Grunge-ajan teininä olen tietysti tiennyt Mark Laneganin "aina". Olen myös tiennyt, että hänellä oli pahoja ongelmia huumeiden kanssa ja että hänen pääbändinsä oli Screaming Trees. Ja että hänellä oli Greg Dullin kanssa projektibändi. Ja Isobel Campbellin. Mutta siihen se sitten jääkin.

En esimerkiksi tiennyt, että hän oli niin isossa roolissa Queens of the Stone Agessa. Tai että mainitun bändin """"nokkamies""" Josh Homme toimi Screaming Treesin kiertuekitaristina 1990-luvun loppupuolella. Nämä ovat kuitenkin vain sivuasioita Mark Laneganin itsensä kirjoittamassa muistelmateoksessa, jota kuvailen paremman termin puutteessa ravistelevaksi. Teos herättää ajatuksia siitä, mikä ajaa ihmisiä käyttämään päihteitä, tai toisaalta mihin kaikkeen ihminen pystyy kun riippuvuus ajaa häntä hankkimaan aina vaan lisää aineita. 

Teos on harvinaisen suorapuheinen rock-elämäkerta. Se on - kuten mainittua - Laneganin itsensä kirjoittama, joten siinä ei ole samanlaista journalistista otetta kuin Dirtissä, mutta hyvin puhutteleva se on. Lanegan ei anna armoa itselleen, muttei myöskään ihmisille joista ei pidä. Liam Gallagheria vahvatahtoinen Lanegan selkeästi vihaa antaumuksella, ja Liamia koskeva luku onkin varsin myrkyllistä tekstiä. Liamin mukaan tapahtumat eivät tietenkään menneet niin kuin Lanegan väittää, mutta on helppo uskoa että kirjan tapahtuma-aikaan Lollapalooza-kiertueella molemmat herrat ovat olleet täysiä persereikiä ihmisinä. 

Sain tämän kirjan lainaksi legendaariselta huittislaiselta musatoimittajalta Laura "Vähänryyppää" Vähähyypältä. Hän oli kaiketi saanut arvostelukappaleen töihin. Muuten en olisi suomennosta lukenutkaan. SNOBI!, huutaa joku, mutta huutakoon. Suomentaja Ari Väntänen on yrittänyt parhaansa, ja käännöksestä huokuu ymmärrys musiikki- ja huumealan termistöön, MUTTA koska Lanegan on kirjoittanut tekstinsä varsin puhekielisesti ja kiroiluntäytteisesti, kuulostaa käännös paikoin kieleltä jota kukaan ei oikeasti puhu. Olen lukenut paljon huonompiakin suomennoksia enkä todella tiedä miten tuon puhekielisyyden sovittaisi suomeksi, mutta joka tapauksessa se hieman häiritsi. 

Keskitytään hyvään: Lanegan perkaa lapsuutensa (onneton, tietysti) ja sieltä lähtöisin olevan pimeyden niin armottomasti mutta samalla ymmärtävästi, että huomaa hänen joutuneen todella tutustumaan omaan pimeyteensä näiden 20 selvän vuoden aikana, jotka kirjan tapahtumien ja huumeista selviytymisen jälkeen ovat kuluneet. Kirja todella antaa uudenlaisen perspektiivin päihderiippuvuuteen. Tai jos ei uutta, niin se ainakin herättää paljon ajatuksia siitä, millaiseen maaperään addiktio helpoiten iskee. USA:n luoteiskolkka Laneganin silmin vaikuttaa juuri niin synkältä paikalta kuin grunge-folklore antaa ymmärtää, eikä hän saa elämälleen kovin hyviä eväitä välinpitämättömältä äidiltä. Myös tyhjyyden tunne vaivaa häntä lapsuudesta lähtien, jota hän tietysti ryhtyy täyttämään päihteillä jo hyvin nuoressa iässä. Lanegan on sitkeä kaveri, ei ollenkaan niin hentoinen kuin ystävänsä Kurt Cobain, mistä johtuen häneltä kestääkin yllättävän monta vuotta löytää pohjakosketus.

