"FFFANK JIU", sanoo britti kun kiittää. Ja Sam Smith on britti, joka sanoi eilen kiitos Berliinin Astran lavalla sen jälkeen kun päätti In the Lonely Hour 2014 -kiertueensa.

Oli mahtavaa päästä kuulemaan ja katsomaan Sam Smithin keikkaa. Liian harvoin pääsee katsomaan LAULAJIEN keikkoja. Siis sellaisten laulajien, joiden kohdalla pelkkä lauluääni on syy kuunnella. Pelkkä ääni pysäyttää hetken. Salillinen ihmisiä kuuntelee hiiskahtamatta, kuin hypnoosissa.

Pyörittelin tuota laulaja-ajatusta vielä pitkään keikan jälkeen. Sam Smith ei tee ääniakrobatiaa, vaan keskittyy laulamiseen. Silti hänen äänensä on niin kaunis, vivahteikas ja kantava, että konstailemattomasta laulusuorituksesta tulee maaginen.

Missä kohti menee raja huonon, tarkoituksensa ajavan, huomattavan hyvän tai Sam Smithin välillä?

Siinä mielessä Sam Smith on vanhanaikainen artisti (kuten pop-soul-esikuvansakin), että hänelle laulusuoritus ja -taito ovat kaikki kaikessa. Hänen maailmassaan laulu esitetään täydellisesti, ja sen jälkeen ruvetaan miettimään muuta.

Smith paljasti keikalla, että hänen lapsuudenkodissaan kuunneltiin alituiseen viihdesoulia. Tuo soul-marinointi kuuluu Smithin tekemisissä mahtavalla tavalla. Vaikka hänen laulunsa on tavallaan korkeataiteellista, kaikki on puettu kompaktiin 3 minuutin soul-sinkun muotoon. Hän mainitsi nimeltä Earth, Wind & Firen, Stevie Wonderin ja Chaka Khanin. Kesken Money on My Mindin Smith taas lauloi sekaan Ce-Ce Penningstonin Finally-klassikkoa.

Parasta Smithin esiintymisessä ovat kuitenkin balladit. Superherkältä vaikuttava ja isoilla kauriinsilmillään yleisöä vilkuileva Smith on todella hurmaava esiintyjä. Synkistä hetkistä kertovan levyn biisit saivat laulajan itsensäkin välillä kyyneliin. Osoittaa ainakin sitä, miten syvälle maestro lauluihinsa sukeltaa. Hän ei ollut kuitenkaan mikään mököttäjä, vaan hyväntuulisen ja onnellisen näköinen nuori mies, joka omisti yhden laulun "tulevalle ensimmäiselle poikaystävälleen".

Coverina kuultiin Whitney Houstonin ensimmäisen levyn helmi How Will I Know, mutta slovariversiona. K Y L M I K S E T. Harvan ihmisen kannattaa yrittää laulaa Whitneyn biisejä, mutta Sam Smith nosti alkuperäisen tasoa. Uskomaton mies.

Bändi oli rautaista ammattiosaamista kitaristista taustalaulajiin. Vaikuttavimpia olivat sellon kanssa kahdestaan esitetyt biisit, mutta kyllä esimerkiksi Money on My Mind -sinkkuhitin aikana kuultiin, että bändistä irtoaa isompaakin vaihdetta.

Lämppärinä oli Years & Years, josta olen jonkun verran kuullut kuhinaa. Pari hyvää biisiä ja mielenkiintoinen soundi, ei ihan valmis bändi vielä kuitenkaan. Pidin silti keikasta.

Berliinissä kun oltiin, niin piti myös käydä jossain Kreuzbergin reunamilla olevassa baarissa, joka on ollut 33 vuotta yhtäjaksoisesti auki. Siis yötä päivää. En muista paikan nimeä, joku varmaan osaa auttaa?

