Pitkästä aikaa musabloggausta! Jee! Vuoden levyjä nimittäin. Päällimmäinen fiilis on, että olisin voinut kuunnella kokonaisia albumeja enemmänkin, mutta kun työn puolesta tulee kuunneltua lähinnä biisejä ja kotona kuuntelen vinyylejä niin valikoima rajautuu sellaisiin albumeihin jotka minulla on vinyylinä. 

Onneksi kokonaisia levyjä tulee tankattua jonkun verran Spotifystakin, mutta nämä listat ja varsinkin ulkomainen on vaillinainen ihan siitä syystä etten ole ehtinyt tutustua kokonaisuuksiin. Kotimaasta en toisaalta löytänyt kovin montaa kokonaista levyä jotka nimenomaan albumeina voisi lukea onnistumisiksi, hyviä biisejä oli paljon runsaammin.

Mutta näin minä sen koin. Pidätän oikeuden muutoksiin jos olen unohtanut jonkin levyn. 

ULKOMAISET LEVYT TOP 5

5. Phoebe Bridgers - Punisher

Taisin sitä edellislevyäkin jonkin verran kuunnella, mutta vuoden ihanin biisi Garden Song kolautti tämän levyn tosissaan. Unenomaista herkkää naisääntä ja kipeän koskettavia biisejä, en ole koskaan osannut vastustaa sellaista. 

4. Fiona Apple - Fetch the Bolt Cutters

Onkohan tämä liian alhaalla? Ei kai, mutta onhan upea levy. Kotonaan paljolti itse levyn tehnyt Fiona Apple on suosikkini jo 1990-luvulta, ja tällä levyllä hän ottaa taas askeleen eteenpäin eteenkin tuotantojen saralla. Etenkin Extraordinary Machinella hän teki tuotantokokeiluja, mutta tämän levyn konstailematon kotikutoisuus ja toisaalta pop-biisin rakenteita haastava itsevarmuus kolahtavat isosti. Rakastan Fiona Applea ja hänen nimibiisin lopussa kuultavia rescue-koiriaan.

3. Bring Me The Horizon - Post Human: Survival Horror

Okei levyn nimi on kammottavan teennäinen, mutta muuten tämän minialbumin kovuus tuli ihan puskista. Edellislevy Amo tuntui väkisinyrittämiseltä kahden hienon ja bändin supersuosituksi tehneen albumin jälkeen, mutta tällä levyllä BMTH keskittyy taas siihen minkä se parhaiten osaa, eli itsetuhoisen kauniisiin emohevibiiseihin. Aloitusbiisi Dear Diary, puhaltaa karstat piipusta vakuuttavasti, minkä jälkeen kuullaan monipuolisia vieraita bändin pitäessä kuitenkin ruoria. Ehkä päätösbiisin Evanescence-muikin olisi voinut jättää pois, muuten upean energistä täydellisyyttä.

2. Halsey - Manic

Sanoinko jotain näistä naisäänistä? Halseyn Hopeless Fountain Kingdom oli jo upea levy, mutta tämä Manic on täydellinen. Levy on hauskasti ja onnistuneesti päiväkirjamainen, ja sisältää tämän vuoden pop-kirjoittamista, törkyisen kovia melodioita heitellään jopa tuhlailevasti välibiiseissä. Onneksi ehdin nähdä ennen koronapaskaa Halseyn keikan Jäähallissa, se avasi levyn maailmaa vielä lisää. Kestosuosikiksi tämän levyn tiedän siitä, että suosikkibiisi vaihtelee. Juuri tänään se on päätösbiisi 929. 

1. 070 Shake - Modus Vivendi

Aika monella vuosilistalla olen tämän jo nähnyt, mutta hype on totta! Muutaman kuuman tuotantotyön jälkeen 070 Shake PUCCASI pihalle tämän debyyttinsä, joka on vangitseva kokonaisuus 2020:n kiteyttävää soundia ja erittäin persoonallisen räppärin autotune-lauluja. Aluksi tämä tuntui "vain" erittäin ajankohtaiselta ja hienolta tuotantonäytteeltä, mutta joku noissa biiseissä ajaa aina vain toistuviin kuunteluihin. Vaikka esimerkiksi The Pinesillä lainataan jo Nirvanankin coveroimaa trad-biisiä Where Did You Sleep Last Night niin luulen Modus Vivendin jäävän juuri tämän vuoden majakaksi joka kyllä kestää kuuntelua jatkossakin, mutta joka on erityisesti dokumentti tästä ajasta pop-musiikissa. Upea levy.

