Archive for syyskuuta 2018

Lukuvinkki: Sylvia Plath - The Bell Jar (Lasikellon alla)

Mitäpä sitä muuta syksyn pimetessä lukisi kuin Sylvia Plathin ainoan romaanin, masennusklassikon, yhden 1900-luvun tärkeimmistä kirjoista. Jätti jäljen.




The Bell Jar (suomennettu nimellä Lasikellon alla) on vahvasti omaelämäkerrallinen kertomus Esther Greenwood -nimisen naisen masennuksesta ja kamppailusta sukupuolirooleja vastaan. 

En ole koskaan sairastanut masennusta, joten kaikki aiheesta tietämäni perustuu kirjoihin ja ihmisten kertomuksiin. Esther Greenwoodin vajoaminen masennukseen, ja kuvaus lasikuvun alla olemisesta teki varsin vavahduttavan vaikutuksen. Se puki masennuksessa ilmeisen yleisiä tunteita sanoiksi tavalla, jota en ole aiemmin kokenut. Voimattomuutta, piinaa ja yleistä kaiken päällä vellovaa sumua. Epätoivoa, ja ihmisten ymmärtämättömyyttä. 

(I felt very still and very empty, the way the eye of a tornado must feel, moving dully along in the middle of the surrounding hullabaloo.)

Tarinassa Greenwood on ensin New Yorkissa muotilehden toimituksessa kesätöissä stipendin turvin. Lahjakkaita stipendiaatteja kierrätetään juhlissa, ja heille korostetaan, että pitää olla kiitollinen näin hyvästä kohtelusta. Esther ei kuitenkaan tunne muuta kuin kyllästymistä ja inhoa. Ja väsymystä. Sitten ahdisteleva mies laukaisee hänessä lopullisen romahduksen juuri kotiinpaluun kynnyksellä. Mekot lentävät kadulle, ja Esther palaa kotiin huomatakseen, että hän ei ole saanut toivomaansa stipendiä kirjoitusopintoihin. 

Alkaa unettomuus, yhä vakavammiksi käyvät itsemurhayritykset ja lopulta kellarissa pillereiden yliannostus ja makaaminen tiedottomana niin kauan, että Estherin äiti luulee jonkun siepanneen hänet. Todella kylmäävä kohtaus.



Sitten mielisairaala, sähköshokkihoidot, muut potilaat ja ymmärtäväisen naispsykiatrin tuella koettu tilan kohentuminen.

Romaani kertoo paitsi masennuksesta, myös Estherin ahdistuksesta naisille asetettuja rooleja vastaan. Hänen odotetaan olevan neitsyt, mutta hänen idioottimainen sulhasensa on edellisenä kesänä paljastanut paneskelleensa huvikseen. Hänen odotetaan etsivän aviomiehen ja asettuvan aloilleen. Hän haluaisi olla vapaa, mutta vapaana hän on miesten armoilla. Lopulta ehkäisykierukka auttaa häntä vapautumaan perheodotuksista, ja hän lunastaa vapautensa myös tällä tasolla.

Tarinassa on tiettyjä yhtäläisyyksiä Mad Meniin (kirjoitin aiheesta täällä), jossa naiset ovat niin ikään yhteiskunnan (eli toisin sanoen itsensä, ystäviensä ja miestensä) odotusten vankeja. Ainakin Donin ensimmäinen vaimo Betty Draper kärsii tästä huomattavasti. 

And I knew that in spite of all the roses and kisses and restaurant dinners a man showered on a woman before he married her, what he secretly wanted when the wedding service ended was for her to flatten out underneath his feet like Mrs. Willard’s kitchen mat.

Vahvimpana itselleni jäi kuitenkin mieleen masennuksen kuvaus. Saavutettu terveys on suhteellista, ja hyvin hauraan oloista, mutta lopulta hoidot tehoavat, ja Esther saa jonkinlaista otetta elämästään. Loppu tosin jättää hänen tulevaisuutensa avoimeksi.

Lisäkierroksia kirjan lukemiseen saa siitä tiedosta, että kirjailija Plath teki itsemurhan vain muutama kuukausi kirjan julkaisemisen jälkeen, ja että tarina perustuu monelta osin hänen omiin kokemuksiinsa. Minusta tosin tuntuu, ettei kukaan ei-masennuksen kokenut voisi kirjoittaa näin hyytävän todentuntuisesti aiheesta. Ei edes psykiatri tai mielenterveyshoitaja, tai masennusta sairastavan läheinen. 

