Sosiaalisessa mediassa eli SOMESSA ja musiikkiblogeissa eli MUSABLOGEISSA on tänään ja eilen levinnyt KULOVALKEAN TAVOIN tamperelaisen Seremonia-yhtyeen video Rock 'n' rollin maailma, johon metsäfolkin kuningas, levymoguli Sami Sänpäkkilä on ohjannut ja kuvannut viihdyttävän videon.
Olen nyt vuorokauden ajan tarkastellut reaktiotani Seremonia-yhtyeen kappaleeseen ja miettinyt miksi se nostaa karvat pystyyn. Kappale on ihan mukavasti sävelletty. Se tarttuu, ja idea uskonnollisen propagandan kääntämisestä occult rock -biisiksi on hauska.
Kuulin Seremonian biisin pahimpaan mahdolliseen aikaan. Olin nimittäin juuri kuuntelemassa kuopiolaisen Jess and the Ancient Ones -yhtyeen debyyttialbumia, joka ilmestyy ensi viikolla, ja josta olen tolkuttoman tohkeissani. Sitten Seremonian video törähtää FB-feediini ja ryhdyn katsomaan sitä.
Olen sitä mieltä, että ironia ja ironisuus on jo pilannut kokonaisen sukupolven hipstereitä ihmisiä. Mistään ei innostuta OIKEASTI, koska pitää varoa mitä muut sanovat. Ironian muurin takaa diggailu on turvallista. (Tämä on lempipaasausaiheeni, anteeksi jos toistan itseäni). Seremoniaa vaivaa sama ironia-tauti. Vaikka meininki on osaavaa, soitosta KUULEE, miten muusikot pikkaisen virnuilevat keskenään. Ja ovat tietoisia siitä, että näyteltynä soittamansa musiikin kuvastosta tulee hauskaa katsottavaa muille.
Jess and the Ancient Onesin jäsenet eivät varmasti kirjaimellisesti palvo saatanaa tai uhraa vuohia, mutta heidän musiikkiinsa on vuodatettu silti verta - omasta sydämestä. Valitettavasti Jessin levyltä ei ole vielä julkisessa jaossa kuin yksi biisi, mutta haastan teidät kuuntelemaan Seremonian ja Jess and the Ancient Onesin biisit peräkkäin, ja kertomaan onko nautinnollisempaa naureskella hyvin tehdylle pastissille vai nauttia savolaisen vilpittömästä saatananpalvonnasta.
Minä menen tänään katsomaan Yournalistia Bar Looseen, koska he ovat vilpittömästi riemukkaita.
Minä
Hei, haluaisin hiukan oikaista käsitystäsi. Teemme musiikkia sataprosenttisen tosissamme, ilman "ironian" häivääkään. Mainitsemaasi sydänverta on vuodatettu tähänkin, usko tai älä. Ainakaan itselläni ei päivätyön, harrastusten ja muiden bändien ohella riittäisi edes aikaa (saatika innostusta) säveltää, sanoittaa, treenata ja äänittää (omalla kustannuksella) mitään ihan vaan "ironisen vitsinä".
Toivon että saat kuultavaksesi syksyllä ilmestyvän pitkäsoittomme, etkä perusta koko käsitystäsi Seremoniasta vain YHDEN kappaleen varaan. Toivon myös ettei saamasi ennakkokäsitys estä sinua mahdollisesti jopa nauttimasta musiikistamme.
Ystävällisin terveisin,
I.V./Seremonia
Terve I.V. ja kiitoksia palautteesta
Olen onneksi ajatellut musiikkia niin kauan ja niin paljon, että olen oppinut olemaan muodostamatta käsitystäni mistään yhtyeestä vain yhden biisin perusteella. Tai siis tämän kirjoituksen sisältämä käsitys on toki muodostettu yhden biisin perusteella, mutta sen pystyn kyllä tarvittaessa muuttamaan.
Tulevan pitkäsoiton kuuntelen varmasti.
Seremonian kaltaiset bändit ovat yksi syy, miksi moni genre tukehtuu itseensä jo ennen kukkaan puhkeamistaan. Tuo musiikkivideo kertoo katsojalle aivan tarpeeksi yhtyeen sielunelämästä, ja suhtautumisesta tiettyihin asioihin. Onhan se hassua, hih. Ryömikää nurkkaan miettimään asioita ennenkuin seuraavan kerran avaatte suunne.
Ironia on ok silloin kun ironia kohdistuu itseen, silloin kun on yhtäaikaa tosissaan ja omat tosissaan olot nauraen hyväksyvä. Itseasiassa, tämän biisiparin piirissä jos pysytään, monet parhaat metallibändit ovat juuri sitä. Niin vitun tosissaan, että itselleen on pakko nauraakin. Hankalammaksi se ironia muuttuu kun se kohdistetaan itsen ulkopuolelle, silloin kyse tosiaan on usein omien hauskuuttamisesta niitä toisia naurunalaistamalla, itseä ylentämällä, koskaan alttiiksi laittamatta.
