätänttärock Kaksi kolmesta, jossa pelataan hedelmäpeliä. Ei MJK:ta ole tarkoitettu tällaisiin tempobiiseihin. Hitaasti vaan. Hieman kuin levyn pättävässä Yö kun synkkä on -biisissä. Lohdullinen lopetus, jossa kuitenkin vajotaan jään alle. Niin kaunista.

Kansikuvastakin näkee, ettei tässä ole enää mikään yliopistokahvilan hippi kyseessä, vaan mies, joka tietää mistä laulaa, tietää mitä haluaa tehdä, mutta on silti sopivasti haavoilla, että pystyy luomaan jotain tällaista. Lupaa ettet lähde koskaan -biisi on mahtava aloitus, vilpittömyydessään.

Mies on tehnyt monta levyä, mutta vasta nyt parhaimpansa. Sitä on syytä arvostaa.

Minä tykkäsin Rumerin debyyttialbumista Seasons of My Soul. Tykkäsin siitä oikein valtavan paljon. Suurin piirtein minun ikäiseni (vuoden vanhempi!) mimmi, joka laulaa 1970-luvun pehmyttä viihdemusiikkia soul-vivahteella, niin kauniisti ja sydämeenkäyvästi, että maailma muuttuu ko. levyä kuunnellessa sellaiseksi seitkytluvun ylivalottuneeksi ruskeaksi.

Näköjään olen tuolla debyyttiä arvostellessani (klikkaa linkki ylempää) maininnut nuo samat 1970-luvun värit, mutta mielikuva on edelleen sama. Sitä saattaa vahvistaa myös levyn kansikuva.

Into Colour on Rumerin kolmas albumi. Hänen toisensa, Boys Don't Cry, oli kokoelma lauluja - KUINKA OLLAKAAN - 1970-luvun lauluntekijöiltä. Cover-levy siis. Ja ei, Boys Don't Cry ei ole se Curen biisi, vaan sillä viitataan johonkin levyn sanoitukseen.

Boys Don't Cry Rumer kävi Suomessakin, Stingin lämppärinä Kaisaniemessä. Tuosta keikasta voit lukea täältä.

Kolmas levy Into Colour on paluu omiin biiseihin. Kirjoitusapuna on tosin ollut tuottaja Rob Shirakbari ja pari muuta mörrimöykkyä, mutta lähinnä puhutaan Rumerin omasta musasta.

Biisinkirjoitus on levyn suurin ongelma. Tai se, ja Rumerin konseptin muuttumattomuus. Hän tekee edelleen jumalaisen kaunista musiikkia, joka kumartaa syvään Carpentersille, Burt Bacharachille ja muille hienovaraisen ilmaisun klassikoille.

Kun biisinipun sekaan ei ole tällä kertaa eksynyt Slow'n tai Arethan kaltaisia klassikoita, kokonaisuus on vielä viidennenkin kuuntelun jälkeen yksinkertaisesti liian hailakka.

Rumerin tyyliin ei muutenkaan kuulu liikuskella vereslihan osastolla. Hän ei huuda tuskaansa, mistä itse singer-songwriterismissä nautin. Hänen tunneilmaisunsa on salonkikelpoista, sitä voisi kuunnella kalleimmista Bang & Olufsenin vintage-äänentoistolaitteista.

Itse asiassa jos olette katselleet Silta-ohjelmaa (ja jos ette, niin miksi ette??) sanoisin, että Into Colour -levy sopisi parhaiten sen kakkoskauden EU-huippukokousta järjestävän tyylikkään rouvan kotiin (sen jälkeen kun hänen miehensä vietiin vankilaan sen miesprostituoidun pahoinpitelystä).

Ja silti minä pidän Rumerista. Hänen ilmaisunsa pehmeydessä ja tinkimättömyydessä on jotain uskomattoman kaunista. Paremmilla biiseillä olisin uponnut tämänkin levyn syliin kuten kävi Seasons In My Soulin kohdalla.