Rokkariystävät ovatkin kirjan toinen tärkeä anti. Cobain, Layne Staley, Courtney Love, Josh Homme, Sub Popin perustajaduo Pavitt-Poneman, Mike Ness, Mike McCready, Nick Cave ja lukuisat muut muusikot liittyvät Laneganin tarinaan. Nirvana-tarinaa maanisesti tutkineelle on tietysti erittäin kylmäävää lukea Kurt Cobainin viime vaiheista ja hänen ja Laneganin suhteesta. Mainittava on, että kun Lanegan lopulta selviää vieroituksesta melkein 10 vuotta Kurt Cobainin kuoleman jälkeen, lähettää Courtney Love hänelle kassikaupalla uusia vaatteita, vaikka monet - Lanegan itse mukaan lukien - pitivät hänen vaikutustaan Kurt Cobainin päihteidenkäyttöön erittäin huonona. Omaan maailmankuvaani ei mahdu muiden syyttäminen yksilön ongelmista, mutta Lanegan kyllä ruoskii itseään aiheesta.

Hänen musiikistaan en ole koskaan erityisemmin pitänyt, se on myönnettävä. Kirjan lukeminen innosti tietysti palaamaan Screaming Treesin musiikin pariin, mutta se ei edelleenkään kolahda. Liian hard rockia minulle. Mutta Laneganin toinen sooloalbumi Whiskey For the Holy Ghost (jota muuten Courtney Loven mukaan myös Kurt Cobain kuunteli pakonomaisesti viimeisinä elinviikkoinaan) maistuu kyllä. Pitäisikin tutustua hänen myöhempiin sooloihinsa, ovat jääneet aika kursoriselle kuuntelulle. 

Totean nyt taas, etten ole mikään bändikirjojen ystävä. Ne ovat itseään toistavia ja usein hutaisten kirjoitettuja rahastuksia. Mutta Laneganin raskaan kuivakkaassa tyylissä on viehätystä joka kestää mainiosti myös kirjallisen muodon. Ei ehkä ihme että nautin hänen tekstistään, meitä yhdistää nimittäin rakkaus Cormac McCarthyn Blood Meridian -romaaniin. 

 En ole suuri elämäkertojen ystävä (no, tähän sääntöön toki löytyy kymmeniä poikkeuksia, mutta sanotaan että luen aina mielummin romaanin kuin elämäkerran) enkä urheilukirjoja ole lukenut juuri yhtään, mutta kun tässä viimeisen viiden vuoden aikana varovainen jenkkifutiksen seuraaminen muuttui intohimoiseksi ja todella syvälle peliin meneväksi, oli tähän kirjaan pakko tarttua.

Toimittaja-kirjailija Jeff Pearlmanin viidestä sadasta haastattelusta kokoon parsima kirja kertoo Green Bay Packersin (lempijoukkueeni) riveissä suurimman osan urastaan pelanneesta Brett Favresta (lausutaan "Faarv"), joka NFL:ssä ansaitsi itselleen liikanimen "Gunslinger" (joskin sitä käytetään kuvaamaan muitakin pelinrakentajia jotka pelaavat Favren tapaan hurjapäisesti ja riskejä kaihtamatta).

USA:ssa nämä brettfavret, tombradyt, drewbreesit, joemontanat, troyaikmanit ja danmarinot ovat tietysti yhtä legendaarisia ja tunnettuja kuin Seppo Räty, Kimi Räikkönen, Marja-Liisa Kirvesniemi tai Teemu Selänne Suomessa, mutta Suomesta käsin katsottuna en 1990- tai 2000-luvulla törmännyt Brett Favren nimeen koska en erityisesti seurannut jenkkifutista. Vasta hänen uransa loppuvaiheessa arkkivihollinen Vikingsin paidassa aloin kiinnostua miehestä, ja vuosien varrella kokosin jonkinlaisen kuvan Favren persoonasta. 

