Otsikko vihjaisi siihen suuntaan, että tulossa olisi joku vähintään puolitieteellisesti perusteltu kirjoitus aiheesta, mutta eräänlaisena disclaimerina myönnän heti kärkeen, että tämä on korkeintaan löyhähkösti toisiinsa liittyvien ajatusten kokoelma.

Ajatus tuli mieleen, kun eilen päätin arkiviikon katsomalla nukkuva nainen kainalossa elokuvan Perks of Being a Wallflower eli Elämäni seinäruusuna.

Pidin elokuvasta todella paljon, ja arvotinkin sen tänään Facebook-statuksessa kolmen parhaan high school -elokuvan joukkoon - kahden muun leffan ollessa Superbad ja Breakfast Club (tästä aiheesta pitäisi tehdä varmaan laajempikin postaus, sen verran keskustelua juuri noiden kolmen leffan valitseminen aiheutti).

Mutta itse ajatus kuuluu seuraavasti: Onko elokuvista, kirjoista ja musiikista (populaarikulttuurista yleensä) pursuava nuoruuden kokemus vain valheellista nostalgiaa - iän värittämiä kokemuksia jostain, mitä ei oikeasti ole olemassa?

Katsellessani Perks of Being a Wallfloweria olin niin sanotusti tunteet pinnassa. Oma lukioikä ja ihastumiset saavuttamattomiin tyttöihin tai yleinen melodramaattisuus palasi mieleen. "Täähän on suoraan mun elämästä", tuo kuuluisa samaistumisen kokemus toi kulttuurituotteeseen lisää imua, ja OSTIN sen ihan täysillä.

Mutta siinä tunteillessani mietin, että tuntuuko PoBaW:n viihde niin merkitykselliseltä siksi, että kaipaan kaikkien 35-vuotiaiden tapaan nuoruuttani, eikä siksi, että olisin tuntenut lukiossa samoin? Tarkoitan siis sitä, että high school -elokuvien ja nuorten rakastuneiden kärkkäät tunnepurkaukset tulkitaan tarkoittavan kirkasta ja pyyteetöntä tunteen paloa, mutta johtuvatko ne enemmänkin siitä, että nuoret eivät juuri tajua mitään ja toimivat lähinnä hormoneidensa orjina?

Käsikirjoittajien jälkeenpäin tekemät avaukset high school -ikäisen miehen tunne-elämästä ovat hienoja ja runollisia, mutta oikeasti nuori on viettiensä viemänä ja kipuilee koska ei ymmärrä miksi kaikki tuntuu niin pahalta.

Ja sitten aikuistuttuaan ihminen kaipaa sitä toisen aikuisen keksimää versiota nuoruudesta, eikä sitä todellisuutta, eli kertakaikkista kyvyttömyyttä käsitellä omia tunteitaan. Ihminen on autuaasti unohtunut miten vähän tajusi mistään, mutta muistaa kyllä sen miltä tuntui olla 16 ja PIHKASSA.

Nyt puhun siis itsestäni. Ennen 26-27 ikävuotta en ollut kovinkaan sinut itseni kanssa enkä pystynyt analysoimaan tunteitani riittävän hyvin. Tämä tuli mieleeni Knausgårdin Taisteluni osa 1:stä lukiessani, kun hän varoittelee, että ennen 25 ikävuotta tapahtuneita asioita ei kannata muistella, se on vaarallista aikaa:

Now I had burned all the diaries and notes I had written, there was barely a trace left of the person I was until I turned twenty-five, and rightly so; no good ever came of that phase.

Eli seuraavalla kerralla kun American Graffiti aiheuttaa väpätystä sydämessä, mieti kaipaatko jotain mitä ei ollut olemassa. Vai onko se romanttisuuteen taipuvaisten aikuisten fantasia: Aikuisen ymmärrys maailmasta, mutta teinin tunneskaalan vahvuuksilla?

Pyörittelin tätä ajatusta eilen ennen nukkumaanmenoa, ja tajusin heti, ettei kaikissa high school -leffoissa pelata samalla kontrastilla: Esimerkiksi kolmen parhaan joukkoon nostamani Superbad on niin totta, että se on siksi hyvä. Superbadissa kaikki ei välttämättä pääty onnelliseksi, ja nuoret tajuavat itsekin reaktioidensa tyhmyyden. Se onkin nuorten ihmisten kirjoittama (vasta myöhemmin ohjaama).

Jos tästä kirjoituksesta ei saanut mitään tolkkua, pahoittelen. Se johtuu Perks of Being a Wallflower -leffan hyvyydestä. Olen todella kiitollinen että Emma Watson ei käynyt Lauttakylän lukiota - siitä saavuttamattoman rakkauden pilvilinnasta olisi ollut vaikeata toipua. Särkyneiden sydänten sirpaleet olisivat edelleen kiinteistöhuollon kiusana.