Mutta näillä biisellä ja vanhalla tutulla konseptilla ei vaan lähde!

Tiivistelmä: Ihmettelen, jos tämä levy ei löydy Vuoden parhaat -listaltani. Susanne Sundförin konseptin paras levymittainen toteutus. Ääni puhdasta kylmätväreet-upeutta.

Minä kuulin Susanne Sundföristä (en jaksa tästä eteenpäin kopsia tuota norjalaista ö:tä) ensimmäisen kerran ystävältäni Annie O-Zonelta, joka linkkasi pari vuotta sitten Brothel- ja White Foxes -biisit minulle. AIVAN MINUN KAMAANI, mietin: Nainen, joka laulaa kohtalokkaita melodioita kolkon kauniilla äänellä.

Olen jonkun verran Spotikasta tykitellyt hänen aiempia levyjään, mutta nuo mainitut biisit ja muutama muu ovat jääneet parhaiksi kosketuksiksi.

Ten Love Songs onkin siitä mahtava paketti, että se onnistuu olemaan myös hemmetin hieno levy – ensimmäinen Sundör josta pidän kokonaisena.

Oikeastaan Ten Love Songsin ensikuuntelu viime viikon lopulla oli ensimmäinen kerta pitkään aikaan, kun olin pitelemättömän innostunut uudesta levystä (enkä esimerkiksi vain Bob Dylanin Bringing It All Back Homesta jota olen viime aikoina kuunnellut paljon).

Ten Love Songsista on julkaistu viime vuoden puolella pari näytesingleä. On sanottava, että tältäkin levyltä huippukohdat jäävät selkeiten mieleen – ainakin aluksi. Delirious on vuoden parhaita biisejä ("I hope you have a safety net, 'cos I'm gonna push you over the edge") ja Fade Away toimii myös mahtavasti.

Minulle on käynyt niin, että joka toisella kuuntelukerralla levy tuntuu nimenomaan yhdeltä 10 biisin kokonaisuudelta, mutta joka toisella kerralla odotan lähinnä kuulevani Deliriousin. Toisaalta minussa on kuuntelijana välillä sellaista vikaa, että jämähdän liiaksi joihinkin biiseihin. Niinkuin nyt

Lopulta on kuitenkin niin, että Deliriousin hyvyys hämää. On epäreilua että levyn arvoa vähentää tuon yhden biisin loistavuus. Esimerkiksi aloitusbiisi Darlings, käännekohdaksi muodustuva kymmenminuuttinen score-pala Memorial, kaunis ja herkkä Slowly (oikeastaan Sundföriä haavoittuvaisimmillaan) Fiona Applen Tidalin mieleen tuova urkubiisi Trust Me ja levyn päättävä pelottava Insects ansaitsevat myös erityismaininnan.

Oikeastaan vain ennen levyn hienosti katkaisevaa Memorialia (puolivälissä) kuultavat Silencer ja Kamikaze ovat ainuita jotka eivät oikein sytytä. Silencerissä on Kate Bushin Kick Inside -fiilistä, mutten silti lämpeä, Kamikaze jollain tavalla ponneton.

Toisaalta Susanne Sundförin ei edes tarvitsisi säveltää näin mahtavia biisejä. Hänen kylmänkaunis äänensä yhdistettynä kansantajuisempaan versioon Knifen parhaista hetkistä on yhdistelmänä toimivaksi todettu ja aiemmilla (tämä on viides (!)) levyillä kuultu, mutta edelleen se kantaa.

Ten Love Songs on lopulta musiikillisesti aika monipuolinen. Skandinaavi-synkkäelektro hallitsee äänimaisemaa, mutta mainitulla Memorialilla seikkaillaan klassisen musiikin maailmassa, Trust Me on pelkistetty urkuharmonibiisi, Slowly upean haavoittuvainen kasarielektro, kun taas überparas Delirious on kuin Ladytronia parhaimmillaan.