I knew I should be grateful to Mrs. Guinea, only I couldn’t feel a thing. If Mrs. Guinea had given me a ticket to Europe, or a round-the-world cruise, it wouldn’t have made one scrap of difference to me, because wherever I sat—on the deck of a ship or at a street café in Paris or Bangkok—I would be sitting under the same glass bell jar, stewing in my own sour air.

Minusta joka tapauksessa tuntuu, että opin jotain. Siis sen lisäksi, että pääsin lukemaan erittäin vahvatunnelmaisen ja armottoman romaanin. Tämän lukeminen jätti jäljen, kuten tuossa alussa mainitsin. Sellaista ihminen kai lukemaltaan kaipaakin. Että kirja ravistaisi sisintä, yrittäisi saada pintaan jotain sellaista, jota ei tiennyt itsessä olevankaan. Tai ehkä se on kirjan antamaa. Olen joka tapauksessa kiitollinen, että luin tämän. 

Tällä hetkellä luvussa pitkään kesken ollut Umberto Econ The Name of the Rose, sekä Vulture-lehden "2000-luvun parhaat romaanit" -listan kärjestä poimittu Helen DeWittin The Last Samurai. 

There ought, I thought, to be a ritual for being born twice—patched, retreaded and approved for the road.


Posted in , , , , , | Leave a comment

Syksybiisit top 10 (plus syksyn paras soittari)

Olen kirjoitellut tässä blogissa muutaman kerran aiemminkin syksymusiikista. Täällä ensimmäinen postaus aiheesta seitsemän vuoden takaa. Samasta kirjoituksesta muuten selviää, että blogi täytti syyskuun alussa kahdeksan vuotta. Onnea hälle.



Jok tap, SYKSY. Ja SYKSYN MUSA. Eilen kävin hakemassa onnistuneen Rooman-reissun jälkeen koiramme Ellin Perniöstä. Muu perhe rupesi paluumatkalla torkkumaan, koska hämärä motari ja auton humina. Mietin hetken, mikä olisi sopiva soittolista paluumatkalle, kunnes laskeva aurinko perniöläisessä metsässä auttoi päätöksessä: On tullut syyssoittolistojen aika.

Minulla on niitä monia, mutta yksi niistä on muhkein. Se on upotettuna tämän kirjoituksen loppuun. Ajattelin kuitenkin listata tähän mielestäni kymmenen parasta syksybiisiä. Ehkä ennen listausta on hyvä selventää mitä syysbiisit minulle ovat. Ne eivät välttämättä ole sydänsuruista kertovia muhkeita balladeja. Ne eivät ole kiiltäviä, valtavia tunneryöppyjä. Eilen ajaessani Turun motaria keksin täydellisen määritelmän tähän, mutten voinut kirjoittaa sitä muistiin, koska minulla ei ole itsestään ajavaa autoa. Jotain siinä kuitenkin oli syksyn nuhjuisuudesta, lämpimyydestä, mukana aavistus pimeän uhkaa. Syysbiiseissä on tunnetta, surua ja murhetta, mutta ne eivät ole mitään My Heart Will Go Onia, vaan Jenny Wilsonin Like a Fading Rainbow'ta. Eivät November Rainia vaan Blind Melonin Soul Onea.

Vaikka minusta Spotifylla tuli läpeensä ammattimainen pehmeänsurullisten akustisten soittolistojen laatija, minusta syysmusiikkiin kuuluu yhtä lailla elektroninen ilmaisu. Akustiset biisit toki kuuluvat mukaan myös, mutta omaa syysmakuani ne eivät dominoi samalla tavalla kuin keskiverto-Spotifykäyttäjän mieltymyksiä.

Tässä siis eilen autoa ajaessa pohditut kymmenen parasta syysbiisiä, mielenterveyssyistä eivät paremmuusjärjestyksessä:

* Death Cab for Cutie - The Ice Is Getting Thinner *
Aika selkeä erobiisi, mutta pääsee listalle hienon hiipivän tunnelmansa vuoksi. Kuin polkupyörän ajovalosta hiekkatien pintaan piirtyvä valokeila.