Jälkeenpäin ajateltuna tuntuu tyhmältä, miksen vain jutellut tytöille joihin olin ihastunut? No, eipä sitä silloin tajunnut. Toisaalta loppu on enemmän kuin onnellinen, kun asun kauneimman ja ihanimman ikinä tapaamani naisen kanssa.

Tänään tuli kuluneeksi 20 vuotta siitä, kun Kurt Donald Cobain ampui itseään haulikolla päähän autotallinsa yläpuolella olevassa huoneessa.

Tarina on luultavasti blogin lukijoille tuttu, joten en sitä sen kummemmin tässä sivua. Haluan sen sijaan kirjoittaa Nirvanan ja Kurt Cobainin vaikutuksesta itseeni.

Olen lukenut Nirvanasta ja Cobainista muistaakseni ainakin kuusi kirjaa. Kyseessä on siis aihe, jota olen opiskellut paljon elämäni aikana. Varsinainen merkitys muodostui kuitenkin silloin teininä - suurelta osin vasta Cobainin kuoleman jälkeen.

Mutta kyllä se kuolemakin tuntui kamalalta. Siihen ei jotenkaan osannut suhtautua, kun sitä ennen kukaan läheiseksi kokemani julkkis ei ollut kuollut. Olin MTV Newsin varassa Kurt-tietoineni, ja muistaakseni siitä Rooman-yliannostuksesta ja vieroituksista puhuttiin paljonkin.

Minä ostin ihan täysin sen Kurt Cobainin "antakaa mun olla, te ette vittu tajua" -tarinan. Se tuntui osuvan niin hyvin omaan elämään. Jälkikäteen ajateltuna se osuu tietysti kaikkien teinien elämään, koska teininä kukaan ei nyt vaan tajuu.



Mutta silloin se osui minuun, ja kokemus oli tietysti valtavan henkilökohtainen. Kuoleman jälkeen ilmestynyt Unplugged In New York muodostui varsinkin videomuodossa imagoesikuvakseni. Paskaisissa hiuksissa ja nuhjuisessa villatakissa pistävillä silmillään tuijotteleva vaivaantuneen näköinen mies oli täydellinen esikuva juuri kitaran löytäneelle nuorelle, joka tunsi itsensä valtavan ulkopuoliseksi satakuntalaisessa pikkukaupungissa.

Tai ulkopuoliseksi lukuunottamatta kaveripiiriä, jossa vaihtelevan intensiivisesti rakastettiin Nirvanaa.

Luulen, että Kurt Cobain tiesi, mikä on hänen imagonsa vahvuus. Tai siis: Hän oli aidosti sellainen kuin hän oli, mutta hän ymmärsi miksi nuoret pitävät hänestä.

Paljon on kirjoitettu siitä, miten Nirvana tuhosi tukkametallin. Ja siinä on paljon perää. Nuoriso ei edes Los Angelesissa enää ostanut sitä meikattua nukkemiestä joka lauloi tytöistä ja autoista. Saati sitten Satakunnassa. Aberdeen oli kuin Huittinen! Ainakin minusta. From the Muddy Banks of the Sammunjoki.

Yritin näyttää melko paljon Kurt Cobainilta. Ei hävetä. Myöhemmin minulla oli Nirvana-coverbändikin, jonka nimi oli Narvana. Soitimme keikkoja Salossa ja Tampereella, mm. YO-talolla! Ei paha hei. Minä lauloin, tietysti. Tai siis "lauloin".


Jos vielä yritän vastata otsikon kysymykseen, niin valtavasti. Kurt Cobain merkitsi minulle kaikkea, musiikillista heräämistä! En osannut idolisoida hänen itsetuhoista elämäntapaansa, mutta musiikkia, imagoa ja laulujen sanoituksia kyllä.

Kun ensimmäisellä yhtyeelläni Unmursuassilla (?!) oli keikka Huittisten-Vampulan yläasteella, yritin lähteä lavalta kuin Kurt Cobain - ilman encorea, ilman imelää kiitospuhetta yleisölle. Kitara tarttui mikrofoniin ja sähelsin sen kanssa, cool lavaltalähtö epäonnistui.

Uskon, että mainitun teini-ikäisille täsmäosuvan asenteen vuoksi yhä uudet sukupolvet tulevat löytämään Nirvanan musiikin ja Kurt Cobainin legendan. Mutta minä olen sitä sukupolvea, jolle Nirvana tulee aina olemaan tärkeämpi kuin Beatles, Rolling Stones, Doors tai kuka ikinä onkaan nykysukupolven tärkein artisti.