Lykke Lin homma meni yliyrittämiseksi ja suomalaislaulajattaret flirttailevat aina iskelmän tai r&b:n kanssa. Siksi Susanne Sundför on kruunattava Pohjolan Elektropop-Akaksi, kylmien tuulten kuningattareksi, kolkon tunnelman kissanaiseksi. Ei kai tähän muita ehdokkaita ole?

Haluaisin nähdä livenä, suosittelen kaikille.

Tiivistettynä: Elävien kirjoihin on upea, ehjä kokonaisuus joka sisältää paljon toimivaa sävellystyötä. Se on kuitenkin kevyempi kuin ne Mokoman levyt, joita minä eniten rakastan.

Mokoma eli Moksu on siitä kumma bändi, että varmaan vuoden 2005 Kuoleman laulukunnaat -levystä lähtien olen ajatellut, että "noniin, tässä se oli, Mokoma teki magnum opuksensa, miten mahtavat tästä parantaa", ja silti aina bändi on palannut jotain osa-aluetta teroittaneena. No okei, ehkä se akustinen levy oli vähän outo, mutta varsinaisista studiolevyistä jos puhutaan.

Jostain käsittämättömästä syystä en ole kirjoittanut tähän blogiin arviota Mokoman edellisestä albumista 180 astetta (2012), vaikka pidän siitä paljon. Ei kun siinä taisikin käydä niin, että kirjoitin siitä Rumbaan. 

180 astetta on levy, jolla Mokoman ääripäät paiskaavat kättä. Bändin kirvesosasto pääsi louhimaan sydämensä kyllyydestä, mutta toisaalta Marko Annalan suomirock-sävellyskynääkin kunnioitetaan.

Elävien kirjoihin -levyn vahvuudet ovat tyystin toisenlaiset. Tämä ei ole kattava esitys Mokoman osaamisen eri puolista, mutta toisaalta se on ehjin kokonaisuus mitä bändiltä on kuultu sitten Tämän maailman ruhtinaan hovin (jonka liveluennan todistin viime toukokuussa).

Kuten kaikki mediaa seuranneet tietävät, Elävien kirjoihin -levy kertoo laulaja-säveltäjä-tekstittäjä Marko Annalan masennuksesta, ja miten hän selvisi siitä. Levyn aloittava nimibiisi kouraisee syvältä minuakin, joka en masennuksesta omakohtaisesti mitään tiedä.

Annalan lyhytrivinen ja loppusointuinen tekstitystyyli on joskus hieman kankea, mutta näihin tarinoihin pelkistetty ilmaisu sopii täydellisesti. Luulen (en tiedä), että hän on aiemminkin kirjoittanut lähinnä tositilanteisiin perustuen, mutta masennuksen ympärille rakennettu kokonaisuus on tekstillisesti toimivinta Mokomaa koskaan.

Tämä on puhdasta spekulaatiota, mutta kuvittelen usein (tämä on suhteellista, en nyt USEIN koko elämän skaalalla, koska tämä olisi outo asia esimerkiksi päivittäin pohdittavaksi, mutta usein Mokoma-yhteyksissä), miten Mokomaa levyntekovaiheessa repii ja toisaalta ohjaa eteenpäin se, että Marko Annala osaa kirjoittaa supertarttuvia moderneja suomirock-ralleja, kun taas KEPITTÄJÄT Kuisma Aalto ja Tuomo Saikkonen vääntävät enemmän sellaista Slayer-kamaa. Ja juuri tämä vastavoimien kohtaaminen on syy siihen, että Mokoma edelleen on niin relevantti bändi.

Masennuskokonaisuuden ympärille koottu nojaa enemmän Mokoman suomirock-puoleen, mutta ei tämä todella mitään Popedaa silti ole. Puhtaat lauluosuudet ovat edelleen vähemmistössä, ja raskas aihe on luonut sinällään raskana levyn - vaikkei tämä mikään Shining V olekaan.