En kuitenkaan tiennyt kuin murto-osan. Muun muassa siksi Pearlmanin kirja oli niin valaisevaa ja viihdyttävää luettavaa. Favren lapsuus Mississippin tuppukylässä ankaran isän valmentamana ja kasvattamana, raivoisa alkoholinkäyttö, kipulääkeriippuvuus ja maaninen seksinjahtaaminen olivat kaikki minulle uusia asioita. Tiesin vain Favren saavutuksista. Yksi Super Bowl -voitto, kolme MVP-titteliä ja maine kaiken kestävänä hurjapäänä.

Kirja on sitä luokkaa brutaalin rehellinen, etten ihmettele, että Favre ei ole halunnut antaa haastatteluja kirjaan. Pearlman tosin kertoo, että Favre oli häneen hyvin kunnioittavasti yhteydessä ja kertoi miksi ei aio osallistua kirjan tekoon, mutta kirjailija jättää asian heidän välisekseen. No, kaikki tietävät, että viralliset ("authorised") elämäkerrat ovat usein tylsää kilvenkiillotusta. Gunslingerissä Pearlman dramatisoi rohkeasti myös sellaisia keskusteluja, joita hänelle ei selkeästi ole näin tarkasti kerrottu, mutta jouhevuuden vuoksi kirjailija on haastattelujen pohjalta ottanut tarinallisia vapauksia ja sanoittanut dialogeiksi suuren osan tapahtumista. 

Valtava materiaalimäärä johtaa usein liialliseen perinpohjaisuuteen tai luettelomaisuuteen, mutta osin mainitun dramatisoinnin ansiosta Pearlman kuljettaa Favren elämää jouhevasti eteenpäin. Ei tule ikävä muistelmateoksia tätä lukiessa, vaikka niilläkin toki on omat, ainutlaatuiset ansionsa (luen parhaillaan yhtä omaelämäkertaa josta myöhemmin tässä blogissa). 

Paitsi NFL-legendan elämästä, tämä kirja kertoo myös liigan historiasta ja valottaa säälimättömästi pelin äärimmäisen väkivaltaista ja sotaisaa luonnetta. Se avaa näkökulman siihen, mikä tekee jenkkifutarista voittajan: Sitten kun peli lähenee loppuaan ja pelaajat ovat kolhittuja ja väsyneitä, voittajat repivät jostain tarvittavan energian ja puristuksen. Favre tekee sen pelaamalla raastavien kipujen läpi, nousemalla aina ylös kun joku runttaa hänet maahan, ja heittämällä niin kovaa kuin legendaarisesta kädestä lähtee. Favren seuraaja ja Packersin nykyinen pelinrakentaja Aaron Rodgers on pelaajana aivan erityyppinen, herkkäkätinen taikuri joka ei niinkään runttaa kuin tanssii tai pelaa shakkia läpi matsien. Mutta hänelläkin on legendaarinen kyky lopettaa matseja häikäiseviin hail mary -heittoihin. Favre ottaa turpaansa, ottaa turpaansa uudestaan ja sitten kuin ihmeen kaupalla nilkuttaa hyökkäyksen linjan takaa sopivaan heittopaikkaan ja löytää tarvittavat jaardit. 

Esimerkin ja pelinrakentajan koko joukkueeseen syöttämän tahdon merkitystä ei voi väheksyä: Helmikuussa Super Bowlin voittaneen Tampa Bay Buccaneersin pelinrakentaja Tom Brady ei ole pelillisesti enää uransa huipulla, mutta saatuaan loistavan joukkueen ympärilleen hän pystyi valamaan joukkueeseen sen ekstrakipinän joka mestaruuteen vaaditaan (ei nyt mennä siihen, että heidän puolustuksen linjansa oli kauden lopussa aivan käsittämättömässä vedossa, ymmärrätte pointin). 

Favre ei ole esimerkillinen ihminen, mutta hänen uransa ja persoonansa ovat häikäiseviä ja rakastettavia. Lisäksi, kuten totesin, Jeff Pearlman näyttää mallia siitä miten urheilijaelämäkertoja pitäisi kirjoittaa. Siksi uskallan suositella tätä kenelle vaan. Jos jefukärpänen sattuu puraisemaan niin saa olla yhteydessä, voin auttaa eteenpäin.