Olenko vain tyhmä, vai miksi en oikein tajunnut tän vastakkainasettelun ideaa? Oliko tolla niinku tarkoitus suojella Jess and the Ancient oneisia joltain suurelta ja ilkeältä huumorihevihyökkäykseltä? Täähän on melkeen yhtä tiukkaa matskua kuin Suomiräppärien suhtautuminen Raptoriin.
"Vastakkainasettelun" idea oli se, että molemmilta tuli samoihin aikoihin musiikkia, ja ne vertautuivat edes jotenkin samalle pallokentälle. Ei siitä kannata liian tieteellisiä johtopäätöksiä vetää. Pidän Jess and the Ancient Onesin musiikista, Seremonian singlestä en, siksi vertaus.
Ero Jess and the Ancient Onesin ja Seremonian välillä on se, että Seremonia on oikeasti hyvä, JatAO ei.
Seremonia on upea yhtye, joka näyttää jakavan mielipiteitä. Itse vaikutuin syvästi näkemästäni yhtyeen livekeikasta. Sen rinnalla Jess and the Ancient Ones tuntuu varsin köykäiseltä.
Noin 25 vuotta sitten lopetin musiikin kuuntelemisen, kunnes tänä syksynä minulle tuli ystäväni jäämistönä läjäpäin cd- ja vinyylilevyjä, osittain samoja mitä olen nuoruudessa kuunnellut. Ja näitä kun olen laittanut myyntiin, olen joutunut kuuntelemaankin, mielenkiintoista tarkastella omia mielikuvia, käsityksiä ja käsitteitä. Etenkin siis, kun olen ryhtynyt tekemään pieniä selostuksia kuuntelemistani tuotteista. Seremonian älppärin kuuntelin kertaalleen ja koska minulla ei kyseisestä ryhmästä ollut tietoa tai mielikuvaa ennestään, käsitykseni syntyi vain tämän levyn perusteella. Kirjoitin kohteesta näin:
"A-puoli kliseisine riffeineen kuulostaa lähinnä huonolta Sabbath-jäljitelmältä, mikä lienee tarkoituskin? Rock'n Rollin maailma -kappaleen sanoitus kiteyttää puoliskon biisien ironian, sisältäen lähes kaikki kliseet, joita heavyn turmiollisuuteen 80-luvulla liitettiin, tai tarkemmin sanottuna: joita hevidigarit ajattelevat kristittyjen heihin liittäneen. Osittain tottakin. Onhan biisin nimikin otettu helluntailaisten 80-luvulla julkaisemasta kasetista, jolla nuorille todisteltiin miksi on parempi kuunnella vain raitishenkistä gospelia. Silloin kasetti lähinnä huvitti, mutta ajat ja ihmiset muuttuvat. Varoittava kasetti oli aikansa tuote ja saattoi ampua yli, mutta kun ikää on tullut ja kokemus karttunut, olen monessa kohtaa samaa mieltä. Musiikki on voimakas väline, joka varmasti vaikuttaa ja jättää jälkensä - ja tuskinpa minkään muotoinen okkultismi tai satanismi, saatananpalvonnasta puhumattakaan, mitään hyvää edistää, etenkään Jumalan tahdon ja tarkoituksen mukaista hyvää. Ja jos on Saatana, niin kuin jotkut tosissaan tai leikisti uskovat, miksi sitten ei olisi Jumalaa, josta ihmiset ovat vieraantuneet? Ihan tosissaan.
Mustavalkoisesta kärjistyneisyydestään ja omalaatuisesta naivismistaan huolimatta - tai juuri sen vuoksi - kohkaus toimii, ainakin jollain tavalla, ja saattaa tarjota kicksejä kliseiden maailmasta kiinnostuneille. Siis niille, jotka eivät ole kristittyjä, niin että voivat tällaisestakin turhanpäiväisyydestä nautiskella. Noora Federleyn lapsenomaisen herkkä ja ohut, mahdollisimman epähevimäinen laulu korostaa tuotteen omalaatuisuutta.
B-puoli onkin sitten onnistuneempi. 70-luvun heavy saa seurakseen 70-luvun psykedeliarockin/progen. Musiikillinen puoli ainakin toimii, sanoituksiin sen enempää kantaa ottamatta, varsin mukavasti. Kosminen ruumisvaunu on tyylikäs aloitus albumin paremmalle puoliskolle."
Minulla muuten on tuo 80-luvulla julkaistu kasetti. Jossain moninaisten arkistojeni kätköissä.
By the way. Tuliko tämä Seremonian eka pitkäsoitto kuunneltua?
Kiitos kommentistasi MIka. Kyllä minä sen Seremonian ekan silloin aikoinaan kuuntelin, muttei siitä jäänyt itseltäni tästä poikkeavaa kerrottavaa. Sinänsä yhtyeellä vaikuttaa olevan "staying poweria", että taitavat levyttää edelleen, mikä on tietysti hieno asia.