Levy sisältää myös MOKSUN uran tarttuvimpia biisejä. Radio Citylläkin soiva Mutta minulta puuttuisi rakkaus on biisi, joka saattaa tuoda Mokomalle uusia ystäviä. Vastakkaiset voimat, Lunnaat ja Sinne missä aamu sarastaa soivat myös päässä pitkään. Juttelin tuossa kollegani Sami Virtasen kanssa siitä, että toivottavasti Marko Annalalta löytyy joskus aikaa säveltää lisää biisejä muillekin (hänhän on tehnyt yhden biisin Haloo Helsingille), sillä biisintekijänä hänellä on paljon annettavaa.

Minä olen kuitenkin lopulta enemmän sinut sen bläkkis-Mokoman kanssa. Siksi tämä levy ei jääne itselleni niin tärkeäksi kuin jotkut aiemmista. Vaikka kyllä esimerkiksi nimibiisi, Uhkakuva 6 tai Pohja on nähty (jossa muuten myös todella vahva sanoitus) herättävät halun lähteä PITTIIN heilumaan.

KUITENKIN on sanottava, että vaikka Mokoman perusainekset eivät vuosien varrella paljon muutu, bändi tuntuu löytävän aina uutta käyttövoimaa ja virtaa musiikkiinsa. Ehkä tässä on kyse käsityöläishengestä: Toisto tarkentaa kädenjälkeä. Tuhannes taottu hevosenkenkä on aina vain lähempänä hevosenkengän ideaa.

Ehkä on lopetettava tämä arvio ennen kuin mennään ihan platoniksi. JÄNNÄ nähdä, mitä tälle levylle käy ajan kanssa.

Aika pitkään piti tätä kuunnella ennen kuin uskalsin kirjoittaa arvostelun.

Kävi nimittäin niin, että alkuun tämä tuntui pettymykseltä mainion Seitsentahokkaan jälkeen. Pehmeämpi tuotanto ja laveampi biisipaletti tekivät Mesmeriasta alkuunsa vaikean hahmottaa, mutta onneksi olen kuunnellut levyä sitkeän aktiivisesti kohta puolitoista viikkoa. Se, mikä aluksi tuntui tylsältä suomirockilta, kuulostaa nyt jenkkialtsu-vaikutteiselta CMX-musalta.

Levyn on tuottanut Pariisin Keväästä ja Major Labelista tuttu Arto Tuunela, jolla ei ole tuottajana mitään tavaramerkkisoundia, mutta jonka vaikutusta epäilen olevan sen, että CMX:n kitaraosasto kuulostaa tällä levyllä monessa kohdin 1990-luvun amerikkalaiselta alternative rockilta - jopa Sonic Youthilta.

Ehkä eniten bändi kuitenkin kuulostaa itseltään yli 20 vuotta sitten. Aurinko- ja Aura-levyjen kaikuja on niin melodioissa kuin soundeissa, tosin sillä erotuksella, että vanhojen CMX-levyjen suomirock-soundin sijaan kuulostetaan Amerikalta, mikä on tosin minusta hyvä juttu. Mutta esimerkiksi Mystiikan ontologinen sydän ja Ojai-biisit voisivat olla Aurinko-levyn sinkkuja. Hyvässä mielessä siis.

Muuten CMX jaksaa edelleen haastaa itseään. Luin tuon Seitsentahokas-arvioni, jossa siinäkin kirjoitin jo kypsään ikään ehtineen bändin kyvystä pysyä kuranttina ja heidän uskalluksestaan tehdä uutta.

Mesmeria kuulostaa CMX:ltä, mutta ei liikaa. Rakkaudessa ja sodassa -biisi alkaa jonain 1970-luvun lopun kevyempänä avaruuslaivaprogena, mutta seuraava biisi Hyperborea onkin jo altsu-kitarointia, joka jatkuu pehmeämpänä Laavaa-biisillä (joka on levyn sävellyksistä tarttuvin). Soundeista tulee mieleen, että onko Billy Gould tuottanut tämänkin levyn?