Bubbling under: Taylor Swift, Dua Lipa, The Weeknd, Christine & the Queens, Deftones

SUOMI

5.  Sam Shingler - Strange Security

Tämä pääsi yllättämään. Tiedän toki Sam Shinglerin, mutta ajattelin levyn nähdessäni, että tämä on varmaankin sellaista muotopuhdasta mutta vähän yhdentekevää indietä jonka kuuntelee kerran ja jonka nimi kannattaa muistaa musavisojen takia. MUTTA tästä paljastuikin monipuolisuudestaan huolimatta kasassa pysyvä ja sydämeen käyvä kokoelma hienosti sävellettyä musiikkia. 

4. Ruusut - Kevätuhri

Tavallaan tätä levyä olisi myös helppo inhota, kun se on niin TÄTÄ, mutta jo toisen kerran Ruusut onnistuvat tekemisissään – samaan aikaan täysin tietoisina hipsteriydestään, sitä syleillen ja siitä ammentaen. Tulee olo, että kuuntelee jotain oikeasti uudeksi mietittyä, mutta Kevätuhri ei kuitenkaan jää pelkäksi pinnaksi, sillä soundien ja tuotantokikkojen takana on loistavia biisejä ja hyviä sanoituksia. Lisäksi en koskaan kyllästy Ringa Mannerin ääneen. 

3. Lähiöbotox - Rikkinäinen Suomi

Aluksi ajattelin että tämä on liian "asialevy". Kaipaan metalliltani enemmän epätöivoa ja tunnetta kuin politiikaa. Mutta sitten kun nyrkki kuitenkin puristui yhteen ja nousi ylös, tajusin että Seksikäs-Suklaa ja Dosdela laulavat totuuttaan, tämä ei ole teatteria tai moraaliposeerausta, tämä on sydänverta! Onnistuneiden vokaalien lisäksi Botoxin rytmiryhmä on armottoman tiukka ja Luomasen veljesten kitarismi ei jätä kyseltävää. Ja kuten minun vuoden levyissäni aina: Biisejäkin on tehty. 

2. Behm - Draaman kaari viehättää

Kävin pitkää sisäistä painia ykköstilasta, ja valitsin lopulta Haavin Behmin edelle. Behmin huippukohdat käyvät korkeammalla, mutta lopulta tässä on mielestäni muutama vähäpätöisempi raita, ja yleisesti fiilis on vähän enemmän varman päälle kuin ykkösellä. MUTTA tämä on näistä moitteista huolimatta uskomattoman hienoja melodioita sisältävä taidolla tuotettu kokonaisuus artistilta, joka on noussut todella nopeasti suuriakin ikäluokkia kiinnostavaksi artistiksi, vieläpä lähinnä biisiensä avulla. Hyvä biisi koskettaa ja löytää kuulijansa, sitä ei voi estää. Levyjulkkarikeikalla Tavastialla vähäinen keikkakokemus näkyi, mutta vain väläyksinä. Lupaus-biisin liveveto pysäytti ajan. Meillä kotona tätä on kuunneltu niin paljon, että lapsi on erikseen kieltänyt Behmin levyn lisäkuuntelut.

