Grunge-ajan teininä olen tietysti tiennyt Mark Laneganin "aina". Olen myös tiennyt, että hänellä oli pahoja ongelmia huumeiden kanssa ja että hänen pääbändinsä oli Screaming Trees. Ja että hänellä oli Greg Dullin kanssa projektibändi. Ja Isobel Campbellin. Mutta siihen se sitten jääkin.

En esimerkiksi tiennyt, että hän oli niin isossa roolissa Queens of the Stone Agessa. Tai että mainitun bändin """"nokkamies""" Josh Homme toimi Screaming Treesin kiertuekitaristina 1990-luvun loppupuolella. Nämä ovat kuitenkin vain sivuasioita Mark Laneganin itsensä kirjoittamassa muistelmateoksessa, jota kuvailen paremman termin puutteessa ravistelevaksi. Teos herättää ajatuksia siitä, mikä ajaa ihmisiä käyttämään päihteitä, tai toisaalta mihin kaikkeen ihminen pystyy kun riippuvuus ajaa häntä hankkimaan aina vaan lisää aineita. 

Teos on harvinaisen suorapuheinen rock-elämäkerta. Se on - kuten mainittua - Laneganin itsensä kirjoittama, joten siinä ei ole samanlaista journalistista otetta kuin Dirtissä, mutta hyvin puhutteleva se on. Lanegan ei anna armoa itselleen, muttei myöskään ihmisille joista ei pidä. Liam Gallagheria vahvatahtoinen Lanegan selkeästi vihaa antaumuksella, ja Liamia koskeva luku onkin varsin myrkyllistä tekstiä. Liamin mukaan tapahtumat eivät tietenkään menneet niin kuin Lanegan väittää, mutta on helppo uskoa että kirjan tapahtuma-aikaan Lollapalooza-kiertueella molemmat herrat ovat olleet täysiä persereikiä ihmisinä. 

Sain tämän kirjan lainaksi legendaariselta huittislaiselta musatoimittajalta Laura "Vähänryyppää" Vähähyypältä. Hän oli kaiketi saanut arvostelukappaleen töihin. Muuten en olisi suomennosta lukenutkaan. SNOBI!, huutaa joku, mutta huutakoon. Suomentaja Ari Väntänen on yrittänyt parhaansa, ja käännöksestä huokuu ymmärrys musiikki- ja huumealan termistöön, MUTTA koska Lanegan on kirjoittanut tekstinsä varsin puhekielisesti ja kiroiluntäytteisesti, kuulostaa käännös paikoin kieleltä jota kukaan ei oikeasti puhu. Olen lukenut paljon huonompiakin suomennoksia enkä todella tiedä miten tuon puhekielisyyden sovittaisi suomeksi, mutta joka tapauksessa se hieman häiritsi. 

Keskitytään hyvään: Lanegan perkaa lapsuutensa (onneton, tietysti) ja sieltä lähtöisin olevan pimeyden niin armottomasti mutta samalla ymmärtävästi, että huomaa hänen joutuneen todella tutustumaan omaan pimeyteensä näiden 20 selvän vuoden aikana, jotka kirjan tapahtumien ja huumeista selviytymisen jälkeen ovat kuluneet. Kirja todella antaa uudenlaisen perspektiivin päihderiippuvuuteen. Tai jos ei uutta, niin se ainakin herättää paljon ajatuksia siitä, millaiseen maaperään addiktio helpoiten iskee. USA:n luoteiskolkka Laneganin silmin vaikuttaa juuri niin synkältä paikalta kuin grunge-folklore antaa ymmärtää, eikä hän saa elämälleen kovin hyviä eväitä välinpitämättömältä äidiltä. Myös tyhjyyden tunne vaivaa häntä lapsuudesta lähtien, jota hän tietysti ryhtyy täyttämään päihteillä jo hyvin nuoressa iässä. Lanegan on sitkeä kaveri, ei ollenkaan niin hentoinen kuin ystävänsä Kurt Cobain, mistä johtuen häneltä kestääkin yllättävän monta vuotta löytää pohjakosketus.

Rokkariystävät ovatkin kirjan toinen tärkeä anti. Cobain, Layne Staley, Courtney Love, Josh Homme, Sub Popin perustajaduo Pavitt-Poneman, Mike Ness, Mike McCready, Nick Cave ja lukuisat muut muusikot liittyvät Laneganin tarinaan. Nirvana-tarinaa maanisesti tutkineelle on tietysti erittäin kylmäävää lukea Kurt Cobainin viime vaiheista ja hänen ja Laneganin suhteesta. Mainittava on, että kun Lanegan lopulta selviää vieroituksesta melkein 10 vuotta Kurt Cobainin kuoleman jälkeen, lähettää Courtney Love hänelle kassikaupalla uusia vaatteita, vaikka monet - Lanegan itse mukaan lukien - pitivät hänen vaikutustaan Kurt Cobainin päihteidenkäyttöön erittäin huonona. Omaan maailmankuvaani ei mahdu muiden syyttäminen yksilön ongelmista, mutta Lanegan kyllä ruoskii itseään aiheesta.