En nyt jaksaisi hokea taas tätä, mutta A.W. Yrjänä (vai ovatko nämä Halmkronan säveltämiä biisejä? Spotifystä kuuntelen niin ei voi sanoa) elää jotain kohta 30-vuotisen uran kukoistuskautta säveltäjänä. Tällä levyllä biisinkirjoitus on nimittäin alusta loppuun vahvaa.

Ja ajatella, että se on vielä niin vaivihkaista, että tämä levy tuntui aluksi liian pop-musiikilta. Odotin enemmän jotain hevikitaran puraisuja ja isoja valleja ja progressiivia rakenteita, mutta lopulta tämän levyn progressiivisuus tulee materiaalin laajuudesta ja monipuolisuudesta. Teräs on pianoballadi periaatteessa, sitten lopussa Eksopaleoklimatologi edustaa ehkä sitä mitä levyltä jostain syystä odotin.

Antakaa siis tälle aikaa. Minusta alkaa tässä vaiheessa tuntua, että tämä on vielä parempi kuin Seitsentahokas josta pidin paljon. Valles marineris soi. "Minun sielussani aina sataa, kun kuljen tätä pitkää maisemaa".

On hienoa, että Yrjänä näkee sanoituksiin vaivaa. Erotuksena kaikista suomalaisen musiikin pakkoriimeistä ja kökköilyistä. En minä tajua mitä näissä biiseissä tapahtuu (vaikka tuntuvat itse asiassa aika suoraviivaisilta aiempaan verrattuna), mutta lause kulkee.

Haluaisin nyt vielä alleviivata sitä, miten suuren käännöksen tämä levy mielessäni teki. Tylsä olikin vain hienovarainen, ylipitkä oli monipuolinen ja liian pop oli taitava.

Ja että sen pitää olla CMX, joka tekee kunnianhimoisia ja hienoja rock-levyä. Ei löydy nuoremmista bensaa tähän? Hyvä CMX. Kovin CMX.

Olen kuunnellut CMX:n ja Mokoman uusia levyjä melko lailla, ja aion ne molemmat tässä blogissa arvostella, mutten ole vielä valmis.

Paiskotaan siis arvostelupinosta pitempään jonottanut The Crown alta pois. Sattuikin niin, että povaan tästä yhtä vuoden parhaista metallilevyistä.

The Crown on ruotsalainen death metal (tai death and roll) -bändi, joka on julkaissut ensimmäiset levynsä jo 1990-luvun puolella (tosin ensin nimellä The Crown of Thorns).

Minä en ole pitänyt bändin kaikista julkaisuista, mutta esimerkiksi vuonna 1995 ilmestynyt The Burning  tai 2002 ilmestynyt Crowned In Terror ovat mainioita levyjä

The Crownin death metal ei ole sellaista, että usko ihmiskuntaan häviää, ja mieli vaipuu mustaan nihilismiin. The Crownin death on sellaista, joka saa himoamaan kylmää keskiolutta. Eikä yhtä tai kahta, vaan 16 ravintola-annosta, vähintään.

Minusta tuntuu, että tällä tavallaan-paluulevyllään The Crown on tehnyt rullaavimman levynsä. Bändin edellislevy Doomsday King (2010) oli jotenkin väkinäinen. Se oli ensimmäinen sitten Burningin (2004) jälkeen tapahtuneen hajoamisen, ja sillä esiintyi uusi laulaja Jonas Stålhammar.

Mutta eihän se homma toiminut. Niinpä Stålhammar sai lähteä, ja tilalle tuli alkuperäinen laulaja Johan Lindstrad, jolla on yksi metallimusiikin parhaista äänistä - varsinkin jos pitää sellaisesta vittumaisen kuivakasta ruosteisesta huutolaulusta.

