Otsikko vihjaisi siihen suuntaan, että tulossa olisi joku vähintään puolitieteellisesti perusteltu kirjoitus aiheesta, mutta eräänlaisena disclaimerina myönnän heti kärkeen, että tämä on korkeintaan löyhähkösti toisiinsa liittyvien ajatusten kokoelma.

Ajatus tuli mieleen, kun eilen päätin arkiviikon katsomalla nukkuva nainen kainalossa elokuvan Perks of Being a Wallflower eli Elämäni seinäruusuna.

Pidin elokuvasta todella paljon, ja arvotinkin sen tänään Facebook-statuksessa kolmen parhaan high school -elokuvan joukkoon - kahden muun leffan ollessa Superbad ja Breakfast Club (tästä aiheesta pitäisi tehdä varmaan laajempikin postaus, sen verran keskustelua juuri noiden kolmen leffan valitseminen aiheutti).

Mutta itse ajatus kuuluu seuraavasti: Onko elokuvista, kirjoista ja musiikista (populaarikulttuurista yleensä) pursuava nuoruuden kokemus vain valheellista nostalgiaa - iän värittämiä kokemuksia jostain, mitä ei oikeasti ole olemassa?

Katsellessani Perks of Being a Wallfloweria olin niin sanotusti tunteet pinnassa. Oma lukioikä ja ihastumiset saavuttamattomiin tyttöihin tai yleinen melodramaattisuus palasi mieleen. "Täähän on suoraan mun elämästä", tuo kuuluisa samaistumisen kokemus toi kulttuurituotteeseen lisää imua, ja OSTIN sen ihan täysillä.

Mutta siinä tunteillessani mietin, että tuntuuko PoBaW:n viihde niin merkitykselliseltä siksi, että kaipaan kaikkien 35-vuotiaiden tapaan nuoruuttani, eikä siksi, että olisin tuntenut lukiossa samoin? Tarkoitan siis sitä, että high school -elokuvien ja nuorten rakastuneiden kärkkäät tunnepurkaukset tulkitaan tarkoittavan kirkasta ja pyyteetöntä tunteen paloa, mutta johtuvatko ne enemmänkin siitä, että nuoret eivät juuri tajua mitään ja toimivat lähinnä hormoneidensa orjina?

Käsikirjoittajien jälkeenpäin tekemät avaukset high school -ikäisen miehen tunne-elämästä ovat hienoja ja runollisia, mutta oikeasti nuori on viettiensä viemänä ja kipuilee koska ei ymmärrä miksi kaikki tuntuu niin pahalta.

Ja sitten aikuistuttuaan ihminen kaipaa sitä toisen aikuisen keksimää versiota nuoruudesta, eikä sitä todellisuutta, eli kertakaikkista kyvyttömyyttä käsitellä omia tunteitaan. Ihminen on autuaasti unohtunut miten vähän tajusi mistään, mutta muistaa kyllä sen miltä tuntui olla 16 ja PIHKASSA.

Nyt puhun siis itsestäni. Ennen 26-27 ikävuotta en ollut kovinkaan sinut itseni kanssa enkä pystynyt analysoimaan tunteitani riittävän hyvin. Tämä tuli mieleeni Knausgårdin Taisteluni osa 1:stä lukiessani, kun hän varoittelee, että ennen 25 ikävuotta tapahtuneita asioita ei kannata muistella, se on vaarallista aikaa:

Now I had burned all the diaries and notes I had written, there was barely a trace left of the person I was until I turned twenty-five, and rightly so; no good ever came of that phase.

Eli seuraavalla kerralla kun American Graffiti aiheuttaa väpätystä sydämessä, mieti kaipaatko jotain mitä ei ollut olemassa. Vai onko se romanttisuuteen taipuvaisten aikuisten fantasia: Aikuisen ymmärrys maailmasta, mutta teinin tunneskaalan vahvuuksilla?

Pyörittelin tätä ajatusta eilen ennen nukkumaanmenoa, ja tajusin heti, ettei kaikissa high school -leffoissa pelata samalla kontrastilla: Esimerkiksi kolmen parhaan joukkoon nostamani Superbad on niin totta, että se on siksi hyvä. Superbadissa kaikki ei välttämättä pääty onnelliseksi, ja nuoret tajuavat itsekin reaktioidensa tyhmyyden. Se onkin nuorten ihmisten kirjoittama (vasta myöhemmin ohjaama).

Jos tästä kirjoituksesta ei saanut mitään tolkkua, pahoittelen. Se johtuu Perks of Being a Wallflower -leffan hyvyydestä. Olen todella kiitollinen että Emma Watson ei käynyt Lauttakylän lukiota - siitä saavuttamattoman rakkauden pilvilinnasta olisi ollut vaikeata toipua. Särkyneiden sydänten sirpaleet olisivat edelleen kiinteistöhuollon kiusana.

Jälkeenpäin ajateltuna tuntuu tyhmältä, miksen vain jutellut tytöille joihin olin ihastunut? No, eipä sitä silloin tajunnut. Toisaalta loppu on enemmän kuin onnellinen, kun asun kauneimman ja ihanimman ikinä tapaamani naisen kanssa.