Aika harvoin tulee vastaan sellaisia uusia kirjailijoita joista puhuttaisiin yhtä paljon kuin Knausgårdista. Koska olen Kindlen käytöstä johtuen aikamoisessa pimennossa muista kuin amerikkalaisista kirjoista, luulin ensin Knausgårdin nimen nähdessäni, että hän on taas joku "nerokkaita ja tiivistunnelmaisia" dekkareita kirjoittava skandinaavi, jonka teoksia minun ei tarvitse vaivautua edes kokeilemaan, kun dekkarit alkaa olla nähty.
Karl Ove kuitenkin toistui ihmisten puheissa ja Twitterissä ja lehdissä jo monen vuoden ajan, joten päätin minäkin sitten kokeilla - ja varsin suurella innolla kokeilinkin sen jälkeen kun olin hiukan tutustunut mistä Taisteluni-sarjassa on kyse.
Koska luen edelleenkin lähinnä sängyssä iltaisin, ja lukeminen tapahtuu iPadilta, minun oli helpointa lukea tämä englanniksi, jolla kielellä sarja kantaa nimeä My Struggle. Huomannette, että niin suomeksi kuin englanniksi kirjan nimi on sama kuin Hitlerin omaelämäkerta. Tästä käsittääkseni lisää kirjasarjan myöhemmissä osissa.
Joka tapauksessa: Suomennos on varmasti hyvä, mutta sitä ei ole digitaalisesti saatavilla. Hyvin menee suomalaiset kirjakustantamot! Englanniksi se maksoi 14 dollaria.
Englanninkielisen laitoksen alaotsikko on Death in the Family, mikä oikeastaan alleviivaa kirjan syvimmän olemuksen: Knausgård (jonka nimi englanninkielisessä versiossa on "Knausgaard") on misantrooppi, joka ryhtyy kertaamaan lapsuuttaan. Hyvin nopeasti käy selväksi, että hänen persoonansa suurin määrittäjä on ongelmallinen suhde isään, joka on Karl Oven lapsuudessa pahantuulinen ja autoritäärinen ja Karl Oven aikuistumisen kynnykseltä eteenpäin rappioalkoholisti.
Taisteluni on omaelämäkerta, mutta täysin erilainen kuin mikään aikaisemmin lukemani omaelämäkerta. Kirjallisuuden opiskelijat varmaan tuhahtelevat näille määrittely-yrityksilleni, mutta Taisteluni on jotenkin ROMAANIMAINEN. Sen tapahtumat ovat yksityiskohdissa rikkaita, kuten elämäkerroissa usein, mutta niitä ei kerrota kuin historiaa, vaan hyvin läsnäolevasti.
Äh, en tiedä ymmärtääkö tuosta mitä tarkoitan, mutta joka tapauksessa Taisteluni-kirjaa lukiessa unohtaa jatkuvasti lukevansa omaelämäkertaa.
Knausgård ei myöskään lähesty elämäänsä kronologisesti, vaan melkeinpä muistiinpanoina. Välillä ollaan kirjoitushetkessä, välillä parin vuoden takana, välillä varhaislapsuudessa.
Heti alkupuolella Knausgård käy sen verran nykyhetkessä, että hän selventää lukijalle olevansa epämiellyttävä ihminen. En siis sano, että olisi todella, vaan että lukijalle annetaan sellainen kuva. Hän sanoo lasten kanssa elämisestä asioita, joita ei yleensä sanota. Että inhoaa sitä, kun suuttuu lapsille. Ettei se välttämättä täydentänyt häntä.
And at least as corrosive is the awareness that I am dealing with children. That it is children who are dragging me down. There is something deeply shameful about this. In such situations I am probably as far from the person I aspire to be as possible. I didn’t have the faintest notion about any of this before I had children. I thought then that everything would be fine so long as I was kind to them.
Mutta ei hän suinkaan omia lapsiaan vihaa, vaan heitä koskevat kappaleet edustavat kirjan pehmeintä antia - ei tämä läpeensä paha mies ole. Älykäs vain.