* Radiohead - Pyramid Song *
En ole Amnesiac-levyn suuri ystävä, mutta tämän biisin hellästi syleilevässä ahdistuksessa on syksyistä käpertymistä ja kuolemaa. Hyvä esimerkki siitä, miten joku muu soitin kuin akustinen kitara on lopulta paras syksyn tulkki.

* Mew - Eight Flew Over, One Was Destroyed *
Tämäkin välttää liian mahtipontisuuden. Musiikki opiskelijakämpän runkopatjalle kun maanantai-ilta lokakuussa pimenee eikä viikonlopun darra vieläkään hellitä.

* Bon Iver - re:Stacks *
Sydänsuruteemastaan huolimatta myös pimeyttä ylistävä laulu. Johtuu ehkä siitä, että tarinan mukaan Justin Vernon sävelsi tämän jossain mökillä Emmasta toipuessaan. Jokaisen Spotifyn "surullista akkarimusaa" -listan vakionumero.

* Amy MacDonald - Dancing in the Dark *
Nimenomaan Amy on tehnyt tästä upealla äänellään parhaiten syksyyn sopivan version, Brucen alkuperäinen kertoo jostain muusta kuin syksystä (huomaat ehkä, etten syysbiisejä etsiessäni pureudu kovin syvälle sanoitukseen).

* Salem Al Fakir - Keep On Walking *
Taas sydänsurumusaa, joka kuitenkin kääntyy upeasti kappaleeksi, jolla kesän kepeys saatellaan pois. Repäistään laastari ja antaudutaan syksyiselle auringolle, joka lohduttaa, mutta lopulta vain hetkellisesti.

* Cocteau Twins - Heaven or Las Vegas *
Tämä biisi on juuri sitä mitä syksykin: Raskas ja kevyt. Armoton ja ymmärtäväinen. Kaunis, muttei kaikkien silmissä.

* PMMP - Kiitos *
Soittarillani on muitakin kotimaisia (Vesta lähellä kärkikybää!), mutta vain tämän huolin kärkikymmenikköön. Syksyistä voimattomuutta, luopumista, mutta hellässä ja anteeksipyytävässä kaavussa.

* M83 - You, Appearing *
Tavallaan lähellä liiallista isoutta, syksyyn, mutta lopulta M83:n klassikko kuuluu ehdottomasti tälle listalle, koska se samaan aikaan aukeaa ulospäin ja käpertyy sisäänpäin. Siinä on paljon pimeyttä, muttei mitään pelottavaa. Eniten se on lohdullinen.

* Portishead - Glory Box *
Ei tällaista listaa voi tehdä ilman Porttareita. Koko yhtyeen ydin on kuin tätä listausta varten tehty. Nuhjuinen, synkkä, mutta niin lämmin.



Posted in , , | 1 Comment

Levyarvio: Ruusut - Ruusut

Keväällä vapauduin työn puolesta taas  kirjoittamaan levyarvioita. Tätä ennen olen kirjoittanut vain yhden, Vestan Lohtulauseita-levystä. Se on hyvä levy. Ollut vähän rimakauhua näiden suhteen, eikä noita täyspitkiä niin hirveästi ole tullutkaan. Ainakaan sellaisia mistä olisin jaksanut kirjoittaa. Pyhin Tapa poika, Papru ja muutama ulkomainen, siinä ne akuuteimmat.



Mutta tämä kirjoitus käsittelee Ruusujen debyyttialbumia, jonka nimi on Ruusut. Jos nyt nykypäivänä indiebändin julkaisun ympärille voi Suomessa syntyä "hypeä", niin tämän levyn kohdalla sen voi todeta tapahtuneen. En jaksa perata tuota virkettä, ei välttämättä sujuvin tapa ilmaista asia. Joka tapauksessa.

Kuulin Ruusuista viime vuoden loppupuolella, kun suuresti arvostamani Miikka Koivisto kertoi entisen työnantajani neuvotteluhuoneessa kuulumisia työstään Fullsteamin A&R-ihmisenä. Kuten kunnon A&R-ihminen, hän oli sainannut ensimmäiseksi itsensä, Ruusut-yhtyeen jäsenenä. Mukana oli myös suuresti arvostamani Ringa Manner sekä Alpo Nummelin ja Samuli Kukkola, joiden tekemisiin en ollut tutustunut niin tarkasti. Mutta Miikka oli joka tapauksessa innoissaan, ja niin olin minäkin, varsinkin Glitchit-biisin kuulemisen jälkeen. Se on tämän vuoden parhaita suomalaisia biisejä.