1. Lauri Haav - Silmät kii

Oikeastaan toivoin Laurilta jotain räpimpää, koska Onneton-biisi on niin törkeänvaltavankova BÄNGERI. Oikeastaan vähän pelästyin kun levy-yhtiöstä kerrottiin, ettei Silmät kii -levyllä olisi räppiä juuri yhtään. Varovasti siemaillen tyyppailin sinkkuja, ja huomasin koukuttuvani. Viimeistään vinyyli ja sen kautta koko levyn luukuttaminen järjestyksessä varmisti asian: Lauri Haav loi itselleen täysin oman tyylin, muttei tehnyt siitä sen suurempaa numeroa.  Sen sijaan hän keskittyi laulamaan sydämensä tuskasta tyhjäksi, ihan muina landeweekndeinä. Tämän vuoden upein levyn aloitus on Meitä tulee sattuu:n särökitaranäppäily ja sen päälle hentoisesti vuodatettu nuoren miehen epäonnistunut rakkaus. Toki aiheita on vakavampiakin isäsuhteesta lähtien, mutta lopulta mikään ei ole niin kivuliasta kuin nuori lempi. Myönnettäköön että A-puoli on paljon B:tä vahvempi, mutta uniikkiudessaan ja KYLMIKSIÄ aiheuttavassa tunnelmassaan tämä kokonaisuus on minulle vuoden kotimainen levy 2020. 

Mitä mietteitä?

Lyhyesti: Paljon.

Ensimmäinen työpaikkani media-alalla oli Rumbassa – tai tarkemmin Pop Mediassa, tein Rumbaa, Rytmiä ja Como-ilmaisjakelua. Aloitin työharjoittelijana Rumbassa 2005 ja sille tielle jäin. 14 vuotta sitten, ajatella. Paljon on tapahtunut sen jälkeen, mutta tuo pari vuotta Rumban toimituksessa ja sen jälkeiset vuodet lehden avustajana opettivat minulle paljon.

Oikeastaan en luultavasti olisi nyt Nelosella töissä jos en olisi ollut Rumbassa, koska jos en olisi ollut Rumbassa minua ei olisi pyydetty Voice TV:lle, eikä YleX:ille, ei Radio Cityn musiikkipäälliköksi ja niin edelleen. Jossittelu ei ole kovin hyödyllistä, mutta Rumbassa opin melkeinpä kaiken minkä osaan journalismista, kirjoittamisesta ja suhtautumisesta musiikkiin.

Niin, aika monella omassakin kuplassa on mielikuva siitä, että Rumbassa suhtaudutaan nuivasti musiikkiin. Olihan meillä Elitisminurkka-niminen suljettu keskustelufoorumikin monta vuotta. Mutta minut Rumba opetti suhtautumaan musiikkiin avoimesti.

Nimittäin ennen työharjoittelua Rumbassa (olin opiskellut AMK:ssa digitaalista mediaa joten hain AD Jussi Latvalan kautta päivittämään ja korjaamaan Rumban nettisivuja) suhtauduin musiikkiin melko umpimielisesti. Tiesin mistä pidin (metallista ja räpistä lähinnä) eikä sen ulkopuolella ollut mitään mielenkiintoista.

Mutta sitten astelin Kaapelitehtaalle Rumban toimitukseen. Paskoista stereoista tai vanhanaikaisten pönttö-Macien kaiuttimista kuunneltiin kaikkea uutta ja mielenkiintoista. Toimituspäällikkö Antti Lähde tai päätoimittaja Mikko Aaltonen puhuivat levyistä. Täällä puhutaan levyistä! ajattelin. Se on parasta mitä voi olla. Aikuiset ihmiset puhuvat levyistä, kirjoittavat levyistä ja käyvät välillä juomassa kaljaa. Samalla tunsin astuneeni osaksi sitä lähes myyttistä joukkoa joka avusti tai oli avustanut lehteä.

Opin KUUNTELEMAAN ja innostumaan uudesta musiikista. Radiohead ei ehkä olekaan teennäinen yhtye. Ehkä on, mutta kuunnellaan ensin. Suomalainen kitarapop-yhtye jolla on hassu nimi saattaa julkaista kuukauden mielenkiintoisimman levyn. Tai sitten ei, mutta kuunnellaan. Ennen suoratoistopalveluja word of mouth oli kaikki kaikessa. Piti nähdä tutustumisen vaiva, luottaa suosittelijaan. Toimituksesta sai ilmaisia levyjä, ja ryhdyin myös levyarvostelijaksi. Muutama ylilyönti uran alkuun mahtuu, mutta huomasin myöhemmin, että niin käy kaikille.