The immense intimacy you have with them, the way in which your own temperament and mood are, so to speak, woven into theirs, such that your own worst sides are no longer something you can keep to yourself, hidden, but seem to take shape outside you, and are then hurled back. The same of course applies to your best sides.
On kirjan kannalta tärkeätä, ettei Knausgård aloita lapsuudestaan, ja rakenna kuvaa kaltoin kohdellusta pojasta, jolle ankara isä ei anna tilaa olla. Tai että hän pääsisi kertomaan ensin kokemuksistaan alkoholisti-isänsä kanssa, ja vasta sitten kertoisi olemuksestaan nykypäivänä.
Knausgårdin tyyli on kiehtova. Hän keskittyy muutamaan pidempään jaksoon elämässään (en viitsi paljastaa tarkasti, mutta varhaisteini-ikä ja hieman alle kolmenkymmenen vuoden ikä tarjoavat kaksi erilaista näköalaa Karl Oven ja isänsä suhteeseen), mutta muuten hän kirjoittaa joko pieniä tuokioita elämästään, tai sitten antautuu pitkiin esseemäisiin jaksoihin, jotka sisältävät uskomattoman hienoja ajatuksia.
Kirjaa lukiessa tulee välillä sellainen uskomaton pienuuden (ja samaan aikaan suuruuden) tunne, kun ymmärtää lukevansa jotain isoa ajatusta, ja ymmärtävänsä sen. Sanat tuntuvat silloin soljuvan kuin runossa, vaikka rytmi onkin proosan.
Esimerkiksi:
Chaos is a kind of gravity, and the rhythm you can sense in history, of the rise and fall of civilisations, is perhaps caused by this. It is remarkable that the extremes resemble each other, in one sense at any rate, for in both immense chaos and in a strictly regulated, demarcated world the individual is nothing, life is everything.
Luin myöhemmin Wikipediasta, että Knausgårdin suku harkitsee kunnianloukkaussyytteen nostamista näiden kirjojen johdosta. En edelleenkään halua paljastaa tapahtumista liikaa, koska haluan että jokainen pääsee tutustumaan niihin ilman minun ohjaustani, mutta sen verran sanon etten yhtään ihmettele syyteaikeita.
On selvää, että minun on luettava myös muut viisi osaa. Tämän kirjan teema - alkoholisti vanhempana - on itselleni kivuliaan tuttu (äiti, maksakirroosi jne), joten paikoin Taisteluni osa 1:n lukeminen oli melkoista kyyneleiden nieleskelyä. Samalla se herätti monenlaisia ajatuksia (melkoinen itsestäänselvyys): Onko itsestänikin ajoin pulpahteleva ihmisviha jotenkin yhteydessä tähän? Toisaalta minulla ei ole ollenkaan näin ankaria kokemuksia omasta lapsuudestani. Tunsin kuitenkin hengenheimolaisuutta tähän suureen ja tinkimättömään norjalaiseen.
Toisaalta Knausgård tekee myös nöyräksi. JUURI tällaista kirjallisuutta rakastan: Romaanimuotoista tekstiä, jossa kuitenkin käsitellään todellisuutta ja asioita niin, että se on tavallaan tietokirja.
PALVON.
Vielä näytteitä.
Writing is drawing the essence of what we know out of the shadows. That is what writing is about.
Thus, there was always a certain objectivity to them, by which I mean a distance between reality and the portrayal of reality, and it was doubtless in this interlying space where it ‘happened’, where it appeared, whatever it was I saw, when the world seemed to step forward from the world. When you didn’t just see the incomprehensible in it but came very close to it. Something that didn’t speak, and that no words could reach, consequently forever out of our reach, yet within it, for not only did it surround us, we were ourselves part of it, we were ourselves of it.
For humans are merely one form among many, which the world produces over and over again, not only in everything that lives but also in everything that does not live, drawn in sand, stone and water. And death, which I have always regarded as the greatest dimension of life, dark, compelling, was no more than a pipe that springs a leak, a branch that cracks in the wind, a jacket that slips off a clothes hanger and falls to the floor.