Bändi on markkinoinut itseään ennenkuulumattomana Suomessa, ja vaikka pidänkin tätä enemmän tiedotetäkynä kuin objektiivisesti tarkasteltavana faktana, tavallaan väite pitää paikkansa. Usein konemusiikki Suomessa on joko genretarkkaa tekemistä, jenkkiläisten pop-tuottajien matkimista tai ns. "indie-muusikkojen" tapauksessa välillä kone-välineen itsetarkoituksellista esittelyä. Ruusut ovat kuitenkin - tuottaja Artturi Tairan avustuksella - häivyttäneet musiikin tekotavan osaksi bändin soundia, ja jopa onnistuneet luomaan suht tunnistettavan tyylin. Ei toki voi puhua DJ Shadow'n tai Knifen tai Ladytronin tai Massive Attackin kaltaisesta tavaramerkkisoundista, mutta kuten bändi itsekin kehuskelee, Suomessa tähän harvemmin törmää.

Keksin heti monia päinvastaisia esimerkkejä - Aavikko tai edesmenneen Perttu Häkkisen jutut esimerkiksi - mutta Ruusuja voi verrata mainittuihin ULKOMAAN ELÄVIIN paremmin siksi, että kaikesta tyylistä huolimatta ei olla sorruttu indie-koneilijoiden helmasyntiin, eli muodon palvontaan ennen sisältöä.

Biiseihin on nimittäin panostettu. Tämä on hienoa. Ruusujen debyytti onnistuu ennen kaikkea hyvien biisien ansiosta. Glitchit jo mainitsin, mutta myös Bubo Bubo, Toyota Celica ja erityisesti keskivälin synkempi biisipari Muiden musta ja Suden suu vakuuttavat. Levykokonaisuuden osana Muiden musta nousee jopa Glitchejä kovemmaksi palaksi. "Muiden musta mulle harmaana näyttäytyy, ja samoin valkoinen". Okei, kova meno.

Erittäin tärkeä onnistumisen osa on Ringa Mannerin ääni, jota olen diggaillut Pintandwefallin alkuajoista lähtien. Vuosien myötä hänen ilmaisuunsa on tullut lisää rosoa ja rohkeutta, ja tällä levyllä hän kuulostaa paremmalta kuin koskaan. Ainutlaatuinen ääni ja tyylitietoinen artisti. Palvon.

Siamilaiset ja Iltoja pitkin -biiseistä en oikein saa kiinni, ja ensimmäinen näyte Käärmeen sisällä on edelleen jotenkin liian kikkaileva, joten ihan täysosumasta ei ole kyse. Mutta vuoden parhaita kotimaisia levyjä tämä silti on. Vuoden loppu näyttää mihin kohtaan kärkiviisikkoa tämä asettuu. Toivottavasti ei jää vain projektiksi, olisi mielenkiintoista kuulla mihin tästä porukasta vielä on.

Sen verran pitää vielä sanoa, että vinyylijulkaisu on pimeässä hohtavine kansineen ja sointuvihkoineen erittäin tyylikäs paketti. Pitääkin viihdyttää perhettä akustisella Muiden musta -tulkinnalla.



Posted in , , , | Leave a comment

Lukuvinkki: Margaret Atwood - Oryx and Crake (MaddAddam-trilogia, osa 1)

Itsepäisesti nakutan jokaisesta lukemastani kirjasta tänne jotain, vaikka vilkaistuani blogistatistiikkaa tajuan, että pitäisi kirjoittaa enemmän TV-sarjoista. Niitäki noin nimittäin tullut kaikessa hötäkässä katsottua. Sharp Objects esimerkiksi, huh! Olen myös pelannut jonkun verran Fortnitea, mistä siitäkin aion kirjoittaa, jahka keksin että mitä.



Mutta tämä kirjoitus käsittelee Margaret Atwoodin kirjaa Oryx and Crake, joka on suomennettu nimellä – yllätys yllätys – Oryx ja Crake.