The Crownin jäsenet eivät ole enää pikkupoikia, eikä heillä tunnu olevan kovin paljoa pahuutta jäljellä. Tai sanoitukset ovat varmasti ilkeitä, mutta Death Is Not Deadista huokuu sellainen elämisen riemu ja valtava energia, joka parhaista metallilevyistä yleensäkin välittyy. Tai ehkä elämisen riemua ei välity aina, mutta sellaista perkeleellistä olemassaolon energiaa. Ihan kuin hetken verran olisi enemmän olemassa. Se on metallimusiikissa parasta.

Paikoin on siinä ja siinä, ettei tätä voisi kutsua death metal -säröillä tehdyksi hard rockiksi, niin komeasti veivaavilla kompeilla paikoin edetään. Mutta ei sillä genrellä ole väliä, pääasia että homma toimii.

The Crown on myös jo aiemmin urallaan onnistunut luomaan itselleen oman soundin, ja tällä levyllä se soi niin tunnistettavana, etten aluksi tajunnut, että tutunkuuloinen Eternal onkin itse asiassa Paradise Lost -cover. Hieno cover.

En ole vielä testannut tätä levyä oluen kanssa, mutta selvin päin suoritetuilla noin 10 kuuntelulla loppua kohden kuvioon hiipii pieni puutumus. Levy kyllä rullaa, ja biiseissä on uusia ideoita, mutta ilman alkoholin kiihdyttävää vaikutusta en millään pysy kelkassa aivan loppuun asti.

Kuten sanottua, mielestäni tämä on silti bändin paras (tai ainakin viihdyttävin) levy, jota tulee varmasti kuunneltua varsinkin kesähelteillä.

Jos jaksat kuunnella vain yhden biisin, kuuntele Iblis Bane. Googlasin, hän on joku ihminen, mutten ymmärrä miksi hänestä on tehty biisi.

Suosittelen Death Is Not Dead -levyä kaikille ihmisille. Vuoden 2015 parhaita metallilevyjä, luulen.

Olin melkeinpä unohtanut koko Ronsonin. Record Collection oli ehkä vähän tylsä levy, eikä miehestä muutenkaan kuulunut pariin vuoteen mitään.

J. Cole! Ehkä paras uuden polven räppäreistä. Minä kun tykkään enemmän rap-räppäreistä, joten nostan Colen ohi vaikkapa Kenrick Lamarrin, jonka Good Kid, Mad City (ne pisteytykset jotenkin tuohon) on kieltämättä kova levy myös.

J. Colen viimevuotinen Born Sinner (hänen 2. studioalbuminsa, sitä ennen pari mixtapea) oli minusta loistava levy (arvostelin levyn täällä), ja naulasi Colen roolin sukupolvensa ajattelevana ja paljon asiaa sisältäviä biisejä tekevänä mc:nä.

2014 Forest Hill Drive vahvistaa tätä kuvaa entisestään. Nyt mies on itse tehnyt suuren osan tuotannoistakin, ja ilmeisesti sitä myöden päättänyt että tuotantojen on oltava minimalistisia jotta RÄP pääsee esiin.

Muistaakseni viimeksi J. Colesta kirjoittaessani puhuin RÄPPIPÄISSÄ olemisesta. Sanaa ei voi kirjoittaa ilman kapitaaleja. Mutta J. Colen musiikilla on räppipäihin ajava vaikutus. Sellaista nostattavaa ymmärrystä maailmasta nuoren miehen rytmillisen sanailun kautta.

Tällä levyllä ei ole mitään rap-hittiä. Rihanna ei laula kertsiä. Ei edes Nate Dogg. Tämä on RÄP-RÄPPIÄ.

Tässä kohdin lukijasta saattaa tuntua, että tämä on konseptuaalinen levyarvio, jossa hoetaan RÄP-RÄPISTÄ niin monta kertaa, että homma muuttuu piilokameraksi.

Mutta ei. Tässä nyt vain on kyse asioista. On tällä levyllä melodiaakin, maestro itse osaa laulaa, ja eeppinen päätösbiisi Note To Self on oikeastaan laulu. Tai oikeastaan se muuttuu parodisesta yökerhosoulista kiitoslistaksi, jossa Cole väläyttelee myös huumorintajuaan kuittaillessaan tahoille jotka eivät meinanneet antaa hänelle lupaa käyttää levyllä kuultavia sampleja.