Ja parissa muussa baarissa... mutta parissa vain. Sam oli pääasia. Enpä tiedä näkeekö miestä enää tulevaisuudessa noin pienissä keikkapaikoissa (ehkä 1500 ihmistä, loppuunmyyty), mutta kohdalle sattuessa suosittelen hänet tsekkaamaan.

Täällä raportti edellisestä Berliinin-retkestäni, #muuten.

Tässä viestissä ei ole mitään vuoden 2008 -kulmaa, että "voi vitsi koko maailman pitäis muuttaa Kroitsperiin ja elää siin ympäristös". MUTTA Berliini on mahtava paikka. Tais olla eka kerta kun olin siellä näin kesäisissä olosuhteissa. Kaikkiaan ehkä viides vierailu ko. mestaan.

Olin katsomassa American Authors -nimisen bändin keikkaa, eli työmatkalla. Kasvamassa pikku hiljaa Suomessakin. Jäbät olivat musiikissaan taitavia ja ihailtavan opportunistisia. Olivat nimittäin päättäneet yhdistää OneDirectionin ja Mumford & Sonsin - onnistuneesti vieläpä.

Also Sprach Jussi presents: Ruutuja Berliinistä toukokuussa 2014:

Illan yhtye. Kantin am Bergain TAI JOTAIN oli keikkapaikan nimi. Viehättävä biergarten siinä ulkopuolella. MUUTEN, klikkaamalla pikkukuvia näet ne isompana.



En  muista tän kirkon nimeä, mut pommituksen jälkeen se on jätetty hauskasti kesken. Sit tossa vieressä on modernimpi lisäosa...



Siellä se TV-torni paistaa.



Mikä onkaan punkkareiden paratiisi / vallattu talo -hässäkkä.



MURAALI vessassa



Hyvää bisseä, jostain totally hipster -baarista. "I think you're gonna like this".



Pantry-niminen rafla. Briljantti! Söin ekaa kertaa elämässäni osterin. Ei ollu niin kaamea kokemus kuin ajattelin. Syön vastakin.



Michael Jackson -alttari Tiergarten-puistossa.


Viherseinä keikkapaikan ulkopuolella



The artist as a young man.

Heja.

Oikeat työt vievät sen verran aikaa, etten täältä ehdi hirveästi turinoida. Sen verran on pakko kertoa, että on mahtava nähdä oikeasti lupaava bändi ensimmäistä kertaa livenä. Vielä mahtavampaa on, jos keikka on kreutzbergiläisellä kellariklubilla.

Virolaisbändi Iiris on käynyt jo Suomessakin, mutta itselleni eilinen Viro-showcase oli ensimmäinen kerta kun bändistä kuulin. Tosi nuoria tyyppejä, ja tavallaan se näkyy tietynlaisena naiiviutena, mutta varsinkin livesovitusten kekseliäisyys teki ison vaikutuksen.  Kuuntelin tänään Youtubesta studiossa tehtyjä biisejä, eikä noi konetaustat kuulosta lähellekään yhtä hyviltä kuin se friikkifolk mitä Schwuz-klubilla kuultiin.

Ovat tulossa Lost In Musiciin Tampereelle, eli jos olette mestoilla, suosittelen Iiriksen tarkistamista.

Muutenkin eilinen meni mainiosti. Jotenkin eksyttiin Färsaarten invitation only -vastaanotolle, jossa tarjoiltiin akvaviittiä ja paikallista sushia. No, kai hyvin maustettua perunamuussipalloa voi sanoa sushiksi jos oikein käyttää mielikuvitusta. Hauskat bileet joka tapauksessa. Sain kutsun ensi vuoden Spot-festivaalille Köpikseen, joka kiinnostaa ehdottomasti.

Käyntikorttien jakelun lomassa ehdin nähdä myös mm. Familjenin keikan, joka oli tietty YGÖNEN. En nyt viitsi laittaa tähän Iiriksen Youtube-pätkää kun ne studiossa tehdyt on niin köpösiä, odottakaa mielummin liveä.


Loppu-Popkommista myöhemmin lisää.