Tartuin tähän kirjaan, koska Orjattareni-sarjan ensimmäinen kausi oli niin vaikuttava (toista katsoin kolme jaksoa kunnes kyllästyin), ja tajusin häpeäkseni etten ole koskaan lukenut yhtään Margaret Atwoodin kirjaa. Oryx and Crake ja ylipäätään koko MaddAddam-trilogia tulee Orjattaresi-kirjan jälkeen seuraavaksi useiten vastaan netin suosituskoneissa, joten valinta oli puhtaasti vertaissuositteluun perustuva.

** Kirjoitus ei sisällä spoilereita kirjan loppuratkaisusta, mutta yksityiskohtia matkan varrelta kyllä. **

Nimen ja Kindle Storen kuvaustekstin perusteella odotin jotain runollisempaa ja kenties abstraktimpaa teosta, mutta sisältö paljastuikin melko perinteiseksi dystopia-scifiksi. Lyhyesti Snowman on post-apokalyptisessä ympäristössä elävä ihminen, jonka lähettyvillä elelee uudenlainen, rauhanomainen, ihmislaji. Snowmanin elämä ennen lähtötilannetta selvitetään takaumien kautta.

Beneath it there’s a triangular orange sign with the black silhouette of a man shovelling. Men at Work, that used to mean. Strange to think of the endless labour, the digging, the hammering, the carving, the lifting, the drilling, day by day, year by year, century by century; and now the endless crumbling that must be going on everywhere. Sandcastles in the wind.


Kirjan laajempi teema on ehkä ilmastonmuutos tai ihmisen itsekkyys. Myös luonnon geneettistä sorkkimista käsitellään. Valitsin "sorkkimisen" verbiksi tiedostamatta, mutta se sopii sikäli hyvin, että yksi vittumaisimpia luontoon päässeitä geenikokeita on "pigoon", sian ja pesukarhun yhdistelmä (pig+raccoon), joka laumoittuneena metsästää myös ihmisiä.

Ilmastonmuutos on jotenkin uuvuttava teema fiktiiviselle teokselle, jos sitä ei käsitellä jotenkin erityisen unohtumattomasti. Tässä kirjassa näin ei tapahdu. Ihmisen teot ovat aiheuttaneet eroosiota, merenpinnan nousua ja yleistä kurjuutta. Ihminen ei ole kuitenkaan oppinut mitään. Tiedetään, tämä olisi ollut 1940-luvun kirjalle oivaltavaa.

But the body had its own cultural forms. It had its own art. Executions were its tragedies, pornography was its romance.

Teeman tahmeudesta huolimatta Oryx and Crakessa on paljon hyvää. Snowmanin eli Jimmyn, ystävänsä Craken ja rakastajattarensa Oryxin ihmissuhteet ja hahmot on luotu hienosti, tavalla joka herättää lopulta kysymyksen siitä, käynnistyikö ihmiskunnan tuho järki- vai tunnesyistä. Tai ainakin niin, oliko viimeisen eloonjääneen valinta kostoa vai logiikkaa. Haluaisin kehua kirjaa enemmänkin, koska aidosti viihdyin sen parissa, mutta näin jälkikäteen se tuntuu ajatuksissa melko laimealta.

Olisin toivonut, että tässä kirjassa esitetty tarina olisi myös saatettu loppuun tässä kirjassa, mutta keskenhän se jäi. Kyseessä on trilogia, mutta ajattelin osia itsenäisemmiksi – jälleen esittelytekstien perusteella. Täytyy sanoa etten ihan heti jaksa tarttua seuraavaan osaan, sen verran vaimeaa imua ja vähän uusia ideoita kirja tarjosi.

MaddAddam, josta trilogia on saanut nimensä, on ihmisjoukko, joka ennen ekokatastrofia ylläpiti ja pelasi monimutkaista lajibiologista nettipeliä. Ilmeisesti tämän porukan muiden jäsenten kohtaloihin päästään tutustumaan seuraavissa kirjoissa, tai ehkä nimellä on joku toinen syy. Ei kuitenkaan Orjattaresi veroinen teos, vaikken ole siis sitä lukenut, vaan katsonut TV-sarjaa tarpeeksi tietääkseni mistä kyse.


Posted in , , | Leave a comment
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...