Tapa jolla levyistä kirjoitettiin ei ollut yhdentekevä. Oli kunnia-asia, että teksti oli sujuvaa ja että siinä oli sisältöä. Itsekin yritin noudattaa näitä ohjeita, vaihtelevin tuloksin. Janne Flinkkilä rupesi pyörimään yhä enemmän toimituksessa myös. Hän kehitti Antin kanssa slangin, jota oli mahdoton ymmärtää, jos ei ollut jokaisessa toimituskokouksessa tai taittanut heidän kanssaan lehteä yöt läpeensä. Itse olin vasta työurani alussa, mutta Jannen ja Antin otteissa oli sellaista sarkastista me-henkeä. Kaikki on päin helvettiä, mutta ainakin lehti on hieno.

Kirjoitus uhkaa lähteä nostalgiavaihteelle. Sen aika on ehkä joskus myöhemmin. Rumban pikkujoulut ovat edelleen parhaita bileitä joissa olen koskaan ollut. Tapasin ensimmäisen kerran edesmenneen Perttu Häkkisen Pop Median Kampin-toimituksessa pikkujoulujen aluksi. Hän tuli paikalle erittäin sekavassa tilassa, päällään iso turkis, puhuen filosofiasta. Kannakseen kylpemään.

Ehkä Rumba-kupla sitä vastoin ajattelee että minä syötän nykyään työkseni tyhmälle kansalle paskaa musiikkia. En enää joudu luottamaan omaan makuuni niin paljoa, mutta tavallaan olen kuitenkin edelleen samalla asialla. Yleisö vain seuraa musiikkia vähemmän intensiivisesti kuin Rumbassa. Paljon vähemmän.

Yhteisöllisyyden tunne Rumban ja Rytmin toimituksen ja avustajien kesken oli parhaimmillaan mahtava. Toki johtoa kritisoitiin, mutta tekijöiden kesken vallitsi sellainen "tekemisen meininki" josta yrityskonsultit usein puhuvat. Olen onneksi päässyt sellaisesta osalliseksi myöhemmissäkin työpaikoissani, mutta Kaapelitehtaan ja Kampin toimituksissa opin, että työ voi olla tällaistakin. Paitsi että oikeista töistä maksetaan enemmän palkkaa. Paljon enemmän.

Palkalla ei ole niin väliä, ainakaan muutamaan vuoteen. Rakkaus lajiin ja hyvä yhteishenki lehteä varmaankin kannatteli vuodesta 1983 tähän kevääseen. Parina viime vuonna harvakseltaan ilmestyvä lehti on ollut edelleen tasoltaan korkea. Jutuissa on ollut ideaa, ne eivät ole urautuneita ikiaikaisten haastattelukliseiden toistelua. Rumba-lehti oli loppuun asti musiikkijournalismia. Toivottavasti painettua musiikkijournalismia on suomeksi Rumban jälkeenkin.

Koska levyjä tulee vähemmän, ja fokus on aavistuksen siirtymässä biiseihin (albumi ei kuole, muuten, mutta tässä ei ole nyt kyse siitä), ajattelin listata mielestäni alkuvuoden 20 parasta biisiä. Jaottelu niin, että kotimaasta ja ulkomailta molemmista kymmenen. Nämä siis minun mielipiteitäni, eivät liity vanhoihin tai uusiin työnantajiin, poliittisiin puolueisiin, sanomalehtiin, someviakuttajiin tai Kanye Westin Twitter-purkauksiin.

En jaksa etsiä paremmuusjärjestystä, joten biisejä ei ole numeroitu. Tämä lista on myös sikäli analoginen, että saat itse etsiä biisit Spotifysta jos kiinnostaa. Minulla on kyllä Vuoden 2018 maukkaimmat -lista jos haluat laajemmin tarkastella mistä pidän.

Ulkomaat top 10 

Kotimaa top 10

PITEMMITTÄ PUHEITTA! KONFORMISTINEN PARHAUSLISTANI!

Jokaisesta mainitusta levystä olen kirjoittanut myös pidemmän arvion, linkki jutun yhteydessä. Klikkailkaa niin saan hullut massit bannerinäytöistä.