Levy ilmestyi tänään, ja olen kuunnellut sen nyt neljä kertaa. Viime levyllä oli ultimaattinen huippubiisi Let Nas Down, ja nyt sellaista lähimmäksi pääsee ehkä Fire Squad, jolla J. Cole kertailee sitä, että valkoiset ovat ottaneet räpin itselleen, ja sillä välin mustat kiistelevät keskenään kuka on kuningas.

History repeats itself and that's just how it goes
Same way that these rappers always bite each others flows
Same thing that my nigga Elvis did with Rock n Roll
Justin Timberlake, Eminem, and then Macklemore
While silly niggas argue over who gon' snatch the crown
Look around, my nigga, white people have snatched the sound
This year I’ll prolly go to the awards dappered down
Watch Iggy win a Grammy as I try to crack a smile
I'm just playin', but all good jokes contain true shit
Same rope you climb up on, they'll hang you with

Tästä on tietysti jo ehditty suuttua Detroitissa. Räppäri Trick Trick on uhonnut MTV.comin mukaan, että J. Cole ei pääse Detroitiin esiintymään, ja että hän kerjää turpaansa. Eminem on itse käsitellyt tämän ihonvärikysymyksen joskus uransa alussa, mutta onhan tuossa tavallaan pointti. Iggy Azalea -viittaukselle tyrskähdin, koska eihän hän mikään hyvä räppäri ole vaikka hittejä osaakin leipoa.

Levyn nimi tulee J. Colen vanhasta kotiosoitteesta Pohjois-Carolinassa. Colen äiti joutui myymään talon samoihin aikoihin kun poika muutti New Yorkiin tekemään RÄPPIÄ. Nyt poika on rahoillaan ostanut talon takaisin, ja tehnyt siitä Apparently-nimisen biisin - ja tietysti laajemmin koko levyn.

J. Cole on edelleen kuin Jay Z ilman hittihakuisuutta - tai Jay Z:tä itseään lainatakseni, J. Cole ei "dumb down for his audience". 2014 Forest Hills Drive on räppiä, joka lähestyy runoutta, slam-runoutta ainakin. Mies on kuin Nas, jolla on vielä energiaa ja joka ei toista itseään.

Vahva on myös ensimmäisen seksikokemuksen jännityksestä kertova Wet Dreamz. Mahtavaa miten tällaisesta aiheesta voi tehdä luontevan biisin. Hauskan biisin. Mutta silti vilpittömän biisin.

I wrote back and said "Of course I had sex before"
Knowing I was frontin'
I said I'm like a pro, baby
Knowing I was stuntin'
But if I told the truth I knew I'd get played out son
Hadn't been in pussy since the day I came out one
But, she don't know that
So she done wrote back and told me
"Oh you a pro homie? Well I want you to show me
My mama gone for the weekend
So Saturday baby we can get to freakin'"

J. Cole on ainoita räppäreitä, joiden uusia levyjä todella odotan. En taida enää toistaa sitä termiä (RÄP-RÄP), mutta tässä ollaan jotenkin asian ytimessä. Hieno kokemus.

Taidan lopettaa tämän arvion lainaukseen levyn avausbiisistä January 28th, joka on tietysti Colen synttäripäivä. Hän aloittaa elämänsä avaamisen tietysti syntymästä, koska levykin kerran on nimetty miehen vanhan kodin mukaan. Lainaus on viimeaikaisten tapahtumien valossa (poliisit ja mustat miehet) hyvinkin ajankohtainen.

What's the price for a black man life?
I check the toe tag, not one zero in sight
I turn the TV on, not one hero in sight
Unless he dribble or he fiddle with mics
Look out the window cause tonight the city lit up with lights, cameras and action
May no man alive come through and damage my faction
I brought you niggas with me cause I love you like my brothers
And your mothers' like my mother
Think we need a plan of action