Hänen musiikistaan en ole koskaan erityisemmin pitänyt, se on myönnettävä. Kirjan lukeminen innosti tietysti palaamaan Screaming Treesin musiikin pariin, mutta se ei edelleenkään kolahda. Liian hard rockia minulle. Mutta Laneganin toinen sooloalbumi Whiskey For the Holy Ghost (jota muuten Courtney Loven mukaan myös Kurt Cobain kuunteli pakonomaisesti viimeisinä elinviikkoinaan) maistuu kyllä. Pitäisikin tutustua hänen myöhempiin sooloihinsa, ovat jääneet aika kursoriselle kuuntelulle. 

Totean nyt taas, etten ole mikään bändikirjojen ystävä. Ne ovat itseään toistavia ja usein hutaisten kirjoitettuja rahastuksia. Mutta Laneganin raskaan kuivakkaassa tyylissä on viehätystä joka kestää mainiosti myös kirjallisen muodon. Ei ehkä ihme että nautin hänen tekstistään, meitä yhdistää nimittäin rakkaus Cormac McCarthyn Blood Meridian -romaaniin. 

Tänään tuli kuluneeksi 20 vuotta siitä, kun Kurt Donald Cobain ampui itseään haulikolla päähän autotallinsa yläpuolella olevassa huoneessa.

Tarina on luultavasti blogin lukijoille tuttu, joten en sitä sen kummemmin tässä sivua. Haluan sen sijaan kirjoittaa Nirvanan ja Kurt Cobainin vaikutuksesta itseeni.

Olen lukenut Nirvanasta ja Cobainista muistaakseni ainakin kuusi kirjaa. Kyseessä on siis aihe, jota olen opiskellut paljon elämäni aikana. Varsinainen merkitys muodostui kuitenkin silloin teininä - suurelta osin vasta Cobainin kuoleman jälkeen.

Mutta kyllä se kuolemakin tuntui kamalalta. Siihen ei jotenkaan osannut suhtautua, kun sitä ennen kukaan läheiseksi kokemani julkkis ei ollut kuollut. Olin MTV Newsin varassa Kurt-tietoineni, ja muistaakseni siitä Rooman-yliannostuksesta ja vieroituksista puhuttiin paljonkin.

Minä ostin ihan täysin sen Kurt Cobainin "antakaa mun olla, te ette vittu tajua" -tarinan. Se tuntui osuvan niin hyvin omaan elämään. Jälkikäteen ajateltuna se osuu tietysti kaikkien teinien elämään, koska teininä kukaan ei nyt vaan tajuu.



Mutta silloin se osui minuun, ja kokemus oli tietysti valtavan henkilökohtainen. Kuoleman jälkeen ilmestynyt Unplugged In New York muodostui varsinkin videomuodossa imagoesikuvakseni. Paskaisissa hiuksissa ja nuhjuisessa villatakissa pistävillä silmillään tuijotteleva vaivaantuneen näköinen mies oli täydellinen esikuva juuri kitaran löytäneelle nuorelle, joka tunsi itsensä valtavan ulkopuoliseksi satakuntalaisessa pikkukaupungissa.

Tai ulkopuoliseksi lukuunottamatta kaveripiiriä, jossa vaihtelevan intensiivisesti rakastettiin Nirvanaa.

Luulen, että Kurt Cobain tiesi, mikä on hänen imagonsa vahvuus. Tai siis: Hän oli aidosti sellainen kuin hän oli, mutta hän ymmärsi miksi nuoret pitävät hänestä.

Paljon on kirjoitettu siitä, miten Nirvana tuhosi tukkametallin. Ja siinä on paljon perää. Nuoriso ei edes Los Angelesissa enää ostanut sitä meikattua nukkemiestä joka lauloi tytöistä ja autoista. Saati sitten Satakunnassa. Aberdeen oli kuin Huittinen! Ainakin minusta. From the Muddy Banks of the Sammunjoki.

Yritin näyttää melko paljon Kurt Cobainilta. Ei hävetä. Myöhemmin minulla oli Nirvana-coverbändikin, jonka nimi oli Narvana. Soitimme keikkoja Salossa ja Tampereella, mm. YO-talolla! Ei paha hei. Minä lauloin, tietysti. Tai siis "lauloin".


Jos vielä yritän vastata otsikon kysymykseen, niin valtavasti. Kurt Cobain merkitsi minulle kaikkea, musiikillista heräämistä! En osannut idolisoida hänen itsetuhoista elämäntapaansa, mutta musiikkia, imagoa ja laulujen sanoituksia kyllä.

Kun ensimmäisellä yhtyeelläni Unmursuassilla (?!) oli keikka Huittisten-Vampulan yläasteella, yritin lähteä lavalta kuin Kurt Cobain - ilman encorea, ilman imelää kiitospuhetta yleisölle. Kitara tarttui mikrofoniin ja sähelsin sen kanssa, cool lavaltalähtö epäonnistui.

Uskon, että mainitun teini-ikäisille täsmäosuvan asenteen vuoksi yhä uudet sukupolvet tulevat löytämään Nirvanan musiikin ja Kurt Cobainin legendan. Mutta minä olen sitä sukupolvea, jolle Nirvana tulee aina olemaan tärkeämpi kuin Beatles, Rolling Stones, Doors tai kuka ikinä onkaan nykysukupolven tärkein artisti.