Oli aika hyvä levyvuosi Suomessa minusta. Kriitikkolistoilla pärjännyttä DJ Kridlokkia olen kuunnellut valitettavan vähän (enkä siihen riittävän isosti syttynyt, se etelä-gangasta-flow suomeksi ei ole oikein koskaan toiminut minulle, paitsi ehkä kahdella Stöön biisillä), ja Tippa-T:n ep:tä en kelpuuttanut albumisarjaan, muita disclaimereita tässä ei ole.  Ai, paitsi että Willie and the Goodsoulsin Fortunate Son ja Iisan Iisa ovat bubbling under -levyjä.

10. Jannika B - Šiva

Jannika Wirtasen paras albumi on vielä tulossa, luulen. Tämä oli kuitenkin debyyttiin verrattuna paljon ehjempi ja sisälsi monta hyvää biisiä. Tullut kuunneltua paljon. Huikeimmillaan huikea, joskin epätasainen. Kirjoitin myös pidemmän arvostelun.

9. Eva & Manu - Cinnamon Hearts

Tämä pääsi yllättämään, koska ekan levyn aikaan en tykännyt Evasta ja Manusta YHTÄÄN. Tätä on tullut kuunneltua syksyn mittaan todella paljon. Jos Cinnamon Hearts -biisi ei maistu, ei kannata tuomita koko levyä, sillä luonteeltaan tämä on sopiva sekoitus synkkyyttä ja söpöilyä. Kirjoitin myös pidemmän arvostelun.

8. Pepe Willberg - Pepe & Saimaa

Yhdyn kehukuoroon VAIKKA välillä tuntuu, että tämä levy olisi parempi ilman Pepe Willbergiä. Toisaalta ei voisi kuvitella kenenkään muun laulavan näitä biisejä. Kirjoitin tästä myös pidemmän arvostelun.

7. Kaaoksen Ystävät - Loppu

Vuoden yllättäjä. Levy, joka lojui työpöydälläni monta kuukautta, kunnes sinkkutiedotteen saavuttua sähköpostiin pistin levyn soimaan.  No, pidin minä siitä ekasta ep:stäkin, joka tosin julkaistiin nimellä Jukka Ruostila & Kaaoksen ystävät. Epätrendikästä, helvetin hyvin sävellettyä ja huolella toteutettua musiikkia. Kirjoitin tästä myös pidemmän arvostelun.

6. Jukka Nousiainen - Huonoa seuraa

Tällä levyllä on totisesti hetkensä, ja siinä on outoa tenhoa, vaikkei se todella vuoden paras levy olekaan. Rohkea toteutus, joka tuntu hyvin suunnitellulta, vaikka se varmaan onkin vain virrannut artistista nauhalle. Lukuisia helmiä, mutta myös pari nuupahdusta. Kirjoitin tästä myös pidemmän arvostelun.

5. Stam1na - SLK

Stam1nalla on kova sarja albumeja tehtynä, mutta vielä jaksavat petrata. Tämä pääsee lähellä Uudet kymmenen käskyä -levyn täydellisyyttä, ollen bändin toiseksi paras albumi. Jaksavat haastaa itseään tiukkuudessa, sävellysten tasossa ja konsepteissa. Kuoliaaksi ruoskitut hevoset on ns. vitun kova biisi, Stamppujen parhaimmistoa. Kirjoitin tästä myös pidemmän arvostelun.

4. JVG - Voitolla yöhön

Järkyn kova tuotanto läpi levyn, pursuilee hittejä, mutta silti tinkimätöntä ja tekijöidensä näköistä menoa. Jare ei MC:nä mahdu Suomessa top kymppiin eikä Villegallekaan aivan kärkeä hätyyttele, mutta JVG pärjää tiukan härkisti omalla tyylillään. Sopivan häröjä hahmoja myös. Kirjoitin tästä myös pidemmän arvostelun.

3. My First Band - Corazon

Kuka tekee pokkanaamalla Queenin, Princen ja Dave Matthews Bandin sekoitusta ja saa sen kuulostamaan hyvältä? Kysymystä voinee luonnehtia retoriseksi, onhan tämä levylistauksen kohta, jossa puhutaan My First Bandin levystä. Kahden (yli)pirteän levyn jälkeen bändi laajensi repertuaariaan myös elämän varjopuoliin, ja jälki on upeaa. Manilla Vanilla on vuoden parhaita biisejä, eikä tässä muutenkaan ole heikkoa hetkeä. Kirjoitin tästä myös pidemmän arvostelun.

2. Kasmir - AMK Dropout

Hölmö nimi ei haittaa. Luulin oikeasti, että Suomessa ei olisi mahdollista tehdä tällaista levyä. Falsetissa laulava miespoppari – suomenruotsalainen miespoppari – joka laulaa vadelmaveneistä ja "poustbreikap-seksistä". Miten se voisi lähteä? Mutta kyllä se voi! Kun on tarpeeksi hyviä biisejä, ja tuotantotiimi joka tietää mitä tekee. Ehkä 1-2 heikompaa biisiä, mutta helposti paras suomalaisen miespopparin levy koskaan, ja tämän vuoden toiseksi paras levy. Kirjoitin tästä myös pidemmän arvostelun.

1. Haloo Helsinki! - Kiitos ei ole kirosana

Vaikka tätä levyä arvostellessani moitin bändiä lievästä riskinoton puutteesta, kun loppuvuodesta kuuntelen levyjä läpi ja mietin mikä niistä on paras, ei vastaus voi olla mikään muu kuin tämä. Haloo Helsinki! on tehnyt suomirokista omanlaisensa version, joka viidennellä albumilla on hiotussa iskussa. Näin hyviä biisejä harvoin osuu samalle levylle. Vielä kun levy alkaa mielestäni vuoden parhaalla biisillä - Köpis 2012 - niin en oikein keksi kuka olisi tänä vuonna voinut tehdä paremman levyn. Sopivassa suhteessa sydänverta, viihdyttämistä, soittotaitoa, biisinkirjoitusta, biisinkirjoitusta, biisinkirjoitusta. Tuotanto jättäytyy taka-alalle, mielestäni viisaasti. Elli on entistä vahvempi tekstittäjä. Tämä bändi on totta. Kirjoitin tästä myös pidemmän arvostelun.

Teen näistä Spotify-soittolistan vielä tänä vuonna. Sellaisen, jossa on kaksi biisiä jokaiselta tässä mainitulta sekä Ulkomaiset top 10 -listan levyltä.

Kyllä. Olemme tässä pisteessä. Kaikki vanhat mediat ja instanssit ovat jo vuoden parhaat -listansa julkaisseet – Spotify julkisti jopa kuunnelluimmat biisit vaikka vuotta on vielä jäljellä – mutta minä maltoin odottaa tähän asti.

10. Sia - 1000 Forms of Fear

9. Tom Petty & The Heartbreakers - Hypnotic Eye

8. J. Cole - 2014 Forest Hills Drive

7. Behemoth - The Satanist

6. Taylor Swift - 1989

5. Kent - Tigerdrottningen

4. Beck - Morning Phase

3. Weezer - Everything Will Be Alright in the End

2. Hozier - Hozier

1. Ed Sheeran - X

"FFFANK JIU", sanoo britti kun kiittää. Ja Sam Smith on britti, joka sanoi eilen kiitos Berliinin Astran lavalla sen jälkeen kun päätti In the Lonely Hour 2014 -kiertueensa.

Oli mahtavaa päästä kuulemaan ja katsomaan Sam Smithin keikkaa. Liian harvoin pääsee katsomaan LAULAJIEN keikkoja. Siis sellaisten laulajien, joiden kohdalla pelkkä lauluääni on syy kuunnella. Pelkkä ääni pysäyttää hetken. Salillinen ihmisiä kuuntelee hiiskahtamatta, kuin hypnoosissa.

Pyörittelin tuota laulaja-ajatusta vielä pitkään keikan jälkeen. Sam Smith ei tee ääniakrobatiaa, vaan keskittyy laulamiseen. Silti hänen äänensä on niin kaunis, vivahteikas ja kantava, että konstailemattomasta laulusuorituksesta tulee maaginen.

Missä kohti menee raja huonon, tarkoituksensa ajavan, huomattavan hyvän tai Sam Smithin välillä?

Siinä mielessä Sam Smith on vanhanaikainen artisti (kuten pop-soul-esikuvansakin), että hänelle laulusuoritus ja -taito ovat kaikki kaikessa. Hänen maailmassaan laulu esitetään täydellisesti, ja sen jälkeen ruvetaan miettimään muuta.

Smith paljasti keikalla, että hänen lapsuudenkodissaan kuunneltiin alituiseen viihdesoulia. Tuo soul-marinointi kuuluu Smithin tekemisissä mahtavalla tavalla. Vaikka hänen laulunsa on tavallaan korkeataiteellista, kaikki on puettu kompaktiin 3 minuutin soul-sinkun muotoon. Hän mainitsi nimeltä Earth, Wind & Firen, Stevie Wonderin ja Chaka Khanin. Kesken Money on My Mindin Smith taas lauloi sekaan Ce-Ce Penningstonin Finally-klassikkoa.

Parasta Smithin esiintymisessä ovat kuitenkin balladit. Superherkältä vaikuttava ja isoilla kauriinsilmillään yleisöä vilkuileva Smith on todella hurmaava esiintyjä. Synkistä hetkistä kertovan levyn biisit saivat laulajan itsensäkin välillä kyyneliin. Osoittaa ainakin sitä, miten syvälle maestro lauluihinsa sukeltaa. Hän ei ollut kuitenkaan mikään mököttäjä, vaan hyväntuulisen ja onnellisen näköinen nuori mies, joka omisti yhden laulun "tulevalle ensimmäiselle poikaystävälleen".

Coverina kuultiin Whitney Houstonin ensimmäisen levyn helmi How Will I Know, mutta slovariversiona. K Y L M I K S E T. Harvan ihmisen kannattaa yrittää laulaa Whitneyn biisejä, mutta Sam Smith nosti alkuperäisen tasoa. Uskomaton mies.

Bändi oli rautaista ammattiosaamista kitaristista taustalaulajiin. Vaikuttavimpia olivat sellon kanssa kahdestaan esitetyt biisit, mutta kyllä esimerkiksi Money on My Mind -sinkkuhitin aikana kuultiin, että bändistä irtoaa isompaakin vaihdetta.

Lämppärinä oli Years & Years, josta olen jonkun verran kuullut kuhinaa. Pari hyvää biisiä ja mielenkiintoinen soundi, ei ihan valmis bändi vielä kuitenkaan. Pidin silti keikasta.

Berliinissä kun oltiin, niin piti myös käydä jossain Kreuzbergin reunamilla olevassa baarissa, joka on ollut 33 vuotta yhtäjaksoisesti auki. Siis yötä päivää. En muista paikan nimeä, joku varmaan osaa auttaa?

Ja parissa muussa baarissa... mutta parissa vain. Sam oli pääasia. Enpä tiedä näkeekö miestä enää tulevaisuudessa noin pienissä keikkapaikoissa (ehkä 1500 ihmistä, loppuunmyyty), mutta kohdalle sattuessa suosittelen hänet tsekkaamaan.

Täällä raportti edellisestä Berliinin-retkestäni, #muuten.

Tämä levy lähti mahtavan varkain toimimaan. Ihan puskista.

Kuulin Take Me To Church -single joitain kuukausia sitten, ja pidin siitä kyllä, mutta kuuntelin sitä lähinnä työkorvilla ja jätin sen jonnekin taustalle hautumaan.

Sitten kuulin From Eden -biisin Spotifystä, ja pikku hiljaa mieleen hiipi tunne, että minä taidan pitää Hozierista.

Sitten unohdin koko levyn.

Kunnes eräs toinen musiikkipäällikkö hehkutti Take Me To Churchia somessa. Ja päätin kuunnella levyn uudestaan.

Siis miten noloa! Että musapäällikkö ottaa toiselta m-päälliköltä kuunteluvinkkejä! Mutta näin kävi. En nyt paljasta hänen henkilöllisyyttään, vaan kutsumme häntä koodinimellä Birch Onion.

Olen minä ehkä joskus ottanut kuunteluvinkkejä myös Sami "Urinaali" Virtaselta, jonka kanssa jaan työhuoneen ja joka on myös m-päällikkö. Että mitäs me m-päälliköt. Ihan vain reiluuden nimissä mainittava.

Mutta Hozieriin. En oikeastaan ole ottanut tyypistä kummemmin selvää, paitsi että googlasin tätä arviota varten, että hän on irlantilainen yksi nuori kundi. Jotenkin olin luullut, että tämä olisi joku indiebändi, mutta koko levyn kuunteleminen paljastaa hyvin selvästi, että tässä ollaan singer-songwriterismin kanssa tekemisissä.

Huomasin Wikipediasta myös, että tämä levy on käynyt Jenkeissä albumilistan kakkosena, UK:ssa vitosena ja miehen kotimaassa Irlannissa ykkösenä. Huojentavaa, että hyvät albumit menestyvät edelleen. Pitää välillä ottaa sellainen reality check.

Hozier (oikeasti Andrew Hozier-Byrne) on 24-vuotias, mutta hän taitaa olla sellainen vanha sielu. Tai sitten genrevalinnat tekevät hänestä ikivanhan kuuloisen. Hozier laulaa soulia, gospelia ja bluesia niin että sielua läikkyy paidanrinnuksille.

Uskoisin, että gospelin tarkoituksena on päästä lähemmäs Jumalaa. Hozier aivan varmasti tavoittaa korkeuksia laulusuorituksillaan, mutten ole varma onko hän sinut Jumalansa tai itsensä kanssa. Sopivan tuskainen hahmo, että koskettavien laulujen narkkari voi nauttia.

Tässä levyssä on tenhoa, jota joskus löydän singer-songwriter-musiikista. Kun taiteilija on kerta kaikkiaan onnistunut vangitsemaan jotain. Tai ainakin saavuttamaan tunnelman. Sellaisiiin levyihin jää ikään kuin vangiksi, ja niitä huomaa kuluttavansa liiankin kanssa. Viimeksi Blood on the Tracksin kanssa kävi näin.

Kaiken tämän henkisen saavutettavuuden lisäksi tässä on tietysti ihan oikeasti hienoa musiikkia. Hozier on onnistunut yhdistämään indie rockin äkkivääryyttä ja kunnianhimoa roots-musan ja gospelin (nyt minun teki mieli kirjoittaa "ikuiseen virtaan" mutten kerta kaikkiaan voi) isojen tunteiden siirtelyyn.

Take Me To Church on ilmeinen single ja hitti, mutta levyltä löytyy myös Jackie and Wilsonin jackwhitehtavaa rhytm & bluesia, tai From Edenin rakkaus-soulia.

SOUL. Se taitaa olla se ydinsana tässä. Syvällä mustassa musiikissa, valkoisessa kaavussa jokeen, kasteen jälkeen katse kohti taivasta ja kaikkivoipaisen oloisena suu auki ja tuska pihalle. Siinä se on.

Juuh. KIELTÄYDYN enää analysoimasta tätä levyä enempää - kirjoitan siitä vain. Tilasin sen tänään Levykauppa Äxästä myös vinyyliversiona. Tämä on pakko saada hyllyyn. Levy on vieläpä 13 biisillään aika pitkä, mutta silti se on pakko kuunnella heti perään uudestaan. Eikä se ole muutaman kohokohdan varassa, vaan vaikkapa juuri nyt soiva Work Song on kertakaikkisen upea.

Irlantilainen tuulenpieksämä tuska yhdistyy Mississippin suiston kiitoslauluihin. Irlantilaista bluesia. En minä tiedä.

Oikeastaan olen pisteessä, jossa suurin osa biiseistä tuntuu kerta kaikkiaan ylittämättömältä. Tämä on juuri se aiemmin mainitsemani piste, jossa levystä tulee pakkomielle, ja siinä haluaa kerta kaikkiaan kieriskellä.

Ja miten erilainen tämä lopulta on kuin kansikuva ja Take Me To Church antoivat olettaa! Ei tässä ole mitään kikkoja tai laskelmoitua a&r-ohjausta, tämä on vain helvetin lahjakas kaveri, jolla on lauluja, ja joka on saanut lahjakkaan porukan mahdollistamaan näyn toteuttamista.

Hypätkää kyytiin. Minä luulen, että tämä kapuaa myöhäisenä entrynä vuoden parhaiden levyjen joukkoon.